Kirjoitukset avainsanalla lastenkulttuuri

”Elämä on täynnä unelmii, ota niistä kii”, räppäävät nallet Ti-Ti Nallen 30-vuotiskiertueella Porvoon Taidetehtaalla valoshown valaistessa pimeää salia. 

Ti-Ti, Tiri, Trioli, äitinalle ja isänalle, nuo tutut tärinähousut kuuluivat meistä monen nyt lastemme kanssa lastentapahtumissa käyvän omaan lapsuuteen. Siksi salissa on pienten taputtaessa ja tanssiessa myös paljon nostalgiaa, liikutustakin. Muistoja, jotka johdattavat omaan lapsuuteen. 

Ti-Ti Nallen 30-vuotisjuhlakiertue on jälleen tutun titimäistä nalleshowta, jossa Riitta lähtee nallejen kanssa avaruusseikkailulle. 

Äiti- ja isänallen hääpäivän kunniaksi rakennettu raketti vilkkuu ja välkkyy noustessaan kohti avaruutta. Tähdet loistavat taivaalla ja pilvityttö johdattaa niin lelumaahan kuin kuuhunkin. 

Illassa on paljon omien lapsuusvuosien tunnelmaa, mutta räpin ja hiphopin myötä kiinnittymistä myös tähän päivään. 

Eturiviin, aivan lavan reunaan omilta paikoiltaan hiljalleen siirtyneet reilusti alle kouluikäiset katsovat nallejen tanssia silmät loistaen. Viisivuotias taputtaa sylissäni ja hyräilee hänelle tutun ”jätä valo ikkunaan, se meidät kotiin johdattaa”-säveliä. 

Ekaluokkalainen tarkkailee esitystä musiikin lomassa toisenlaisin silmin. Hän tunnistaa, että kamelilla on ihan samanlaiset tossut kuin nalleilla, jotka hetkeä aiemmin kipaisivat lavan taakse näkymättömiin. Hän ihailee rakettia todeten, että sellaisen osaisivat ehkä helposti rakentaa koulussakin. 

Seitsemänvuotias tiedostaa, että hahmojen takaa löytyvät ihmiset, mutta haluaa kuitenkin mennä halaamaan nalleja. Pikkusiskosta huolehtiakseen, hän väittää, mutta laskee samalla, että takuulla jokainen nallehahmo tulee lämpimästi rutistetuksi. 

Ti-Ti Nallen vasta alkaneen 30-vuotiskiertueen lomaan on siroteltu viisaita ajatuksia elämästä. Usko itseesi, muistuttavat Riitta ja Hirsimetsän asukkaat. Näin he muistuttivat jo pikkusiskoani ja pikkuveljeäni, jotka nököttivät telkkarin ääressä kotisohvalla 80-luvun lopulla. 


Ovatko Ti-Ti nallet teille tärkeitä? Tutustu myös meidän perheen aiempiin Ti-Ti haleihin:

Ti-Ti Nallet muuttivat uuteen kotiin Lempäälän Ideaparkiin (2018) 
Poikkeuksellista läsnäoloa – Viikonloppu Ti-Ti Nallen kavereina Ikaalisissa (nalleperheen vanha koti Ikaalisissa, 2017)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Voi sentään, minä myöhästyn”, puuskuttaa kani näyttämöllä hoppuillen. Taustalla tikittää kello kertoen ajankulusta.

Tanssiteatteri Hurjaruuthin Liisa Ihmemaasta ei vauhtia puutu, kun näyttämöllä on samanaikaisesti parhaimmillaan neljä Liisaa ja kanejakin useampi. 


Tanssiteatteri Hurjaruuth tuo keväisin ensi-iltaan Pölyt pois klassikoista-sarjassa nostalgisia, tuttuja tarinoita, jotka päivitetään tähän päivään. Keväällä 2019 ensi-iltansa sai tanssiesitys Liisa ihmemaassa, joka pohjautuu Lewis Carrollin vuonna 1865 kirjoittamaan lastenkirjaan. 

Siinä tyttö, Liisa nimeltään, pujahtaa kaninkolon kautta ihmeelliseen maailmaan. Kohtaamassaan ihmemaassa hän tapaa toinen toistaan kummallisempia asukkaita ja erilaisia juomia juotuaan tai ruokia maistettuaan kasvaa tai kutistuu.  

Kun näyttämöllä käytetään suuria, vaikuttavia videoprojisointeja, valot vilkkuvat ja taustalla soivat kellot, tuntuu katsojankin olo epätodelliselta. "En tiedä, kuka olen. Luulen vaihtuneeni aamusta", pohtii Liisa. "Kuka kasvaa kutistuessaan, kuka kutistuu kasvaessaan." Esityksestä löytää näkökulman, jossa kurkistetaan Liisan kasvumatkaan lapsuudesta nuoruuteen ja sen myötä identiteetin muutokseen.

Tanssiteatterimaisesti tanssiin painottuva esitys ei noudattele tavanomaista yhden roolin showta – välillä lavalla on neljä tanssivaa Liisaa ja kaneja kurkistelee useamman lavasteen takaa. Ei uskoisi, että koko esityksen takana on vain neljä taitavaa tanssijaa. 

Repliikkejä ei juuri kuulla. Silti juuri sellaisenaan, vähän ihmemaamaisena, esitys toimii erinomaisesti. 
Vaikka lapset eivät kyselleet tarinan perään, vaan nauttivat näkemästään ja kokemastaan sellaisenaan, etukäteen luettu satu olisi saattanut tuoda vielä lisäulottuvuutta. 

Näyttämöllä on onnistuttu hyödyntämään tila erinomaisesti. Tanssijat liikkuvat ja täyttävät koreografisesti kivalla esityksellään tilan – lattiapinnasta hyppyihin ja etualalta taka-alalle. Tätä on ilo seurata etenkin, kun mukana on kaksi viisivuotiasta, jotka istuvat penkeissään kuin naulitut. Tarkkaavaisesti nauttien. Heille pysähtyneisyys tuskin antaisi yhtä paljon. 

"Jos jokainen hoitaisi omat asiansa, se olisi hyvä", pohditaan esityksen lomassa. Pidän siitä, että lapsillekin suunnatut esitykset jättävät pohdittavaa aikuisille paitsi visuaalisuuden, myös sisältönsä puolesta. Hurjaruuthin kotoisan sympaattinen teatteri kutsuu lapsia ja perheitä isoin joukoin sekä näihin klassikkoesityksiin, että joka talvisiin talvisirkuksiin. Ymmärrän hyvin miksi. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Viistoista miestä ja arkussa luut, huh hah hei ja rommia pulloa!", hyräilee viisivuotias vielä päiviä Lahden Kaupunginteatterin Aarresaari-esityksen jälkeen. Vieläkin enemmän häntä puhututtaa kuitenkin musta merkki, jolla merirosvot viestivät tulevasta kohtaamisesta. Siitä, että piilottelevakin on löydetty. 

 

Aarresaari Pikku-Jimin ja hänen äitinsä majataloon tulee outo merimies, jonka olinpaikasta ei saisi hiiskua. Miehellä on näet arkussaan oikea kartta, joka miehen kuoltua johdattaa Jimin ja rosvomiehistön Hispaniola-laivan mukana merelle. 

Pahaksi onneksi laivakokiksi pestattu puujalkainen Pitkä-John Silver ja papukaijoineen on merirosvo samoin kuin hänen matkalle värväämänsä merimiehet. Omenatynnyriin pudonnut ja siten salakuuntelemaan päässyt Jim saa kuitenkin vihiä puujalkaisen merirosvon petturuudesta ennen aluksen rantautumista. Kun Hispaniola saavuttaa Kapteeni Flintin kartan johdattamana Luurankosaaren, alkaa kamppailu siitä, kuka saa aarteen omakseen. 

 

Onneksi Robert Louis Stevensonin 1800-luvun alkuperäisteokseen on tehty Mauri Kunnasmaisia pehmennyksiä. Koiramäen sympaattisten hahmojen läsnäolo etenkin Pikku-Jimin myötä loiventaa merirosvotarinan pelottavimpia puolia, vaikkakin muutamat kohdat kuten rommista rähisevä ja pullojen ääreen kuoleva outo merimies sekä taistelut merirosvojen kanssa ovat melko jännittäviä. Esityksessä on kuitenkin onnistuttu taitavasti tasapainoilemaan toiminnallisen seikkailun ja jännittävien kohtien välillä. Suositusikä tälle on kuusivuotiaasta eteenpäin ja uskon, että ihan nappikatsojakuntaa ovat 8-10 vuotiaat.

Asiat avautuvat lapsen ja aikuisen silmin eri tavoin. Se, että merimies juo toistuvasti rommia humaltuneena rähisten, kiinnitti pikemminkin kurkkuaan kakistelevan äidin kuin tarkkaavaisesti seuraavan viisivuotiaan huomion. Luurankosaaren pääkallot tai luurangotkin ovat enemmänkin kiehtovia kuin pelottavia, mutta toistuvat taistelut kiiltävin teräasein saivat viisivuotiaan säikähtämään. Siinä, missä aidonnäköiset aseet tuovat todenmukaisuutta, on koko sielustaan eläytyvän lapsen vaikea hahmottaa todellisuuden ja tarinan ero.

Kun Pikku-Jim antaa onnea tuoneen hopearahan ystäväksi tulleelle laivakokki Pitkä-John Silverille, joka on seikkailun edetessä paljastunut pahamaineiseksi merirosvoksi, kietoutuu tarinaan ystävyyden voima. Hetken liikutuskin. "Se antoi onnenrahan, koska ne ei voi enää auttaa toisiaan, kun ovat eri paikoissa", kuuluu kuiskaus vierestäni kovan kuorensa alla hyväsydämisen Pitkä-John-Silverin soutaessa yön pimeydessä veneellään hämärään ja Pikku-Jimin jäädessä laivan kannelle. Heidän välisensä vuorovaikutus ja toisistaan huolehtiminen on näyttäytynyt häivähdyksinä läpi esityksen ja se on punottu taitavasti näyttelijöiden eläytymiseen. Pikku-Jimistä, pennusta, tuleekin esityksen alusta lähtien lapseni suosikki. 

Aarresaari avaa ajattelemisen aihetta myös aikuiskatsojille useissa kohdin. Kun Luurankosaarelle jätetty erakko Ben Gunn elää satumaisen aarteen kanssa, mutta kaipaa kruunujen ja jalokivien sijaan juustoa, tulee väistämättä pohtineeksi, mikä on oikeastaan tärkeää. 

”Viistoista miestä ja arkussa luut, huh hah hei ja rommia pullo” toistuu Aarresaaren tarttuva hoilotus Lahden Kaupunginteatterin näyttämöllä. Tunnelma merirosvoseikkailussa on hämärän valaistuksen ja merellisen äänimaailman myötä taisteluista huolimatta pääosin rauhallisen levollinen. 

Kuvat: Lahden Kaupunginteatterin mediapankki

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tatu ja Patu, nuo Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luomat Outolan suosikkihahmot seikkailevat tänä kesänä Pyynikin kesäteatterissa Tampereella. 

Heidän seurassaan tutustutaan suomalaisuuden ytimeen kuten ruisleipään ja saunaan. Tunnustan, etten edelleenkään muista lukuisia lastenkirjoja lukeneenakaan, kumpi Outolan veljeksistä on Tatu ja kumpi Patu. Tunnistamattomuus ei haittaa, sillä veljesten seikkailuja on mukava seurata, riippumatta onko kyse kelta- vai punanutusta. 

Suomalainen mökkikulttuuri itikoineen ja ulkohuusseineen juhannuksena hymyilyttää. Tatusta ja Patusta löytyvät kaikki; historia, romantiikka, politiikka ja suomalaisittain sauna. Monet esityksen oivalluksista ovat tuttuja kirjoista, mutta näyttämöllä ne avautuvat uudella tavalla. Ehkä juuri siksi, että Tatu ja Patu kirmaavat reppuineen edessämme Pyynikin kauniissa rantamaisemassa. 

"Lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliupseerioppilas", toistaa 800-päinen yleisö tutustuessaan Tatun ja Patun johdolla Suomen kielen outouksiin. Veljeskaksikon myötä selviää, että suomen kieli on kieli, jossa on eniten vokaaleja. Pyynikin lavalla on onnistuttu säilyttämään Havukaisen ja Toivosen Tatu ja Patu-kirjoihin luotu jatkuva ihmettelevyys ja kummastelevuus. Se, mikä hetkittäin vaikuttaa päättömältäkin, sisältää lähemmin tarkasteluna paljon yleistiedollisia tiedonhippusia. 

Pienimmille katsojille Tatun ja Patun vitsit eivät välttämättä avaudu, eikä heillä ole aikuisten tavoin linkkiä Armi Kuuselaan, Kekkoseen tai edes aikuisten tuulettamaan jääkiekkohuumaiseen Mörköön, mutta kesäteatterielämys ei jää niistä kiinni. Nelivuotiaamme seurasi esitystä herkeämättä, tarttui innostuen lempikirjoistaan tunnistamiin kohtiin ja vaikuttui savukoneesta ja lähes oikeasta moottorisahasta.

Hämmästyn yhä joka kerta, kun näen, miten satuja ja kirjoja rakastava kuopuksemme eläytyy teatterissa ja miten hän vaikuttuu todeksi tulevista satuhahmoista näyttämöllä. Siksi nautin itsekin niin paljon perheille suunnatuista teattereista, vaikka meille aikuisina saattaisi moni muu esitys antaa vieläkin syvempää ulottuvuutta. 

Pyynikin kesäteatteri on yksi Suomen suurimpia kesäteattereita tarjoten elämyksiä liki 800 teatterin ystävälle. Olen itse seurannut Pyynikin tarinaa vasta nämä muutamat vuodet lasten kasvettua seuralaisikään. Tatun ja Patun myötä päästiin vihdoin istahtamaan kuuluisaan, jo 60 vuotta paikallaan olleeseen pyörivään katsomoon. Onneksi katsomo pyörähtikin heti esityksen alussa, sillä muuten huomio olisi saattanut kiinnittyä pyörähdysodotuksessa aivan muuhun kuin hiihdellen matkaansa taittaviin Tatuun ja Patuun.  


Pyynikin kesäteatteri ja Suomen Kiertueteatteri tekivät Tatun ja Patun parissa erinomaista työtä – ja kyllä, Tatu ja Patu olivat tälle kesälle erinomainen valinta laajalle yleisölle sopien. 

Tatu ja Patu kuvien kuvaaja Karri Harju, Pyynikin Kesäteatteri

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu