Kirjoitukset avainsanalla kiitos

"Se on mun aikuiskaveri", kertoi esikoisemme siskostani toiselle ystävällemme. Hän muistaa mainita kummitätinsä lähes poikkeuksetta joka päivä. Milloin kertoen heidän yhteisestä vaelluksestaan ja siitä, miten sai kävellä metsäpolulla ilman kenkiä, milloin siitä, että jumppasivat yhdessä tai söivät yökyläreissulla hampurilaisia ja joivat kokista. Joka kerta silmät sädehtivät yhtä paljon intoa ja onnellisuutta.

 

Huomatessaan paidassaan ratkenneen sauman, hän vakuuttaa pärjäävänsä ilman paitaa, kunnes näkee kummitätinsä "osaa kuitenkin ommella sen kuntoon" tai oivaltaessaan, ettei saanutkaan ihan tarkkaa käsitystä siitä, miten lapset syntyvät, hän toteaa palaavansa asiaan kummitätinsä kanssa äitinsä sijaan "se tietää nämä vauva-asiat hyvin."

 

Pikkusiskoni on esikoisemme idoli, esikuva. Hurjan tärkeä sellainen.

Liikuttavalla tavalla näen samanlaisuutta vuosikymmenten takaa. Tiedän olleeni pikkusiskoni idoli. Se, jota hän katsoi luottaen ylöspäin roolimallinaan. Koulun vanhimpana hänen aloittaessaan oman koulutaipaleensa ja taas yläasteelle siirtyessään saman kouluympäristön abina. Isosiskona, jolla oli sata ja yksi ideaa toteutettavaksi ja koti jatkuvasti täynnä kavereita, juuri niitä, joita se pieni koululainen seurasi välitunneilla pieni kutkuttava jännitys rinnassaan. Isosiskona, jolla oli paksut päiväkirjat täynnä tarinoita ja ihan mahottoman söpöt yläasteajan ihastukset.

 

Sellaisena, joka lauloi huoneessaan Aikakoneen Pikkulintua koti raikuen pienemmät sisarukset oven takana naljaillen. Aikakone ei ole tainnut nousta estradeille vuosikausiin, mutta yhä hymyilyttää: "Puistossa näin pikkulinnun, jotenkin haavoittuneen. Mietin kuinka nyt kiinni saisin, tuon linnun loukkaantuneen."

Elämä on kuljettanut tähän hetkeen monen mutkan kautta. Häntä ja minua. Hammasrautaisesta isosiskosta New Kids on The Block-fanituksineen on kasvanut perheenäiti. Hakaneulalahkeisesta Take That-fanista suurisydäminen nainen, joka onnistuu siinä, mihin ikinä ryhtyykään.

 

 

"Muutan teille, lähtekää reissuun", tavoitti pikkusiskoni viesti kesän lopussa. Siinä hetkessä ajoitus oli täydellinen. Juuri sen hetken me tarvitsimme toisillemme ja ystäville. Saattoivat silti lapset hihkua vanhempiakin enemmän - viikonloppu vain tädin kanssa. Tuskin malttoivat tuskin tulla halaamaan lentokentälle lähtiessämme, heipatkin huusivat jo uusien puuhiensa lomasta.

 

Aikuiskaveri. Idoli. Roolimalli. Luotettava läheinen. Kummitäti. Se, joka antaa lasten ostaa kauppareissulla enemmän irtokarkkeja kuin vanhempiensa kanssa ollessaan ja jonka kanssa voi lähteä lähimetsään leikkimään keijukaista tai spidermania. Ystävä. Sisko. Onnea on juuri mun pikkusisko.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsi vie syötyään ruokalautasensa pöydästä tiskipöydälle, kerää leikittyään lelut paikoilleen huoneensa lattialta ja kiikuttaa rakkaan uninallensa olohuoneesta tyynynsä viereen omaan huoneeseensa. Auttaa pikkusiskoa pukemaan sukat jalkaan ja napittaa samalla siskonsa neuletakin napit havaitessaan niiden olevan auki. Hän huomaa kyykistyessään aiemmin rikkoutuneesta helminauhasta lattialle pudonneen helmen ja tuo sen juoksujalkaa keittiöön "ettei se mene kenenkään vauvan suuhun, jos ne tulee tänne leikkimään."

 

Hetken kuluttua leikit vaihtuvat palapelien ääreltä juoksuun ja keittiön ohitse kirmatessa lattialle putoaa näkkäripaketti "Ottakaas rauhallisemmin, teillä on turhan paljon vauhtia." Lounasta syödessä on maitolasi vähällä kaatua paidanhihan viistäessä turhan läheltä "Katopas nyt, ettei se kippaa", huomaan sanovani.

 

Huomasin joku aika sitten pohtivani sitä, missä määrin oikeastaan muistan kiittää ja huomioida toisen hienot teot arjessa, vaikka sen sijaan hyvin helposti ja takuulla tarpeettomasti tulee sanottua niistä huolimattomuuksista ja varomattomuuksista. Että alkaa pitää osin itsestäänselvänä vaikka sitä, että nelivuotiaskin vie omat astiansa tiskipöydälle ruokailun jälkeen tai auttaa tarvittaessa pikkusiskoaan, muttei osaa katsoa sormien läpi lasin reunoilta läikähtävää maitoa. Ja onko niin, että mitä esimerkillisemmin ja paremmin lapsi käyttäytyy, sitä esimerkillisempää käyttäytymistä alkaa jatkossakin odottamaan? Ikäänkuin selviönä. Että hei, olipa onnistunut päivä tänään, niin tokihan sen täytyy olla huomennakin. Viis sitä, että suurin osa muista ikäkavereista ei takuuvarmasti toimisi lähimainkaan samalla tavoin vastaavassa tilanteessa ja keksisi kaiken lattialle heittäytymisestä kiukutteluun, mutta omaltani voin odottaa, koska menihän kaikki nappiin viime kerrallakin. Ajatus veti aika hiljaiseksi.

 

Uskon kiitoksen ja esimerkin voimaan. Siihen, että hyvää käytöstä vahvistamalla saa paremman tuloksen kuin kieltämällä ja nalkuttamalla. Silti etenkin väsyneenä tai muutoin arkeen turhautuneena yllätän toisinaan itseni pikemminkin kieltämisen kuin vahvistamisen parista. Tai oikeastaan vieläkin kurjemmin huomiotta jättämisen parista. Siitä, etten näe niitä kaikkia arjen helmiä, mitä lapset oma-aloitteisesti ja itse huomaten tekevät, kun he osallistuvat perheemme arkeen tai auttavat muita ihmisiä pitäen kaupassa ovea auki rollaattorimummoille tai nostaen perheenäidiltä hedelmäosastolla lattialle vierivän omenan. Etten saa joka kerta sanotuksi, että olipa hienosti oivallettu, kivasti tehty tai juuri tuosta tuli varmaan toiselle hyvä mieli - kiitos. Yritän tosin jatkuvasti nähdä ne pienetkin asiat, sillä huomaan, että juuri niillä on merkitystä siihen, jääkö asiasta lapselle muistijälki tai elämänsä alkuvaiheessa olevalle, vasta monia asioita opettelevalle ymmärrys siitä, että tietynlainen käytös on "hyvää" ja mieluusti vahvistettavaa.

 

Niinä iltoina, kun meillä kahden pienen tytön vanhemmalla on aikaa istahtaa pidemmäksi aikaa iltateelle juttelemaan elämästä tavallisia päiväkuulumisia enemmän, päädytään lähes poikkeuksetta saman aihepiirin pariin. Siihen, miten taitavia tytöt ovat huomioimaan toiset ihmiset tunnetiloineen tai miten mukavalla tavalla he joissakin juuri koetuissa tilanteissa toimivat. Kyse ei siis ole siitä, ettemmekö vanhempina noita tilanteita näe. Vielä enemmän tulisi vain sanoa se lapsillekin ja jättää sanomatta siitä läikähtävästä maitolasista tai vahingossa pudotetusta näkkäripaketista, pyyhkäistä pöytä vaivihkaa puhtaaksi ja nostaa näkkäripakettikin paikoilleen. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Naistenpäivä. Päivä, jona kerrotaan, että olet tärkeä, arvostan sinua. Päivä, jonka jokainen nainen - ja mies – ansaitsisi ja tarvitsisi jokainen päivä.

 

Meidän perheen elämään, omaan elämääni, kuuluu paljon naisia, joita arvostan ja eri tavoin kunnioitan. Äideistä ystäviin ja moniin muihin rooleihin. Yhtenä isona ja merkityksellisenä roolina meidän elämälle pidän esikoisen päiväkodin aikuisten roolia. Hehän pienen ihmiseni elämässä kantavat hoitoaikana vastuun lapseni arjen sujuvuudesta ja malleista, joita hän kotoa poissa ollessaan oppii. On muuten aika vaativa työnsarka luottamuksen näkökulmasta – saada vanhemmat luottamaan siihen, että joku toinenkin tekee päivittäin parhaansa tukeakseen lapsen kasvua ja tarjotakseen hyviä lähtökohtia elämään.

 

He opastavat päivittäisissä asioissa, rohkaisevat tarttumaan uusiin tilanteisiin ja ylittämään oman osaamiskynnyksen, auttavat mahdollisissa ristiriidoissa ja ottavat syliin, kun harmittaa tai sattuu. Laittavat tarvittaessa laastarin haavaan, mutta ennen kaikkea vievät kivun ja säikähdyksen pois huolenpidolla. Heiltä lapseni oppii paljon ja imee vaikutteita. Hän näkee toki hoitopäivinään ennen kaikkea päiväkotikavereidensa tekemisiä ja nauttii heidän seurastaan, mutta seuraa hyvin tarkkaavaisesti sivusilmällään aikuisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.

 

Olen iloinen, että meidän päiväkodissa huolehditaan lapsista todella suurella lämmöllä. Ollaan aidosti läsnä ja huomioidaan lapsia yksilöinä. Ei paeta resurssipulakeskustelun taakse, josta nyt varhaiskasvatuksen sektorilla lähes tauotta puhutaan, vaan pyritään muuttamaan toimintatapoja vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla toimintaympäristöä käytettävissä oleviin resursseihin sopeuttaen. Asetetaan lapsilähtöisyys ja laadukkuus aina keskiöön.

 

Nelivuotiaamme on luonteeltaan seurallinen ja osallistuva. Hänellä on mieletön kyky painaa asioita mieleensä ja nähdä asioita kauempaa tarkkaavaisin silmin. Niinpä hänellä on myös keskustelevana pikkutyttönä usein paljon kerrottavaa.

 

Hän kertoo siitä, miten hän sai pitää päiväkodin luistelupäivänä omaa aikuistaan kädestä kiinni liukkaalla jäällä aina kun siltä tuntui ja miten vielä luistelun jälkeenkin jaksoi väsyneenä paremmin kävellä takaisin päiväkodille, kun jutteli aikuisten kanssa kaikenlaisia mukavia asioita. Tai siitä, miten toinen aikuinen huomioi tasapuolisesti leikeissä kaikkia lapsia ja vaikka heille tulikin lasten kesken riitaa, aikuinen auttoi selvittämisessä. ”Mä pyysin anteeksi ja se (toinen lapsi) pyysi multa anteeksi ja nyt me ollaan taas ystäviä.” Hän kertoo ylpeyttä äänessään siitä, miten hänelle on taas tehty letti hiuksiin ”istuin sylissä, kun sitä tehtiin ja tuli, äiti, tosi nätti, uskotko. Sitten mä kyllä otin sen äkkiä pois, kun mentiin toisiin leikkeihin” ja siitä, miten sai kiitosta auttaessaan toista lasta pukemistilanteessa tai lohduttaessaan surullista kaveriaan. Hänen äänensävynsä ja innostuksensa kertoo, että hän kokee tulevansa nähdyksi, huomioiduksi ja arvostetuksi. Vaikka hän on paikalla vain osan viikosta, hänellä on oma paikkansa ryhmässään ja aikuisten silmissä.

 

Seurasin liikutuksen pala kurkussa tilannetta, jossa kotiinlähdön hetkellä tyttäreni loukkasi jalkaansa temppuillessaan liukumäessä. Sen sijaan, että hän olisi takertunut minuun, hän kiipesi turvallisena pitämänsä päiväkodin aikuisten syliin ja he laittoivat yhdessä viilentävää jalkapöydälle. Siihen hetkeen ei ollut tarjolla minun kokoistani rakosta mahtua mukaan, niin rauhoittavaa oli päiväkodin aikuisen juttelu hetkellisesti hätääntyneelle lapselleni. Vielä kotimatkallakin lapsi mainitsi monta kertaa, miten ko. hoitaja on hänen mielestään ihana, niin ihana, koska ”aina auttaa mua, jos mä tarvin jotakin.”

 

Koska lapsemme on tyypillisesti paikalla puoli kolmeen tai kolmeen, tupsahdan päiväkotipäiviin kuin vallaton kakara. Yllätän heidät toisinaan lähes välipalalta ja joskus kesken leikkiensäkin, vaikka useimmiten he ennättävät iltapäiväulkoiluun. Tulen keskelle tilanteita, joita arki on aidoimmillaan. Leikkejä, joissa aikuinen on aktiivisesti läsnä, sylittelyhetkiä kiireettä, jumppailu- ja temppuiluhetkiä valvovin, turvallisuutta tuovin silmin. Yllätän heidät arjessa juuri sellaisina kuin toivonkin yllättäväni. Läsnäolevina aikuisina kymmenien lasten keskellä, hallitsemassa hulinaa ja lukuisia innostuneiden lasten toiveita. Vaativassa roolissaan vastuullisina.

 

Esikoisemme nimesi päiväkodin aloittaessaan rakkaimman nukkensa päiväkodin aikuisen mukaan. Hänelle se viesti lämpöä ja hyvää oloa. Ymmärrän, miksi.

 

Jos lapseni, joka näkee asiat lapsen rehellisin silmin, arvostaa päiväkotinsa aikuisia, niin teen minäkin. Niinpä tänä naistenpäivänä osoitan arvostukseni niille, jotka sen ansaitsevat. Naisille minun lapseni elämässä. Naisille, jotka perheen rinnalla kasvattavat lastani. Päiväkodin henkilökunnalle. Kiitos.

 

Oikein hyvää naistenpäivää.

- - - -

Teehetkien  koti löytyy myös Facebookista sekä aktiivisesti päivittyvine kuvatarinoineen Instagramista

Kommentit (4)

Vierailija

Kiitokset hienosta kirjoituksesta, joka perustelee sanomansa sillä kaikkein olennaisimmalla - lapsen näkökulmalla ja kokemuksella.

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Kiitos. Vanhempana tulee välillä pohtineeksi, tekikö jonkin ratkaisun lapsen parasta vai omaa parasta ajatellen.
Meidän päiväkotikeskustelu on ollut onneksi helppoa, sillä meidän esikoisen  päiväkoti on ollut kaikin puolin ihan paras mahdollinen. Lapselle itselleen, joka viihtyy hyvin ja me vanhempina arvostamme paljon toimintaa kokonaisuutena. Ihanasta henkilökunnasta (tai kuten lapsi kutsuu - aikuisista) pedagogiikkaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram