Kirjoitukset avainsanalla perhe

Hän nojaa kaiteeseen, kiljuu isosiskonsa ja isänsä perään, jotka juuri astuvat lasten kahvikuppi-laitteeseen. Tahtoisi päästä myös. Seuraavalla kierroksella jo pääseekin, istuu riemusta hihkuen kyydissä ja nauttii jokaisesta hetkestä. Seuraavan laitteen kohdalla toteaa taas "ukaan", ja pääseekin mukaan. Pieni, jolla on vasta muutamia sanoja, mutta huvipuistoelämyksiä ajatellen ne tärkeimmät.

 

Viime päivät olemme viettäneet lapsuuden kotikonnuillani Etelä-Pohjanmaalla. Täällä lakeuksilla kaikki on toki tunnetusti suurempaa ja vaikuttavampaa kuin muualla Suomessa, mutta Lillbackan unelmasta, idearikkaudesta ja tekemisen tahdosta Alahärmään rakentunut Powerpark on oikeasti eräs vaikuttavimmista unelmien toteuttamistavoista.

 

 

Powerpark kuului kesäpäivänviettokohteisiimme jo viime kesänä. Tyttömme olivat tuolloin vielä pieniä, kuopus alle vuoden, joten kovin kiinnostavia eivät olleet edes kroko-kohteet, joihin aikuinen pääsee maksutta lipullisen/rannekkeellisen lapsen kanssa. Pikemminkin pop olivat herkullinen jäätelö auringossa nautittuna (jätskikioskeja onkin monella kulmalla, joten jonottaa ei juuri tarvitse) ja hyväntuulisten, huvipuiston leppoisasta tunnelmasta nauttivien ihmisten katselu. Sekä se silmiinpistävä siisteys ja kaiken viimeistely huolella.

 

Huvipuistorannekkeet ja laitteesta toiseen – tänä vuonna päivän toteutus muuttui siis oleellisesti. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä taisi olla päivän teema, kuopus näet halusi samoihin laitteisiin kuin isosiskokin.

Iloisen värikäs, kauniisti koristelu karuselli tuo nostalgiaa, ja sai lapset hihkuen valitsemaan, kumpi kiipeää hevosen ja kumpi tiikerin selkään, vai haluaisiko sittenkin matkustaa helmiäishohtoisissa prinsessavaunuissa. Lasten oman maailmanpyörän hevosvankkurit teemapuistoisen Villin lännen alueella nostivat näköalapaikoille, Dinosafari mahdollisti koko nelihenkiselle perheelle yhteisen safariajelun ja söpön punasävyinen juna vei lapset vanhempineen junamatkalle. Meillä ehdottomaksi suosikiksi valikoitui silti useampaan kertaan kierretty vesirataseikkailu Mill River. Siinä omaa kutkuttavaa jännittävyyttä lisää lapsen matkustaminen koko seikkailun eläinhahmon selässä itse.

 

Ainakin pienempien lasten alueelle oli muuten osattu palkata töihin juuri ne oikeat asiakaspalvelijat. He, jotka hymyssä suin ja hyvin rauhallisesti juttelivat, ohjasivat ja kertoivat laitteeseen vuoroa odotettaessa kaikkea muutakin. Mukavalta ja jotenkin kotoisalta tuntui myös se, että laitteenhoitajia oli ikäskaalalla tasaisesti nuorista vanhempiin, kaikki omalta osaltaan asenteellaan tekemässä meidän huvipuistokokemuksestamme onnistunutta.

 

Vuoristoradat eivät ole meidän kummankaan vanhemman juttu, mutta tästä näemmä alkoivat myös ne sydäntä tykyttävät, hien otsalle nostavat ylä- ja alamäet mutkitteluineen. Pian neljä vee esikoinen kun halusi lasten vuoristorataan, jossa kaivosjunan kyydissä vauhti yltyi kiemurtelevalla radalla yllättävän lujaksi. Äitiä ja pikkusiskoa nauratti isän ja tytön seikkailu sivummalta seuraten, isää ja tyttöä ei niinkään.

 

Niihin isoihin laitteisiinkin uskaltauduttiin hyvin mielin; jättimaailmanpyörästä ihasteltiin koko Lakeuden näkymiä hulppean huvipuiston ylitse ja Villin Lännen kummitusjuna yllätti positiivisesti olematta kirkuvien, päälle hyökkäävien haamujen säälittävä räpellys. Sellainen, mihin voi oikeasti mennä melko pienenkin kanssa. Laadukasta, harkittua, läpi linjan teemoitettua tältäkin osin.

 

Powerparkissa on tekemistä taatusti jokaiselle – huimapäälle hurjine laitteineen, pikkuihmisille lapsilaitteineen ja fiilistelijälle monine penkkeineen ja pöytäryhmineen kaiken seuraamiseen. Powerpark on pikkulapsiperheelle hyvin toimiva vierailupaikka myös siksi, että sen kävelyväylät ovat riittävän suuria rattaidenkin kanssa, eikä ahtauden tunnetta pääse juuri syntymään. Lapsillakin on kivempaa itse kävellä, kun joku ei ole koko ajan tönimässä selkään tai kiilaamassa ohitse.

 

 

Ruokailu – no, jos muuten voi sanoa, että Powerpark yllätti jo toistamiseen positiivisesti, niin ruoka on kyllä samaa ylihinnoiteltua huvipuistoruokaa kuin missä päin Suomea tahansa. Powerparkissa tuntuu tosin olevan eniten yritystä ”olla hieman erilainen” ja tehdä asiat toisin.

 

Päivä kahden pienen kanssa sujui erinomaisesti ja päiväunetta jaksettiin reippaasti touhuten siihen saakka, että vasta monen tunnin laitepyörityksen ja herkuttelujen jälkeen lähdettiin autolla. Toisaalta koko päivä kuljettiin lasten ehdoilla, eli jos halusivat laitteisiin, niin niihin mentiin ja jos halusivat istuskella varjossa jäätelöllä tai muutoin vain huvipuistomeininkiä katsomassa, sitten pysähdyttiin kiireettä. Olen silti tosi ylpeä meidän pienistä, nappiin meni.

 

Viestintä- ja brändityyppinä mieleen jäi jo vuoden takaiselta vierailulta Powerparkin linjakkuus, tyylikkyys ja todella poikkeuksellinen huvipuiston puhtaus. Se näkyy kaikessa selkeistä istutuksista ja roskattomista kävelyteistä kutsuvaan värimaailmaan ja teemoitettuun huvipuistoseikkailuun. Tällä käynnillämme kiinnitimme juuri näihin enemmän huomiota, enkä voi kuin ihailla Lillbackan ja hänen tiiminsä idearikkautta ja toteutustapaa. ”Keskelle ei mitään” on rakentunut oma Huvivaltio. Se, jonne tullaan taatusti toistekin. Viimeistään ensi kesänä.

 

Pitkään Pohjanmaalta poissa asuneena kuljen Powerparkissa rinta rottingilla – kyllä pohjalaiset osaavat. ME pohjalaiset.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hän kulkee huoneesta toiseen, siskoaan nimeltä kutsuen. Etsii siskon peiton altakin ja ihmettelee. Kaikki ei ole ennallaan.

 

Lämmintä huolenpitoa ja silittämistä, yhteisiä leikkejä. Nahistelua ja kädestä vietyjä leluja. Halauksia ja rutistuksia, pyyntö että toinenkin saa keksin, jos itselle tarjotaan. Dramaattisia krokotiilinkyyneleitä ja mutrulle kurtistetut kasvot, ellei omaa tahtoa saa toisen kanssa läpi. Isosisko kyykyssä lattialla lelua tutkien, pikkusisko kyykistyy vierelle hänkin. Samassa asennossa, yhtä kiinnostuneena. Käsi kädessä, kylki kyljessä.

 

Siskokset. Iso ja pieni. Aina yhdessä. Tärkeitä toinen toisilleen.

 

Isosisko lähti kummiensa luokse Pirkanmaalle, viettämään aikaa omien aikuistensa kanssa muutamaksi päiväksi. Pakkasi vaaleanpunaisen – pikkusiskolta lainaamansa – repun ja puki Annika-nukelleen haalarin. Unohti rautatieasemalla lähes heiluttaa perheelleen, kun oli matkasta ja kummitädistä niin innoissaan. Odotti junamatkaa, yhteistä tekemistä, kissojen silittämistä ja huvipuistoa. Ennen kaikkea odotti sitä, että saisi kiireettä olla kummiensa kanssa ”Se saa mennä nukkumaan alakerran lattialle, me nukutaan yhdessä”, pohti kummisetänsä tulevia öitä ja mahdollisuutta tälläkin kertaa nukkua kummitädin vieressä.

 

Pikkusisko huuteli koko kotimatkan takapenkkiläisenä siskoa, ihmetteli ja kummasteli tyhjää kotia. Kävi katsomassa siskon huoneen ja palasi taas takaisin. Jotakin puuttuu. Jotakin merkityksellistä.

 

”Missä Enin on”, kysyi isosisko ensimmäisenä illan puhelussa. Juoksi heti sen jälkeen takaisin meneillään oleviin leikkeihinsä, ei äidin tai isän kuulumisilla niin väliä ollut. Riitti, että kuuli siskon olevan kotona vanhempien seurana. Sai itse huoletta jatkaa omia touhuilujaan, äiti ja isä pitäisivät pienestä huolen ison yökyläillessä. ”Eihän se mene mun huoneeseen ottamaan mun tavaloita”, oli tosin varmistettu rautatieasemalle lähdettäessä.

 

Illan tullen pikkusisko keksi juuri sen. Isosiskon huoneen. Ne kaikki käsilaukun aarteet ja nukenvaunujen kätköt, joihin ei muutoin pääse ikinä käsiksi. Ne, jotka isosisko vie kiireesti pois pienten käsien ulottuvilta. Pikkusisko tutki suurella hartaudella hipihiljaa matolla istuessaan jokaisen korun ja tavaran, laittoi takaisin paikoilleen ja otti taas käsiinsä. Pyöritteli edestakaisin selkeästi pohtien, pääseekö näitä todellakin viimein katsomaan ja tutkimaan. Ennen nukkumaanmenoa laittoi kaiken paikoilleen, peitteli nukenkin vaunuihinsa. ”Aadan”, pikkusisko totesi ja oli valmis iltapalalle.

 

Aamulla pikkusisko otti tilansa vanhempien kanssa. Tajusi mitä ilmeisimmin olevansa kodin sillä hetkellä ainoa lapsi, niin monta temppua, hyppyä ja tanssiesitystä oli meille tarjolla. Nautti keskipisteenä olemisesta hetken, ennen kuin taas huomasi, että jotakin puuttuu. Kyseli siskon perään kerran, jos toisenkin. Haki Ti-Ti-Nallen DVD:n, jota siskonsa kanssa mieluiten katsoo ja halusi katsoa sitä.

 

Kahden yön ero toinen toisistaan.  Meidän tyttöjen pisin. Opettaa toisen tärkeyttä. Jotta voi taas rakastaa ja nahistella. Vuorotellen.

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Meidän vanha koti asuu tuolla. Mä en ole käynyt siellä pitkään aikaan”, pohti kohta nelivuotias esikoisemme, kun ajamme kesämökille lähes vanhan kodin ohitse. Hän katsoo pitkään auton ikkunasta ulos, vaipuu selkeästi omiin ajatuksiinsa takapenkillä. Vanha koti, hänen elämänsä ensimmäinen. Kaunis oma huone leluineen. Tuttu kotipiha leikkeineen. Ikävää, haikeutta vaiko vain mukavia muistoja?

 

Keväällä suljimme viimeistä kertaa vanhan kotimme oven. Sen meille silloin rakkaimman, mahtavien muistojen täyttämän. Olimme jo pitkään puhuneet puolisoni kanssa, että muuttaisimme maalta kaupunkiin viimeistään silloin, kun tytöt menisivät kouluun. Että sitten aikanaan heillä olisi koulu lähellä kotia ja meidän työpaikkammekin kodin ja koulun tuntumassa. Monien hyvien sattumien summana muutto toteutui oikeastaan suunniteltua aiemmin ja varsin nopealla aikataululla keväällä. Löysimme unelmiemme kodin.

 

Laatikoita pakatessa haikeus iski silti hetkittäin. Ne viimeiset kauniit auringonsäteet leikittelivät täydellisellä lastenhuoneen tapetilla. Sillä, jollaista olin pitkään etsinyt, mutta joka ei enää siirry uuteen kotiin. Tapetti jäi osaksi uusien asukkaiden elämää, niiden, jotka tekivät meille rakkaaksi tulleesta kodista omansa. Rakkaan toivottavasti heillekin. Pienen ihmisen tärkeä unipupu sinnitteli viimeisenä huoneessa, nököttäen sängyn nurkassa muiden tavaroiden siirtyessä – kuin pyytäen, älkää viekö vielä.

 

Viimeiset pyykkikoneelliset puhtaiden pyykkien pinoineen, illan hämärissä syttyvä takka, viimeiset kävelylenkit tutulle postilaatikolle. Vaatteet, lelut ja kaikenlaiset matkan varrella kertyneet aarteet sinetöity maalarinteipillä odottamaan laatikoiden kantajia. Hetkellinen pysähtyneisyys, vaikka samalla mielessä kuohui. Luopumisen haikeus ja uuden odotuksen innostus. Ristiriita.

 

Kävin pakatessani läpi vanhoja aarteita, kymmeniä valokuva-albumeja ja kaikkea kätköihin tallettamaani. Tuttuja kasvoja lapsuudesta, hetkiä nuoruudesta, kirjeiden rivejä teinivuosilta ja yhä vatsanpohjaa kutkuttavia pohdintoja ensi-ihastuksista. Opiskeluvuosien taianomaisuutta ja eri työorganisaatioiden tiimikavereita, matkoja maailman vieraisiin kolkkiin. Silkkilehtien takaa albumeista kurkistivat monet ihmiset, jotka vuosia sitten olivat tärkeitä, mutta sittemmin jääneet pikemminkin hyviin muistoihin arjen muutosten lomassa – ja monet ihmiset, joille en enää saanut palautettua tutuista kasvoista huolimatta edes etunimeä. Monta kotia tuttuine huonekaluineen ja kodin somistusesineineen, satoja pakattuja muuttolaatikoita ja luovutettuja avaimia eri paikkakunnilla. Monet jäähyväiset ja halaukset, pitkät rutistukset ”toivottavasti joskus tavataan taas.”

 

Tuhannet valokuvat muistoineen suhteuttivat hieman asioita – olenhan usein ennenkin lähtenyt pakaten elämäni laatikoihin ja suunnannut kohti uutta. Tämä oli niitä harvoja muuttoja elämässäni, jolloin en jättänyt taakseni yhtään ihmistä kotipaikkakuntaa vaihtaen, enkä sanonut hyvästejä kenellekään, vaan pikemminkin toivotin ystävät yhä lämpimämmin tervetulleeksi uuteen kotiin hyvinkin lähellä nykyistä kotia.

 

Silti tällä kertaa jokin muukin oli toisin. Toivon muuttaneeni elämässäni ehkä ihan viimeisiä kertoja, jopa viimeistä. Kotiin, jossa toivottavasti köpötän vielä kävelykeppini kanssakin puolisooni tukeutuen ja näen lastemme aikuistuvan. Kotiin, jossa poden keski-iän kriisiä ja täytän aikanaan eläkepaperini.

 

Lapset sopeutuivat muuttoon helpommin kuin olisimme uskoneet. Asuimme uuden kotimme remontin ajan väliaikaisesti lasten famon ja fafan luona, mikä todennäköisesti osaltaan helpotti siirtymistä. Hehän saivat asua tutussa ympäristössä, toki kaikkien laatikkopinojen lomassa. Ensimmäisinä viikkoina esikoisemme kyseli useamman kerran, että milloin mennään omaan (vanhaan) kotiin, mutta lähes päivittäiset käynnit uudessa kodissa maalauksen ja tapetoinnin keskellä toivat ymmärrystä, että jotakin uutta on valmistumassa. Se uusi koti. Meidän ikioma koti.

 

Nyt vanhan kodin muistot tulevat mieleen enää hetkittäin. ”Äiti, siellä meidän vanhassa kodissa oli ihan tyhjää. Kaikki tavarat oli tuotu uuteen kotiin, ei ollut edes unileluja enää”, muistelee tyttö välillä hyvästelykäyntiään, jolloin käytiin koko perheenä sanomassa heipat rakkaalle – jo muuttolaatikoista tyhjentyneelle – kodillemme.

 

Ennen muuttoa kävimme pitkään keskustelua siitä, mitä muutto tarkoittaa. Yritimme pukea sen sanoiksi lapsen kielellä, lapsen ajattelulle ymmärrettäväksi. Useana iltana palattiin iltasadun jälkeen samoihin keskusteluihin siitä, että muutetaan ihan (kovasti tykätyn) uimahallin viereen, ollaan lähellä Muumipuistoa ja kauppoja, päästään nopeasti kavereiden luokse ja voidaan kesällä käydä jokirannassa jäätelöllä vaikka joka ilta rattailla. Niin. Ja että sinne uuteen kotiin muuttaa uudet asukkaat, jotka pitävät siitä huolta. Se oli varmasti se vaikein keskustelu. ”Se on tuhmaa, että ne toiset on meidän omassa kodissa. Siellä vanhassa kodissa. Se on meidän koti”, totesi pikkuihminen yhtäkkiä leikkiensä lomasta vain muutama viikko sitten. Se ei tosin ollut syvääluotaava keskustelunavaus, sillä seuraavassa hetkessä typy suunnitteli jo metsäretkeä Annika-nukkensa kanssa. Kertoi silti siitä, että vanha koti on yhä muistoissa. Hän muistaa, pikkusiskonsa tuskin enää.

 

Toisaalta lapsen mietteet ja mieli on jotenkin ihanan – no – lapsenmielinen. Ojensin tyttöjä yhtenä päivänä useamman kerran siitä, että sängyillä tai sohvilla ei kiipeillä, eikä hypitä. Ei edes päiväuniväsyneenä. Aada kirmaisi pikkusiskonsa Erinin kanssa huoneeseensa ja palasi hetken kuluttua tuima ilme kasvoillaan: ”Äiti, siellä vanhassa kodissa oli se hyvä sohva. Se, johon sai vetää patjan alta ja jossa sai hyppiä. Sen mä haluan tänne kotiin. Onko selvä?” Ennen kuin ehdin edes ottaa kantaa, neiti kääntyi kannoillaan, tuhahti mennessään ja kipaisi takaisin huoneeseensa. Perinyt ainakin osan pohjalaista temperamenttiani. Hyvä niin.

 

 

Vanhan kotiovemme yläpuolella oli teksti ”Meidän yhteinen unelmamme”. Meille sanomalla on ollut suuri merkitys. Pysäytti, kun kuulin, että uudet asukkaat toivoivat, että jätämme tekstin paikoilleen. Heidänkin yhteinen unelmansa.

 

Olen pohtinut vuosien varrella usein sitä, moniko meistä oikeastaan tavoittelee omia unelmiaan – ja moniko jää kiinni totuttuun riippumatta siitä, mitä se itselle antaa. Ja miten paljon parempi paikka tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokainen löytäisi edes hetkellisesti sen hyvänolon kipinän saavuttamalla jotakin, josta on haaveillut tai jota on toivonut. Pientä tai isoa, jotakin. Kauppojen lehtipisteet iltapäivälehtineen ja hömppälehtineen kirkuvat isoin otsikoin ”mätsää juuri sen oikean ominaisuudet / löydä kesäkroppa vaivatta / unelmalomalle etelään tai kesäinen piknik puistoon” – ja ties mitä. Erilaisia onnenhippusia tarjolla löydettäväksi. Kullekin omanlaisensa.

 

Siksi niiden pakkauslaatikoiden keskellä, vanhalle kodille aamu-auringon säteiden heijastuessa hyvästejä jättäessäni, olin vilpittömän iloinen, että kotiimme muuttaneet ovat hekin löytäneet yhteisen unelmansa. Meidänkin oli aika jatkaa matkaa. Kohti uusia unelmia, meidän perheenä.

 

Lisäsin tuolloin pitkälle to-do-listalleni, sinne nettiliittymäsopimusten, huonekalu- ja tapettitilausten lomaan, ”tilaa mietelausetarra”. Päätin silloin, että samanlaisen teetän uuteenkin kotiin – uskoa unelmiin. Omiin ja yhteisiin. Tänään, lähes kaksi kuukautta muutosta, tein vihdoin tilauksen.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Mä meen ensin silittämään taas pupuja ja oon siellä koko ajan. Enin tulee myös”, toteaa pieni ihminen illalla, jolloin ennen unta kerrotaan seuraavan päivän Peikkorinne-reissusta. Hän sulkee väsyneenä silmät, mutta innostuu hetken kuluttua ajatuksesta niin paljon, että nousee sängyssä istumaan silmät hämärässä loistaen. ”Ja sitten siellä on se keinu, se joka on narulla, ja siellä on iso hiekkakasa. Ja sieltä saa jätskiä.” Pieni ihminen, pian neljävee, nukahtaa vihdoin, todennäköisimmin kotieläinpihaelämästä unta nähden.

 

Sympaattinen, lämminhenkinen ja aitoa maalaisidylliä huokuva naapurikunnan kotieläinpiha vuohineen, kanoineen ja riikinkukkoineen ihastutti meidät jo reilu viikko sitten ja palasimme sinne nyt juhannuspyhinä uudelleen. Se on paikka, jonne jokainen eläin on ajan kuluessa hankittu sillä ajatuksella, että niiden halutaan asuvan juuri tällä kotipihalla ja ne muuttaisivat sinne, riippumatta siitä, olisivatko kotipihan portit avoinna vain siellä asuville perheenjäsenille läheisineen vai myös muille vierailijoille.

 

 

Pikkulapsiperheen näkökulmasta Peikkorinne on kaikin puolin toimiva – eläimet ovat omissa aitauksissaan sopivalla lähietäisyydellä ja ne ovat hyvinkin kesyjä rapsutettaviksi ja silitettäviksi. Kiva yksityiskohta tässä pääsääntöisesti kieltojen yhteiskunnassa on pupuaitauksen hymyllä varustettu kyltti: ”Tarhaan saa mennä.” Tunnustan lukeneeni sen ensimmäisellä vierailullamme useamman kerran ja hihkuneeni - hei, joku näkee asiat tavanomaisesta poiketen. Juuri siellä pupuaitauksessa tytöt sitten hihkuivatkin, silittivät pehmeitä turkkeja ja ihmettelivät suuria luppakorvia. Tällä kertaa puput saivat myös juhannustuliaisina mukaan pakattua rapean raikasta salaattia ja porkkanoita. 

 

Pihapiiriä – jossa perhe asuu heti pihaportin tuntumassa - on selkeästi somistettu lämmöllä; lyhtyjä omenapuiden oksilla, mietelauseita kanalan kivijalassa, vanhoja lehtileikkeleitä ulkovessaan mentäessä. Suloisen kaunista ja harkittua, siistiä ja huoliteltua, ja juuri siksikin tiedän, että me palaamme vielä monen monta kertaa.

Monet pöytäryhmät tarjoavat mahdollisuuksia pysähtymiseen ja eväiden syömiseen, ja kaasugrillin myötä myös grillaamiseen. Pikkuruisesta kioskista voi ostaa nälän yllättäessä makkaroita, mehua ja jäätelöä, mutta myös omien herkkujen kanssa voi pysähtyä eväsretkelle eläimiin tutustumisen lomassa. Iso hiekkakasa leikkitraktoreineen ja -kaivinkoneineen, ihastuttava leikkimökki jokaisen pikkuleikkijän varusteineen sekä keinu huimine vauhteineen innostavat lapset leikin pyörteisiin.

 

Peikkorinne Askolan Journaankylässä on tunnelmallinen eläinten koti, jossa kaikki on ajatuksella mietittyä - ja siksi niin mukavan erilaista kuin monella muulla kotieläinpihalla. Olen itse maaseudun ja maatilan kasvatti Etelä-Pohjanmaan lakeuksilta. Vaikka olenkin jo monin tavoin juuriltani etääntynyt ja elänyt elämästäni yhtä pitkään arkea kaupungissa kuin maaseudun rauhassa, silti nämä kotieläinpihat kutsuvat puoleensa useasti kesässä. Täällä ei kaupungin asfaltti hohkaa kuumuuttaan eivätkä pakokaasut täytä ilmaa – leppoisan rauhallinen maalaisidylli, jonka eteen omistajat selkeästi tekevät paljon töitä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka, jossa saa vierähtämään helposti useamman tunnin eläinten, leikin ja eväiden vuorotellessa.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram