Kirjoitukset avainsanalla elämys

Kuva: Naantalin kylpylä

Naantali tunnetaan kauniina kesäkaupunkina Suomen saaristossa. Se tunnetaan Muumeista omalla kotisaarellaan vain pienen kävelymatkan päässä idyllisestä vanhasta kaupungista kujineen ja lämminhenkisine rakennuksineen. 

Talvinenkin Naantali on elämysMuumimaailman Taikatalvi etelän talvilomaviikolla tuo kaupunkiin paljon lapsiperhematkailijoita. Naantalin kylpylässä, joka sijaitsee muutamien kilometrin päässä keskustasta, arjen onni on läsnä aina. 


Naantali Spa, joka tutummin tunnetaan Naantalin Kylpylänä, on viiden tähden hotelli. Hotelliin sisään tullessa loistokkuuteen ja laatuun on helppo yhtyä – marmoripinnat ja messinki sekä avarat tilat lukuisine tunnelmavalaisimineen tuovat tietynlaista arvokkuutta. 

Naantalin kylpylän huoneissa on meneillään mittava huoneremontti, joka näkyi jo meidän huoneemme uusittujen pintojen ja pesuhuoneen osalta. Remontti yltää käsittääkseni kaikkiin huoneisiin, mikä päivittää ilmettä tähän päivään. 

Majoituimme perhehuoneessa, jossa levitettävä täysmittainen vuodesohva parisängyn vierellä mahdollisti lapsille hyvän unen. Muutamia vuosia sitten lasten ollessa pienempiä etsimme poikkeuksetta huoneistoja, joissa oli kaksi erillistä makuuhuonetta. Nykyisin tytöt nukkuvat rauhallisesti yhteisessäkin hotellihuoneessa, eivätkä nukahtamisen jälkeen häiriinny osittaisista valoista. Useamman yön reissulla etsimme silti usein majoitusta, jossa me aikuiset voimme istua toisessa tilassa lasten nukkuessa.

Naantalissa olemme yöpyneet useitakin kertoja aiemmin; sekä kylpylän puolella että aikoinaan lasisillalla kylpylään liitetyssä hotellialuksessa.

Kuva: Naantalin kylpylä

Kylpyläosasto on siisti ja hyvin pidetty. Kaksi isoa allasta, kaksi poreallasta ja lämmin ulkoallas sekä allasalueen reunoille sijoitetut, kutsuvat rottinkiset lepotuoliryhmät tarjoavat mahdollisuuksia rentoutumiseen. 

Osa kävijöistä tuntuu kaipaavan kylpylään tapoja huomioida perheet ja erityisesti lapset. Kylpylässähän ei ole liukumäkiä, matalia lastenaltaita saati kaikkialla kelluvia kirkkaita vesileluja sen enempää kuin vilkkuvaa valoshowtakaan. 

En osannut nähdä niitä arvokkuutta huokuvan marmorirakennuksen ja kauniisti valaistun kylpylän osalta puutteeksi. Koen jopa, että juuri näiden puuttuessa kylpylässä säilyy rauhallisen miellyttävä tunnelma ja tietynlainen kylpylähetken arvokkuus. Pienet uimarit hihkuvat porealtaiden kuplissa ja polskivat ensimmäisiä uimametrejään itsenäisesti uiden, mutta jokaiselle on paikkansa. Naantali saa mielellään säilyttää tältä osin levollisuutensa – ja kaikenikäisten kohderyhmän. 

Kuva: Naantalin kylpylä

4- ja 6-vuotiaat lapsemme nauttivat kylpylän allasosastosta paljon. Isot altaat mahdollistivat uimisen pidempiäkin matkoja ja lämpimiin porealtaisiin päästiin porukalla lämmittelemään. Kuusivuotias eskarilaisemme on juuri oppinut uimaan, uiden altaan reunasta toiseen, muutamista metreistä kymmeneen metriin. 

Melko syvät altaat mietityttivät ensin, sillä pientä lastahan ei isoissa altaissa pohjaa lainkaan. Huoli oli turha – enemmän varovaisen vanhemman huoli kuin todellinen – sillä syvyys toi hänelle itsevarmuutta. Oivallettuaan, etteivät jalat yllä pohjaan, hän ui rohkeammin ja päämäärätietoisemmin reunalta toiselle.

Naantali kylpylä sopiikin lasten suhteen erityisesti jo uimaan oppiville ja sujuvasti kellukkeilla uiville. En kuitenkaan tiedä, josko se melko syvillä – ja osin aika viileillä altailla – olisi ensisijaisesti suosittelemani kylpyläkohde vaikkapa parivuotiaan lapsen perheelle. Siinä iässä kun lasta ei enää pidetä jatkuvasti sylissä kuten vauvaikäistä, muttei lapsi myöskään ui itsenäisesti kellukkeilla. 

Jos jotakin, toivoisin lämpimämpiä vesiä isompiin altaisiin. Vaikka kastautumisen jälkeen hampaat lakkaavatkin kalisemasta, ei uimahallilämpöinen vesi houkuta ryntäämään altaaseen. Kaksi nautinnollisen lämmintä poreallasta ovat puolestaan helposti täynnä rentoutujia.


Naantalin kylpylä allas- ja saunaosastoineen sekä hyvänolon spa-hoitoineen ja kuntosaleineen sulkee sisäänsä myös paljon muuta; useammista ravintoloista laadukkaiden merkkien vaatekauppaan ja lasten leikkimaailmaan sekä mittavaan kokoussiipeen. 

Niinpä mekin haettiin kahvilasta iltapalan jälkkäriksi isot pehmikset tarkoin valittuine strösseleineen ja nautittiin lomatunnelmasta. Talvisin ei voi luvata auringon paistavan kuin Naantalin aurinko, mutta meillä sekin toteutui tällä lomalla. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kreivi Hohoo istuu lattialle lyyhistyneenä ja saa hädintuskin todettua, että häntä pelottaa pimeä. Se, ettei hän tiedä, mitä siellä voisi olla. Siellä pimeässä. 

”Mä arvasin, niin muakin pelottaa pimeä", toteaa kuusivuotias vieressäni. Nelivuotias pikkusisko nyökyttää vakavailmeisenä, seuraten teatteriesitystä tarkkaan isosiskonsa vieressä. 

 

Kreivi Hohoo on helsinkiläisen Teatteri Tuikkeen uusi lastenteatteriesitys, jossa käsitellään pelkoja lasten näkökulmasta. Violettiviittainen Kreivi Hohoo on haavinsa kera rohkein hirviönmetsästäjä ja pelottomin Kreivi, jota maa päällään tai allaan kantaa. 

Hänen tehtävänään on pyydystää hirviöitä uskollisen apurinsa Kätyri Hähään kanssa.  Teatteriin saapuessaan luonnollisesti juuri teatteria piinaavan, mutta ensin hän haluaa esitellä katsojille jo tehtyjä urotekoja vakuuttaakseen taidoistaan. 

Kreivillä on hirviökirja, jonka sivuilta löytyvät tarinat päihitetyistä hirviöistä tarinoineen; rahakarhunkourasta olomuotoaan muuttavaan myrkyttäjään. Lapset innostuvat, jokunen kertoo katsomon hämärästä jo ajatuksiaankin hirviöistä. 

Kenties taidokkain vaihe lapsille kohdennetun teatterin näkökulmasta tapahtuu siinä vaiheessa, kun Kreivi Hohoo ja Kätyri Hähää pyytävät lapsia osallistumaan teatteriin piiloutuneen hirviön kuvailemiseen. Yhdessä keskustelemalla ja piirtämällä syntyy yksijalkainen pomppiva elefantin kokoinen hirviö, jolla on viisi silmää ja kahdeksan lonkeroa, ja jonka heikkoutena on kammota vettä. Hirviö saa nimen Örväinen. Sen tiedetään kuuluvan pimeyskulkijoiden heimoon. 

On kuvattava tarkkaan, että tiedettävä, ketä etsitään. 

 

Uuden hirviön, Örväisen, metsästys ei kuitenkaan sujukaan ihan ongelmitta, sillä Kreivi Hohoo joutuu kohtaamaan oman ainoan pelkonsa – pimeyden pelon. Hän ei ole kuitenkaan halunnut kertoa siitä, kun on miettinyt, mitä muut hänen pelostaan ajattelisivat. Nolottaakin vähän.

 

Dialogi pieneen yleisöön, keski-iältään 5-8 vuotiaisiin on sujuvaa. Lapset kertovat, mitä he pelkäävät ja tarjoavat erinomaisia ehdotuksia myös siihen, mitä pimeän pelolle voi tehdä. Mennä äidin viereen nukkumaan, laittaa lampun päälle tai ottaa pehmolelun viereen. 

"Näetkös, me kaikki pelätään jotakin,” lohduttaa vilkkaan sympaattinen Kätyri Hähää.

Puhuminen auttaa. Se, että kertoo peloista ääneen. Päälle jätetyn valon, unilelun ja vanhemman viereen kömpimisen rinnalla kivi vierähtää sydämeltä, kun voi jakaa pelon. Se on taitavasti tarinaan kytkeytyvä opetus, joka jäi keskustelun myötä selvästi lastenkin mieleen. Rohkeus kertoa omista peloista, vaikka vähän nolottaisinkin.

 

Voin uskoa, että tämä esitys, jota on tarkoitus kiertävän teatterin tavoin esittää kouluilla, kirjastoissa ja eri tapahtumissa, tulee puhututtamaan juuri eskarilaisia ja alakoulujen ensimmäisten luokkien oppilaita. Se, että lapset piirtävät oman pelkonsa paperille ja kertovat keinoja päästä pelosta eroon, tekee mielensisäisestä näkyvän. Ääneen sanomattomasta ääneen sanotun. 

Kreivi Hohoo-esityksen alkaessa tulee miettineeksi, pääseekö tarina hahmojen esittelystä lainkaan eteenpäin, vai jäädäänkö jumittamaan samaan. Tarina vei kuitenkin pian aikuiskatsojankin mukanaan ja saa unohtamaan alun verkkaisuuden. 

Kreivi Hohoon taustalta löytyy helsinkiläinen ammattiteatteri Teatteri Tuike. Tuike on perustamisestaan asti tehnyt myös muun tuotantonsa rinnalla kiertueteatteria lapsille, jonka lisäksi heillä on lapsille suunnattuja kesäteatteriesityksiä. 

Jotta oppisimme kertomaan tunteistamme ja joukostamme nousisi uusia teatterintekijöitä, Teatteri Tuikkeen alaisuudessa toimii Ilmaisukoulu Tuike tarjoten teatteriopetusta kaikenikäisille alle kouluikäisistä aikuisiin. 

Teatteri Tuikkeen majapaikka Tapanilassa on entisen tapettitehtaan tiloissa, persoonallisena ja yksilöllisenä. Hieman karuhkonakin, mutta paikkana, jossa esityksiä tehdään selvästi palosta teatteriin. Tutustuminen Teatteri Tuikkeeseen muistutti jälleen siitä, että erilaisia teatteria tekeviä tahoja on paljon – ja niillä on katsojilleen annettavaa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuvat: Roger Seger / Moment, Helsingin Kaupunginteatterin kuva-arkisto

Mitä on uhrattava ja jätettävä taakseen, jos huippu-urheilija haluaa kaikessa kurinalaisuudessaan tavoitella korkeinta palkintokoroketta? Mikä on sen kaiken hinta – vai onko sillä edes väliä?

 

Helsingin Kaupunginteatterissa tammikuussa ensi-iltansa saanut Tahto sukeltaa kilpahiihdon kovaan maailmaan. 

Se kertoo hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisesta, tuttavallisesti Aikusta. Näytelmän pohjana on suurelta osin 2016 ilmestynyt elämäkerta, Tahto – Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot, joka ilmestyessään kuohutti hiihtomaailmaa. Urheilukenttien ja hiihtolatujen ulkopuolella kirja sai myös monen muun – urheiluun täysin vihkiytymättömänkin - pohtimaan ihmisen ja elämän rajoja. Sitä, mitä oman unelman ja päämäärän seuraaminen vaatii ja milloin omistautuminen muuttuu järjettömyydeksi. Se kertoo siitä, miten elämässä kultaisinta sijaa tavoittelevalta kysytään luonteenlujuutta joka hetki. Olkoon kyse huippu-urheilusta tai kirkkaimmasta kärjestä missä tahansa.

Juuri siksi Tahto voittoineen ja pettymyksineen sykähdyttää suomalaista hiihdon tarinaa seurannutta, mutta antaa myös muille – kaltaisilleni – ajatuspolkuja johonkin paljon suurempaan.

Jo alku pysäyttää. Ihka-aito Aino-Kaisa Saarinen heijastuu videon kautta kertomaan hetkestä, jolloin on urheilussa voimavarojen äärirajoilla, taju katoaa ja luulee, ettei enää jaksa. Silti jostakin äärimmäisen kivun takaa tulee voima ylittää itsensä, saavuttaa ennen kokematon flow, joka tuntuu niin hyvältä, että sitä haluaa kerta toisensa jälkeen tavoitella.

Tästä eteenpäin lava on näytelmän Aino-Kaisa Saarisen (Sanna-June Hyde), jolla on mieletön taito tuoda esille Aikusta julkisuudessakin esillä olleet piirteet – sietämätön itsekkyys ja sinnikkyys silloinkin, kun muut jo antaisivat periksi ja toisaalta inhimillinen haavoittuvuus ja epävarmuus omaan tekemiseen menestymisestä huolimatta. 

Suurin mörkö Saariselle on toiseksi päähenkilöksi (Linda Zilliacus) nouseva Virpi Kuitunen. Virpi on kultainen kaunotar, sujuvaliikkeinen ja luotu voittamaan. Suhde Virpiin on haastava; toisaalta Aikku kokee hänet parhaaksi kirittäjäksi, sillä heitä yhdistää yhteinen tavoite olla maailman parhaita. Samaan aikaan ilmassa on jatkuvasti kateutta, etenkin yhteisen valmentajan Jarmo Riskin arvostuksesta ja huomiosta. Hänelle Aikku jää aina kakkoseksi.  

Saarisen ja Kuitusen suhdetta on Aino-Kaisa omassa kirjassaan kuvaillut varsin suorasukaisesti: "Esikuvani, latistajani, ystäväni, johtajani, kollegani, mörköni, unettomien öitteni alkulähde, urani ja mitalieni mahdollistaja. Kaikki tämä yhdessä paketissa." 

 

Saarinen ei kuvia kumartele. Eikä suorasukaisena juuri muutakaan. 
"Olen joka tapauksessa aina halunnut paljon enemmän urheilumenestystä kuin kaikkien kaveruutta, ja päässyt tavoitteeseeni. Hiihto on paras ystäväni." Muistan lukeneeni Saarisen toteamuksen siitä, että huippu-urheilu on väärä foorumi ihmiselle, joka antaa liikaa tilaa muiden tunteille. 

Tietty tunnekylmyys välittyy myös Saarisen perheestä, jossa selkeänä periaatteena on ollut, ettei omia lapsia kehuta. Kaikesta kilpaillaan — Aino-Kaisan ja kaksossiskonsa talon ympäri juoksemisesta marjanpoimintaan, lapsuudesta aikuisvuosiin. Perheen arkea hallitsevat lasten urheiluharrastukset. Kun Aikku tuo poikaystävänsä Tomin ensimmäistä kertaa tapaamaan vanhempiaan, myös Tomille kellotetaan aikaa talon ympäri juoksemiselle. Ihan vain, että nähdään, mikä hän oikeastaan on miehiään. 

Perhe (äiti Leena Rapola, isä Risto Kaskilahti) on kuitenkin samalla Aino-Kaisan tärkein tukitiimi; he ovat mukana iloitsemassa menestymisestä, vaikka kaksossiskon mielestä Aikku olikin mukavampi ihminen ennen mestaruuksiaan. 

Hiihto on siskosten elämään kuulunut aina. Jo vauvaikäisenä Aino-Kaisa ja hänen kaksoissisarensa makaavat vierekkäin pienet puusukset käsissään. Valitsiko Aino-Kaisa hiihdon vai hiihto hänet? 

Tahto on monilta osin draamaa; niin hiihdon kuin perheenkin parissa. Aikun rakkaimman tukijan, Tomin, osalta sitä ei kuitenkaan nähdä, ei parisuhteessa. Tom kuvataan tukipilarina, joka taipuu kaikkeen toivottuun. Uskoo ja luottaa, hoitaa kodin ja lopulta lapsenkin Aino-Kaisan lähtiessä olympialaisiin. Vaikutelma on kiehtova; joustavuudestaan huolimatta hän ei tunnu alistetulta, vaan vahvasti itseensä ja parisuhteeseensa luottavalta, vaikka Aikku kuvataan itsekkäänä egoistina, joka keskittyy vain voittamiseen kaiken muun jäädessä sille toissijaiseksi.

Tahto on eheä kokonaisuus, jonka hahmoista vain satunnaisesti ilmestyvän luovuttamaan houkuttelevan ja kilpailemista vähättelevän Andre Agassin rooli jää irralliseksi. 

Tahto on koruton kuvaus äärimmäisen kunnianhimoisen ja voitontahtoisen urheilijan matkasta kohti päämäärää. Ylintä koroketta, jolle mahtuu hurrattavaksi vain yksi voittaja.  

Ollakseen ykkönen on täytynyt polttaa lukuisa määrä siltoja takana, uhrata perhesopu ja vaatia parisuhteelta sekä loppuvaiheessa myös vanhemmuudelta mielettömän paljon. On täytynyt asettaa itsensä äärirajoille ja voittaa itsensä. Teatteria katsoessa tulee useamman kerran miettineeksi, kenellä on lopulta näin itsekäs oikeus pyhittää koko elämä yhdelle päämäärälle ja odottaa toisten ikään kuin myötäilevän kaikkea. 

 

Toisaalta — Saarinen on periksiantamaton, egoistinen, huippua tavoitteleva nainen, joka on valmis uhraamaan ihmissuhteensakin urheilun tieltä. Puhuttaisiko tarina samalla tavalla, jos kyse olisi miehestä? 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuvat: Suomen Kansallisbaletti / Sakari Viika
 

Unelmat ja halu kokea rakkaus, siihen tiivistyy vaikuttava baletti Pienestä merenneidosta Kansallisbaletissa. 

Veden valtakunnassa Pieni merenneito rakastuu prinssiin, joka elää ihmisten maailmassa. Pieni merenneito antaa meressä asuvalle noidalle kauniin äänensä ja luopuu kyvystään laulaa, jotta saisi pyrstön tilalle jalat ja pääsisi unelmiensa prinssin luo. Hänen, jota on mahdoton unohtaa.

Kansallisbaletissa ensi-iltansa 19.1. saanut Pieni Merenneito-baletti oli vaikuttava niin tarinaltaan kuin toteutukseltaankin.

"Ihan oikeita kaloja! Miten täällä teatterissa voi olla ihan oikeita kaloja", supatti kuusivuotias korvaani 3D-lasit silmillään teatterin hämärissä. Hän nosti lasit pois ja laittoi takaisin. Tunsin hänen innostuksensa. 

Esitys onkin poikkeuksellinen, sillä siinä on kohtauksia, joissa käytetään 3D-tekniikkaa. Lasit päässä ei tarvitse istua kuitenkaan läpi esityksen, vaan Kansallisbaletin kertojanääni vinkkaa oikeasta hetkestä: "Nostakaa taikalasit silmillenne ja tulkaa mukaan vedenalaiseen maailmaan." Hetkessä täpötäysi salillinen katsojia istuu lasit nenällään lumoutuneena vaikuttavasta meriympäristöstä.

Kertojanääni sopii ylipäätään lapsikatsojia kiinnostavaan balettiin hyvin, sillä se mahdollistaa sujuvan seurattavuuden, eikä käsiohjelmasta luettua tarvitse muistaa yhtä tarkasti. 

Pieni Merenneito on Hans Christian Andersenin klassikko. Hänen oma tarinansa, elämä toteutumattomine haaveineen ja riittämättömyyden tunteineen, on kurottu taitavasti osaksi balettia. Esityksessä lomittuu sekä tarina siitä, miten H. C. Andersen suunnittelee balettiesitystä kotimaansa Tanskan kansallisoopperalle ja luo siihen sadun Pienestä merenneidosta sekä itse Pienen merenneidon tarina.

 

Andersen oli lahjakas kirjailija, joka tunnetaan Pienen merenneidon ohella mm. Pienestä tulitikkutytöstä, Lumikuningattaresta ja Rumasta ankanpoikasesta. Näitä nostetaan myös osaksi kaunista balettia. Mieluiten Andersen olisi kuitenkin halunnut tanssijaksi, mutta oli siihen liian kömpelö. Siinä missä merenneito luopuu jaloistaan rakkauden takia, Andersenkin etsii noidalta apua saadakseen tanssin lahjan. Tanssitaidon saadakseen hänen olisi luovuttava kyvystään kirjoittaa.

"Katso, merenneito kävelee meidän luokse", hihkaisee pieni vieruskaveri ääneen. Kansallisbaletissa on toteutettu näyttävästi ramppi, joka johtaa lavalta orkesterin yli katsomoon. Se tuo pienen merenneidon tarinan lähemmäksi yleisöä ja kietoo yleisön vieläkin enemmän mukaan esitykseen. "Miten ne on osanneet tehdä kaiken näin hienoksi", hän huokaa.

Pieni katsoja ihailee tarkkaan myös merinoidan mielettömän hienoa valtaistuinta korkealla näyttämöllä ja palaa siihen vielä kotonakin. 

 

Tanssillisesti pysähdyttäviä ovat toisen puoliajan tanssi, jossa merenneito on saanut jalkansa ja kietoutuu prinssiinsä sekä merenneidon tanssi kylpyammeessa, kun merenneito saa olla tutun elementtinsä, veden, kanssa kosketuksissa. 

Pieni merenneito puhututtaa monen sanomansa kautta. 
Se tarttuu merenneidon unelmien kautta rakastetuksi tulemisen tarpeeseen ja haluun olla samanlainen kuin muut. Oletettuun onnellisuuteen muualla kuin elämässä, jota eletään. 

Andersenin tarina koskettaa riittämättömyydellään ja toteutumattomilla haaveilla, jotka saavat oman erityislahjakkuuden – kirjoittamisen taidon - unohtumaan. 

Rakkauden kaipuu kätkeytyy myös Andersenin tarinaan. Alkuperäisessä sadussahan merenneito ei saa prinssiään, joka ei ymmärrä merenneidon sanatonta rakkautta.  Satua kirjoittaessaan Andersenin ihastus Edvard Collin meni naimisiin, eikä Andersen 1800-luvulla voinut puhua homoseksuaalisuudestaan. Hän jäi rakkaudenpelissä ulkopuoliseksi, oman prinssinsä menettäen. 

Pientä merenneitoa suositellaan lapsikatsojien suhteen kouluikäisille ja vanhemmille. Jos lapsi on tottunut teatterikävijä, näen sen toimivan varsin hyvin eskari-ikäisellekin. Baletin loppupuolella on kuitenkin jonkin verran pelottavia elementtejä, joten ikäsuosituksella on tartuttu katsojan kykyyn ymmärtää tapahtuvaa. 

 

Mieleenpainuvan esityksen rinnalla vähintään yhtä tärkeäksi teatterivierailuissa nousee yhteinen aika. Se, että ollaan perheenä lähekkäin ja jaetaan sama hetki. Pujotetaan käsi käteen, jos jännittää, supatetaan hipihiljaa korvaan ja nautitaan väliaikatarjoiluista. Intoillaan ennen esitystä odotuksista ja kotiin ajellessa kerrataan nähtyä ja koettua.

Tanssitaan kuusivuotiaan eläytymisellä balettia vielä oman kodin olohuoneessakin ennen unentuloa. 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu