Kirjoitukset avainsanalla lastenkulttuuri

Kun nelivuotiaani hakee kirjan toisensa perään pyytäen lukemaan vielä yhden sadun tai istuu huoneensa lattialla kertoen kirjan kuvista omaa tarinaansa mielikuvituksen laukatessa, hymyilyttää. Kun hän nukahtaa illasta toiseen kirja kasvoillaan tai tyynyn viereen kauniisti aseteltuna, palaan omiin lapsuus- ja nuoruusvuosiini.
 
Muistan, miten istuin isäni sylissä maalaistalon tuvan keinutuolissa ja selattiin saman kirjan sivuja kannesta kanteen. Yhä muistan sanasta sanaan Ester Ahokaisen runon: 
Äiti, älä telkkua avaa! Kuuntele. Saderatsut ravaa huohottain yli kattojen. Vauhti vain kiihtyy, nyt ne jo laukkaa, syöksykouruihin kaviot paukkaa. Pisaraharjat hulmahtain vauhdikas lento jatkuu vain.  Äiti, selvästi kuulla voi saderatsujen soitto soi.

Astevuosien lopulla luin peiton alla taskulampun valossa Neiti Etsivän ja Merja Jalon salapoliisimaisia Nummelan ponitalli-kirjoja silloinkin, kun olisi jo pitänyt nukkua. Elin mukana teini-ikäisen Kikan ihastumisia ja liikutuin lukiessani Husaari-hevosen menehtymistä. Jännä, miten edelleen muistan nuo lähes 30 vuoden takaa. Välillä aamuisin väsytti, mutten malttanut päästää tarinoista irti. Sitä paitsi seuraava kirja odotti jo hyllyssä, uusine vielä lukemattomine seikkailuineen. 

Maalaistalon yläkerrassa mummoni, eteläpohjalaisittain muori, luki ääneen rivejä Kalle Päätalon kirjoista. Sen pariin saatoin istahtaa pitkäksikin aikaa, vaikken kaikkea ymmärtänytkään. Joka joulu hänen joululahjatoiveensa oli sama; Päätaloa tai Eeva Joenpeltoa.  

Niin yläasteen kuin lukionkin äidinkielen opettajani vaativat, että tunneilla luetaan ääneen. Luokassa kiersi pulpetilta toiselle milloin Aleksis Kiven Seitsemästä veljestä, milloin Anna-Leena Härkösen Häräntappoase. Me nuoruuttamme elävät tankkasimme rivejä siinä missä vasta koulunsa aloittaneet seitsenvuotiaat. Silloin se tuntui erikoiselta – kai nyt jokainen lukea osaa. En ymmärtänyt, mikä arvo noissa hetkissä oli taianomaisen tarinaan uppoutumisen rinnalla meistä kunkin tulevaisuuteen. 

Lukutaidon heikentymisestä ollaan lukutaidon kärkimaihin kuuluneessa Suomessa huolissaan. Siitä, että lukutaidon merkityksen kasvaessa taso heikkenee. 

Jotakuinkin joka kymmenes suomalainen kuuluu näet heikkoihin lukijoihin, joille jatko-opinnot tai työhön sijoittuminen tuottavat vaikeuksia. 370 000 aikuista on siis vaikeuksissa, jos tietoa tulee paljon tai se on ristiriitaista ja tulkinnanvaraista. 

Lukeminen ei ole vain tarinoita, eikä salaisia hetkiä taskulampun valossa. Se ei ole pulpetilta toiselle kiertävä kirja, jonka sivut ovat käpristyneitä tai huoli, joka liittyy hetkellisesti kadoksissa olevaan kirjastokirjaan palautusajan lähestyessä. 

Se on avain tulevaisuuteen, sillä digiaikanakin – lyhyempien lauseiden ja irrallisten sanojen viestiviidakossa - kaikki perustuu tekstiin ja sen ymmärtämiseen, tekstien oikeanlaiseen tulkintaan ja kokonaisvaltaisen mielikuvan luomiseen.  Se opettaja, joka luetutti katolla ison savupiipun takana asuvaa Astrid Lindgrenin luomaa Katto Kassista tai aikansa Romeota ja Juliaa, Härkösen Häräntappoasetta, oli kaukaa viisas. 

 

Tunnustan silti, etten aina jaksaisi tarttua kirjaan, enkä lukea moniulotteisia, ajatuksia herättäviä Kunnaksia tai käydä syvääluotaavia keskusteluja Katri Kirkkopellon Molli- ja Piki-kirjojen kautta. Tosikompana päivänä Havukaisen ja Toivosen luomat Outolan veljekset Tatu ja Patu tuntuvat ihmettelevän liikaa. Osaan unissanikin sanasta sanaan niin Kerttu Ruuskan Elsat ja Laurit kuin Lastenkeskuksen julkaisemat Herra Jänikset ja Rouva Karhut.  

Koska kodin asenteella lukemiseen on merkittävä rooli lapsen lukuinnon synnyttäjänä, aion silti näinä vuosina vastata vieläkin useammin myönteisesti silloin, kun lapseni kantaa satukirjan viereeni. Aion etsiä ajan pysähtyäkseni tarinoiden maailmaan ja nähdä vuosia eteenpäin hänen tulevaisuuteensa. 

Ihan, kuten isänikin kiikkasi Ahokaisen riimein keinutuolissaan: 

Mittarimato, pysähdy tähän!
Hetkinen huokaa, levähdä vähän!
Mitä sä mittaat yhä, olipa arki tai pyhä?
Maailmankaikkeus kiinnostaa.
Mitaten siitä selvän saa.

 

PS. Tiesitkö, että lapselle lukemisella on yhteys parempaan koulumenestykseen ja koulumyönteisyyteen? Saksalaisen lukututkimukseen mukaan kouluun menivät mielellään 83% lapsista, joille luettiin päivittäin, mutta vain 43% niistä lapsista, joille luettiin harvoin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tatu ja Patu ovat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luomat Outolan tunnetuimmat veljekset, joiden seikkailuja ja ihmetystä elämästä on saatu seurata jo kahdessakymmenessä kirjassa Otavan kustantamana. Sitä ennen he olivat mukana muutamissa Veera-kirjoista. 

Tatu ja Patu ovat kotoisin Outolasta, jossa asiat tehdään hieman toisin kuin tavallisesti – ja siksi he meidän maailmaan tutustuessaan katsovat asioita omaperäisesti, itsestäänselvyyksiäkin kyseenalaistaen. 

Toivosen ja Havukaisen ansioksi voikin mainita sen, että heillä on taito kirjasta toiseen löytää uusia tapoja ihmetellä asioita. Olkoon se mörkökarkotin ja mörkömäisyys aivan tutunnäköisissä huonekaluissa pimeän tullen, aamutoimiautomaatti tahmeisiin aamuihin tai vaikkapa lätäköntekokone. He ovat onnistuneet löytämään lapsennäköisen maailman, joka jää mieleen. 

Tunnistan itsestäni tosikon piirteitä. Sitä, että faktat ovat faktoja tai tarinallisuus aitoa tarinallisuutta. Tatussa ja Patussa liikutaan siinä välimaastossa arkisuuden ja absurdiuden välillä, joka ensimmäisten kirjojen kohdalla häiritsi lukukokemusta. Näin kuitenkin vain minulla, sillä lapset ovat seuranneet kirjoja kiinnostuksella aina. Totuttuani Tatun ja Patulan outolamaisiin piirteisiin tartun kirjoihin nykyisin mielelläni osin juuri siksi, että niissä sivutaan ihmetyksellä paljon arkisia asioita ammateista arjen puuhiin.

Yksi omista suosikeistani on Tatu ja Patu työn touhussa-kirja, joka löytää tavan lähestyä erilaisia ammatteja ja esitellä työn tekemistä lapsennäköisesti. Se tarttuu niin opettajaan kuin rakennustyömaalla työskenteleväänkin, mutta muistuttaa myös kotitöistä, vapaaehtoistyöstä ja vaikkapa kotiäidin tai -isän vastuista. 

Kirjat antavat myös lapselle arvokkaan paikan aikuisten maailmassa – Tatu ja Patu menevät mukaan kaikkeen, kysyvät ja pohtivat, osallistuvat ja vaikuttavat. He eivät jää seuraamaan sivusta, vaan ottavat osaa. He eivät usko asioihin valmiiksi annettuina, vaan kysyvät, kyseenalaistavat. Siitä aktiivisen osallistumisen ajattelusta ja mallista pidän.

Tatuja ja Patuja on hankittu meille vuosien myötä melkoinen pino. Näistä pian viisivuotiaan lukutoukan ehdoton suosikki tuntuu olevan Tatun ja Patun oudot kojeet. Hän suorastaan hykertelee kuullessaan erilaisista keksinnöistä ja kääntää tuttuja sivuja tarkkaavaisesti seuraten ja pohtien.

Kun outolalaisten seikkailuihin perustuva "Kanelia kainaloon Tatu ja Patu! –elokuva sai ensi-iltansa 2016 olimme vasta selailleet kirjoja satunnaisemmin. Nyt moni elokuvan jujuista avautuisi toisella tavalla, joten uusintakatselu olisi tältä osin paikallaan. 

Toivonen ja Havukainen ovat onnistuneet luomaan yhden suomen lastenkirjallisuuden arvokkaimmista brändeistä. Tarinan, joka jatkuu pääsääntöisesti kirjalla vuotta kohden sekä ympärille kietoutunein teatterein, elokuvin ym.

Jotakin maagisuutta on myös ajatuksessa, että he astuvat lastenkirjailija Mauri Kunnaksen lapsuudenkodissa, Herra Hakkaraisen kotikaupungissa Sastamalassa - talossa jossa Maurin isä on pitänyt leluverstasta ja Kunnas on keksinyt tunnetut koirahahmonsa.  Vahva tarina laadukkaan lastenkirjallisuuden parissa jatkuu. 

Tatusta ja Patusta olen kirjoittanut aiemmin mm. 

Erittäin pläägä, melko swägäkin – ilta Tatun ja Patun kanssa 
Joululahja hankkimatta alle kouluikäiselle? Viime hetken varmat kirjavinkit 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen aina hakeutunut kirjojen tuntumaan.

Lapsuudenkodista omille siiville noustuani työskentelin kesän ihan Otavan kirjapainon kupeessa. Katselin päivittäin rakennuksen portteja ja pohdin, mitä tarinoita kirja-aarteineen talon kätköistä löytyisikään. 

Samoihin aikoihin olin jäsenenä kai jokaisessa kirjakerhossa, mitä kotimaastamme löytyi. Posti kantoi kotiin useita kuukausilähetyksiä, joita hankin joko tarkoituksella tai perumisen unohtaneena. Yhtä kaikki - nostin ne koko seinän levyiseen kirjahyllystöön vieri viereen ja ahmin sivuja ilta toisensa perään. Heräsin aamulla väsyneenä, kun olin halunnut keskiyön jälkeen lukea vielä yhden rivin. Toisenkin.

Siksi ei ollutkaan yllättävää, että yliopistovuosina hakeuduin opintojen lomassa kiireapulaiseksi Gummerukselle. Istua nökötin pehmeäkansilinjalla latomassa uusia sivuja tai tarkastin kansia ja liimauksia kovakansilinjalla. Seurasin vaivihkaa taittopuolta ja suunnittelua. En lakannut ihastelemasta yksi toisensa perään käsistämme kulkevia vasta myyntiin kulkevia uutuuskirjoja.

Nykyiseen kotikaupunkiini Porvooseen muuttaessani kolusin usein WSOY:n (nyt jo suljettua) kirjamyymälää vihreässä, koko korttelin kokoisessa WSOY-talossa. Mukaan tarttui joka kerta huomattavasti useampi opus kuin tarkoitus lähtökohtaisesti oli. Kirjojen vastustaminen oli mahdotonta.

 

Kirjakaupoissa hypistelen yhä kirjojen kansia, käännän varovasti sivuja. Sen pienenkin hetken uppoudun tarinaan, jonka luen takakannesta. Kustantajien logot kirjojen päädyissä kuljettavat ajatuksissa Otavan tähtiloistossa Keurusselän rannalle ja Gummeruksen myötä Jyväskylään. WSOYssa tuntuu kotoisa porvoolaisuus. 

 

Vanhemmuuden myötä oma aika on jäänyt vähäiseksi. Niitä kiireettömiä iltoja kirjoihin tunneiksi upoten ei ole ollut, eikä ole näköpiirissä. Lukuharrastus on joutunut hetkeksi väistymään. 

Lasten kanssa voidaan istua tarinoiden äärellä pitkäänkin. Etenkin kuopus kuuntelisi sadun, jos toisenkin, lainkaan kyllästymättä. Se tuntuu hyvältä - näen hänessä samaa paloa kirjoihin kuin mulla on lapsesta saakka ollut.

 

Viime kuukausina olen toiveikkaasti hankkinut yöpöydälleni muutaman ”omankin” kirjan lasten satojen satukirjojen rinnalle.

Nuoruudessa tiesin, mitä uutuuskirjoja miltäkin kirjailijalta odottaa. Iloitsin postiluukusta putoavista kirjakerholähetyksistä. Nyt tunnen tämän ajan aikuisille suunnatut kirjasuosikit huonommin.

 

Onko sinulla vinkata kevyestä, ajankohtaisesta ja kiinnostavasta lukemisesta? Hyvistä sarjoistakin kenties, sellaisista joilla saisi taas vankan otteen muihinkin kuin lastenkirjoihin?

Mitä kirjoja sinun yöpöydältäsi löytyy juuri nyt?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuvaaja: Mirka Kleemola, Kansallisooppera

 

Hän istui hievahtamatta ensimmäiselle väliajalle saakka. Kuusivuotiaani, ensimmäistä balettiesitystään – Kansallisoopperan Tuhkimoa - seuraten. Hän kääntyi tosin useamman kerran puoleeni silmät loistaen kertomaan innoissaan näkemästään. Sädehtien. 

Toisen näytöksen loppupuolelta eteenpäin jo vähän väsytti, sillä kahdeksan tienoilla eskarilaiseni jo tavallisesti nukkuu. Silti hän kuiskutti riemuissaan, tanssi paikallaan ja huokaili toistuvasti, miten kauniita puvut olivat ja miten hienosti kaikki tanssivat. Hiiret ja sammakotkin. 

Tuhkimo on perinteinen tarina hyvän ja pahan taistelusta, epäoikeudenmukaisuudesta ja sisarkateudesta. Siitä, jossa pyyteetön ja hyvä Tuhkimo loputtomine kotitöineen joutuu kohtaamaan ilkeän äitipuolen ja ahneet, kylmäsydämiset sisarpuolet. Se on tarina, jossa haltijatar taikoo ryysyjen tilalle kauniin tanssiaismekon ja kurpitsa muuttuu loisteliaksi kärryiksi viedäkseen Tuhkimon prinssin järjestämiin juhliin. Tarina, jossa hyvä voittaa ja vaikka taika raukeaa keskiyöllä, löytää rakastunut prinssi lasikenkänsä pudottaneen sydämen valittunsa. 

 

Kansallisoopperan Tuhkimo on tarina, joka lumoaa niin kuusivuotiaan kuin kuusikymmentävuotiaankin. Prokofjevin säveltämä Tuhkimo-baletti sai kantaesityksensä jo vuonna 1945, josta lähtien sävellys on ollut käytetyin musiikki Tuhkimo-baleteissa ympäri maailman. Perinteitä kunnioittavassa toteutuksessa ovat mukana tutut elementit kuten hyvä haltijatar, kärryiksi muuttuva kurpitsa ja Tuhkimon lasinen, portaisiin pudonnut tanssiaiskenkä. 

Mietin hieman etukäteen, olisiko alle kouluikäinen Antti Tuiskusta ja Hevisauruksesta pitävä showkids-tanssikoululainen baletin ja klassisen musiikin ystävä siinä määrin, että esitys säilyttäisi kiinnostavuutensa. Että istuisiko vieressäni tylsistynyt huokailija levottomasti kiemurtaen. 

"Äiti, nyt Tuhkimo saa ystävän", hihkui kuusivuotias hyvän haltijattaren ilmestyessä Tuhkimolle. Tuhkimon tarina tuleekin ymmärretyksi sanoitta, huokailematta ja tylsistymättä – lapselle ja aikuiselle, Antti Tuisku-fanille ja klassisen musiikin ystävälle. Kielenä on tanssi, eleet ja ilmeet. 

Kaunis balettikoreografia ja lumoava visuaalisuus, vaikkakin hieman synkällä sävytyksellä, tarjoavat kuitenkin paljon ihasteltavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Tutun tarinan ansiosta Tuhkimoa suositellaankin ihan ensimmäiseksi balettikokemukseksi 5 vuotta täyttäneille. 
 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Tämä loppuvuoden sysimusta pimeys vaatii lämpöä ja elämyksiä. Sitä, että sydämeen syttyy mukavan lämmin tunne, vaikka viima ujuttautuu toppatakinkin alle. Me käytiin katsomassa eskarilaisen kanssa Tuhkimo-baletti Kansallisoopperassa. Se sykähdytti sydämeen saakka. Valtavan hieno! Seitsemältä alkanut iltanäytös oli kuusivuotiaalle vähän myöhä (kesto 2t 40min), mutta kahdella väliajalla saatiin mukavaa joustoa. Suosittelen 🌟 #tuhkimobaletti #kansallisooppera #oopperabaletti #elämys #uudestaanvaikkahuomenna #lapsiperhe #lapsiperhearki #lastenkulttuuri #kulttuuri #suosittelen #valoaelämään #visithelsinki #vauvablogit #perheblogit #meidänperhelehti #teehetkienkoti @oopperabaletti @meidanperhelehti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

Nautimme esityksessä ensimmäisillä penkkiriveillä, mikä on pienen lapsen kanssa osoittautunut parhaaksi eleiden ja ilmeiden seuraamisen osalta. Orkesterin valmistautumistakin oli mahdollista käydä seuraamassa ihan salin edestä. "Näetkö sä, miten monta erilaista soitinta? Soittaako nää kaikki kohta  meille?", hän hämmästeli. Silmät jättimäisen suurella. 

 

Kuvaaja: Mirka Kleemola, Kansallisooppera

 

Hetki Kansallisoopperassa on elämys kaikille aisteille. Näin myös väliaikatarjoiluissa. Tunteeni vaihtelivat liikutuksesta ylpeyteen, kun väliajalla viereiselle tuolille pöydän ääreen pientä naposteltavaa nauttimaan istahtikin kuusivuotiaani pehmolelu kainalossaan. Tähän saakka kun teekupin ääressä on useissa esityksissä ollut puoliso ja ystävät. 

Tarjoiluthan kannattaa tilata hyvissä ajoin joko Kansallisoopperan verkkokaupasta tai liki näytöstä soittamalla. Tuhkimo antaa onneksi hieman enemmän pelivaraa viime tingassa asiaan tarttuvallekin, sillä esityksessä on kaksi väliaikaa ja näin väliaikatarjottavillekin varaus molemmissa. 

Kotimatkalla takapenkille turvaistuimeensa kiipesi iltanäytöksestä varsin väsynyt lapsi. "Ne hiiret oli mun mielestä söpöimpiä", hän mutisi sikkuraisin silmin "varmaan isän ja pikkusiskonkin pitäisi tulla katsomaan tämä."  

Siitä olen ihan samaa mieltä. Isä, pikkusiskon ja jokaisen, joka ilahtuu elämyksestä, tulisi etsiä Tuhkimo-baletille kalenteristaan tälle sopiva rakonen. 

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Tämä loppuvuoden sysimusta pimeys vaatii lämpöä ja elämyksiä. Sitä, että sydämeen syttyy mukavan lämmin tunne, vaikka viima ujuttautuu toppatakinkin alle. Me käytiin katsomassa eskarilaisen kanssa Tuhkimo-baletti Kansallisoopperassa. Se sykähdytti sydämeen saakka. Valtavan hieno! Seitsemältä alkanut iltanäytös oli kuusivuotiaalle vähän myöhä (kesto 2t 40min), mutta kahdella väliajalla saatiin mukavaa joustoa. Suosittelen 🌟 #tuhkimobaletti #kansallisooppera #oopperabaletti #elämys #uudestaanvaikkahuomenna #lapsiperhe #lapsiperhearki #lastenkulttuuri #kulttuuri #suosittelen #valoaelämään #visithelsinki #vauvablogit #perheblogit #meidänperhelehti #teehetkienkoti @oopperabaletti @meidanperhelehti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu