Kirjoitukset avainsanalla varhaiskasvatus

"Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mä lähden uuteen maailmaan. Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mun muistot alkaa loistamaan." Eskarilaisten heleät äänet kaikuvat heidän tulevan koulunsa juhlasalissa, viimeisen päiväkotivuoden kevätjuhlassa. Laulaessaan he heiluttavat meille vanhemmille ja isovanhemmille katsoen suoraan silmiin omia tärkeimpiään.

 

Lapseni on ihan liki parhaita ystäviään ja vilkuilee heitä läpi juhlan hymyillen, säihkyvä pilke silmäkulmassaan. Supattaa vaivihkaa korvaan. Liki heitä, joista useita hän ei edes tuntenut vielä eskarivuoden alkaessa. Syksyn alkaessa he olivat eskarinaulakoissa vieraita nimiä toinen toisensa perään.

Käsi tarttuu vieressä seisovan ystävän käteen. Onnellisuuden aistii läpi juhlasalin.  

 

"Olette jokainen omia persoonianne, ainutlaatuisia ja ihania", painottaa eskariopettaja lapsille, jotka seisovat hänen edessään viimeisiä yhteisen polun päiviä. Näen, että hän tarkoittaa jokaista sanaa. Hän nieleskelee puheensa lomassa. Sanat tarttuvat kurkkuun. 

Eskarin aikuisten vahva ammattitaito ja palo pedagogiseen toimintaan ovat heijastuneet meille vanhemmille läpi vuoden. Heidän osaamisensa on loistanut kilpaa lasten oppimisen ja kasvun kanssa. Tässä hetkessä vahvimmin näkyy kuitenkin se, miten vahvan luottamussuhteen he ovat onnistuneet luomaan lasten kanssa. Tunteen siitä, että he ovat yhtä. Ymmärryksen, että kaikki ovat tärkeitä.

Istun juhlasalissa hiljaa ja pyyhin liikutuksen kyyneleen poskeltani.

Tämän hetken täyttää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten paljon nämä vuodet varhaiskasvatuksen parissa ovat meidän perheelle antaneet. Opetusta ja oivalluksia, kasvua ja tukea, mutta ennen kaikkea läsnäoloa ja välittämistä. Miten moni aikuinen onkaan huolehtinut lapsestani suurella sydämellä. Ollut meidän vanhempien rinnalla turvallinen aikuinen. Lapsen puolella.

 

"Mä lähden uuteen maailmaan…" hyräilee eskarilaiseni kipaistessaan halaamaan ruusun ja todistuksen saatuaan.

Pieni suuri kuusivuotias jatkaa matkaansa kohti koulua. Uutta. Kulman takana, jo ihan lähellä, odottaa paljon sellaista, mistä meillä ei vielä ole aavistustakaan. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.

Juuri nyt elän tätä hetkeä. Näiden päivien haikeutta, kiitollisuutta, levollisuutta ja hyvää mieltä. Luottamusta tulevaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Onko tää koulu sun eskarikin? Kun täähän on koulu!” hämmästeli lapseni päiväkotieskarilaiskaveri, kun puikkelehdimme esikoulun ja koulun pihapiirissä isompien koululaisten välitunnin lomassa. 

 

Kun hetkeä aiemmin hain lastemme ystävän ja nelivuotiaan kuopuksemme päiväkodin pihalta, he olivat kaivamassa sateen jälkeen matoja päiväkodin aidan vierestä ja nököttivät isossa eri-ikäisten lasten porukassa pyllyt heiluen. 

Päiväkodin pihalla kävelemään opetteleva pikkupäiväkotilainen taapersi hitain askelin. Eskarilainen tarttui häntä huolehtivasti käteen ja ohjasi sivummalle isompien leikkien edestä. Yksi päiväkodin vanhimmista lapsista antoi vauvakeinussa vauhtia pikkutaaperolle. Koulumaailma ei tuntunut ulottuvan tuohon aidattuun pihapiiriin lainkaan, tai ainakin se oli hurjan kaukana. Päiväkodin pihalla lapsuus tuntuu jatkuvan hieman pidempään.

 

Lapseni esikoulun ulko-ovelle saakka raikui innostunut puheensorina. He olivat saaneet aiemmin päivällä kakkosluokkalaiset vierailulle eskaritilaan ja laskeneet yhdessä matikkatehtäviä. Saman luokan he ovat tavanneet jo useasti. Vierailusta riittää juteltavaa vielä tapaamisen jälkeenkin, vaikka lapset istuvat jo käsitöidensä ääressä vohvelikangastyötä pujotellen.

Koulun kello soi. Viimeisetkin lapset kipaisevat koulun pihalta luokkiinsa ihan eskarioven vierestä. Yksi linkkaa kävelysauvoilla. ”Tuo koululainen loukkasi jalkansa tänään”, yksin lapseni eskarikavereista osaa kertoa. Hän lienee kuullut asian ulkoilun yhteydessä. 

 

Lapseni käy esikoulua lähikoulunsa yhteydessä, koulurakennuksen tiloissa. Hän aloitti uudessa ryhmässään syksyllä siirtyen päiväkodista, jossa olisi sielläkin ollut eskaritoimintaa päiväkotiarkeen lomittuen. 

Päädyimme ratkaisuun tulevaisuuden ystävyyssuhteiden ja sopeutumisen takia. Hänen vanhasta päiväkotiryhmästään ei olisi tullut yhtään lasta hänen kanssaan samaan kouluun. Vaikka ero tärkeiksi tulleista päiväkotiystävistä tuntui tuolloin vaikealta, halusimme katsoa eteenpäin. Varmistaa, että hän ehtisi tutustua tuleviin koulukavereihinsa ennen koulun aloittamista.

Paljon painoi myös mahdollisuus tutustua koulun pihaan ja -ympäristöön. Tulla tutuksi kaiken sen kanssa, mikä on vääjäämättä edessä kouluruokailusta pihasääntöihin. ”Rehtori kuulutti tänään, ettei keinut oo käytössä, kun on niin paljon vettä”, ilmoitti lapseni eräänä iltapäivänä. ”Meillekin kuuluu paljon koululaisten kuulutuksia. Me opitaan niistä.” 

 

Eskarivuosi on herättänyt enemmän tunteita kuin osasin ajatella. 

Vuosi huolettomien päiväkotivuosien ja tavoitteellisemman koulun välissä on tietynlainen taitekohta. Vuosi, jonka aikana on hiljalleen rohkaistuttava siihen, että lapsi saa siivet oppiakseen lentämään. 

Muutos päiväkotiympäristöstä koulun tiloissa toimivaan eskariin on tuonut kouluvuodet toisella tavalla konkreettiseksi. Ollaan jo ihan liki koulua, mutta vielä riemusta hihkuen omissa vapaissa leikeissä. Silti joka päivä lasta eskariin viedessä tai sieltä hakiessa koulun läheisyyden tiedostaa toisella tavalla. Niin vanhempi kuin lapsikin.

 

Eskarin eteisessä lapseni tarttuu ystävänsä käteen, haluaa näyttää eskaritilan ja esitellä kaverinsa, näyttää parhaat leikit ja seinille ripustetut piirustukset. Heille, kolmevuotiaina yhteisen päiväkotipolkunsa aloittaneille ystävyksille, eskarivuosi saman kaupungin kahdessa eri eskarissa näyttäytyy hyvin erilaisena. Omanlaisenaan. 

 

Kotiin lähtiessämme eskarilaiseni heiluttaa ensin vieraalle lapselle ja toteaa hänen olevan 1B:ltä. "Se oli joskus aiemmin meidän eskarissa ja me nähdään sitä aina ulkona", hän kuittaa huolettomasti kyselyyni.

Samalla ottaa juoksuaskeleen ehtiäkseen edellä menevän aikuisen vierelle. ”Hei”, hän hihkaisee silmät loistaen ja kutsuu aikuista - minulle vierasta - nimeltä. He juttelevat hetken. ”Se oli niiden kakkosten opettaja, senkin mä tunnen”, hän hymyilee kiivetessään turvaistuimeen. ”Siks mua ei kyllä yhtään pelota mennä kouluun.”

 

Lue myös pohdintani eskarivuodesta: 

Esikoisen kouluun ilmoittautuminen —Miltä vanhempana tuntuu? 
"Vanhemmuus on vaiheita, yksi toisensa perään.
Olen ollut lapseton. Olen ollut vauvan äiti, päiväkotilaisen äiti ja eskarilaisen äiti. Opetellut sitä, mitä ruokaa vauvalle saa missäkin iässä antaa, jättänyt liikuttuneena lapseni ensimmäisenä päivänä päivähoitoon ja seurannut, miten eskarilaiseni opettelee riimejä ja raapustaa muistivihot täyteen kirjaimia ja numeroita. Olen keskustellut kaveritaidoista, omista tavaroista huolehtimisesta ja käynyt keskusteluja pukeutumisen oma-aloitteisuudesta.  

Koululaisen äiti en ole vielä koskaan ollut, enkä osaa ajatella, mitä se meiltä vanhempina vaatii. Olenko ylipäätään osannut näinä vuosina antaa hänelle niitä eväitä, joilla hän pärjää koulumaailmassa?"

 

Eri päiväkotien lapsista yhtenäinen eskaritiimi - Esikoulunopettajat avainasemassa
"Eskariryhmän opettajilla on ollut kyky luoda yksilöihin ryhmähenkeä ja sitouttaa yhteiseen tekemiseen. He onnistuivat ryhmäyttämään parisenkymmentä pitkälti toisilleen vierasta lasta ailahtelevien tunteiden ja epävarmuuden eskari-iässä hyvin lyhyessä ajassa. Arvostan sitä paljon. Onnistumista."

 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Tänään kun me oltiin aamulla ulkona, kukaan ei leikkinyt mun kanssa”, totesi takapenkkiläinen turvaistuimestaan, kun lähdettiin päiväkodin pihasta kotia kohti.

Sydämeni jätti lyönnin väliin. Vanhemmuuden huoli vyöryi päälle, kun kuuntelin tarkalla korvalla nelivuotiastani. 

"Mä vain kävelin ja katsoin ympärilleni, mutta kaikilla oli omat leikit", hän täsmensi koettua tilannetta. "Kävelin ja kävelin, eikä ollut ketään."

 

Paras ystävä, jonka kanssa lapseni on lähes erottamaton, on reilun viikon poissa päiväkodista. Tänään oli poissaolon ensimmäinen päivä. Erilainen päiväkotipäivä — ilman ystävää, joka kanssa kävellään käsi kädessä ja jota halataan aina tavatessa. Ystävää, jota vedetään päiväkodin pihalla pulkassa poskien hehkuessa vähintään yhtä paljon innostuksen punasta kuin talvipäivän raikkaudesta. 

 

Vyyhti ulkoilutilannetta koskien lähti onneksi purkautumaan pian. 

”Ei mua paljon haitannut", sain vastauksen, kun yritin kysellä, miten hän ulkoilutilanteen koki. Hän ei ollut asiasta lopulta oikeastaan moksiskaan. Hän oli jo aamulla pohtinut sitä, että alkava viikko on hänen tiiviin kaverisuhteensa osalta erilainen. Hän oli lapsen ajattelutavalla tiedostanut, että tämä viikko leikitään enemmän toisten kavereiden kanssa ja rutiinit ovat toisenlaiset.

Nelivuotiaan tarkkuudella hän kiinnitti kuitenkin asiaan huomiota päiväkotipäivän päättyessä. Siihen, että päiväkodin pihalla tuntui erilaiselta olla yksin. Etsiä ystävää. 

 

Ajatus pienten lasten yksinäisyydestä jäi mietityttämään. Entä jos lapsellani ei olisi ystävää, kuka sen huomaisi ja missä vaiheessa? Saisinko siitä itse kiinni keskusteluissa lasten kanssa vai tulisiko se esiin jutellessa päiväkodin aikuisten kanssa lasten kuulumisista? Veisikö se viikkoja vai kuukausia? Miltä nuo päivät - viikot ja kuukaudet - tuntuisivat lapsesta? 
 
Pysyvyys. Miten tärkeää onkaan, että päiväkodin aikuiset tuntevat lapset. Tästä kirjoitin jo aiemmin. Että heillä on ymmärrys siitä, kuka on luontaisesti syrjään vetäytyvämpi ja hiljaisempi, eikä kaipaakaan porukan keskipisteenä olemista tai näkevät tavallisesti sosiaalisen lapsen poikkeuksellisen vaisuuden. Että jokaisella olisi se oma ystävänsä ja paikkansa kodin ulkopuolella. Että muutostilanteissakin tuttujen kavereiden sairastuessa tai lomaillessa jokainen löytää paikkansa. 

 

”Sitten kun mä kävelin ja kävelin, niin lopussa mä sain kaverin”, hän palasi hetken päästä huoneestaan kertomaan. Keskustelumme oli jäänyt hänenkin mieleensä kotileikkien jatkuessa. ”Se tuli hakemaan mua leikkimään ja tykkäs musta. Me leikitään yhdessä yhden yön päästäkin”, hän päätti ja kipaisi kevyin askelin takaisin leikkeihinsä. Niin kevyin, että viimeisetkin huolet kaikkosivat sydämestäni.  

 

Päiväkotilasten yksinäisyydestä puhutaan harvoin toisin kuin siitä, miten koululaiset odottavat välitunteja huoli sydämessä tai työyhteisössä vältellään kahvituntien keskusteluja oman näytön ja työmäärän taakse piiloutuen.

Miten helppoa on olettaa, että isoista lapsiryhmistä löytyy luontevasti useitakin kavereita. Että hei, teitähän on kymmenen samanikäistä tyttöä, leikkikäähän vaikka kotia. Ellei leikki yhden kanssa suju, voi aina etsiytyä toisen seuraan. Liekö se kuitenkaan noin helppoa? Meillä aikuisilla ainakaan. 
 

Miten yleistä lienee päiväkotilasten yksinäisyys? 

 

Lasten yksinäisyydestä olen kirjoittanut aiemminkin: 

Jääkö pienten lasten yksinäisyys päiväkodissa huomaamatta? 
Mitä jos lastani ei huomattaisikaan?  
"Siihen istutaan, jos ei ole kaveria" - Ystävyyden penkillä huomio lasten yksinäisyyteen 
Ystävänpäivän yksinäisyys - Miltä tuntuu, jos ei ole kenellekään tärkein? 
On tärkeää olla tärkeä - Kolmevuotiaan ensimmäinen ikioma ystävä 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Oletko sinä, päiväkodin aikuinen, työpäiväsi päätyttyä mieluiten tunnistamaton, vai ilahdutko tutusta lapsesta, joka juoksee halaamaan lähikaupan käytävälläkin? Tervehditkö lasta, joka hymyilee vienosti hyllyn takaa, vaihdatko muutaman sanankin vai yritätkö edetä huomaamattomasti ostoskärryihisi kiireisesti katsellen?

Päiväkotien aikuiset, etenkin lapsen oman ryhmän osalta, ovat tiivis osa päivittäistä arkea. Arkipäivinä lapset viettävät heidän kanssaan enemmän aikaa kuin omien vanhempiensa. Vanhemmat tapaavat heitä aamuvientien ja iltapäivähakujen yhteydessä oletettavasti useammin kuin omia ystäviään. Siteestä muodostuu nopeasti tärkeä. 

Totumme tapaamaan heitä päiväkodin tiloissa, heidän työaikanaan. 

 

Kaikesta merkityksellisyydestä huolimatta kyse on pohjimmiltaan asiakassuhteesta. Siitä, joka syntyy lapsen kirjautuessa tiettyyn päiväkotiin hoitosuhteeseen ja joka virallisesti päättyy päiväkotia vaihdettaessa tai kouluun siirryttäessä. 
Ihmiset jäävät tärkeiksi ja turva, joka on vuosia kantanut ja antanut, kulkee mukana vuodet eteenpäin. Samalla päiväkotiin tulee uusia lapsia, uusia hoitosopimuksia allekirjoitetaan. 

 

Päädyin joku aika sitten lukemaan keskustelua, jossa päiväkodissa olevien lasten vanhemmat keskustelivat siitä, miten suhtautua päiväkotien aikuisiin vapaa-ajalla. Vastineensa keskusteluun antoi muutama päiväkodissa työskentelevä.

Näkökulmissa korostui kunkin yksityisyyden kunnioittaminen. Työntekijän, joka on päiväkodista lähdettyään vapaalla ja mieluusti muutakin kuin työroolinsa näköinen. Ihan kuten lääkäri, joka toivoisi kaupan käytävillä keskustelua muustakin kuin astman ahdistavuudesta talvipakkasilla. Osaamisestaan huolimatta haluaisi tehdä viikonloppuostoksia puolison ja vanhemman roolissa. 

Perheet pohtivat omaa yksityisyyttään nolostellen ostoskärryjensä sisältöä einesvalikoimallaan tai kaupan käytävillä villiintyvien lasten tiukkaakin komentamista päiväkodissa säilytettävän hallitun ja hillityn kasvatusotteen sijaan. Moni halusi antaa myös työntekijöille yksityisyyden.

 

Lapsi – hän tuntui jäävän kaikkien keskustelujen ulkopuolelle. Pieni ihminen, joka harvoin ymmärtää, että hänen suhteensa tärkeään ihmiseen perustuu ammatilliseen kohtaamiseen. Asiakassuhteeseen. Palkan myötä maksettuun työtehtävään. Vanhempien valintaan hoitopaikasta. 

 

Vaikka meidän perheen osalta rajat tuntuvat olevan useinkin melko joustavia ja mahdollisesti joskus ammatillisen rajan ylittäviäkin, jäi ajatus isossa mittakaavassa mietityttämään. Se, miten suhtautua lasten parissa työtään tekevään, työnsä myötä perheille varsin tärkeäksi tulevaan ihmiseen vapaa-ajalla. 

 

Miten teidän perheessänne toimitaan? Halaillaanko päiväkodin aikuisia ruokakaupan jonossakin?
Miten sinä toivoisit päiväkodin työntekijänä toimittavan?

 

- - 

Muita ajatuksiani varhaiskasvatuksesta: 

Saako päiväkodin aikuinen turhautua työssään? — Inhimillisyyttä vai ammattitaidottomuutta?
Onko päiväkodissa pakko nukkua päiväunet? — Kuinka paljon lapsi tarvitsee unta? 
Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa?
Varhaiskasvatuksen laatu ja resurssit heijastuvat päiväkotilasten puheisiin 
 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä ja vanhempainyhdistysaktiivi. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu