Kirjoitukset avainsanalla ajanhallinta

Pienten koululaisten pitkä kesäloma aiheuttaa miettimistä koko perheelle. Miten lomakausi järjestellään ja milloin lapsi pärjää yksin kotona?

Kesäloma vailla vastuita! Miten ihana ajatus olisikaan laiturin alla liplattavat laineet ja mato-onkiminen vailla huolen häivää, jos ei tarvitsisi ajatella kesäloman järjestelyjä. Koululaiset lomailevat 2,5 kuukautta, eikä samaan ole mahdollisuutta kuin hyvin harvoilla vanhemmilla.  

 

Kesälomajärjestelyt mietityttävät erityisesti pienten lasten, ekaluokkalaisten vanhempia. Tähän saakka kesät ovat järjestyneet päiväkodin kanssa hoitovuoroja sopien. Ensimmäisen kouluvuoden päättyessä pitäisikin jo tietää, miten koulun pienimmät pärjäävät vanhempien työpäivien ajan. 

Jokaisessa perheessä haluttaisiin järjestää lapselle turvalliset, mielekkäät ja mahdollisuuksien mukaan valvotut olosuhteet lomalle. Ratkaisuja jokavuotiseen kesälomaongelmaan löytyy, mutta järjestelyt ovat usein työn takana. 

 

"Yritettiin päästä kolmelle leirille, kaksi meni täyteen ennen kuin saatiin varattua paikka", kuittasi tuttava, jonka perheessä hoitokuviot ovat selvillä vasta kesäkuun kahden ensimmäisen viikon osalta. On selvää, että asian ratkaiseminen mietityttää. Vaihtoehtoja etsitään eri aikaan lomailevista naapureista ja lapsen kummeista, sillä isovanhempia ei ole. 

"Kahdeksi viikoksi mummolaan toiselle puolelle Suomea ja sieltä lennossa toiseen mummolaan. Ajetaan yhtenä viikonloppuna yli tuhat kilometrejä siirtoajoja, eikä nähdä lasta käytännössä kolmeen viikkoon", huokasi toinen. Hän, joka oli ilmoittanut lapsensa kesän jalkapallokouluun iltaisin ja odotti yhteistä harrastusta. Se jäisi ainakin näiden viikkojen ajan toteutumatta. Lapsi saattaa olla vanhempiensa huolesta täysin tietämätön. "Muksu odottaa innoissaan pitkää lomaa, aikoo kalastaa vaarin kanssa ja on pyytänyt mummoa leipomaan sämpylöitä."

"Vanhempien kesälomat eri aikaan, ja lapsi yksinään pari viikkoa loppukesästä, jolloin jo toivottavasti vähän isompana pärjää. Mietitään perheen yhteistä aikaa sitten viikonloppuihin", kertoi ratkaisustaan kolmas. 

Kahden asiantuntijatyötä tekevän vanhemman perheessä kesäkuukaudet ratkaistaan tänäkin vuonna paitsi lomilla, myös lukuisilla etätyöviikoilla. Lapsesta ja hänen itseohjautuvuudestaan riippuen työskentely voi hyvinkin onnistua pitkälti täysmääräisesti, jos lapselle riittää tieto turvallisen aikuisen läsnäolosta omien leikkien jatkuessa toisaalla. 

 

Mato-ongen kohon kelluessa tyynellä vedenpinnalla ja auringon helliessä on selvää, että lasten pitkien lomien ja vanhempien työaikojen yhteensovittaminen vaatii järjestelyjä. 

Kun suhteutetaan lapsen kymmenen viikon kesäloma vanhemman keskimääräiseen neljään ja kuilun edellyttämät joustot sumplimisineen, on helppo vilautella niin huono äiti - kuin huono omatunto-korttiakin. Ai mistä? Vaikkapa siitä, ettei perheelle jää yhteistä lomaa, odotettu loma ei tarkoitakaan lapselle vapaata vaan leirejä toinen toisensa perään uusiin lapsiin tutustuen, avuntarpeessa kuormitetaan jo hyvinkin iäkkäitä isovanhempia tai vaikkapa siitä, että lapsi joudutaan jättää yksin kotiin pidemmiksi ajoiksi.

 

Taikasauvan heiluttelu harvemmin auttaa. 

Mikä on teidän ratkaisunne tämän kesän lomien järjestämiseen? Minkä ikäisenä pieni koululainen voi viettää lomapäiviään yksin kotona?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hän istuu lasittunein silmin katsomassa työhuoneen ikkunasta ulos saamatta mitään aikaan, jaksamatta tarttua. Katsoo ikkunalaudalle putoavia lumihiutaleita, kevään häikäisevää valoa. Tuijottaa lähes yhtä lasittuneella katseella vielä kesän kynnyksellä. Syksyn väriloistossa vihdoin helpottaa, päivä päivältä. Jaksaa jälleen innostua työyhteisönsä kehittämisestä, suunnitella strategioita. Katsoa eteenpäin, rajansa nyt jo tietäen. 

Hän pyyhkii työpöytänsä ääressä yllättävät kyyneleet. ”Enhän mä koskaan itke”, hämmästelee sairaanhoitajalle työterveydessä. Päättää vähentää työmääräänsä ja jättää avaamatta tietokoneensa iltaisin. Antaa vapaa-ajassa enemmän tilaa isyydelle kuin työlle. Ymmärtää, että kyynelten myötä taituroidaan jaksamisen reunalla. Vuosienkin jälkeen katseessa asuu haavoittuvuus. 

Hän istuu aamuaikaisessa toimiston hämärässä, joka aamu ensimmäisenä. Naputtelee meilejä yksi toisensa perään, mutta on satojen avaamattomien tulvassa jo taistelunsa hävinnyt. Hän korostaa tehokkuutta, mutta väsyy jatkuvassa kiireessä muistamaan. Työpäivän päätteeksi hän sulkee oven viimeisten joukossa, kantaa laukussaan läppäriä, jonka paino tuntuu musertavalta. Niin paljon jää joka päivä tekemättä. Samalla hän pelkää, ettei jonakin päivänä ole organisaatiolleen tärkeä. 

Hän istahtaa lounaalle pöydän toiselle puolelle. Hymyilee, vaikka taistelee silmäluomien alla polttavia kyyneliä vastaan. ”Mä olen niin väsynyt, tästä kaikesta”, saa sanotuksi ennen murtumista. Erinomainen äiti, ystävä, puoliso. Työntekijäkin. "Onkohan tällaista kenelläkään muulla?", hän saa vaivoin kysytyksi.

Hän seuraa, kun työkaverit yksi toisensa jälkeen pakkaavat laukkunsa. Ottavat takit naulakoista ja lähtevät kotia kohtia askeleet toimiston käytävällä kaikuen. Hän heilauttaa henkilökorttia lukijaa kohti. Leimaa itsensä ulos, aina viimeisenä.

Hän ajaa työmatkaansa kädet rattia puristaen. Rystyset valkoisina. Sydän pamppailee, hikihelmet kohoavat otsalle. Päiväkotiin on ehdittävä ennen sulkemisaikaa, tärkeä sähköposti jäi kesken. Kello käy, minuutit kuluvat. Tilanne toistuu päivittäin. Kunpa aikaa olisi enemmän. 
 

Työntekijöitä, toinen toistaan tunnollisempia ja osaavampia. Parhaaseensa pyrkiviä. 

Äitejä ja isiä, perheen ja työn tasapainoa tavoitellen. Huonoa omaatuntoa potien, milloin mistäkin. Silti aina rakastaen. 

Puolisoita, jotka tahtoisivat antaa enemmän, mutta arki uuvuttaa. Se, ettei koskaan tunne riittävänsä. Väsyneenä tulee tiuskittua. Kunpa muistaisi ojentaa käden, tarttua siihen itsekin. 

Heitä, joille työ luo pakoväyliä ja heitä, jotka etsivät pakoväyliä työstä.

 

Sinä teet parhaasi. Minuuttienkin uhkaavasti kuluessa ja sähköpostin tulviessa, kyynelten polttaessa silmäluomia ja riittämättömyyden kuristaessa kurkkua. Ikkunan takana leijailevien lumihiutaleiden vaihtuessa kevään vihreydeksi. Miten usein haluaisinkaan sinun näkevän ja ymmärtävän, että teet parhaasi. 

 

Meitä. Arjen taituroijia. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eskarilainen vääntelehti ja kiemurteli, siirteli ruokapöydässä ruokaa lautasella edestakaisin siihen juuri koskematta. Tavallisesti vilkas ja touhukas lapsi makoili sängyllään ja haki vaivihkaa huovan ylleen. "Sattuu mahaan ja päähän", hän sai sanottua. Kömpi lopulta kalpeana nukkumaan ilman iltapalaa.

"Todennäköisesti vatsatautia, sitä täällä on ollut aikuisillakin", piippasi eskarista aamutuimaan saapunut paluuviesti. Syvää huokausta oli vaikea välttää. Ruokahaluttoman kiemurtelu ja kalpeus sai mahdollisen selityksen.

 

Kun palasin töihin vuosien perhevapaiden jälkeen tuolloin kolme- ja viisivuotiaiden lasten äitinä, kummastelin sairastuneen lapsen ympärillä käytävää työelämälähtöistä keskustelua. Että miten kummassa ihmiset eivät pysty järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää kotona, kysehän on aina lapsen parhaan ajattelemisesta. Satunnainen päivä silloin tällöin, poissa tuskin mistään. Sairastetaanhan me vanhemmat itsekin.

Kahden vanhemman työarkea ja lasten täyspainoisempaa päiväkotielämää on takana pian vuoden verran. Aika monta kertaa ollaan jo vuodenkin aikana seurattu kuumemittarin nousua tai epämääräisesti oireilevaa vatsaa ja mietitty, kummalla meistä on mahdollisuus jäädä kotiin kipeän lapsen kanssa. Arvottu iltamyöhällä tai aamunaikaisella kalentereita selaten sitä, kummalla on akuutimpia asioita ja itse koolle kutsuttuja palavereita mahdollisesti ulkopuolistenkin kanssa.  

Se, että meillä on ollut pöpöjä hyvin vähän suhteessa moniin saman elämäntilanteen ystäväperheisiin, ei lämmitä. Ei oikeastaan missään määrin. Jokaisella kun on se oma arkensa järjestettävänä. 

 

Meistä harva on korvaamaton päivien tai muutamien viikkojen poissaolojen aikana, joten en ensisijassa mieti rooliani osana isoa organisaatiotani. Ajatukseni ovat pikemminkin hyvin itsekkäitä -  omat asetetut tavoitteeni muutoinkin tiukassa työaikataulussa, vastuu kanssani työskenteleville ja to-do-lista, jonka suhteen tehtyjen asioiden ylitsevetäminen yksi toisensa jälkeen tuottaa suurta tyydytystä. Joten vaikka kyse onkin satunnaisista päivistä silloin tällöin, oikeastaan useampi lähekkäin osuva päivä on jo poissa vaikka mistä. Tiedän toki, että isommassa mittakaavassa asiat järjestyvät aina, ja useimmiten parhain päin. Kukaan ei maaliskuussa muista, että joulukuussa oli useampi poissaolopäivä tai toisin suunniteltu työpäivä, eikä mieti syyskuussa, miten toukokuinen deadline viivähtikin kesäkuun puolelle. 

 

Olen aina ollut päättämiini asioihin sitoutuva, joten työaikataulujeni ja ylipäätään töissäolo-/poissaoloaikataulujeni sumpliminen (lapsen tai oman) sairastumisen määrittämänä vaatii sopeutumista. Asian työstämistä. Perheellisenä tarvitsee oman nuhanenän rinnalla huomioida pienetkin niistäjät ja heidän terveeksi tulemisensa. On hyväksyttävä ennakoimattomuus, jonka todennäköisyyskertoimet kasvavat kymmenien pikkutahmatassujen haliessa toisiaan nenät valuen ja samalla vessanpöntöllä kököttäen.  

 

Loppuvuoden kuukaudet meillä sairastettiin vuoron perään. Joustettiin molempien vanhempien taholta; etäpäivinä, lyhennettyinä työpäivinä ja töitä illalla kotona yömyöhäiseen jatkaen, pidempää päivää tai aikaisempaa aamua tehden, sairaan lapsen hoitopäivinä ja ties minä päivinä. Vuorotellen. Ilmoitettiin aamulla esimiehelle ja omalle tiimille, että ollaan tänäänkin poissa työtehtävien ääreltä. Parempina päivinä vaihdettiiin toimistopäivä etäpäiväksi. 

Meidän perhettä ovat myös lasten toiset, lähellä asuvat isovanhemmat pystyneet onneksi tarvittaessa auttamaan. 

 

Arjen todellisuus on silti iskenyt päin näköä. En enää pohdi sitä, että onpa kumma, miten ihmiset eivät pysty vaivatta järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää. 

Silmät ovat avautuneet, alkuperäinen ajatus kääntänyt kurssiaan. Kumma, miten työelämässä olevat ihmiset pystyvät järjestämään kipeän lapsen hoitopäivät omien sairastelujensa rinnalla. Vieläpä niin, että niin lapset kuin aikuisetkin saavat riittävän lepoajan tullakseen taas terveiksi. Että he palaavat hoitopaikkoihinsa vasta, kun jaksavat olla aidosti touhuissaan muiden mukana, eivätkä tartuta ketään toista lasta palaamalla puolikuntoisena. Edellisiltana oksentaneen, mutta aamulla hyvinvoivan lapsen päiväkotiin lähettäminen kun on suoraan vahingon kiertämään laittamista toisille perheille.  

 

Viime päivinä Facebookin fiidi on täyttynyt sairastuvien päivityksistä; kurkkukipuisista äänensä menettäneistä nuhaneniin ja ensimmäisiin influenssatapauksiin. Huokaan helpotuksesta joka päivä, kun lapsia eskarista ja päiväkodista hakiessani huomaan heidän olevan yhä täysin terveitä. Muistuttelen käsien pesemisestä sekä päiväkodin päässä että kotiin saapuessammekin ja raapustan ostoslistaan satsumien rinnalle vitamiinit. 

 

Sinä päivänä, kun pieni nuhanenä jälleen kietoo kädet kaulalleni ja kiipeää väsyneenä syliin, yritän kuitenkin muistaa sen tärkeimmän. Että kaikki muu saa lopulta joustaa lasten hyvinvoinnin edessä, jotenkin sumplien. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ovikello soi yllättäen.

Oven takana on tuttava, joka on ajatellut pysähtyä ohikulkumatkallaan tervehtimään hetken. Yllätysvieras. Omat puuhat keskeytyvät, hetkeksi tai pidemmäksi. Suunnitelmat muuttuvat. Toisenlaisiksi. 

Pidän kutsutuista vieraista, totesi tuttavani. Niistäkin vain harvoin. 
 

Onko yllätysvieraille enää tilaa?  Saako tuttuva piipahtaa kotiovelle pitkinä joulun välipäivinä tai toivoa odottamatonta yösijaa ennen loppiaista? 

 

Mökkikauden aikana kesähelteillä yllätysvieraista puhuttiin poikkeuksellisen paljon. Niistä loisijoista, jotka saapuvat kutsumatta mökeille viikonlopuiksi viinipullo tuliaisenaan ja aikuisista lapsista, jotka asuttavat täyshoidossa vanhempiensa mökkejä läpi kesän kuin omiaan. 

Niistä maaseudun tuttavista, jotka aina kaupunkireissulla ujuttautuvat nurkkiin ja kaupunkilaisista, jotka ilmestyvät maalle lepäämään maatilan työrytmiä ymmärtämättä. 

Saako tuttavan oven taakse mennä tuikitavallisena torstainakaan työpäivän jälkeen, vai onko vierailuaikeesta joka kerta ilmoitettava? Milloin ylipäätään tulee ilmoittaa, jos mielessä käy vierailu tietylle ajankohdalle? Riittääkö aiemmin samana päivänä, tuntia aiemmin vai tuleeko päivästä laittaa viesti jo viikkoja ennen?

Tuleeko lomien lähestyessä vierailuajatuksellisten kääntää kelkkansa ja vierailua pelkäävien sulkea kaihtimet visusti? 

 

Vuosikymmeniä sitten, aikana ennen whatsappeja ja messengereitä tai kuukausiksi suunniteltuja kalentereita, oli hyvin moni vierailuista spontaani. Yllätysvierailu.

Ohiajaessa päätettiin kääntyä tutulle pihatielle ja koputtaa oveen. Joskus tarjottavien kera, joskus ilman. Talon isäntäväki keitti kahvin tai tarjosi pullan, jos sille oli sopiva rakonen. Toisinaan oli tilaa ruokapöydässäkin. 

Itse maaseudulla kasvaneena tuntuu, että vuosikymmeniä sitten omassa lapsuudessani  yllätysvierailu oli yhtä kuin vierailu. Kiikkustuoliin istuttiin aina hetkeksi keinuttamaan. 

 

Olen miettinyt suhdettani yllätysvierailuun usein. 

Nautin ihmisistä yhteisen pöydän ympärillä teekuppien ääressä. Se, että lapsilla on aikaa leikkeihin ystäviensä kanssa, on ainakin yhtä tärkeää. 

Pullantuoksuisuus ja sisäsyntyinen rakkaus leipomiseen jäi vähän etäämmälle, kun palasin töihin lapsiperhearjen ja työn yhdistämisen vuosiin. Teen keitän silti mielelläni ja koluan pakastimen kätköistä vähemmän tuoretta. Tai vaikka sen suklaakonvehdin, ellen muuta keksi. 

Toisaalta arki on melkoisen aikataulutettua ja suunniteltua - arkisin ja viikonloppuisin. Harrastuksia, elämyksiä ja kotitöitä. Aika päiväkotipäivän ja lapsiperheen iltapuuhien välissä on rajallinen, hyvinkin rajallinen.  Jokainen perhe elää etenkin arkiviikolla omassa rutinoituneessa rytmissään. 

Onko yllätysvieraille tässä ajassa tilaa? Tai tulisiko olla? 

 

Miten sinä koet yllätysvieraat? Ja keitä he edes ovat - ystäviä, jotka tulevat tervehtimään itselleen tärkeitä ihmisiä ilmoittamatta? Onko hetkeä, jolloin ystävälle ei ole tilaa? 

Unohdetaanko me toisemme (luodun) kiireen rattaisiin ja rutiineihin? Voisiko tänä jouluna kinkunpalasen tai piparkakun tarjota myös sille, joka rohkeni ennaltailmoittamatta ovikelloa soittamaan? Kuorrutettua suklaakakkua tuoreilla vadelmilla tuskin kukaan odottaa. Vai laitetaanko ovi visummin säppiin? 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu