Kirjoitukset avainsanalla naapuri

Irma, Birgit ja Tauno ovat lähimmät naapurimme. Vaikka vanhat nimet tulevat muotiin, he ovat juuri sitä miltä kuulostavatkin. Hyvin iäkkäitä. Vastapäinen talokin on seisonut tyhjillään jo pitkään, sillä sen omistaja, 96v elelee nykyisin palvelutalossa.

Olemme asuinalueen harvoja pikkulapsiperheitä, vaikka asummekin ihan keskustan tuntumassa. Kun aluetta on rakennettu, täällä on haluttu pysyä vuosikymmenet. Tietynlaisessa idyllissä.

Juuri siksi alue on niin valloittava. Ihmisillä ympärillämme ei ole kiire mihinkään. Täällä huokuu rauhallisuus.

”Keväässä on parasta mustarastaan laulu. Sitä minä päivisin kuuntelen”, totesi naapuri ja jatkoi ”ja katson aurinkoa teidän talon yllä.” Hän, kasikymppinen eläkeläinen tiivisti jotenkin kaiken. Kesäaamut. Sen, että välillä on pysähdyttävä ilman kiirettä. Kuunneltava mustarastaita.

 


Yksi parhaista tässä naapurustossa on kuitenkin naapurin mummo. Reilu ysikymppinen leveähymyinen harmaahapsi. Hän, joka on naapuruston ikäkavereiden mielestä se, jonka luona tapahtuu koko ajan. ”Siinä kulmalla käy koko ajan vieraita.” 

Tänne muuttaessamme hän kutsui tytöt maistelemaan valtavan omenapuutarhansa omppuja ja kipaisi kutsuttuna luoksemme vain hetki sen jälkeen. Vierailut ovat vastavuoroisia - itsenäisyyspäivä, joulu, syntymäpäivät. Toivottavasti tulevana keväänä ja kesänä vieläkin spontaanimpia, arkisia.

Lapset muistavat hänet usein leivottaessa: ”Viedäänkö naapurin mummollekin?” ja pinkaisevat matkaan mokkapiirakan, kuivakakun tai pikkuleipien kera. Eivät viivy ovella pitkään, mutta haluavat käydä. Kuten eilen.

He juttelevat naapurin mummosta muutenkin hyvin luontevasti. Että mitähän mummo tekee ja näkeeköhän meidän lähtevän nyt kotoa.

Joku aika sitten etenkin esikoinen hullaantui vierailun yhteydessä naapurin mummon lapsenlapsesta. Kolmeakymmentä lähestyvästä miehestä, jolla on mieletön taito ottaa lapset huomioon ja olla läsnä. Hänestä juteltiin ekat päivät useasti, mutta ajan myötäkin säännöllisesti supatellen. Pikkutyttömäisen onnellisesti ja ihastuenkin. Sillä tavalla omana aikuisena.

Hän asuu toisella puolella maata, joten käy täällä harvakseltaan. Sen verran kuitenkin, että on jättänyt lähtemättömän muistijäljen viisivuotiaamme sydämeen.

Kun lapset valmistelivat mokkapalatervehdyksiä naapureille, käytiin lapsenlapsesta jälleen keskustelua, josta seurasi hämmentynyt ihmetys:Miten sillä voi olla sama mummo kuin meillä? Että miten meidän naapurin mummo voi olla niiden oma, kun se on meidän oma?”

Irma, Birgit ja Tauno. Melkein kuin oma mummola, oman kotitien varrella. 

 - - -

Naapurin mummo on ollut mielessämme aiemminkin: 

Naapuriavussa sadan vuoden ympyrä sulkeutuu 
Naapurin harmaahapsinen mummo 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Silloin kun minun äiti leipoi lapsuudessani, hän leipoi usein myös meidän naapurille. Se tuntui hyvältä. Nyt monen kymmenen vuoden jälkeen vuorostaan minulle leivotaan, teidän pienet lapset tuovat minulle leivonnaisia.” liikuttui naapurin mummo kyyneliin kotiovellaan, kun lähdimme hänen 90-vuotissyntymäpäiviltään.

 

Kuten kerroin aiemmin, me saatiin kutsu naapurin mummon ysikymppisille. Hänen, jonka puutarhasta olisi viime talvena voinut kerätä upeista vanhoista omenapuista täysperävaunullisen omppuja – useat kerrathan hän kävi pyytämässä meitä keräämään. Hänen, joka on toivonut tyttöjä leikkimään omalle pihalleen. Hänen, jolle me ollaan joitakin kertoja viety leivonnaisia samalla, kun ollaan leivottu herkkuja itsellekin.

 

Jo hänen kotioveaan avatessamme selvisi, että meitä oli odotettu. Paljon ja oikeastaan kai koko päivä. Hänellähän oli ollut kahvipannu kuumana puolelta päivin saakka ja vieraita näytti tasaisesti hänen luonaan käyvänkin. Me odotettiin miehen kotiutumista, että päästiin juhlimaan koko perheenä. Istuttiin muiden vieraiden joukossa jutellen ja kuultiin tarinoita naapurustosta ja meidän kodin historiaa. Saatiin kurkistuksia ihmisiin, jotka ovat kopistelleet tämän saman kodin lattioita ja eläneet arkeaan näiden seinien sisäpuolella.

 

Hän halusi erityisesti huomioida pienet vieraansa, meidän tytöt. Etsi kaappien kätköistä lelut, joilla hänen lapsensa ja lapsenlapsensa olivat leikkineet vuosikymmeniä sitten. Huolehti, että he saavat oman pihan omenoista valmistettua omenamehua ja muistavat varmasti hakea pöydästä tarjottavaa. Kotiin lähdön hetkellä hän ojensi tytöille muistamiset kauniisiin lahjakasseihin pakattuina. Olin vaikuttunut. Me oltiin vieraista kaikkien vieraimmat, ja silti sen hetken tietyssä määrin jalustalle nostettuna. Uusina naapureina. Tervetulleeksi toivotettuina. Se tuntui mukavalta. Naapuruudelta parhaimmillaan.

 

Se, että hänen äitinsä leipoi naapureilleen ja nyt hän saa lähes sadan vuoden kuluttua leivonnaisia naapureiltaan, sulki ympyrän. Se kertoo samalla mukavalla tavalla siitä, että naapuriapu kantaa ja ilahduttaa aikakaudesta riippumatta. Pula-aikana 1900-luvun alkupuolella ja vuonna 2017. Ehkä juuri naapuriavun vilpittömyyden ja odottamattomuuden takia nousee myös niin arvostetuksi.

 

Kun sinä leivot seuraavan kerran, olisiko lähelläsi joku, joka ilahtuisi pussillisesta tuoreita sämpylöitä tai rasiallisesta keksejä, palasesta kuivakakkua iltakahvin kanssa nautittavaksi? Kenen ovikelloa voisit soittaa tai oveen koputtaa?

- - -
Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Naapurin harmaahapsinen, ysikymppinen mummo köpötti luoksemme tullessamme illalla kotipihaan ystävien luota. Hänellä oli huoli omenoista, jotka putoavat hänen valtavista omenapuistaan meidän tontillemme ja rajalla kasvavien puiden vuoksi hän ei pääse niitä keräämään. Kävi kysymässä, josko saisi joskus – meitä häiritsemättä kuulemma – käydä tontillamme siivoamassa omenat.

 

Tytöt saivat saman tien kutsun tulla keräämään omppuja puista ja kirmasivatkin aidan yli tavoittelemaan valkoisia kuulaita - ja lukuisia muita, sillä naapurimme piha on täynnä vanhoja omppupuita notkuvine oksineen. Typyt juoksivat pihalla riemuissaan, ottivat vauhtia puukeinussa keinun muhkeista pehmusteista nauttien ja ihastelivat pihan vuosikymmeniä kukoistanutta jättimäistä ruusupenkkiä. Mummo kutitti ohi juoksevaa esikoistamme, jonka jälkeen hänen ympärillään hihkui vuorotellen kaksi pientä ihmistä "kutita mua taas."

 

”Toivoisin, että lapset voisivat tulla tähän pihalle leikkimään milloin vain haluavat. Minusta lasten leikki on mukavaa katsella”, pohti lastenhoitajana silloin 40-luvulta alkaen työuransa tehnyt kiharapää. ”Voitte tulla milloin tahansa, keräätte omenoita ja meillä on karviaisiakin ja luumuja”, hän jatkoi silmät loistaen. Tutustumisemme on ihan vasta alussa, mutta hänestä säteilee rauhallisuus, sellainen sydämen hyvyys.

 

Illan hämärtyessä, lasten leikkien vaihtuessa iltapuuhiin pyysin hänet vielä katsomaan kotimme. Oli kuulemma käynyt kodissamme viimeksi muutama vuosikymmen sitten, ja kulki nyt huoneesta toiseen muistellen talon historiaa, sen edellisiä omistajia ja tehtyjä remontteja. Kertoi naapurustosta asukkaineen ja ihasteli muutosta, joka vuosikymmeniä sitten nähdyssä kodissa on tehty.

 

Olemme tavanneet useasti hänen (jo lähes eläkeikäiset) lapsensa, mutta nyt pääsimme juttelemaan myös naapurimme kanssa. Ulko-ovea sulkiessaan kuului vielä useita kertoja toistettu toteamus ”Minä mielellään kutsun teidät myös vierailulle ja keitän kahvit.”

 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (1)

piia
Liittynyt27.4.2016

Voi että, tuli ihan tippa linssiin tätä lukiessa. Ihana naapuri teillä! Voin vain kuvitella, miltä tuntuu seurata lasten leikkejä pitkän työuran jälkeen. Niiden kymmenien vuosien aikana maailma ja sen mukana lasten elämä ovat muuttuneet hurjan paljon! 

Mukavaa sunnuntaita! :) -Piia

Oma blogini: On elettävä huolella.

Voit seurata blogiani myös Bloglovin'issa , Facebookissa tai Instagramissa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu