Kirjoitukset avainsanalla kotityöt

Toivoisin, että jokainen perheenjäsen kantaisi vastuuta yhteisestä kodista - omaan ikäänsä ja osaamiseensa sopien. Ehkä sen myötä kasvaisi ymmärrys siitä, mitä kodin siistinä pysyminen edellyttää ja oivallus, että yhdessä tekemällä jää enemmän aikaa leppoisaan, suunnittelemattomaan läsnäoloon. Ettei yksi kiristele hampaitaan pyykkipinon äärellä toisten touhutessa omia juttujaan.

 

Siksi nyt, kun lapset kasvavat ja vastuullisuuttakin tulee toisella tavalla, ovat ajatukset kotitöissä. Jonkin verran lapset jo osallistuvatkin, mutta yhdessä voitaisiin tehdä varmaan vieläkin enemmän. Ikään kuin itsestäänselväksi normiksi opettaen, eikä sitten aikanaan vaikkapa viikkorahaan oikeuttavana vastentahtoisena velvollisuutena lanttien kiilto silmissä. 

 

Molemmilla lapsilla on vastuu huolehtia omat astiansa pöydästä tiskipöydälle ruokailun päättyessä. Eskarilainen tekee sen usein muistuttamatta ja huomaamatta osana rutiineja, neiti neljävee patistellen. Hänellä olisi haaveilijaluonteena jo niin paljon muuta mukavaa mielessä.

Oman huoneensa siivoamiseen on kipinä vasta esikoisella, joka harva se päivä järjestää tavaroita paikalleen ja on tarkka huoneensa harmoniasta tavalla, jolla hän sen kokee. Toisinaan se tarkoittaa My Little Pony-rivistöä vaatekaapin hyllyllä tai kyniä jonossa peilipöydällä barbien vierellä, mutta järjestys on joka tapauksessa hänen omansa. Iloinen olen siitäkin, että hän opettelee petaamaan sänkyään, ihan oma-aloitteisen kiinnostuneesti. 

 

Pyykkäystä tarvitsevat vaatteet lapset huolehtivat aika usein pois huoneistaan, muistutusta tokikin välillä vaatien. Tässä tunnustan käyttäväni kiristystä, tiedättekö sen kylmänviileän ”lempparivaatteenne lojuvat pesemättä niin kauan, että ne tuodaan pyykkien joukkoon.” Tepsii, etenkin esikoisella, jolla on muutoinkin jatkuva vaatekriisi

Tytöt osallistuvat myös tilaisuuden tullen pyykkien käärimiseen omia vaatteitaan viikaten ja ennen kaikkea koko perheen sukille pareja etsien. Toisinaan he auttavat imuroinnissa pienen hetken, tai hakevat kostean rätin pyyhkiäkseen pölyjä itsekin siivouspäivän lomassa. 

 

Päiväkoti- ja eskaripäivän jälkeen käydään lähes toistuva keskustelu siitä, mikä on päivän jälkeen kotiin palaavien takkien ja kenkien paikka. Että nököttävätkö kengät rivissä eteisessä vaiko villisti levällään eteisen matolla ja mihin se takki kuuluikaan nostaa. Tän osalta on selvästi vielä työstettävää, liekö johtuu siitä, että kotiin palaavilla on jo intoa omiin leikkeihin. 

 

Toki kotitöihin osallistuttaminen vaatii tietynlaista kärsivällisyyttä vanhemman taholta. Lasten kanssa yhdessä tekemällä kun asiat eivät yleensä edisty yhtä nopeasti eivätkä ainakaan takuulla nopeammin, mutta josko se selittäminen, opettaminen ja yhdessä harjoittelu sitten joskus (teini-ikään mennessä) kantaisi jotakin tulosta. 

 

Mitä alle kouluikäiseltä voi edellyttää? Mihin teidän lapsenne osallistuvat?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kodin näkymätön työ tulee näkyväksi vasta, kun se jäisi tekemättä, luulen. 

Silloin, kun kukaan ei kääri puhtaita pyykkejä, vaan antaa niiden kasautua vuoreksi tai silloin, kun aamulla ei enää löytäisi puhdasta sukkaparia, vaan joutuisi tyytymään edellisen päivän myttyyn sängyn vieressä. Silloin, kun jääkaappi huutaa tyhjyyttään ja edellisenä päivänä loppunut vessapaperirulla odottaa yhä uutta tilalleen. 

Rutiineihin tottuu; tiskikoneen täyttämiseen, sängynpeitteen sijaamiseen ja kaupassa käymiseen. Siihen, että järjestää lelut paikoilleen ja kerää kymmenennen kerran kirjat pinoon viikonlopun aikana. Yhtä huomaamatta poimii pieneksi jääneet sukat lapsen sukkalaatikosta ja hankkii tilalle uudet tai vaihtaa palaneen lampun tilalle uuden. 

 

Kodin rutiinit ja näkymättömän työn määrän huomasin kunnolla vasta, kun palasin töihin perhe- ja opintovapailta. Kun sitä satunnaista pyykkikoneen ohitse kävelyä ei enää päiväsaikaan ole, eikä aamulla eteisen lattialle jäänyt unilelu haittaa työpaikan käytävillä kopistellessa vaan se nököttää lattialla kotiin palatessakin, tulee työpäivän jälkeen kotiin palanneena oivaltaneeksi, miten paljon aiemmin huolehti kotipäivinä huomaamatta.

Miten paljon tulee tehneeksi työtä, jota ei päivän päätteeksi missään huomaa. Paitsi tekemättä jätettynä.  

 

 

Samalla kirkastui, miten paljon on sellaista täysin näkymättömiin jäävää tekemistä ilman mitään konkretiaa. Niitä lippuja ja lappuja, ilmoittautumisia ja selvittelyitä, muistamisia. Se tuppaa jäämään ainakin meillä mun kontolleni, vaikka onneksi yleisesti vastuuta arjesta kantaa vähintäänkin tasapuolisesti myös lasten isä.

Siinä, missä mies on etujoukoissa pyykkipinon äärellä, astianpesukonetta tyhjäämässä tai vessoja pesemässä, hän harvemmin täyttää neuvolasta tullutta lomaketta ikäryhmäseurantaan tai vastaa lapsen saamaan syntymäpäiväkutsuun. Voi hän toki (aavistuksen vastentahtoisesti) paketoida lapsen kanssa paketin synttärisankarille, huolehtia (patisteltuna) lasten jatkoilmoittautumisen syksyn kuvismuskariin ja tutustua (pyynnöstä) tulevan vuoden uimakouluryhmiin. Toisaalta hän tietää, että ne ovat asioita, mistä minä pidän enemmän ja hän voi sinä aikana täyttää vaikka sen astianpesukoneen tai pestä lattiat. 

 

Kenen vastuulla nämä arjen näkymättömiksi jäävät puuhat teillä ovat? Kuka kerää pudonneet kurahanskat lattialta, hakee postin laatikosta, ilmoittaa lapsen tanssitunnille tai pakkaa päiväkotirepun seuraavalle päivälle? Osaatteko antaa sille arvoa?

 

Kotien näkymätöntä työtä on paljon. Ajatus on jotenkin myös lohdullinen. Kun tänä iltana etsin lapseni kadonnutta kuravaatetta illan hämärissä - silloin kun pitäisi jo nukkua - voin olla varma, että samaa tekee parhaillaan joku toinenkin - tässä loskasäässä todennäköisesti useampi - vanhempi. Myös hän haluaa varmistaa, että oman lapsen seuraava päiväkotipäivä on mahdollisimman onnistunut. Hänkin haluaa varmistaa, että perhearki pyörii mahdollisimman sujuvasti. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Päivä miehenä. Olen toisinaan miettinyt, miltä se tuntuisi. Kutittaisiko parta tai viikset, miltä tuntuisi tanssilattialla luvan kanssa viedä toista (yritän sitä joka kerta...) ja no, olenpa saattanut miettiä jokusta muutakin asiaa mieheydestä. Tai ylipäätään siitä, saisinko miehenä jollakin tavoin erilaista kohtelua. Tulisinko nähdyksi erilaisin silmin.

 

Aloitin miehen maailmaan tutustumisen pienin käytännöllisin askelin. Juhannuksen jälkeen nurmikko oli saanut poikkeuksellisen kasvuspurtin ja rehotti kotipihalla valtoimenaan. Puoliso oli todennut leikkaavansa sen, kunhan tulee töistä ja löytää illasta sopivan rakosen. Halusin palavasti yllättää tavalla, joka olisi meidän perheessä poikkeuksellinen. A vot, mä leikkaisin ruohon. Siisti piha odottaisi kotiin palaavaa miestä, enkä tarvitsisi siihen tai mihinkään muuhunkaan päivän askareeseeni yhdenkään miehen apua.

Posket intoa hehkuen kipaisin pihavajaan ruohonleikkurin luokse. Olin vakuuttunut siitä, että vähän nykäistään narusta ja väännetään vivusta ja eikun sursur. Hetkeä myöhemmin keräsin aavistuksen aiempaa uhoani vaisumpana rikkaruohoja kottikärryyn. Oikaisin mutkia suoriksi, kun ruohonleikkuri jäi arvuuttelun varaan, enkä ryhtynyt Pelle Pelottomaksi.

 

Koska en (edelleenkään) tarvinnut tähän tehtävään miestä, en voinut soittaa koneista kaiken tietävälle isälleni Pohjanmaalle, lähistöllä asuvalle appiukolleni enkä kesäloman aloittaneelle, aina apuun tarjoutuvalle ystävälle. Adrenaliinipiikissäni nyhdin kuitenkin hanskat kädessä jokaisen puun ja pensaan aluset putipuhtaiksi, nokkosia uhmaten. Go girl, hyvin hoidettu. Nurmikko rehottakoon iltaan, tein parhaani. Tai no, sen minkä pystyin näillä pelimerkeillä.

 

Pari kevätauringon kuivattamaa tuijaa - nips ja naps. Ne, joiden katkaisemisesta olen sisäisesti jurputtanut, mutta tainnut unohtaa ääneen mainita. Olis mitä todennäköisimmin hoitunut aika vaivattakin, sen verran ripeä mun mies on kotihommissa. Koska telepatia on jäänyt tässä tapauksessa toistaiseksi puuttumaan, päätin reippauspuuskassani katkoa ne itse. Sahaa en siihen hätään löytänyt, joten vahvat oksasakset saivat ottaa paikkansa. Kohtalainen suoritus - tuhansin hikihelmin. Tuijarivissä nököttää tosin yhä kaksi polven korkuista puunrunkoa niissä kohdin, mihin oksasakset eivät pystyneetkään. Sahalla olis saattanut päästä helpommalla. Aika paljonkin helpommalla, veikkaan.

 

Olen aina pitänyt meidän parisuhdetta poikkeuksellisenkin tasa-arvoisena ja tasavertaisena, monin tavoin. Sellaisia miesten ja naisten juttuja ei ole oikeastaan ikinä eroteltu meidän välillä. Se tekee, joka ehtii ja löytää sopivan rakosen - yhdessähän tätä kotia ja arkea rakennetaan.

 

Pihatyöt havahduttivat. Tajusin, että meillä onkin aika paljon asioita, jotka kuuluvat selkeämmin mieheni tontille ja joiden osalta joudun nostaa - toistaiseksi - kädet pystyyn. En suoriutunutkaan kaikesta kuten mieheni, yhtä kätevästi ja nopeasti. En ole koskaan jutellut kavereiden kanssa siitä, leikkaavatko he nurmikkoa. Tai osaavatko he(kään) käynnistää ruohonleikkuria. Aion kysyä ja aion selvittää, sillä olisin halunnut osata. En siksi, että naisen kuuluisi ehdoin tahdoin osata asiat kuten mies tai toisinpäin, mutta ihan vain osaamisen ilosta arjen sujuvoittamiseksi.

 

Vielä enemmän yllätti huomata, että meillä on enemmän kotitöitä, joista minä en sutjakasti suoriudu autonrenkaiden vaihtamisesta ilmastoinnin asetusten säätämiseen ja ruohonleikkaamiseen kuin kotitöitä, joihin mieheni ei luontevasti jo nyt osallistu. Äh, äkkiseltään en keksinyt itseasiassa yhden yhtä. 

 

Onneksi me ollaan kuitenkin tässä kodissa kaksin. Paljon on toinen toisiltamme opittavaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen kaikenlaisten tehtävälistojen rakastaja. En fanaatikko, mutta en niitä kyllä kaihdakaan. Tunnen hallitsevani elämääni, kun erilaiset mielessä olevat asiat, suunnitelmat ja tehtävät ovat kirjattuna ylös – ne pysyvät paremmin mielessä ja sitä paitsi ovat jotenkin järjestäytyneempiä. Haaveetkin tuntuvat todellisemmilta ja saavutettavammilta, kun muistikirjan sivulta löytyy merkintä ”syksyn opintosuunnitelma”, ”Kanarian tutustumiskohteet” tai ”leikkimökkiin peilipöytä ja verhot.”

 

Kovin ehdotonta tämä listojen kanssa eläminen ei kuitenkaan ole – aika mukautuvaakin oikeastaan – sillä välillä, tai varsin useinkin, omat listani tekevät katoamistemppuja pöydän kulmalta ja asiat kirjataan uudestaan. Ne, jotka sillä kertaa sitten muistuvat mieleen. Tietyille asioille – pidempiaikaisille – on oma muistikirjansa, johon tietää voivansa takuuvarmasti ja luotettavasti palata.

 

Löysin suorittamisen, priorisoinnin ja haaveilun osalta sielunkumppanin ystävästäni, jonka kanssa nämä listat tulivat puheeksi. Meiltä molemmilta löytyy kotoa niin kauppalistaa, tehtävälistaa arkeen, suunnitelmalistaa tulevaisuuden haaveista, ideointilistoja, synttärisuunnitteluja ja ties mitä. Heilläkin merkittynä tehtävän perään siitä vastaava, tyyliin pölyjen pyyhkiminen / Marika tai pesuhuoneen peseminen / aviomies T. Hymyilytti kuulla, että joku muukin raapustaa ajatuksia ja huolehdittavia asioita paperille samassa määrin ja kokee saavansa sen myötä arjessa aikaan paljon enemmän, paljon stressittömämmin.

 

Minä ja puolisoni, me olemme hyvin samankaltaisia ja lähes poikkeuksetta toistemme ajatuksenjuoksua ymmärtäviä. Jokunen vuosi sitten kesäloman ollessa jo pitkällä meillä koettiin kuitenkin hämmennyksen hetkiä. Mieheni huolehtii kodista kotitöineen samassa määrin kuin minä, kantaa vastuun kauppa-asioista, siivouksesta, ruuanlaitosta ja lapsista siinä missä tarvitaan – kumpi sujuvammin ennättää. Siksi selkeää vastuunjakoa ei arjessa ole, etenkään viikonloppuisin tai loma-aikoina.

 

Olin tapani mukaan tehnyt pitkää listaa siitä, mitä kesälomalla voitaisiin tehdä ja mikä näistä suunnitelmista/toteutuksista olisi ikään kuin kummankin vastuulla. Paino sanalla voitaisiin ja olisi. Ei siis tehdään ja on. Loman puolivälissä mieheni kuitenkin totesi, että sulla on aika paljon listattuna näitä hommia tälle kesälomalle, että vaikka mä miten yritän saada näitä omalta osaltani pois, niin tuo lista on oikeasti vähän turhan pitkä. Ja että sitä paitsi sä lisäät sinne koko ajan uusia asioita, kun mä saan niitä pois.

 

Itsekin olin ”omia vastuitani” hiljalleen napsinut pois tekemällä yhden jutun silloin, toisen tällöin, ja kieltämättä ihastellut tapaa, jolla mieheni tarttui kunnioitettavalla ripeydellä asioiden hoitamiseen. Tuossa keskusteluhetkessä selvisi kuitenkin, ettei hän ollut siihenastisen yhdessäolomme aikana oivaltanut, että listoissani on sujuvassa sekamelskassa kaikki – toteutettavat ja oikeasti hoidettavat, sekä ne haaveillut ja sellaiset ”tehdään-joskus-kun-on-aikaa-jos-on-aikaa.” Se, mikä omassa päässäni oli selkeää ja priorisointikin kristallinkirkas, tarkoitti toiselle vastuulliselle ajatusta siitä, että kaikki on saatava hoidettua. Mahdollisimman pian.

 

Luulen, että omaa listaustapaani voisi yrittää jollakin tavoin skarpata, Hesarin artikkelissa mainittua ”ehkä”-listaakin voisi siis harkita. Tuota ajatusta ”jos tehtävää ei tarvitse hoitaa heti, sen voi saman tien vetää yli koko listasta”, en kyllä allekirjoita. Jos jollakin on hyviä to-do-lista-käytänteitä, kuulisin näistä oikein mieluusti.

Kommentit (2)

Ninno

Laitoin viimeksi Ehkä-listan otsikoksi "Ajatuksia", kun aiemmin nimesin sen "To do". Itselle tuli rennompi olo, kun tehtävälista olikin ennemmin idealista, josta sai halutessaan tehdä jotain. Listan idea oli purkaa ajatukset paperille mielestä pyörimästä, mutta otsikko ei vaatinut suorittamaan. Pakollisten tehtävien lista oli erikseen. Toimi!

Vierailija

Mä rakastan listoja <3 olen onneksi oppinut olemaan armollinen itselleni, vaikken ihan kaikkea listaamaani saa tehtyä! Viimeisin lista, eteisen ilmoitustaululla, sisälsi pikkuhommia, mitä minun tai mieheni pitäisi tehdä. Siinä oli muutama kohta, seinäkoukkujen kiinnittämisestä reklamaation tekemiseen Postille! Lapset oli mummulassa, mies pääsi aikaisin töistä ja simsalabim - lista on poissa! Ja siis siinä olleet asiatkin tehty :D

Leena / Sesse ja poika

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu