Kirjoitukset avainsanalla esikoulu

Oletko sinä, päiväkodin aikuinen, työpäiväsi päätyttyä mieluiten tunnistamaton, vai ilahdutko tutusta lapsesta, joka juoksee halaamaan lähikaupan käytävälläkin? Tervehditkö lasta, joka hymyilee vienosti hyllyn takaa, vaihdatko muutaman sanankin vai yritätkö edetä huomaamattomasti ostoskärryihisi kiireisesti katsellen?

Päiväkotien aikuiset, etenkin lapsen oman ryhmän osalta, ovat tiivis osa päivittäistä arkea. Arkipäivinä lapset viettävät heidän kanssaan enemmän aikaa kuin omien vanhempiensa. Vanhemmat tapaavat heitä aamuvientien ja iltapäivähakujen yhteydessä oletettavasti useammin kuin omia ystäviään. Siteestä muodostuu nopeasti tärkeä. 

Totumme tapaamaan heitä päiväkodin tiloissa, heidän työaikanaan. 

 

Kaikesta merkityksellisyydestä huolimatta kyse on pohjimmiltaan asiakassuhteesta. Siitä, joka syntyy lapsen kirjautuessa tiettyyn päiväkotiin hoitosuhteeseen ja joka virallisesti päättyy päiväkotia vaihdettaessa tai kouluun siirryttäessä. 
Ihmiset jäävät tärkeiksi ja turva, joka on vuosia kantanut ja antanut, kulkee mukana vuodet eteenpäin. Samalla päiväkotiin tulee uusia lapsia, uusia hoitosopimuksia allekirjoitetaan. 

 

Päädyin joku aika sitten lukemaan keskustelua, jossa päiväkodissa olevien lasten vanhemmat keskustelivat siitä, miten suhtautua päiväkotien aikuisiin vapaa-ajalla. Vastineensa keskusteluun antoi muutama päiväkodissa työskentelevä.

Näkökulmissa korostui kunkin yksityisyyden kunnioittaminen. Työntekijän, joka on päiväkodista lähdettyään vapaalla ja mieluusti muutakin kuin työroolinsa näköinen. Ihan kuten lääkäri, joka toivoisi kaupan käytävillä keskustelua muustakin kuin astman ahdistavuudesta talvipakkasilla. Osaamisestaan huolimatta haluaisi tehdä viikonloppuostoksia puolison ja vanhemman roolissa. 

Perheet pohtivat omaa yksityisyyttään nolostellen ostoskärryjensä sisältöä einesvalikoimallaan tai kaupan käytävillä villiintyvien lasten tiukkaakin komentamista päiväkodissa säilytettävän hallitun ja hillityn kasvatusotteen sijaan. Moni halusi antaa myös työntekijöille yksityisyyden.

 

Lapsi – hän tuntui jäävän kaikkien keskustelujen ulkopuolelle. Pieni ihminen, joka harvoin ymmärtää, että hänen suhteensa tärkeään ihmiseen perustuu ammatilliseen kohtaamiseen. Asiakassuhteeseen. Palkan myötä maksettuun työtehtävään. Vanhempien valintaan hoitopaikasta. 

 

Vaikka meidän perheen osalta rajat tuntuvat olevan useinkin melko joustavia ja mahdollisesti joskus ammatillisen rajan ylittäviäkin, jäi ajatus isossa mittakaavassa mietityttämään. Se, miten suhtautua lasten parissa työtään tekevään, työnsä myötä perheille varsin tärkeäksi tulevaan ihmiseen vapaa-ajalla. 

 

Miten teidän perheessänne toimitaan? Halaillaanko päiväkodin aikuisia ruokakaupan jonossakin?
Miten sinä toivoisit päiväkodin työntekijänä toimittavan?

 

- - 

Muita ajatuksiani varhaiskasvatuksesta: 

Saako päiväkodin aikuinen turhautua työssään? — Inhimillisyyttä vai ammattitaidottomuutta?
Onko päiväkodissa pakko nukkua päiväunet? — Kuinka paljon lapsi tarvitsee unta? 
Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa?
Varhaiskasvatuksen laatu ja resurssit heijastuvat päiväkotilasten puheisiin 
 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä ja vanhempainyhdistysaktiivi. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lämpöä ja huolenpitoa. Aina avoin syli ja yhtä hymyä. Ideoita pursuava mieli, aktiviteettia aamusta iltapäivän tunneille. Vahva pedagoginen ote. Ei tietoakaan korotetusta äänestä tai tiukemmasta komentamisesta. 

Ideaalikuva päiväkodin aikuisesta? Sellaisesta, jonka toivoisit omalle lapsellesi. Oikeastaan edellytät. Lapsen ja lasten parhaaksi. 

 

Avasin muutama päivä sitten päiväkodin portin ryytyneenä. Askeleet päiväkodin pihalla tuntuivat tahmeilta, energiat imeneen työpäivän jälkeen lähes laahustavilta. Epämääräinen loska kasteli kengät. 

Päiväkodin eteisessä ohitseni pinkaisi kiljuva lapsi, perässään pian piipaa-äänin toinen. Joukko lapsia piirsi pöydän ympärillä, aikuinen heidän vieressään jutusteli eläinten käyttäytymisestä. Lähellä kasvattaja selvitteli lasten välistä kinaa tönimisestä – ties monettako kertaa sinä päivänä. Keskusteli käytöstavoista, toisen huomioon ottamisesta. Kysyi, miltä sinusta tuntuisi, jos kaveri tekisi saman. "En tykkäisi", vastasi töninyt. Sovittiin. 

Edellispäivänä samassa tilassa siivottiin saapuessani pienen päiväkotilaisen oksennusta lapsiryhmän keskeltä. Lapsia ohjattiin sivummalle, suljettiin väliovia. Takaan, että moni aikuisistakin ehti miettiä tarttuvuutta ja omaa lähestyvää viikonloppua suunnitelmineen. Päiväkodin oveen kiinnitetty "vatsatautia liikkeellä"-lappu viestitti tilanteen pian koteihinkin. 

 

"Onko sulla ollut kiva päivä?", kysyin nelivuotiaaltani, joka kipaisi vastaan halaamaan ja painoi nenänsä nenääni vasten päivän erossaolon jälkeen. Huomasin olettavani, että hän vastaisi tänäänkin olleen. Kiva päivä, kivoja kavereita, mukavaa tekemistä. Niin hän yleensä vastaa, mutkattomana ja varsin tyytyväisenä lapsena. 


Miksi siihen kuitenkin sisältyy tietty sisäänrakennettu oletuskin siitä, että päiväkotipäivän on lähes poikkeuksetta oltava lapselle viihdyttävä, opettava, kasvattava, sosiaalinen yhdessäolon mahdollisuus, joka tarjoaa myös juuri kullekin lapselle sopivanmittaisen tauon lepoon. Että hei, sehän on päiväkodin kasvattajina teidän vastuunne – huolehtia hoitopäivän aikana, että meidän lapsemme saavat kaiken sen, mitä hoito ideaaleimmillaan on. Että kun me tuomme lapsen kodin ulkopuolelle hoitoon, on hänen saatava se, mitä kotonakin – tai jopa enemmän. Seikkailuratoja roolivaatteineen, ulkoilua metsän siimeksessä vaikka räntäsateessa juuri ne oikeat vaatteet valiten ja satuhierontaa himmennetyssä valaistuksessa. Hymy alati kasvoilla ja loputtoman kärsivällisesti, kuinkas muuten. 

 

Päiväkodin aikuinen pörrötti kuopukseni hiuksia vielä ennen kuin kiiruhti selvittämään kahden lapsen keskinäistä nahinaa. "Pyyhkimään", kuului huuto avonaisesta vessan ovesta. 

Hoputin eteisessä lastani pukemaan kenkiään samalla, kun mielessäni pyöri kesken jäänyt työtehtävä ja valmistettava iltaruoka ennen harrastusrumbaa. Väsytti, turhautti. 

Olin hakijoista ensimmäisten joukossa, hoitoon jäävä lapsijoukko vielä suuri. Heidän vanhempansa valmistautuivat työpaikoillaan läppärin sulkemiseen tai odottivat tehdastyössä linjan pysähtymistä, ajoivat jokapäiväistä työmatkaansa. 

 

Päiväkodin aikuiset jäivät ohjaamaan lapsia pukemaan ulkovaatteitaan. Nostivat lokerosta vielä yhden, jos toisenkin pipon ja ottivat kuivauskaapista hanskoja. Muistuttivat vessassa käymisestä ja siitä, että ohuemman haalarin alle on puettava fleece. Tekivät sen kerran, kahdesti, kymmenesti.

Askel ei ollut päiväkodin pihalta portin sulkiessa yhtään kevyempi. Kysyin lapseltani kuulumisia, mutta ajatusten harhaillessa en kuullut hänen vastaustaan. Satoi räntää, se tarttui takkiin ja pipoon ennen kuin sain lapseni turvaistuimeen ja kotia kohti. 

 

Varhaiskasvatuksen resursseista on kohistu viime päivät. Puhuttu laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ja pysyvyydestä. Käännetty viimeinenkin kivi epäkohtien etsimisessä. Nostettu keskusteluun myös oleellista. Kärjistetty ja vaadittu. Keskustelulle on mahdollisesti paikkansa, isoa kokonaisuutta katsoen. Aika näyttää.  

 

Se on herättänyt pohtimaan osin toista puolta, omia odotuksiani, odotuksiamme. Sitä, että kaiken keskellä on ihminen, inhimillisyys. Työntekijä, jolta odotetaan aamusta iltaan kaikki se energia metsäretkistä askarteluun, satuhetkistä kiireettömiin ruokailuihin. Huono päivä ei saa näkyä. Väsymys ei saa heijastua. Se ideaalikuva päiväkodin aikuisesta päivästä toiseen. Askeleissa ei saisi olla tahmeutta. Koskaan. 

Se, jolta me vanhempina odotamme päivittäistä hymyä kasvoilla ja loputonta kärsivällisyyttä. Rauhallisen rakentavaa otetta silloinkin, kun yhden työntekijän sairastuessa on henkilökuntavajaus ja lapsilla ylivilkas päivä. Odotamme sitä ihan vain siksi, että he tekevät töitä lasten kanssa ja ovat ammattinsa valinneet. Unohdamme, että mekin turhaudumme toisinaan omilla työpaikoillamme, emmekä löydä rakentavuutta tai luovuutta. Sinnittelemme viimeisillä voimilla minuuttien kulumista odottaen, hymyttöminä. Työmme valinneina. Ja kotona lasten kanssa - pelkkää tyyneyttä, vai mitä?

 

Lasinpyyhkijät pyyhkivät vimmatusti, kun tultiin lasten kanssa kotipihaan. Kengät jäivät eteisen lattialle hujan hajan pyynnöistä huolimatta, nälkäisiä lapsia kinastelutti. Läsnäolevuuteni oli tipotiessään, ideointikykyni kadoksissa. Ei, en rakentanut majaa, eikä ulos todellakaan tehnyt mieli hetkeksikään, vaikka se olisi rauhoittanut lapsia ruuan valmistuessa. Huomasin ajattelevani, että onneksi olivat ehtineet päiväkodissa ja eskarissa pihalle - kelistä välittämättä. 

Päiväkodilla kymmenien lasten joukko oli vasta tulossa ulos päiväkodin pihalle. Märkä loska ei saisi koskaan kiukuttaa heitä, lapsia eikä etenkään työtehtävänsä valinneita aikuisia. Ideaalimaailmassa. 

 

Saako varhaiskasvattaja koskaan turhautua omassa työssään, tai näyttää sitä? Missä kulkee inhimillisyyden ja ammattitaidon raja? Mikä vaikuttaa käsitykseen laadukkaasta varhaiskasvatuksesta?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Ilmoita lapsen loma-ajan päivähoitotarve X.X. mennessä" vilkahtaa viesti päiväkodista. 

Joululoma on tuskin jäänyt taakse, kun tulisi miettiä, lomailevatko lapset helmikuun puolenvälin tienoilla vai varataanko samalle ajalle varahoitojärjestelyjä. 

 

Mikään ei ole mukavampaa kuin lomailla koko perhe yhdessä, viikko toisensa perään. Vai mitä? Tismalleen samaa mieltä. Mutta entä jos työelämän realiteetit eivät kohtaa toivottua lomailutarvetta? Kun talvi-, syys-, joulu- ja kesälomat ovat yhtämittaisesti paljon pidemmät kuin perheen kahden vanhemmat yhteenlasketut täysmittaiset lomaviikot. Koko perheen yhteistä lomaakin olisi sitä paitsi mukava ja ennen kaikkea tärkeä viettää. 

Melkoinen lomaruletti, jossa voittajaa haetaan onneksi lapsesta. Palapeli, josta ei yhdenkään palasen ole vara mennä hukkaan.

 

Talviloma ei onneksi synnytä samanlaista vastakkainasettelua lomatoiveissa pikkulapsiperheiden ja muiden välille. Aikuispariskunnat ja sinkut ovat vain todennäköisesti helpottuneita, kun heillä on selkeähkö käsitys siitä, milloin perheet valloittavat kylpylät ja vaahtosammuttimen kokoiset muodostavat pitkät jonot rinteiden hisseihin. He valitsevat mahdollisuuksien mukaan toiset viikot, rauhallisemmat. Sitä paitsi lomat etelän lämmössä ovat kiskurihintaisia vilkkaimpina päiväkotien ja koulujen talvilomaviikkoina.


Molemmilla lapsilla olisi tämän vuoden talvilomaviikolla edessä siirtymä varapäiväkotiin. Päiväkoti-ikäisillä on onneksi tarjolla varahoitopaikkoja sekä kunnallisen että yksityisen hoidon puolella. Se, että pakataan viikoksi laukut ja siirrytään naapuripäiväkotiin tai toiseen saman ketjun päiväkotiin, voi olla lapselle virkistäväkin seikkailu. Etenkin päiväkotien isoimmille. Rutiineja kaipaavalle tai pienemmälle lapselle mahdollisesti vähemmän mutkatonta. 

Me ollaan yritetty etsiä näihin oman päiväkodin sulkuviikkoihin muita ratkaisuja. Osin mukavuuden- ja rutiinien kaipuusta, mutta isolta osin siksi, että lapset saisivat myös säännöllisesti pidempiä vapaapäiviä päiväkotimaailmasta. Vaikka he hoitopaikoissaan viihtyvät, on meno kymmenien lasten ympäröimänä myös kuormittavaa. 

 

Tulevan talviloman hoitoratkaisuna ovat isovanhemmat, joilla on mahdollisuus tulla koko viikoksi lasten seuraksi. Lapsille mummon ja vaarin pyörähdys tänne eteläisempään Suomeen on kovasti odotettu, kun satojen kilometrien välimatkan takia nähdään harvoin. Meille vanhempina se antaa mahdollisuuden olla tavanomaisesti töissä ja samalla säästää lomapäiviä toisiin ajankohtiin.
 

Miten teidän perheessänne järjestetään tänä vuonna lasten talvilomaviikko? 

 

Kesälomajärjestelyistä kirjoitin viime kesänä, kun taituroimme kesälomalomien kanssa palattuani perhevapailta töihin: 

Kesälomaruletti pyörii - Miksi äidit ja isät saavat aina heinäkuun?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Oppivelvollisuus alkaa…", tavaan hitaasti rivejä postilaatikkoon saapuneesta kirjeestä, esikoiselleni osoitetusta. "Kouluun ilmoittautuminen tapahtuu…" toistuvat rivit kaupungin logolla varustetulla kirjepaperilla. 

Kirjettä lukiessani vuorottelevat ilo ja haikeus, yhtäkkinen tarve tarrata tiukasti kiinni juuri elettävään hetkeen ja tallettaa kaikki kauniit muistot vielä kuljettavasta varhaiskasvatuksen polusta sekä samanaikainen halu kurkistaa jo tulevaisuuteen ja raottaa koulun ovea edes vähäsen.

 

Tammikuu tuo kouluun ilmoittautumislomakkeet syksyllä ensimmäisen luokkansa aloittavien lasten koteihin kautta maan. Se siirtää heti vuoden alussa ajatukset jo tulevaan syksyyn – muutokseen.

Lapseni odottaa jo innolla kouluun pääsyä. Sanassa "koululainen" on hänen korvissaan jotakin suurta ja hienoa. Itsenäisyyttä ja osaamista, uskon. 

 

Lapsemme käy eskaria lähikoulunsa yhteydessä, samassa koulurakennuksessa. Pihassa hän näkee päivisin lähes 500 alakoululaista, jotka kiipeilevät telineillä, pelaavat pelejä ja kellon soidessa kipaisevat tunneilleen ison koulun uumeniin. 

Hänelle koulun piha on tuttu, sillä he kiipeilevät samoissa telineissä ja kulkevat ruokalaan samoja kivilaattaisia käytäviä kuin koululaisetkin. Heidät on kutsuttu askartelemaan kakkosluokkalaisten kanssa ja seuraamaan koko koulun Lucia-juhlaa. Hän leikkii iltapäivisin iltapäiväkerholaisten kanssa, edellisvuoden eskarilaisten. 

Pian hän astuu noista ovista sisään koululaisena, huomaan ajattelevani. 

Hyppy eskarilaisesta ekaluokkalaiseksi tuntuu isolta, vaikka tiedän hänellä olevan siihen jo eskarinsa puolesta hyvät valmiudet. Eteenpäin menemiseen. Hänen eskarivuotensa on ollut täynnä kasvunpaikkoja oppimista, oivaltamista ja kokeilemista. Koulussa matka uusien asioiden oppimisessa jatkuu. 

 

"Saankohan mä koulussakin niin hyviä kavereita kuin mulla on nyt?", hän pohtii toisinaan. Hän on kertonut eskarin ikkunasta tehtyjen havaintojen perusteella yksinäisistä lapsista koulun pihalla. Ne huolettavat häntä. Se, ettei jollakin olisi omaa kaveria. 

Kerroin, että kaikki eskarilaiset hänen ryhmästään ja koulupihassa olevasta toisesta eskariryhmästä ovat syksyn ekaluokkalaisia. Niitä koululaisia hänen kanssaan. "Ne Nuuskamuikkusetkin sieltä kauempaa", hän lisäsi innostuen viitaten kaveriinsa saman päiväkodin toisessa eskariryhmässä. Muistutin myös, että hänen kavereitaan on muutamissa muissa samaan lähikouluun tulevissa eskareissa ja että vain satunnaisia lapsia tulee muista päiväkodeista. 

"Sittenhän koulussa on jo paljon lapsia, jotka mä tiedän", hän riemuitsi silmät loistaen. Erityisesti hän toivoo omalle luokalleen naapurissa asuvaa eskarikaveria. 

 

Se oli silmät avaava kokemus meille molemmille. En ollut vanhempana osannut riittävän selkeästi kertoa, että vaihdoimme hänen eskarinsa rakkaasta päiväkodista lähikoulun yhteyteen juuri siksi, että hän saisi tutustua tuleviin koulukavereihinsa. Että "ne koululaiset" ovat isolta osin hänelle jo tuttuja oman ikäisten osalta. Toki uusilla luokkakokoonpanoilla, mutta monien tuttujen lasten ympäröimänä. 

Vanhemmuus on vaiheita, yksi toisensa perään.
Olen ollut lapseton. Olen ollut vauvan äiti, päiväkotilaisen äiti ja eskarilaisen äiti. Opetellut sitä, mitä ruokaa vauvalle saa missäkin iässä antaa, jättänyt liikuttuneena lapseni ensimmäisenä päivänä päivähoitoon ja seurannut, miten eskarilaiseni opettelee riimejä ja raapustaa muistivihot täyteen kirjaimia ja numeroita. Olen keskustellut kaveritaidoista, omista tavaroista huolehtimisesta ja käynyt keskusteluja pukeutumisen oma-aloitteisuudesta.  

Koululaisen äiti en ole vielä koskaan ollut, enkä osaa ajatella, mitä se meiltä vanhempina vaatii. Olenko ylipäätään osannut näinä vuosina antaa hänelle niitä eväitä, joilla hän pärjää koulumaailmassa? 

 

Luottamus. Hän luottaa, että opettajalta saa tarvittaessa apua. Paitsi kirjoittamisessa ja lukemisessa, myös kaikessa muussa tarvittaessa. Olen painottanut hänelle, että apua voi aina pyytää ja kysyä sen sijaan, että jäisi huolestuneena yksin miettimään. Muutos resursseissa on kuitenkin iso - eskarissa yhtä aikuista kohden on seitsemän lasta ja koulussa opettaja koko luokkaa varten. Kymmeniä yksilöllisistä lähtökohdista tulevia erilaisia lapsia varten. Koulu on lapsia varten, muistutan. 

Kirjaudun kirjeessä saatujen ohjeiden mukaan ensimmäistä kertaa Wilmaan ja ilmoitan lapseni lähikouluun. Tunnen vanhempana olevani jo lähes koululaisen äiti. Lapsen, joka luottaa tulevaan.

 

Ajatuksiani eskarivuodesta myös: 

Eskaria aloittava pohtii uusien ystävien löytämistä 
Eri päiväkotien lapsista yhtenäinen eskaritiimi - Esikoulunopettajat avainasemassa 
"Siihen istutaan, jos ei ole kaveria" - Ystävyyden penkillä huomio lasten yksinäisyyteen 
Yhteisen polun päässä, viimeisten päiväkotipäivien kynnyksellä 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu