Kirjoitukset avainsanalla esikoulu

"Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mä lähden uuteen maailmaan. Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mun muistot alkaa loistamaan." Eskarilaisten heleät äänet kaikuvat heidän tulevan koulunsa juhlasalissa, viimeisen päiväkotivuoden kevätjuhlassa. Laulaessaan he heiluttavat meille vanhemmille ja isovanhemmille katsoen suoraan silmiin omia tärkeimpiään.

 

Lapseni on ihan liki parhaita ystäviään ja vilkuilee heitä läpi juhlan hymyillen, säihkyvä pilke silmäkulmassaan. Supattaa vaivihkaa korvaan. Liki heitä, joista useita hän ei edes tuntenut vielä eskarivuoden alkaessa. Syksyn alkaessa he olivat eskarinaulakoissa vieraita nimiä toinen toisensa perään.

Käsi tarttuu vieressä seisovan ystävän käteen. Onnellisuuden aistii läpi juhlasalin.  

 

"Olette jokainen omia persoonianne, ainutlaatuisia ja ihania", painottaa eskariopettaja lapsille, jotka seisovat hänen edessään viimeisiä yhteisen polun päiviä. Näen, että hän tarkoittaa jokaista sanaa. Hän nieleskelee puheensa lomassa. Sanat tarttuvat kurkkuun. 

Eskarin aikuisten vahva ammattitaito ja palo pedagogiseen toimintaan ovat heijastuneet meille vanhemmille läpi vuoden. Heidän osaamisensa on loistanut kilpaa lasten oppimisen ja kasvun kanssa. Tässä hetkessä vahvimmin näkyy kuitenkin se, miten vahvan luottamussuhteen he ovat onnistuneet luomaan lasten kanssa. Tunteen siitä, että he ovat yhtä. Ymmärryksen, että kaikki ovat tärkeitä.

Istun juhlasalissa hiljaa ja pyyhin liikutuksen kyyneleen poskeltani.

Tämän hetken täyttää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten paljon nämä vuodet varhaiskasvatuksen parissa ovat meidän perheelle antaneet. Opetusta ja oivalluksia, kasvua ja tukea, mutta ennen kaikkea läsnäoloa ja välittämistä. Miten moni aikuinen onkaan huolehtinut lapsestani suurella sydämellä. Ollut meidän vanhempien rinnalla turvallinen aikuinen. Lapsen puolella.

 

"Mä lähden uuteen maailmaan…" hyräilee eskarilaiseni kipaistessaan halaamaan ruusun ja todistuksen saatuaan.

Pieni suuri kuusivuotias jatkaa matkaansa kohti koulua. Uutta. Kulman takana, jo ihan lähellä, odottaa paljon sellaista, mistä meillä ei vielä ole aavistustakaan. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.

Juuri nyt elän tätä hetkeä. Näiden päivien haikeutta, kiitollisuutta, levollisuutta ja hyvää mieltä. Luottamusta tulevaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Onko tää koulu sun eskarikin? Kun täähän on koulu!” hämmästeli lapseni päiväkotieskarilaiskaveri, kun puikkelehdimme esikoulun ja koulun pihapiirissä isompien koululaisten välitunnin lomassa. 

 

Kun hetkeä aiemmin hain lastemme ystävän ja nelivuotiaan kuopuksemme päiväkodin pihalta, he olivat kaivamassa sateen jälkeen matoja päiväkodin aidan vierestä ja nököttivät isossa eri-ikäisten lasten porukassa pyllyt heiluen. 

Päiväkodin pihalla kävelemään opetteleva pikkupäiväkotilainen taapersi hitain askelin. Eskarilainen tarttui häntä huolehtivasti käteen ja ohjasi sivummalle isompien leikkien edestä. Yksi päiväkodin vanhimmista lapsista antoi vauvakeinussa vauhtia pikkutaaperolle. Koulumaailma ei tuntunut ulottuvan tuohon aidattuun pihapiiriin lainkaan, tai ainakin se oli hurjan kaukana. Päiväkodin pihalla lapsuus tuntuu jatkuvan hieman pidempään.

 

Lapseni esikoulun ulko-ovelle saakka raikui innostunut puheensorina. He olivat saaneet aiemmin päivällä kakkosluokkalaiset vierailulle eskaritilaan ja laskeneet yhdessä matikkatehtäviä. Saman luokan he ovat tavanneet jo useasti. Vierailusta riittää juteltavaa vielä tapaamisen jälkeenkin, vaikka lapset istuvat jo käsitöidensä ääressä vohvelikangastyötä pujotellen.

Koulun kello soi. Viimeisetkin lapset kipaisevat koulun pihalta luokkiinsa ihan eskarioven vierestä. Yksi linkkaa kävelysauvoilla. ”Tuo koululainen loukkasi jalkansa tänään”, yksin lapseni eskarikavereista osaa kertoa. Hän lienee kuullut asian ulkoilun yhteydessä. 

 

Lapseni käy esikoulua lähikoulunsa yhteydessä, koulurakennuksen tiloissa. Hän aloitti uudessa ryhmässään syksyllä siirtyen päiväkodista, jossa olisi sielläkin ollut eskaritoimintaa päiväkotiarkeen lomittuen. 

Päädyimme ratkaisuun tulevaisuuden ystävyyssuhteiden ja sopeutumisen takia. Hänen vanhasta päiväkotiryhmästään ei olisi tullut yhtään lasta hänen kanssaan samaan kouluun. Vaikka ero tärkeiksi tulleista päiväkotiystävistä tuntui tuolloin vaikealta, halusimme katsoa eteenpäin. Varmistaa, että hän ehtisi tutustua tuleviin koulukavereihinsa ennen koulun aloittamista.

Paljon painoi myös mahdollisuus tutustua koulun pihaan ja -ympäristöön. Tulla tutuksi kaiken sen kanssa, mikä on vääjäämättä edessä kouluruokailusta pihasääntöihin. ”Rehtori kuulutti tänään, ettei keinut oo käytössä, kun on niin paljon vettä”, ilmoitti lapseni eräänä iltapäivänä. ”Meillekin kuuluu paljon koululaisten kuulutuksia. Me opitaan niistä.” 

 

Eskarivuosi on herättänyt enemmän tunteita kuin osasin ajatella. 

Vuosi huolettomien päiväkotivuosien ja tavoitteellisemman koulun välissä on tietynlainen taitekohta. Vuosi, jonka aikana on hiljalleen rohkaistuttava siihen, että lapsi saa siivet oppiakseen lentämään. 

Muutos päiväkotiympäristöstä koulun tiloissa toimivaan eskariin on tuonut kouluvuodet toisella tavalla konkreettiseksi. Ollaan jo ihan liki koulua, mutta vielä riemusta hihkuen omissa vapaissa leikeissä. Silti joka päivä lasta eskariin viedessä tai sieltä hakiessa koulun läheisyyden tiedostaa toisella tavalla. Niin vanhempi kuin lapsikin.

 

Eskarin eteisessä lapseni tarttuu ystävänsä käteen, haluaa näyttää eskaritilan ja esitellä kaverinsa, näyttää parhaat leikit ja seinille ripustetut piirustukset. Heille, kolmevuotiaina yhteisen päiväkotipolkunsa aloittaneille ystävyksille, eskarivuosi saman kaupungin kahdessa eri eskarissa näyttäytyy hyvin erilaisena. Omanlaisenaan. 

 

Kotiin lähtiessämme eskarilaiseni heiluttaa ensin vieraalle lapselle ja toteaa hänen olevan 1B:ltä. "Se oli joskus aiemmin meidän eskarissa ja me nähdään sitä aina ulkona", hän kuittaa huolettomasti kyselyyni.

Samalla ottaa juoksuaskeleen ehtiäkseen edellä menevän aikuisen vierelle. ”Hei”, hän hihkaisee silmät loistaen ja kutsuu aikuista - minulle vierasta - nimeltä. He juttelevat hetken. ”Se oli niiden kakkosten opettaja, senkin mä tunnen”, hän hymyilee kiivetessään turvaistuimeen. ”Siks mua ei kyllä yhtään pelota mennä kouluun.”

 

Lue myös pohdintani eskarivuodesta: 

Esikoisen kouluun ilmoittautuminen —Miltä vanhempana tuntuu? 
"Vanhemmuus on vaiheita, yksi toisensa perään.
Olen ollut lapseton. Olen ollut vauvan äiti, päiväkotilaisen äiti ja eskarilaisen äiti. Opetellut sitä, mitä ruokaa vauvalle saa missäkin iässä antaa, jättänyt liikuttuneena lapseni ensimmäisenä päivänä päivähoitoon ja seurannut, miten eskarilaiseni opettelee riimejä ja raapustaa muistivihot täyteen kirjaimia ja numeroita. Olen keskustellut kaveritaidoista, omista tavaroista huolehtimisesta ja käynyt keskusteluja pukeutumisen oma-aloitteisuudesta.  

Koululaisen äiti en ole vielä koskaan ollut, enkä osaa ajatella, mitä se meiltä vanhempina vaatii. Olenko ylipäätään osannut näinä vuosina antaa hänelle niitä eväitä, joilla hän pärjää koulumaailmassa?"

 

Eri päiväkotien lapsista yhtenäinen eskaritiimi - Esikoulunopettajat avainasemassa
"Eskariryhmän opettajilla on ollut kyky luoda yksilöihin ryhmähenkeä ja sitouttaa yhteiseen tekemiseen. He onnistuivat ryhmäyttämään parisenkymmentä pitkälti toisilleen vierasta lasta ailahtelevien tunteiden ja epävarmuuden eskari-iässä hyvin lyhyessä ajassa. Arvostan sitä paljon. Onnistumista."

 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Oletko sinä, päiväkodin aikuinen, työpäiväsi päätyttyä mieluiten tunnistamaton, vai ilahdutko tutusta lapsesta, joka juoksee halaamaan lähikaupan käytävälläkin? Tervehditkö lasta, joka hymyilee vienosti hyllyn takaa, vaihdatko muutaman sanankin vai yritätkö edetä huomaamattomasti ostoskärryihisi kiireisesti katsellen?

Päiväkotien aikuiset, etenkin lapsen oman ryhmän osalta, ovat tiivis osa päivittäistä arkea. Arkipäivinä lapset viettävät heidän kanssaan enemmän aikaa kuin omien vanhempiensa. Vanhemmat tapaavat heitä aamuvientien ja iltapäivähakujen yhteydessä oletettavasti useammin kuin omia ystäviään. Siteestä muodostuu nopeasti tärkeä. 

Totumme tapaamaan heitä päiväkodin tiloissa, heidän työaikanaan. 

 

Kaikesta merkityksellisyydestä huolimatta kyse on pohjimmiltaan asiakassuhteesta. Siitä, joka syntyy lapsen kirjautuessa tiettyyn päiväkotiin hoitosuhteeseen ja joka virallisesti päättyy päiväkotia vaihdettaessa tai kouluun siirryttäessä. 
Ihmiset jäävät tärkeiksi ja turva, joka on vuosia kantanut ja antanut, kulkee mukana vuodet eteenpäin. Samalla päiväkotiin tulee uusia lapsia, uusia hoitosopimuksia allekirjoitetaan. 

 

Päädyin joku aika sitten lukemaan keskustelua, jossa päiväkodissa olevien lasten vanhemmat keskustelivat siitä, miten suhtautua päiväkotien aikuisiin vapaa-ajalla. Vastineensa keskusteluun antoi muutama päiväkodissa työskentelevä.

Näkökulmissa korostui kunkin yksityisyyden kunnioittaminen. Työntekijän, joka on päiväkodista lähdettyään vapaalla ja mieluusti muutakin kuin työroolinsa näköinen. Ihan kuten lääkäri, joka toivoisi kaupan käytävillä keskustelua muustakin kuin astman ahdistavuudesta talvipakkasilla. Osaamisestaan huolimatta haluaisi tehdä viikonloppuostoksia puolison ja vanhemman roolissa. 

Perheet pohtivat omaa yksityisyyttään nolostellen ostoskärryjensä sisältöä einesvalikoimallaan tai kaupan käytävillä villiintyvien lasten tiukkaakin komentamista päiväkodissa säilytettävän hallitun ja hillityn kasvatusotteen sijaan. Moni halusi antaa myös työntekijöille yksityisyyden.

 

Lapsi – hän tuntui jäävän kaikkien keskustelujen ulkopuolelle. Pieni ihminen, joka harvoin ymmärtää, että hänen suhteensa tärkeään ihmiseen perustuu ammatilliseen kohtaamiseen. Asiakassuhteeseen. Palkan myötä maksettuun työtehtävään. Vanhempien valintaan hoitopaikasta. 

 

Vaikka meidän perheen osalta rajat tuntuvat olevan useinkin melko joustavia ja mahdollisesti joskus ammatillisen rajan ylittäviäkin, jäi ajatus isossa mittakaavassa mietityttämään. Se, miten suhtautua lasten parissa työtään tekevään, työnsä myötä perheille varsin tärkeäksi tulevaan ihmiseen vapaa-ajalla. 

 

Miten teidän perheessänne toimitaan? Halaillaanko päiväkodin aikuisia ruokakaupan jonossakin?
Miten sinä toivoisit päiväkodin työntekijänä toimittavan?

 

- - 

Muita ajatuksiani varhaiskasvatuksesta: 

Saako päiväkodin aikuinen turhautua työssään? — Inhimillisyyttä vai ammattitaidottomuutta?
Onko päiväkodissa pakko nukkua päiväunet? — Kuinka paljon lapsi tarvitsee unta? 
Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa?
Varhaiskasvatuksen laatu ja resurssit heijastuvat päiväkotilasten puheisiin 
 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä ja vanhempainyhdistysaktiivi. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lämpöä ja huolenpitoa. Aina avoin syli ja yhtä hymyä. Ideoita pursuava mieli, aktiviteettia aamusta iltapäivän tunneille. Vahva pedagoginen ote. Ei tietoakaan korotetusta äänestä tai tiukemmasta komentamisesta. 

Ideaalikuva päiväkodin aikuisesta? Sellaisesta, jonka toivoisit omalle lapsellesi. Oikeastaan edellytät. Lapsen ja lasten parhaaksi. 

 

Avasin muutama päivä sitten päiväkodin portin ryytyneenä. Askeleet päiväkodin pihalla tuntuivat tahmeilta, energiat imeneen työpäivän jälkeen lähes laahustavilta. Epämääräinen loska kasteli kengät. 

Päiväkodin eteisessä ohitseni pinkaisi kiljuva lapsi, perässään pian piipaa-äänin toinen. Joukko lapsia piirsi pöydän ympärillä, aikuinen heidän vieressään jutusteli eläinten käyttäytymisestä. Lähellä kasvattaja selvitteli lasten välistä kinaa tönimisestä – ties monettako kertaa sinä päivänä. Keskusteli käytöstavoista, toisen huomioon ottamisesta. Kysyi, miltä sinusta tuntuisi, jos kaveri tekisi saman. "En tykkäisi", vastasi töninyt. Sovittiin. 

Edellispäivänä samassa tilassa siivottiin saapuessani pienen päiväkotilaisen oksennusta lapsiryhmän keskeltä. Lapsia ohjattiin sivummalle, suljettiin väliovia. Takaan, että moni aikuisistakin ehti miettiä tarttuvuutta ja omaa lähestyvää viikonloppua suunnitelmineen. Päiväkodin oveen kiinnitetty "vatsatautia liikkeellä"-lappu viestitti tilanteen pian koteihinkin. 

 

"Onko sulla ollut kiva päivä?", kysyin nelivuotiaaltani, joka kipaisi vastaan halaamaan ja painoi nenänsä nenääni vasten päivän erossaolon jälkeen. Huomasin olettavani, että hän vastaisi tänäänkin olleen. Kiva päivä, kivoja kavereita, mukavaa tekemistä. Niin hän yleensä vastaa, mutkattomana ja varsin tyytyväisenä lapsena. 


Miksi siihen kuitenkin sisältyy tietty sisäänrakennettu oletuskin siitä, että päiväkotipäivän on lähes poikkeuksetta oltava lapselle viihdyttävä, opettava, kasvattava, sosiaalinen yhdessäolon mahdollisuus, joka tarjoaa myös juuri kullekin lapselle sopivanmittaisen tauon lepoon. Että hei, sehän on päiväkodin kasvattajina teidän vastuunne – huolehtia hoitopäivän aikana, että meidän lapsemme saavat kaiken sen, mitä hoito ideaaleimmillaan on. Että kun me tuomme lapsen kodin ulkopuolelle hoitoon, on hänen saatava se, mitä kotonakin – tai jopa enemmän. Seikkailuratoja roolivaatteineen, ulkoilua metsän siimeksessä vaikka räntäsateessa juuri ne oikeat vaatteet valiten ja satuhierontaa himmennetyssä valaistuksessa. Hymy alati kasvoilla ja loputtoman kärsivällisesti, kuinkas muuten. 

 

Päiväkodin aikuinen pörrötti kuopukseni hiuksia vielä ennen kuin kiiruhti selvittämään kahden lapsen keskinäistä nahinaa. "Pyyhkimään", kuului huuto avonaisesta vessan ovesta. 

Hoputin eteisessä lastani pukemaan kenkiään samalla, kun mielessäni pyöri kesken jäänyt työtehtävä ja valmistettava iltaruoka ennen harrastusrumbaa. Väsytti, turhautti. 

Olin hakijoista ensimmäisten joukossa, hoitoon jäävä lapsijoukko vielä suuri. Heidän vanhempansa valmistautuivat työpaikoillaan läppärin sulkemiseen tai odottivat tehdastyössä linjan pysähtymistä, ajoivat jokapäiväistä työmatkaansa. 

 

Päiväkodin aikuiset jäivät ohjaamaan lapsia pukemaan ulkovaatteitaan. Nostivat lokerosta vielä yhden, jos toisenkin pipon ja ottivat kuivauskaapista hanskoja. Muistuttivat vessassa käymisestä ja siitä, että ohuemman haalarin alle on puettava fleece. Tekivät sen kerran, kahdesti, kymmenesti.

Askel ei ollut päiväkodin pihalta portin sulkiessa yhtään kevyempi. Kysyin lapseltani kuulumisia, mutta ajatusten harhaillessa en kuullut hänen vastaustaan. Satoi räntää, se tarttui takkiin ja pipoon ennen kuin sain lapseni turvaistuimeen ja kotia kohti. 

 

Varhaiskasvatuksen resursseista on kohistu viime päivät. Puhuttu laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ja pysyvyydestä. Käännetty viimeinenkin kivi epäkohtien etsimisessä. Nostettu keskusteluun myös oleellista. Kärjistetty ja vaadittu. Keskustelulle on mahdollisesti paikkansa, isoa kokonaisuutta katsoen. Aika näyttää.  

 

Se on herättänyt pohtimaan osin toista puolta, omia odotuksiani, odotuksiamme. Sitä, että kaiken keskellä on ihminen, inhimillisyys. Työntekijä, jolta odotetaan aamusta iltaan kaikki se energia metsäretkistä askarteluun, satuhetkistä kiireettömiin ruokailuihin. Huono päivä ei saa näkyä. Väsymys ei saa heijastua. Se ideaalikuva päiväkodin aikuisesta päivästä toiseen. Askeleissa ei saisi olla tahmeutta. Koskaan. 

Se, jolta me vanhempina odotamme päivittäistä hymyä kasvoilla ja loputonta kärsivällisyyttä. Rauhallisen rakentavaa otetta silloinkin, kun yhden työntekijän sairastuessa on henkilökuntavajaus ja lapsilla ylivilkas päivä. Odotamme sitä ihan vain siksi, että he tekevät töitä lasten kanssa ja ovat ammattinsa valinneet. Unohdamme, että mekin turhaudumme toisinaan omilla työpaikoillamme, emmekä löydä rakentavuutta tai luovuutta. Sinnittelemme viimeisillä voimilla minuuttien kulumista odottaen, hymyttöminä. Työmme valinneina. Ja kotona lasten kanssa - pelkkää tyyneyttä, vai mitä?

 

Lasinpyyhkijät pyyhkivät vimmatusti, kun tultiin lasten kanssa kotipihaan. Kengät jäivät eteisen lattialle hujan hajan pyynnöistä huolimatta, nälkäisiä lapsia kinastelutti. Läsnäolevuuteni oli tipotiessään, ideointikykyni kadoksissa. Ei, en rakentanut majaa, eikä ulos todellakaan tehnyt mieli hetkeksikään, vaikka se olisi rauhoittanut lapsia ruuan valmistuessa. Huomasin ajattelevani, että onneksi olivat ehtineet päiväkodissa ja eskarissa pihalle - kelistä välittämättä. 

Päiväkodilla kymmenien lasten joukko oli vasta tulossa ulos päiväkodin pihalle. Märkä loska ei saisi koskaan kiukuttaa heitä, lapsia eikä etenkään työtehtävänsä valinneita aikuisia. Ideaalimaailmassa. 

 

Saako varhaiskasvattaja koskaan turhautua omassa työssään, tai näyttää sitä? Missä kulkee inhimillisyyden ja ammattitaidon raja? Mikä vaikuttaa käsitykseen laadukkaasta varhaiskasvatuksesta?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu