Kirjoitukset avainsanalla vapaaehtoistyö

”Äitille, mun omalle äitille”, vastaa mies kysymykseen siitä, kenelle hän askartelee ja jatkaa silmät loistaen ”Äiti on ihana, se auttaa mua aina. Mä rakastan sitä.”

 

Äiti. Ihana. Rakas. Miten vahva lataus yksittäiseen sanaan sisältyykään. 

”Ootko sä jo äiti?”, kummastelee vieressäni istuva, kun kerron pienten tyttöjen olevan lapsiani. ”Mäkin voisin olla äiti, mutta mä tykkään vielä enemmän mun omasta äidistä”, hän pohtii.

 

Tytöt, päivän pienimmät vapaaehtoiset, lajittelivat samansävyisiä nappeja ja näyttivät totutusti mallia liimaamiseen. Heidän ilollaan ei ollut rajoja, kun lähes jokainen olisi halunnut vieruskaverikseen juuri heidät. Huomio ujostutti ja hymyilytti.

Kehitysvammaisten aikuisten leiripäivässä keskustelu nappiaskartelujen äärellä kävi vilkkaana. Juteltiin kesästä ja uimisesta sekä siitä miten rentoutunut olo jää saunomisesta. Siitä, miten talveksi tulee hankkia uudet sukset, jotta pääsee meren jäälle hiihtämään.

 

Ihastumisista ja ystävyydestä keskusteltiin paljon. Siitä, miten onnelliseksi tulee, kun toinen juttelee ja hymyilee tai kun ystävä pyytää seuraksi katsomaan televisiota ja istahtaa viereen sohvalle.

 

Ennen kaikkea vaihdettiin ajatuksia perheistä ja vanhemmista, äidistä ja isästä. Miten mukavaa on käydä kotona. Saa tehdä isän kanssa lumitöitä ja syödä äidin leipomaa pullaa.

 

Äiti. Päivän tärkein sana oli äiti. Kaunein kortti tarkkaan harkituin, jännityksen huojuttamin kirjaimin kirjoitettuna osoitettiin poikkeuksetta äidille. Koska äiti auttaa. Koska äiti on kiva. Koska äiti odottaa kotona. 

Koska äiti on. Tärkeä meistä jokaiselle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pikkusisko ojentaa ruusun kahvilasta lähtevälle. Katsoo silmiin lapsen rehellisellä katseellaan ja kipittää pois. On rohkaistunut nähtyään isosiskonsa tekevän samoin muutamien tuntien aikana useat kerrat. Pian seuraava kahvilassa hetken viivähtänyt jättää taas kahvikuppinsa, pieni kipittää ruusumaljakolle.

Yhteisvastuu. Ajassa, jossa niin monilla meistä on jatkuva kiire, onnistumiset määritellään suorituksina ja mitattavuuksina ja ihmiset ennättävät hädin tuskin pysähtyä - onko meillä aikaa välittää? Osaammeko edes ylipäätään enää välittää muista, vieraammista? Ehdimmekö ojentaa auttavan käden silmiin katsoen, vai ojennammeko sen hätäpäissämme vauhdissa toinen jalka jo toiseen suuntaan kiirehtien?

 

Me olemme olleet tänä keväänä tyttöjen kanssa paikallisen seurakunnan yhteisvastuukeräyskahvilan vapaaehtoisina. Se on saanut ajattelemaan. Yhteisvastuun lähtökohta - se, että 60 vuotta sitten haluttiin etsiä apua hädässä oleville lapsiperheille, puhututtaa yhä. Ylipäätään se, että autetaan toista ja ojennetaan käsi. Ollaan lähellä tarvittaessa.

 

Silloin, kun elämä ja arki kiristyy, meillä on tapana usein kääntyä sisäänpäin. Keskittää kaikki oma energia siihen, että selvitään juuri siitä hetkestä eteenpäin. Tästä päivästä huomiseen. Ehkä huomisestakin sitä seuraavaan päivään, kunnes taas jonakin päivänä se aurinko alkaa paistaa kirkkaammin. Kuka muistaa noina hetkinä kiinnittää huomiota siihen, että oman elämän ulkopuolelle, sinne käpertyneisyyden ulkokehälle, jää aina joku, joka myös tarvitsisi apua ja kaipaisi ojennettua kättä?

 

Näinä aikoina ei voi välttyä kuulemasta ja näkemästä keskusteluja siitä, miten ihmisten arki rutistaa välillä otteessaan. Onneksi on Yhteisvastuu ja seurakunta, onneksi on lapsiperheitä tukeva Hope, onneksi on moni muu taho. Sen lisäksi uskon, että meistä jokaista tarvitaan.

 

Tee pieniä asioita suurella rakkaudella. Sanoma eräässä ruusussa, joita tytöt jakoivat kahvilasta lähteville.

 

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatko, kun kerroin jokunen aika sitten siitä, että haluaisimme lähteä lasten kanssa vapaaehtoistyöhön? (klik: suunnitelmia askartelusta mummojen kanssa) Että kun minulla on vielä tämä vuosi aikaa erilaisten unelmien toteuttamiseen (klik: ajatuksiani vapaaehtoistyöstä yhteisvastuun parissa) ennen työelämään paluutani, tehtäisiin lasten ja perheen kanssa sitä, mistä tulee onnelliseksi, iloiseksi ja samalla kenties tulee itse antaneeksi toisellekin. Jo silloin puhuin halustani lähteä askartelukaveriksi palvelutaloihin. Tapaamaan mummoja ja vaareja, jotka innostuisivat toivottavasti askartelemaan minun ja ennen kaikkea tyttöjen kanssa. Siinä lomassa Aada ja Erin saisivat luontevasti tutustua iäkkäämpiin ihmisiin, nähdä eri ikäisten elämää ja tapoja.

 

Menneellä viikolla pakattiin kimpsut ja kampsut, laatikolliset nappeja, pinot kartonkeja ja liimapurkit, ja kolkuteltiin sovitusti läheisen palvelutalon yksikön ovia. Innon kipinää toi ystäväni, joka lähti vapaapäivänään mukaan poikansa kanssa. Monen uuden asian aloittaminen kun sujuu mukavammin tutun kanssa.

 

 

Olipa mahtavan antoisa aamupäivä! Ison pöydän ympärille kokoontui mummo, jos toinenkin ja jokunen vaarikin sekä lapset sinne lomaan. Meidän tytöt olivat tosi innoissaan alusta saakka. En tiedä, jos se yllätti, sillä he ovat hyvinkin sopeutuvaisia ja pärjäävät kaikkien kanssa, mutta toki se ilahdutti paljon. He auttoivat askarteluissa, liimailivat ja valitsivat nappeja palvelutalon asukkaiden apuna. Esikoinen kierteli mummolta vaarille kimalletarrojen kanssa kiinnittäen korteille reunuksia ja raapusti kortteihin keppikirjaimin heidän nimiään.

 

Vaikuttavia hetkiä oli valtavasti. Se, miten Aada huolehti, että hän saa oman paikkansa ison pöydän äärestä mummon läheltä ja pikkusiskonsa siihen toiselle puolelle myös. Se, miten tytöt löysivät oman juttukaverinsa ikäihmisistä  ja olivat niin ihanan aidosti läsnä omina itsenään. Juttelivat, nauroivat, kyselivät, tarttuivat kädestä, silittävät paidan hihasta. Onnistuivat löytämään nopeasti paikkansa uudesta tilanteesta. Puolin ja toisin.

 

Tai se vaari, joka saapui yhteiseen tilaan jonkin verran myöhemmin askartelujen ollessa jo käynnissä, eikä heti mahtunutkaan ison pöydän ympärille. En tiedä, olenko koskaan nähnyt niin ripeitä askelia kasikymppiseltä kuin mitä hänen askeleensa olivat, kun menin hetken kuluttua telkkarin äärestä kysymään, että haluaisiko hän tulla juuri vapautuneelle paikalle seuraksemme. Istahti Aadan viereen ja kertoi, että tekisihän hänkin mielellään jotakin. Oli ihana seurata, miten he liimailivat yhdessä nappeja kartongille - pienet ja isot sormet asetellen nappeja toistensa lomassa.

 

"Kaikki olivat niin otettuja ja onnellisia teidän käynnistänne, toivovat niin kovasti uutta tapaamista", tavoitti viesti vapaaehtoistyön koordinaattorilta päivän päätteeksi. Se lämmitti. Kyllä, ollaan takuulla menossa toistekin, monen monta kertaa tänä unelmieni vuonna. Ystäväni lähtee jatkossakin seuraksemme poikansa kanssa yhtä onnistunein kokemuksin. Ideoita seuraaville askartelukerroille mietitään jo yhdessä. Pääsiäispuuhia, keväisiä askarteluja, vaikka mitä. Kaikille sopivaa.

 

Ensi kerralla täytynee kuitenkin tehdä junioriosaston toiveesta parannus ja pakata kassillinen leluja mukaan mummoja ja vaareja varten. Niitä ei esikoisen mukaan ollut heillä ollenkaan. Ei palapelin palapeliä, eikä yhtään nukkea. Ihmejuttu, niillähän leikkivät kuulemma kaikki.

 

Ps .Vapaaehtoistyöajatuksen löysin vapaaehtoistyo.fi-sivuston kautta. Sivusto kokoaa yhteen erilaisia vapaaehtoistyön mahdollisuuksia läpi Suomen. Sitoutuminen on juuri sitä, mihin itse on valmis ja mahdollisuuksia löytyy nuoren tukihenkilöstä, talousneuvojasta ja talkkarista siihen, että käy lukemassa päivän uutisia tai kokoamassa palapelejä vanhusten kanssa.

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista sekä aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

(Kuva: Markku Pihlaja, Porvoon suomalainen srk)

 

Vuoden vaihtuessa päätin lähteä mukaan vapaaehtoistyöhön. Aikaa erilaiselle arjelle, vahvasti perhe- ja opiskelupainotteiselle, on vielä tämä vuosi ennen työelämään paluuta. Tämä on vuosi, jona on mahdollisuus toteuttaa asioita hyvin eri tavoin kuin mitä todennäköisimmin elämäni seuraavat 25 vuotta. Olla läsnä ja eri tavoin avuksi ihmisille tässä lähelläni. Vapaaehtoistyöhön lähtemisestä kirjoitin jo aiemmin tammikuussa.

 

Vuosien varrella olen ollut mukana monenlaisessa vapaaehtoistyössä lastenkotitoiminnasta ikäihmisten ilahduttamiseen ja erilaisissa lapsiperheisiin kohdistuvissa jutuissa. Vieläkin useammassa naapurustojen ja asuinalueiden kehittämisestä erilaisiin yritysyhteistyökuvioihin, jos otetaan kaikenlaiset aktiivisemmat yhdistystoiminnat mukaan.

 

Uskon siihen, että meistä jokainen voi muuttaa maailmaa omilla teoillaan hippusen verran paremmaksi. Ja vaikka haluaisikin saavuttaa ja tehdä enemmän, nopeammin ja näkyvämmin, on osattava antaa arvo sille pienemmällekin. Sille, joka on kuitenkin enemmän kuin ei mitään. Tekoja suoraan sydämestä, vilpittömästi.

 

Mulla on aina ollut haave oman kahvilan pitämisestä. Tiedättekö sellaisen idyllisen, söpön ja vähän romanttisen kahvilan, jossa tunnelman aistii jo kauas ja jossa tuoksuu aina tuore korvapuusti ja kahvi, ja jossa vitriini on täytetty erilaisin vastaleivotuin suolaisin herkuin ja sopivan makein juustokakuin ja toinen toistaan houkuttelevimmin leivonnaisin? Sellaisen kahvilan, jossa jokaisella pöydällä palaa kauniin eloisa tuikku ja jonka harmoniset sävyt rauhoittavat ja tuovat levollisen olon. Ja jossa teekuppinsa ääressä istuvalla on aikaa antaa ajatusten lentää unelmiin.

 

Ihan vielä – tuskin oikeasti ja realistisesti koskaan – ei ole sen oman kahvilan aika. Paikallinen seurakunta pitää kuitenkin täällä Porvoossa Yhteisvastuun merkeissä kahvilaa tiettyinä perjantai-iltapäivinä näinä kevätkuukausina. Tuotto ohjataan tänä vuonna Yhteisvastuu-keräyksellä ihmiskaupan torjumiseen.

 

(Kuva: Markku Pihlaja, Porvoon suomalainen srk)

Suomessa yhteisvastuuvaroin autetaan ihmiskaupan uhreja kehittämällä tukihenkilötoimintaa ja etsivää työtä sekä vahvistetaan työntekijöiden osaamista tunnistaa ja tavoittaa ihmiskaupan uhreja. Lisäksi uhreja autetaan ihan perusarjessa tarjoten mm. kriisiapua majoituksen, ruoan, hygienian ja vaatetuksen järjestämiseen, mahdollisuutta tulkin käyttöön sekä matalan kynnyksen oikeudellista neuvontaa.

 

Keräysvaroin tuettava kansainvälinen työ keskittyy puolestaan erityisesti konfliktien keskellä asuvien nuorten auttamiseen, jotta he pystyisivät rakentamaan kohtuullisen elämän itselleen ja omaisilleen lähellä kotiseutuaan, ja välttäisivät myös pakomatkalla vaanivat vaarat, kuten ihmiskaupan ja -salakuljetuksen. Yhteisvastuun vuoden 2017 kansainvälisenä kohteena on Lähi-Itä.

 

Bongasin kohteen vapaaehtoistyo.fi-palvelun kautta ja vaikka itselläni ei ole juuri ollut linkkejä seurakuntaan, koin nopeasti olevani tervetullut vapaaehtoiseksi heillekin. Yhden perjantai-iltapäivän vietimme jo tyttöjen kanssa Ruustinna-kahvilan vapaaehtoisina. Tuntuu myös tosi mukavalta tehdä tätä yhdessä lasten kanssa; leipoa aamulla yhdessä tarjottavaa ja iltapäivällä olla kahvilassa myymässä ja tarjoilemassa niitä popup-tyyppiseen kahvilaan pysähtyville ohikulkijoille. Yhdessä myös siis sillä tavalla, ettei tätä varten tarvitse järjestää erikseen lastenhoitoa, vaan voidaan olla mukana koko poppoolla.

 

Sitä paitsi iltapäivä oli meille kaikin tavoin menestys – (tosi esimerkillisesti käyttäytyneet) tytöt puhuivat useita päiviä kahvilan jälkeen siitä, miten he haluaisivat uudelleen kahvilaan ja tavata uudelleen heistä paljon huolta pitäneet diakonit ja kahvilan (vaki)asiakkaat. Samaa keskustelua käytiin viimeksi tänään, jo muutama viikko ensimmäisestä kahvilasta.

 

Niinpä kevään kahteen seuraavaankin Yhteisvastuukeräyksen kahvilaan olemme ilmoittautuneet mukaan, ja päädyimme yhteensattumien kautta myös Porvoon alueella tapahtuvan keräyksen kasvoiksi.

 

Ennen seuraavaa kertaa napataan mukaamme värikkäät nappilajitelmat kartonkeineen ja canvastauluineen ja lähdetään kaupungin vapaaehtoistyöhaun kautta palvelutaloihin askartelemaan mummojen ja vaarien kanssa. Seuraksi meille on näihin askarteluhetkiin ilmoittautunut jo useampikin muu perhe. Enää tarvitaan se sopiva rakonen tässä arjen pyörityksessä.

 

- - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista (klikkaa mukaan seuraamaan) sekä aktiivisesti päivittyen Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu