Kirjoitukset avainsanalla esikoulu

”Mä aion halata niitä aina koulun pihalla”, hän vakuuttaa. Hyvin painokkaasti. Lämpimillä halauksillaan hän viittaa eskarinsa aikuisiin, ihaniin opettajiin, joiden kanssa sai kasvaa kuluneen vuoden.

Eskarilaiseni on ihan pian koululainen. Voikukkien vaihtuessa alkavaksi ruskaksi hän pakkaa lyijykynät reppuunsa, nostaa repun selkäänsä ja kipaisee kohti luokkaansa. Kohti kaikkea uutta, koulumaailmaa. Näinä heinäkuisina päivinä muutos on askarruttanut myös lasta itseään. 

Hän on kulkenut varhaiskasvatuspolkunsa päähän. Pienestä taaperosta pian seitsemänvuotiaaksi koulunsa aloittavaksi.

Hän tuntee tulevasta koululaisuudestaan ylpeyttä. Hän kirjoittaa haparoiden, ei osaa vielä lukea ja turvautuu yhteen- ja vähennyslaskuissa sormiinsa, mutta luottaa oppivansa. Loppuvuodesta syntyneenä hän on todennäköisesti luokkansa ja siten koulunsakin pienimpiä, mutta mikä tärkeintä - koululainen toisten koululaisten joukossa. 

Pienen vatsanpohjassa tuntuvan jännityksen lomassa hänellä on vahva luottamus siihen, että koululaisena oleminen on mukavaa. Se on jotakin, jota odottaa. 

Olen itse pienen kyläkoulun kasvatti. Niin pienen, että omassa kolmoskutosen yhdistelmäluokassani oli yhtä monta oppilasta kuin lapsellani omalla luokallaan yhtenä useampien aloittavien ekaluokkien joukosta. Siksi hänen tuleva koulunsa, tämän kaupungin suurin suomenkielinen alakoulu, tuntuu joskus hengästyttävän suurelta. 

Hänellä on silti liikuttavalla tavalla usko siihen, että hän löytää paikkansa isossakin koulussa. Juuri sen hänen näköisensä ja kokoisensa. Kavereiden ympäröimän. Kevään kouluvierailujen perusteella hän kokee myös tulevan opettajansa mukavana ja hymyilevänä. 

Olen todennut useasti aiemminkin, että siirtymä päiväkotimaailmasta kouluun tuntuu helpolta, kun eskarivuosi on jo vietetty tulevan koulun yhteydessä. Vaikka uutta on paljon, on tietty pohja ja perusluottamus jo olemassa. 

Rauhallisuutta lisää, että lapseni tulevan opettajan lisäksi samassa kouluympäristössä on useampi tuttu eskariaikuinen. He ovat osin samaan aikaan välitunneilla ja eskarilaisten kanssa lounaalla koulun ruokalassa ekaluokkalaisten saapuessa. Satojen oppilaiden koulussa pelkkä tietoisuuskin turvallisesta ihmisestä voi joskus riittää. 

”Vaikka ne halaa niiden uusia eskarilaisia, ne halaa ja auttaa myös aina meitä. Niin ne on meille kertonut", kuusivuotias nyökyttää vakavuus silmissään. Vanhempana jokaisen turvallisen ja tutun aikuisen läsnäolosta kouluympäristössä on kiitollinen. 

Vielä tämän heinäkuun nautitaan yhteisestä lomailusta. Päivälleen kuukauden päästä alkaa odotettu koulu. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syksyn myötä tiet erosivat. Kolmevuotiaista toistensa kanssa päivittäin leikkineet päiväkotikaverit jatkoivat esikouluvuottaan eri päiväkotien alaisuudessa.

Suuresta muutoksesta keskusteltiin paljon niin viimeisenä yhteisenä keväänä kuin kesälomankin aikana. Ikävä kaihersi mieltä. 

 

Lapsistamme nuorempi, eskarilaisen pikkusisko, jatkoi yhä vanhassa päiväkodissaan. Samassa, jossa esikoisen tärkeä ystäväkin oli. Järjestin hoitohaut siten, että esikoinen pääsi lähes päivittäin vanhan päiväkotinsa pihalle mukaan kavereita katsomaan. Näin hänen oli yhä mahdollista nähdä ystäväänsä. 

Syksyn myötä selvisi, että pikkusisko leikkikin toisinaan päiväkodin pihalla isosiskon ystävän kanssa. Hän kertoi innoissaan puuhista, joissa oli parhaan ystävänsä kanssa ujuttautunut eskarilaisten seuraan. Pelaamaan pelejä, leikkimään kotia ja kiipeilemään leikkitelineillä. Kyllä, juuri niiden isosiskon kavereiden kanssa. Erityisesti sen, jota samaan aikaan ikävöitiin toisessa eskarissa paljon.

 

Olisi olettanut, että yhteinen ystävä on pelkästään mukava juttu. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Etenkään alussa, silloin, kun uudessa eskarissakin oli vielä moni oman ryhmän lapsista vieras. 

"Se on silti enemmän mun ystävä”, painotti eskarilainen pontevasti useasti viikossa. "Sä vaan lainaat sitä päivisin."

 

Välillä ajatus ystävän jakamisesta tuntui mahdottomalta. Etenkin silloin, kun ystävä tuli käymään meillä kotona. Pikkusiskon oli vaikea ymmärtää, miksei hän saisi mennä mukaan, ikään kuin jatkamaan siitä, mihin leikit päiväkodissa vain hetkeä aiemmin jäivät. Isosisko puolestaan oli ehdoton. Hän halusi ystävän vain itselleen. Hän halusi kikattaa ja höpöttää ystävänsä kanssa suljetun oven takana ihan omia juttujaan. Sellaisia, mihin pikkusiskoilla ei ole mitään asiaa. Ymmärrettävästikin, näin vanhemman silmin. 

Talvea kohti soraäänet hieman vaimenivat, ja vanhan päiväkotinsa pihalla isosisko kipaisi meneillään oleviin leikkeihinkin jo sujuvasti. Keväällä asia nousi keskusteluun enää harvoin, vaikka pikkusisko mainitsikin kaverista usein. Se, että isosisko löysi omasta eskariryhmästä paikkansa ja uusia kavereita, tuntui tuovan uuteen tilanteeseen hyväksyttävyyttä. Vanhan päiväkotinsa pihalla hän ei enää samalla tavalla takertunut vanhaan, vaan meni innostunein mielin mukaan. Ajan myötä kummatkin tuntuivat oppivan senkin, että molemmilla voi olla yhteisen kaverin kanssa omat juttunsa.

 

Muutaman viikon kuluttua kolme tulevan syksyn ekaluokkalaista pakkaa reppunsa suunnaten viettämään viikonloppua Tallinnaan äitiensä kanssa. Tämä tyttökaksikko ja kolmas heidän kaveriporukkaansa kuulunut. He, joista tuli kolmevuotiaina saman päiväkotiryhmän lapsia ja ystäviä. Pikkusisarukset jäävät kotiin. 

"Ei se haittaa. Mä ehdin kuitenkin olla sen kanssa päiväkodissa enemmän", kuittasi pikkusisko matkasta kuullessaan.

"Mäpäs kirjoitan sun parhaan kaverin nimen omaan kirjaani, enkä näytä sulle", napautti isosisko välittömästi takaisin. 

 

Omat ystävät ovat omia ystäviä, vaikka siskolla vähän lainassa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mä lähden uuteen maailmaan. Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mun muistot alkaa loistamaan." Eskarilaisten heleät äänet kaikuvat heidän tulevan koulunsa juhlasalissa, viimeisen päiväkotivuoden kevätjuhlassa. Laulaessaan he heiluttavat meille vanhemmille ja isovanhemmille katsoen suoraan silmiin omia tärkeimpiään.

 

Lapseni on ihan liki parhaita ystäviään ja vilkuilee heitä läpi juhlan hymyillen, säihkyvä pilke silmäkulmassaan. Supattaa vaivihkaa korvaan. Liki heitä, joista useita hän ei edes tuntenut vielä eskarivuoden alkaessa. Syksyn alkaessa he olivat eskarinaulakoissa vieraita nimiä toinen toisensa perään.

Käsi tarttuu vieressä seisovan ystävän käteen. Onnellisuuden aistii läpi juhlasalin.  

 

"Olette jokainen omia persoonianne, ainutlaatuisia ja ihania", painottaa eskariopettaja lapsille, jotka seisovat hänen edessään viimeisiä yhteisen polun päiviä. Näen, että hän tarkoittaa jokaista sanaa. Hän nieleskelee puheensa lomassa. Sanat tarttuvat kurkkuun. 

Eskarin aikuisten vahva ammattitaito ja palo pedagogiseen toimintaan ovat heijastuneet meille vanhemmille läpi vuoden. Heidän osaamisensa on loistanut kilpaa lasten oppimisen ja kasvun kanssa. Tässä hetkessä vahvimmin näkyy kuitenkin se, miten vahvan luottamussuhteen he ovat onnistuneet luomaan lasten kanssa. Tunteen siitä, että he ovat yhtä. Ymmärryksen, että kaikki ovat tärkeitä.

Istun juhlasalissa hiljaa ja pyyhin liikutuksen kyyneleen poskeltani.

Tämän hetken täyttää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten paljon nämä vuodet varhaiskasvatuksen parissa ovat meidän perheelle antaneet. Opetusta ja oivalluksia, kasvua ja tukea, mutta ennen kaikkea läsnäoloa ja välittämistä. Miten moni aikuinen onkaan huolehtinut lapsestani suurella sydämellä. Ollut meidän vanhempien rinnalla turvallinen aikuinen. Lapsen puolella.

 

"Mä lähden uuteen maailmaan…" hyräilee eskarilaiseni kipaistessaan halaamaan ruusun ja todistuksen saatuaan.

Pieni suuri kuusivuotias jatkaa matkaansa kohti koulua. Uutta. Kulman takana, jo ihan lähellä, odottaa paljon sellaista, mistä meillä ei vielä ole aavistustakaan. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.

Juuri nyt elän tätä hetkeä. Näiden päivien haikeutta, kiitollisuutta, levollisuutta ja hyvää mieltä. Luottamusta tulevaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Onko tää koulu sun eskarikin? Kun täähän on koulu!” hämmästeli lapseni päiväkotieskarilaiskaveri, kun puikkelehdimme esikoulun ja koulun pihapiirissä isompien koululaisten välitunnin lomassa. 

 

Kun hetkeä aiemmin hain lastemme ystävän ja nelivuotiaan kuopuksemme päiväkodin pihalta, he olivat kaivamassa sateen jälkeen matoja päiväkodin aidan vierestä ja nököttivät isossa eri-ikäisten lasten porukassa pyllyt heiluen. 

Päiväkodin pihalla kävelemään opetteleva pikkupäiväkotilainen taapersi hitain askelin. Eskarilainen tarttui häntä huolehtivasti käteen ja ohjasi sivummalle isompien leikkien edestä. Yksi päiväkodin vanhimmista lapsista antoi vauvakeinussa vauhtia pikkutaaperolle. Koulumaailma ei tuntunut ulottuvan tuohon aidattuun pihapiiriin lainkaan, tai ainakin se oli hurjan kaukana. Päiväkodin pihalla lapsuus tuntuu jatkuvan hieman pidempään.

 

Lapseni esikoulun ulko-ovelle saakka raikui innostunut puheensorina. He olivat saaneet aiemmin päivällä kakkosluokkalaiset vierailulle eskaritilaan ja laskeneet yhdessä matikkatehtäviä. Saman luokan he ovat tavanneet jo useasti. Vierailusta riittää juteltavaa vielä tapaamisen jälkeenkin, vaikka lapset istuvat jo käsitöidensä ääressä vohvelikangastyötä pujotellen.

Koulun kello soi. Viimeisetkin lapset kipaisevat koulun pihalta luokkiinsa ihan eskarioven vierestä. Yksi linkkaa kävelysauvoilla. ”Tuo koululainen loukkasi jalkansa tänään”, yksin lapseni eskarikavereista osaa kertoa. Hän lienee kuullut asian ulkoilun yhteydessä. 

 

Lapseni käy esikoulua lähikoulunsa yhteydessä, koulurakennuksen tiloissa. Hän aloitti uudessa ryhmässään syksyllä siirtyen päiväkodista, jossa olisi sielläkin ollut eskaritoimintaa päiväkotiarkeen lomittuen. 

Päädyimme ratkaisuun tulevaisuuden ystävyyssuhteiden ja sopeutumisen takia. Hänen vanhasta päiväkotiryhmästään ei olisi tullut yhtään lasta hänen kanssaan samaan kouluun. Vaikka ero tärkeiksi tulleista päiväkotiystävistä tuntui tuolloin vaikealta, halusimme katsoa eteenpäin. Varmistaa, että hän ehtisi tutustua tuleviin koulukavereihinsa ennen koulun aloittamista.

Paljon painoi myös mahdollisuus tutustua koulun pihaan ja -ympäristöön. Tulla tutuksi kaiken sen kanssa, mikä on vääjäämättä edessä kouluruokailusta pihasääntöihin. ”Rehtori kuulutti tänään, ettei keinut oo käytössä, kun on niin paljon vettä”, ilmoitti lapseni eräänä iltapäivänä. ”Meillekin kuuluu paljon koululaisten kuulutuksia. Me opitaan niistä.” 

 

Eskarivuosi on herättänyt enemmän tunteita kuin osasin ajatella. 

Vuosi huolettomien päiväkotivuosien ja tavoitteellisemman koulun välissä on tietynlainen taitekohta. Vuosi, jonka aikana on hiljalleen rohkaistuttava siihen, että lapsi saa siivet oppiakseen lentämään. 

Muutos päiväkotiympäristöstä koulun tiloissa toimivaan eskariin on tuonut kouluvuodet toisella tavalla konkreettiseksi. Ollaan jo ihan liki koulua, mutta vielä riemusta hihkuen omissa vapaissa leikeissä. Silti joka päivä lasta eskariin viedessä tai sieltä hakiessa koulun läheisyyden tiedostaa toisella tavalla. Niin vanhempi kuin lapsikin.

 

Eskarin eteisessä lapseni tarttuu ystävänsä käteen, haluaa näyttää eskaritilan ja esitellä kaverinsa, näyttää parhaat leikit ja seinille ripustetut piirustukset. Heille, kolmevuotiaina yhteisen päiväkotipolkunsa aloittaneille ystävyksille, eskarivuosi saman kaupungin kahdessa eri eskarissa näyttäytyy hyvin erilaisena. Omanlaisenaan. 

 

Kotiin lähtiessämme eskarilaiseni heiluttaa ensin vieraalle lapselle ja toteaa hänen olevan 1B:ltä. "Se oli joskus aiemmin meidän eskarissa ja me nähdään sitä aina ulkona", hän kuittaa huolettomasti kyselyyni.

Samalla ottaa juoksuaskeleen ehtiäkseen edellä menevän aikuisen vierelle. ”Hei”, hän hihkaisee silmät loistaen ja kutsuu aikuista - minulle vierasta - nimeltä. He juttelevat hetken. ”Se oli niiden kakkosten opettaja, senkin mä tunnen”, hän hymyilee kiivetessään turvaistuimeen. ”Siks mua ei kyllä yhtään pelota mennä kouluun.”

 

Lue myös pohdintani eskarivuodesta: 

Esikoisen kouluun ilmoittautuminen —Miltä vanhempana tuntuu? 
"Vanhemmuus on vaiheita, yksi toisensa perään.
Olen ollut lapseton. Olen ollut vauvan äiti, päiväkotilaisen äiti ja eskarilaisen äiti. Opetellut sitä, mitä ruokaa vauvalle saa missäkin iässä antaa, jättänyt liikuttuneena lapseni ensimmäisenä päivänä päivähoitoon ja seurannut, miten eskarilaiseni opettelee riimejä ja raapustaa muistivihot täyteen kirjaimia ja numeroita. Olen keskustellut kaveritaidoista, omista tavaroista huolehtimisesta ja käynyt keskusteluja pukeutumisen oma-aloitteisuudesta.  

Koululaisen äiti en ole vielä koskaan ollut, enkä osaa ajatella, mitä se meiltä vanhempina vaatii. Olenko ylipäätään osannut näinä vuosina antaa hänelle niitä eväitä, joilla hän pärjää koulumaailmassa?"

 

Eri päiväkotien lapsista yhtenäinen eskaritiimi - Esikoulunopettajat avainasemassa
"Eskariryhmän opettajilla on ollut kyky luoda yksilöihin ryhmähenkeä ja sitouttaa yhteiseen tekemiseen. He onnistuivat ryhmäyttämään parisenkymmentä pitkälti toisilleen vierasta lasta ailahtelevien tunteiden ja epävarmuuden eskari-iässä hyvin lyhyessä ajassa. Arvostan sitä paljon. Onnistumista."

 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu