Päivä - onneksi jo jokunen yö sitten - alkoi jo arveluttavasti. Päiväkotilaista olisi aamulla väsyttänyt kovasti, eikä päiväkotiin lähteminen innostanut. Vielä vähemmän nelivuotiasta ilahdutti ajatus siitä, että lasten isäkin olisi illalla töissä pidempään.

 

Päiväkotipäivän iltapäivässä oli pääteltävissä paljon jo siitä, että päiväkodin pihalta löytyi lapsi, joka ei kipaissut portille toivottamaan tervetulleeksi, saati juossut vastaan silmät tuikkien. Jatkoi vain aavistuksen välinpitämättömästi leikkejään päiväkotikaverinsa kanssa ja kaivoi vielä hiekkalapiollaan juuri sulanutta maata päiväkodin keinujen takana. Hän huomioi kyllä saapumiseni, mutta jatkoi omia puuhiaan hyvin epätavanomaisesti.

 

Kotimatkalla mieli reipastui hetkeksi välipalan jälkeen, mutta edelleen kuulemma väsytti. Väsytti paljon. Pikkusiskon kuvismuskari, joka on tavallisesti isän ja kuopuksen oma juttu, hoidettiin tällä kertaa kaikkien kolmen tytön voimin isän ollessa töissä. Se sujui vielä jotakuinkin, edelleen tosin nuutuneen ryhdittömästi. Pysähdyttiin kotia ennen vielä hetkeksi puistoon ystäväperheen kanssa, jotta ennen unta leikit pysyisivät jotakuinkin hallittavina. Väsyneinä kun niillä on taipumusta välillä karata käsistä.

 

Kotipihassa väsytti, väsytti ihan liikaa. Itkuisena riisuttiin vaatteet, kiljuen käytiin iltasuihkussa ja jo hysteriaa lähennellen kiivettiin yläkertaan iltapalalle. Saatiin iltaan draamaa siinä määrin, että oikeasti jo hetken hirvitti. Väsyneelle ei kelvannut mikään, ei yhtikäs mikään. Ei ollut mahdollisuutta sovintoon, ei kompromisseihin, eikä enää reiluihin myönnytyksiinkään. Peli oli menetetty, mutta sitä ei osannut puhaltaa poikki meistä kumpikaan - ei tytär eikä äiti. Ja kyllähän sen tietää, että kun riittävässä määrin harmittaa toista, eikä siihen tule mitään stoppia, vaan kierrokset senkun lisääntyvät, niin jossakin vaiheessa alkaa harmittaa toistakin. Ai mitä aikuismaista käytöstä, in your dreams?

 

Sängyssä yövalon valaistessa huonetta lapsenkin mieli vihdoin tasoittui. Väsyneen mielen täytti filosofinen pohdinta. "Kun mä rakastan sua ja sä mua, niin siinä on aika paljon rakkautta", totesi neljävuotias hennolla äänellä ennen nukahtamistaan ja pujotti käden käteeni. Sitten hän jatkoi:" Rakkaus on sitä, että pussaa ja halaa ja sanoo illalla, että hyvää yötä ja kiitos päivästä." Uskaltauduin hetken päästä kysymään, oliko hän vielä kurjalla mielellä ja haluaisiko jutella asiasta. Ei kuulemma tarvinnut, kun kerran ollaan taas kavereita. Niin kai, niitähän me.

 

Äitipisteet jäivät illalta nollille. Onneksi draama antoi tilaa rakkaudelle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu