Kirjoitukset avainsanalla media

Pieni tyttö seisoo kaverinsa kanssa koulupäivän jälkeen kassajonossa. On tullut muutamilla lanteilla ostamaan pillimehun. Hän on juuri oppinut lukemaan ja tavaa lukutaidostaan ylpeänä hitaasti käyt-täy-dyin kuin al-al-al... (pitää tauon) -ko-ho-lis-ti ja siirtää katseensa seuraavaan lööppiin "hak-ka-si-vat nuo-ren kuo-li-aak-si."

 

Hän tavaa sanoja uudelleen, yrittää ymmärtää juuri lukemaansa. Itse jonossa hänen perässään toivoisin, että kassajono liikkuisi nopeutetusti ja että hän ei haparoivin tavaamisyrityksin saisi muodostettua lukemastaan kokonaisuutta.

 

Kassajono jumittaa, pieni ymmärtää lukemansa. Jää hämmentyneenä ja selvästi peloissaan pohtimaan kaverinsa kanssa, mitä tarkoittaa, että joku hakataan kuoliaaksi.

 

Pieni ihminen kipaisee kaverinsa kanssa pillimehun maksettuaan ulos ennen kuin ennätän reagoida tilanteeseen. Jään miettimään, olisinko voinut aikuisena asiaa jotenkin avata? Olisinko osannut selittää?

 

Iltapäivälehdet jatkavat kassalle saavuttaessa kirkuvia otsikointejaan - päivästä toiseen. Mitä pysähdyttävämpi ja raaempi otsikko, sen myyvämpi lehti, veikkaan. Kansakunta, joka rakastaa draamaa ja syvissä vesissä uimista.

 

Mitä on vastuullinen viestintä? Mikä on median valta ja vastuu? Mikä on meidän vastuumme kuluttajina olla ostamatta tai vaatia toisenlaista lähestymistapaa?

 

Jos itsekin aikuisena väsyn jatkuviin synkkiin uutisiin ja negatiivisuutta huutaviin otsikoihin, mutta osaan käsitellä niiitä vuosikymmenten elämänkokemuksella (lue: kääntää viime kädessä turhautuneena pääni pois lehtitelineen luona ja jättää klikkaamatta monia uutisia), miten niihin suhtautuu viaton lapsi, joka vasta etsii paikkaansa täällä yhteiskunnassa?

 

PS. Esimerkkini on vuoden takaa syksyltä. Tämän tapauksen jälkeen jäin seuraamaan kassojen luona tapahtuvaa lööppien lukemista tarkoin silmin. Ehkei olisi pitänyt. Sama toistuu liian monta kertaa.

Juuri nyt, lähikuukausina, pienet koululaiset oppivat lukemaan. Uudesta taidostaan riemuiten he tavaavat kaiken mahdollisen. Myös nämä pysäyttävät otsikot. Eikö kukaan ajattele sitä pientä lasta?

 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (8)

katri/kotonajakaupungilla

Kaikenlisäksi otsikot ovat usein harhaanjohtavia (tosin nyt ei varmastikaan tässä ko. jutussa).

Ennen lasta kävin netissä katsomassa päivän uutisia vähän väliä. Paljon juuri kaikkea negatiivista ja kauheaa mistä kirjoitetaan. Harvemmin niistä iloisista asioista. Lapsen synnyttyä olin ainakin vuoden päivät niin kiireinen etten pahemmin ehtinyt käydä netissä lukemassa uutisia, en lukea lehtiä enkä ole tv:stäkään tottunut uutisia seuraamaan. Tajusin miten paljon onnellisempi olin, kun en ollut tietoinen kaikista murhista tms. En sitten tiedä onko se kauheasti pois mun yleissivistyksestä, mutta olkoon. 

Myöskään pienten lasten ei tarvitsisi tällaisia asioita miettiä, joita sitten lukevat lehdestä tai näkevät tv:stä/netistä. 

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Olen itse pohtinut tuota, johon viittaat. Olisiko se jostakin pois, vaikka en näitä raakuuksista kertovia uutisia näkisikään / lukisikaan?

Maailma ympärillä jatkaa toki oloaan ja eloaan juuri sellaisenaan kuin on, mutta entä jos itse sulkisi osin naiivisti silmänsä?

Humanity

Tämä on juuri sitä lasten/nuorten paapomista, joka tekee lapsista pelokkaita ja arkoja, kun yritetään piilottaa kaikki paha lasten silmiltä. Lapsilla on oikeus turvalliseen lapsuuteen, mutta ei kuitenkaan pidä yrittää piilottaa tosiasioita mitä maailmassa tapahtuu. Lasten täytyy ymmärtää jo varhain, että maailmassa tapahtuu pahoja asioita ja ei pidä elää pilvilinnoissa silmät kiinni kaikelta ympärillä tapahtuvalta.

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Mielestäni lapsella nimenomaan on oikeus turvalliseen lapsuuteen. Ei vain lapsuuteen.

En usko, että yksikään ekaluokkalainen, sen kummemmin kuin joitain vuosia vanhempikaan voi lööppien kertomaa ymmärtää. Jos joku tappaa jonkun tai hakkaa henkihieveriin, ei mielestäni ole tosiasia, jota tarvitsee räväyttää lapsen silmille. Etenkään niillä hyväntuulen kauppareissuilla kaksin yhtä pienen kaverin kanssa.

Antaisin mieluummin sen lapsen olla lapsi. Eihän me aikuisetkaan näitä ymmärretä.

Vierailija

No hei, oiskohan siinä pieni ero, että lapsi ymmärtää että maailmassa on pahuutta ja kaikki ihmiset eivät ole hyviä, kuin että joutuu lukemaan ihan yksityiskohtaisia kuvauksia näiden ihmisten teoista tai tapahtumista?? Minä olen aikuinen ihminen ja tiedän todellakin miten sairas tämä maailma tällä hetkellä on ja mitä kaikkea hullua tapahtuu ja minä toivoisin itsekin voivani olla lukematta niistä kassajonossa lööpeistä tai iltapäivälehtien kansista kissankokoisin kirjaimin jne. Ei se tarkoita sitä, että haluan leikkiä ettei niitä pahoja asioita ole, en vain halua niistä muistutusta joka ikinen hetki. Valitettavasti enemmän taitaa olla niitä ihmisiä, jotka nauttivat tragedioilla ja kauheuksilla mässäilystä ja siksi noita lööppejä ja kohuotsikoita on. 

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Jep, luulen, että viimeisissä toteamuksissasi olet asian ytimessä. Eihän näitä tällä tavoin kirjoiteta, ellei draama myisi kuin häkä.

Mitä enemmän tragedioita, sitä nopeammin lehtipino pienenee. Karmeimpien katastrofien aikaan painos ehtii jo loppuakin.

Osin ihan ymmärrettävää. Meistä kukin haluaa olla tietoinen etenkin isojen katastrofien koskettavuudesta. Silti - mitä sen pienen ihmisen tarvitsee tietää ja nähdä?

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Mä muistan saman, ja sen, etten osannut käsitellä asioita yhtään.

Yhä muistan, miten yhdestä naapuripitäjän talosta puhuttiin perhesurmien talona - tekotavatkin muistan varmaan sen 30 vuoden takaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pieni ihminen istuu syömässä aamupalaansa, lusikoi jugurttiaan ja poimii huolella suuhunsa jok´ikisen mansikan, mustikan ja vadelman lautaseltaan. Äiti lukee samalla teekuppinsa äärellä päivän uutisia puhelimesta, kurkistaa sen jälkeen vielä pikasilmäyksellä Facebookin ja naputtelee vastausviestin kaverin meiliin. WhatsApp piippaa vahvistaen kaveriperheen tulevan iltapäiväksi leikkimään.

 

Pieni juttelee vieressä omia juttujaan taaperon kielellään, milloin katsoo ikkunasta aidalla juoksevaa oravaa, milloin ihmettelee isosiskonsa lattialla lojuvaa nukkea. Isosisko hypähtää tuoliltaan pöydän toisella puolella alas, tulee lopulta ihan viereen ja ottaa kädestä kiinni ”äiti, mä kerroin, että tykkään susta.” Äiti havahtuu. Mitä sä sanoitkaan?

 

Muutama aamu sitten, luettuani pari edellisiltaa (lue: aamuyötä) tenttiin ja mentyäni silmät ristissä nukkumaan aivan liian lyhyille unille, oli keskittyminen läsnäolemiseen hankalaa. Aamutee ei piristänyt riittävästi, eikä mielessä liikkunut ainoatakaan fiksua ajatusta. Jos ylipäätään juuri mitään.

 

Tämä ei suinkaan ollut se ainoa aamu, jolloin aamupalapöytään hiipi myös iPhone sovelluksineen. Tuona aamuna se kuitenkin varasti huomion siinä määrin, että en kuullut esikoisen rakkaudentunnustuksia, enkä huomannut sitä aidalla juoksevaa oravaa kuin vasta tyttöjen kertoessa siitä hetkeä myöhemmin. Olivat kyllä kuulemma yrittäneet kertoa, ja olinhan mäkin sen sivukorvalla kuullut ja taisin todetakin tyyliin ”joo-o, niin on orava.”

 

Se hetki pysäytti. Että toivoisinko itse, aikuisena, istuvani ruokapöydässä toisten aikuisten seurassa puhelimen saadessa päähuomion keskustelun sijaan? Toivoisinko, että jonkun toisen lähettämä ”tavataanko tänään”-viesti vastausviesteineen on tärkeämpi juuri siinä hetkessä kuin se, että istun itse vastapäätä juuri-sillä-hetkellä-tavattavana?

 

Haluaisinko, että keskustelunaloituksiini, riippumatta siitä, miten hedelmällisiä tai syvällisiä ne ovat, vastattaisiin joo-joo, ihan kohta tai selkeää välinpitämättömyyttä äänessä – siksi, että ajatukset olisivat ihan toisaalla? Tai että silloin, kun kertoisin pitäväni toisesta, hän ei sitä edes noteeraisi älypuhelimensa lumoista? Siitäkään huolimatta, että kyse on (onneksi) satunnaisista tilanteista.

 

Ja jos en, miksi sitten sallin niin käyvän omien lasteni kohdalla? Väsymys ei sitä yksinään selitä, sillä turhan helposti se puhelin löytää tiensä aamiaispöytään muutoinkin. Ei vain tuona ryytyneenä aamuna.

 

Tilanne jäi mietityttämään. Riippumatta siitä, että hetken kuluttua tuosta tapahtuneesta olimme jo joka tapauksessa yhteisissä ulkoleikeissä ja itsekin oikeasti jälleen läsnä. Enemmän pysäytti se, että en edes jotenkin ollut huomannut, miten usein vilkaisen puhelinta huomaamattani. Tai vastaan lapsille ylimalkaisesti, olematta läsnä WhatsApp-viestien lumoissa.

 

Olen jo jonkin aikaa tosin tehnyt tietoisesti sitä, että leikkiessämme vaikkapa tyttöjen huoneessa, jätän puhelimen keittiöön tai toiseen huoneeseen. Ihan vain siksi, että se ei varasta huomiota keneltäkään. Ne Iltasanomien ja Iltalehden kirkuvat huomio-otsikot ehtii taatusti lukea toisenakin hetkenä, Pinterestin askartelu- ja sisustusideat odottavat hakijaansa rauhallisempaan ajankohtaan ja WhatsAppitkin löytävät paikkansa. Toisaalla.

 

Jos minun tehtäväni äitinä, vanhempana, on olla esimerkkinä, eikö se mitä suurimmassa määrin tarkoita taitoa olla läsnä?

 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram