Kirjoitukset avainsanalla ajanhallinta

Eskarilainen vääntelehti ja kiemurteli, siirteli ruokapöydässä ruokaa lautasella edestakaisin siihen juuri koskematta. Tavallisesti vilkas ja touhukas lapsi makoili sängyllään ja haki vaivihkaa huovan ylleen. "Sattuu mahaan ja päähän", hän sai sanottua. Kömpi lopulta kalpeana nukkumaan ilman iltapalaa.

"Todennäköisesti vatsatautia, sitä täällä on ollut aikuisillakin", piippasi eskarista aamutuimaan saapunut paluuviesti. Syvää huokausta oli vaikea välttää. Ruokahaluttoman kiemurtelu ja kalpeus sai mahdollisen selityksen.

 

Kun palasin töihin vuosien perhevapaiden jälkeen tuolloin kolme- ja viisivuotiaiden lasten äitinä, kummastelin sairastuneen lapsen ympärillä käytävää työelämälähtöistä keskustelua. Että miten kummassa ihmiset eivät pysty järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää kotona, kysehän on aina lapsen parhaan ajattelemisesta. Satunnainen päivä silloin tällöin, poissa tuskin mistään. Sairastetaanhan me vanhemmat itsekin.

Kahden vanhemman työarkea ja lasten täyspainoisempaa päiväkotielämää on takana pian vuoden verran. Aika monta kertaa ollaan jo vuodenkin aikana seurattu kuumemittarin nousua tai epämääräisesti oireilevaa vatsaa ja mietitty, kummalla meistä on mahdollisuus jäädä kotiin kipeän lapsen kanssa. Arvottu iltamyöhällä tai aamunaikaisella kalentereita selaten sitä, kummalla on akuutimpia asioita ja itse koolle kutsuttuja palavereita mahdollisesti ulkopuolistenkin kanssa.  

Se, että meillä on ollut pöpöjä hyvin vähän suhteessa moniin saman elämäntilanteen ystäväperheisiin, ei lämmitä. Ei oikeastaan missään määrin. Jokaisella kun on se oma arkensa järjestettävänä. 

 

Meistä harva on korvaamaton päivien tai muutamien viikkojen poissaolojen aikana, joten en ensisijassa mieti rooliani osana isoa organisaatiotani. Ajatukseni ovat pikemminkin hyvin itsekkäitä -  omat asetetut tavoitteeni muutoinkin tiukassa työaikataulussa, vastuu kanssani työskenteleville ja to-do-lista, jonka suhteen tehtyjen asioiden ylitsevetäminen yksi toisensa jälkeen tuottaa suurta tyydytystä. Joten vaikka kyse onkin satunnaisista päivistä silloin tällöin, oikeastaan useampi lähekkäin osuva päivä on jo poissa vaikka mistä. Tiedän toki, että isommassa mittakaavassa asiat järjestyvät aina, ja useimmiten parhain päin. Kukaan ei maaliskuussa muista, että joulukuussa oli useampi poissaolopäivä tai toisin suunniteltu työpäivä, eikä mieti syyskuussa, miten toukokuinen deadline viivähtikin kesäkuun puolelle. 

 

Olen aina ollut päättämiini asioihin sitoutuva, joten työaikataulujeni ja ylipäätään töissäolo-/poissaoloaikataulujeni sumpliminen (lapsen tai oman) sairastumisen määrittämänä vaatii sopeutumista. Asian työstämistä. Perheellisenä tarvitsee oman nuhanenän rinnalla huomioida pienetkin niistäjät ja heidän terveeksi tulemisensa. On hyväksyttävä ennakoimattomuus, jonka todennäköisyyskertoimet kasvavat kymmenien pikkutahmatassujen haliessa toisiaan nenät valuen ja samalla vessanpöntöllä kököttäen.  

 

Loppuvuoden kuukaudet meillä sairastettiin vuoron perään. Joustettiin molempien vanhempien taholta; etäpäivinä, lyhennettyinä työpäivinä ja töitä illalla kotona yömyöhäiseen jatkaen, pidempää päivää tai aikaisempaa aamua tehden, sairaan lapsen hoitopäivinä ja ties minä päivinä. Vuorotellen. Ilmoitettiin aamulla esimiehelle ja omalle tiimille, että ollaan tänäänkin poissa työtehtävien ääreltä. Parempina päivinä vaihdettiiin toimistopäivä etäpäiväksi. 

Meidän perhettä ovat myös lasten toiset, lähellä asuvat isovanhemmat pystyneet onneksi tarvittaessa auttamaan. 

 

Arjen todellisuus on silti iskenyt päin näköä. En enää pohdi sitä, että onpa kumma, miten ihmiset eivät pysty vaivatta järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää. 

Silmät ovat avautuneet, alkuperäinen ajatus kääntänyt kurssiaan. Kumma, miten työelämässä olevat ihmiset pystyvät järjestämään kipeän lapsen hoitopäivät omien sairastelujensa rinnalla. Vieläpä niin, että niin lapset kuin aikuisetkin saavat riittävän lepoajan tullakseen taas terveiksi. Että he palaavat hoitopaikkoihinsa vasta, kun jaksavat olla aidosti touhuissaan muiden mukana, eivätkä tartuta ketään toista lasta palaamalla puolikuntoisena. Edellisiltana oksentaneen, mutta aamulla hyvinvoivan lapsen päiväkotiin lähettäminen kun on suoraan vahingon kiertämään laittamista toisille perheille.  

 

Viime päivinä Facebookin fiidi on täyttynyt sairastuvien päivityksistä; kurkkukipuisista äänensä menettäneistä nuhaneniin ja ensimmäisiin influenssatapauksiin. Huokaan helpotuksesta joka päivä, kun lapsia eskarista ja päiväkodista hakiessani huomaan heidän olevan yhä täysin terveitä. Muistuttelen käsien pesemisestä sekä päiväkodin päässä että kotiin saapuessammekin ja raapustan ostoslistaan satsumien rinnalle vitamiinit. 

 

Sinä päivänä, kun pieni nuhanenä jälleen kietoo kädet kaulalleni ja kiipeää väsyneenä syliin, yritän kuitenkin muistaa sen tärkeimmän. Että kaikki muu saa lopulta joustaa lasten hyvinvoinnin edessä, jotenkin sumplien. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ovikello soi yllättäen.

Oven takana on tuttava, joka on ajatellut pysähtyä ohikulkumatkallaan tervehtimään hetken. Yllätysvieras. Omat puuhat keskeytyvät, hetkeksi tai pidemmäksi. Suunnitelmat muuttuvat. Toisenlaisiksi. 

Pidän kutsutuista vieraista, totesi tuttavani. Niistäkin vain harvoin. 
 

Onko yllätysvieraille enää tilaa?  Saako tuttuva piipahtaa kotiovelle pitkinä joulun välipäivinä tai toivoa odottamatonta yösijaa ennen loppiaista? 

 

Mökkikauden aikana kesähelteillä yllätysvieraista puhuttiin poikkeuksellisen paljon. Niistä loisijoista, jotka saapuvat kutsumatta mökeille viikonlopuiksi viinipullo tuliaisenaan ja aikuisista lapsista, jotka asuttavat täyshoidossa vanhempiensa mökkejä läpi kesän kuin omiaan. 

Niistä maaseudun tuttavista, jotka aina kaupunkireissulla ujuttautuvat nurkkiin ja kaupunkilaisista, jotka ilmestyvät maalle lepäämään maatilan työrytmiä ymmärtämättä. 

Saako tuttavan oven taakse mennä tuikitavallisena torstainakaan työpäivän jälkeen, vai onko vierailuaikeesta joka kerta ilmoitettava? Milloin ylipäätään tulee ilmoittaa, jos mielessä käy vierailu tietylle ajankohdalle? Riittääkö aiemmin samana päivänä, tuntia aiemmin vai tuleeko päivästä laittaa viesti jo viikkoja ennen?

Tuleeko lomien lähestyessä vierailuajatuksellisten kääntää kelkkansa ja vierailua pelkäävien sulkea kaihtimet visusti? 

 

Vuosikymmeniä sitten, aikana ennen whatsappeja ja messengereitä tai kuukausiksi suunniteltuja kalentereita, oli hyvin moni vierailuista spontaani. Yllätysvierailu.

Ohiajaessa päätettiin kääntyä tutulle pihatielle ja koputtaa oveen. Joskus tarjottavien kera, joskus ilman. Talon isäntäväki keitti kahvin tai tarjosi pullan, jos sille oli sopiva rakonen. Toisinaan oli tilaa ruokapöydässäkin. 

Itse maaseudulla kasvaneena tuntuu, että vuosikymmeniä sitten omassa lapsuudessani  yllätysvierailu oli yhtä kuin vierailu. Kiikkustuoliin istuttiin aina hetkeksi keinuttamaan. 

 

Olen miettinyt suhdettani yllätysvierailuun usein. 

Nautin ihmisistä yhteisen pöydän ympärillä teekuppien ääressä. Se, että lapsilla on aikaa leikkeihin ystäviensä kanssa, on ainakin yhtä tärkeää. 

Pullantuoksuisuus ja sisäsyntyinen rakkaus leipomiseen jäi vähän etäämmälle, kun palasin töihin lapsiperhearjen ja työn yhdistämisen vuosiin. Teen keitän silti mielelläni ja koluan pakastimen kätköistä vähemmän tuoretta. Tai vaikka sen suklaakonvehdin, ellen muuta keksi. 

Toisaalta arki on melkoisen aikataulutettua ja suunniteltua - arkisin ja viikonloppuisin. Harrastuksia, elämyksiä ja kotitöitä. Aika päiväkotipäivän ja lapsiperheen iltapuuhien välissä on rajallinen, hyvinkin rajallinen.  Jokainen perhe elää etenkin arkiviikolla omassa rutinoituneessa rytmissään. 

Onko yllätysvieraille tässä ajassa tilaa? Tai tulisiko olla? 

 

Miten sinä koet yllätysvieraat? Ja keitä he edes ovat - ystäviä, jotka tulevat tervehtimään itselleen tärkeitä ihmisiä ilmoittamatta? Onko hetkeä, jolloin ystävälle ei ole tilaa? 

Unohdetaanko me toisemme (luodun) kiireen rattaisiin ja rutiineihin? Voisiko tänä jouluna kinkunpalasen tai piparkakun tarjota myös sille, joka rohkeni ennaltailmoittamatta ovikelloa soittamaan? Kuorrutettua suklaakakkua tuoreilla vadelmilla tuskin kukaan odottaa. Vai laitetaanko ovi visummin säppiin? 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Aamu, jona huomaat lapsesi yskivän niin paljon, ettet voi viedä häntä päiväkotiin. Edeltävä päivä meni vielä ehkä kevyessä nuhassa, mutta tämä ei. Hän ei jaksaisi ja touhutessaan tartuttaisi toisetkin.

Yö, jonka valvot lapsesi vierellä hänen oksentaessaan vatsataudin kourissa. 

Ilta, jona huomaat lapsesi poskien punottavan ja asetat kätesi hänen otsalleen jo tietäen odottaa kuumetta. Eteisen lattialle valmiiksi asetellut seuraavan päivän päiväkotivaatteet jäävät pukematta. Odottamaan toista leikkipäivää kavereiden kanssa. 

Deadline. Rästitöiden lista. Palaveri, jolle oli muutoinkin hankalaa löytää yhteistä ajankohtaa. 

Jostakin takaraivosta mieleen nousevat väistämättä omat työt. Ne, joille ei arkipäivissä juuri varattu rakosia muutoksiin. Ainakaan päivien mittaisiin. Ne, jotka siirtyessään kuormittavat joko omaa tulevien viikkojen kalenteria tai työkavereita. 

Mietit, mitä voisit ehkä hoitaa etäyhteyksien kautta ja mitä illalla lasten nukahdettua. Yhden meilin, pari muutakin ehkä.

Vai - tarvitseeko hoitaa? Entä se pieni syliin kömpivä lapsi, joka väsyneenä etsii läheisyyttä? Lapsi, joka pyytää seurakseen lukemaan satuja, piirtämään, juttelemaan. Kipeys kiukuttaa ja harmittaa, saa rauhattomaksi. Eikö lapsen sairaslomapäivä tarkoita nimenomaan aikaa lasta varten?

Se on vain työ, hokevat ihmiset. Asiat tärkeysjärjestykseen, he jatkavat. Samat, jotka pyyhkivät itsekin hikihelmet otsaltaan kuumemittarilukeman kohotessa ja naputellessaan viestiä päiväkotiin lapsen sairaslomapäivästä. Yhdestä ja mahdollisista tulevista. Useimmiten useammista.

Vaakakupissa vuorottelevat lapsen hyvinvointi ja hänelle täysin annettu huomio ja se, miten meistä kukin sumplii omaa työtään. Muuttuneita aikatauluja. 

Tunnollisuus painaa, vaikka samaan aikaan työpaikoilla puhutaan lähes selviönä siitä, miten työ ja vapaa-aika saataisiin parhaalla tavalla lomittumaan. Että tänä päivänä organisaatiossa ymmärretään erilaiset, vaihtelevat työ- ja elämäntilanteet, kun katsotaan viikkojen tai kuukausien sijaan vuosia eteenpäin. 

Milloin läppäri pidetään suljettuna työlaukussa ja keskitytään kokonaisvaltaisesti lapsen hyvinvointiin? Milloin lapsi on riittävän terve mennäkseen hoitoon toisten seuraan? Milloin toisetkin sisarukset pidetään kotona, etteivät he tahoillaan vielä terveinä tartuttaisi jotakin, josta ei vielä tiedetä? Milloin oman perheen etu saa väistyä sen tieltä, että muut perheet saavat mahdollisuuden pysyä terveinä, ja omia aikataulujaan sumplimatta?

Jopa sata päivää vuodessa, sanovat terveydenhuoltoalan asiantuntijat pienen, päiväkoti-ikäisen lapsen sairastamisesta. Melkoisen monen päivän ristiriita asiassa, jossa ei pitäisi ristiriitaa lähtökohtaisesti ollakaan. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Toivoisin, että jokainen perheenjäsen kantaisi vastuuta yhteisestä kodista - omaan ikäänsä ja osaamiseensa sopien. Ehkä sen myötä kasvaisi ymmärrys siitä, mitä kodin siistinä pysyminen edellyttää ja oivallus, että yhdessä tekemällä jää enemmän aikaa leppoisaan, suunnittelemattomaan läsnäoloon. Ettei yksi kiristele hampaitaan pyykkipinon äärellä toisten touhutessa omia juttujaan.

 

Siksi nyt, kun lapset kasvavat ja vastuullisuuttakin tulee toisella tavalla, ovat ajatukset kotitöissä. Jonkin verran lapset jo osallistuvatkin, mutta yhdessä voitaisiin tehdä varmaan vieläkin enemmän. Ikään kuin itsestäänselväksi normiksi opettaen, eikä sitten aikanaan vaikkapa viikkorahaan oikeuttavana vastentahtoisena velvollisuutena lanttien kiilto silmissä. 

 

Molemmilla lapsilla on vastuu huolehtia omat astiansa pöydästä tiskipöydälle ruokailun päättyessä. Eskarilainen tekee sen usein muistuttamatta ja huomaamatta osana rutiineja, neiti neljävee patistellen. Hänellä olisi haaveilijaluonteena jo niin paljon muuta mukavaa mielessä.

Oman huoneensa siivoamiseen on kipinä vasta esikoisella, joka harva se päivä järjestää tavaroita paikalleen ja on tarkka huoneensa harmoniasta tavalla, jolla hän sen kokee. Toisinaan se tarkoittaa My Little Pony-rivistöä vaatekaapin hyllyllä tai kyniä jonossa peilipöydällä barbien vierellä, mutta järjestys on joka tapauksessa hänen omansa. Iloinen olen siitäkin, että hän opettelee petaamaan sänkyään, ihan oma-aloitteisen kiinnostuneesti. 

 

Pyykkäystä tarvitsevat vaatteet lapset huolehtivat aika usein pois huoneistaan, muistutusta tokikin välillä vaatien. Tässä tunnustan käyttäväni kiristystä, tiedättekö sen kylmänviileän ”lempparivaatteenne lojuvat pesemättä niin kauan, että ne tuodaan pyykkien joukkoon.” Tepsii, etenkin esikoisella, jolla on muutoinkin jatkuva vaatekriisi

Tytöt osallistuvat myös tilaisuuden tullen pyykkien käärimiseen omia vaatteitaan viikaten ja ennen kaikkea koko perheen sukille pareja etsien. Toisinaan he auttavat imuroinnissa pienen hetken, tai hakevat kostean rätin pyyhkiäkseen pölyjä itsekin siivouspäivän lomassa. 

 

Päiväkoti- ja eskaripäivän jälkeen käydään lähes toistuva keskustelu siitä, mikä on päivän jälkeen kotiin palaavien takkien ja kenkien paikka. Että nököttävätkö kengät rivissä eteisessä vaiko villisti levällään eteisen matolla ja mihin se takki kuuluikaan nostaa. Tän osalta on selvästi vielä työstettävää, liekö johtuu siitä, että kotiin palaavilla on jo intoa omiin leikkeihin. 

 

Toki kotitöihin osallistuttaminen vaatii tietynlaista kärsivällisyyttä vanhemman taholta. Lasten kanssa yhdessä tekemällä kun asiat eivät yleensä edisty yhtä nopeasti eivätkä ainakaan takuulla nopeammin, mutta josko se selittäminen, opettaminen ja yhdessä harjoittelu sitten joskus (teini-ikään mennessä) kantaisi jotakin tulosta. 

 

Mitä alle kouluikäiseltä voi edellyttää? Mihin teidän lapsenne osallistuvat?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu