Kirjoitukset avainsanalla pelot

Tuttu huone muuttuu pelottavaksi, kun valot sammuvat. Tutut lelut saavat vieraita hahmoja. Kaapin hyllyllä olevan leluapinan silmät alkavat tuijottaa sänkyyn päin siten, että se on käännettävä toiseen suuntaan. ”Äiti, jätäthän oven auki, ihan seinään saakka, että mä kuulen teidän äänet keittiöstä?”, varmistaa lapsi vielä iltahalausten jälkeen.

 

Mainitsin, että hämärtyvien syysiltojen myötä molemmissa tytöissämme, juuri kolme vuotta täyttäneessä kuopuksessa ja pian viisivuotiaassa esikoisessamme, ovat alkanut näkyä piirteitä pimeän pelosta. Esikoisellamme tämä näyttäytyi jo viime talvena, jolloin puhuttiin toistuvasti myös kummituksista ja muista mielikuvitusolennoista. Vilkkaimman mielikuvituksen aikaan sudet ja muut pelottavaksi koetut tulivat uniinkin.

Monien muiden keinojen rinnalla olen etsinyt lapsille suunnattuja kirjoja, joissa kerrotaan joko pimeydestä ja siitä, mitä silloin tapahtuu, peloista tai ihan kotoisasti valkoisiin lakanoihin verhoutuneista kummituksistakin. Uskon tarinoiden voimaan - hyvin kerrotusti - joten toivon löytäväni kirjat, joissa näitä asioita avataan lasta kiinnostavasti.

 

Mauri Kunnas / Yötarinoita

Kunnaksen kirjat ovat aina yksityiskohtaisuudellaan ja idearikkaudellaan lähes poikkeuksetta hyviä vaihtoehtoja. Kunnaksen Yötarinoita ei tästä eroa, sillä toteutus on laadukas alusta loppuun. Kirjassa ovat yhteisniteenä Hui kauhistus! ja Yökirja.

Näistä meillä on tutustuttu vasta Yökirjaan, jossa kerrotaan, mitä kaupungissa tapahtuu Koiramäen lasten, Pikku-Annan, Mimmin ja Killen, mennessä nukkumaan. Kirja on oivaltava, koska se avaa sanoin ja kuvin sitä, ettei kaupunki hiljene öisinkään ja jokaiseen vuorokauden aikaan joku valvoo jotakin tehden.

Ripa Reportteri lopettaa juuri yövuoroaan ja Koiraporin Sanomia jaetaan jo lehdenjakajille, tehtaissa työskennellään, rekkakuskit ajavat mielellään öisin rauhalliseen aikaan ja lomalennot palaavat kotimaahan. Jopa erilaiset harrastajat puuhailevat yöaikaan; yöperhoset etsiytyvät keräilijän valoon ja kalamiesten tarvitsevat madot nousevat yökosteuden aikaan maanpinnalle.

Samaa arkea eletään ympäri vuorokauden myös kodeissa; jossakin vauva itkee märkää vaippaansa, juhlapuhe valvottaa ja inspiraation saanut runoilija raapustaa riimejä työhuoneessaan.

Kirjaa luettaessa ja katseltaessa on juteltu paljon siitä, että tyttöjen nukkumaan mennessäkin oman kodin ulkopuolella tapahtuu yöaikaan paljon. Aamupostina jaettava Hesarikin tuodaan silloin, kun koko naapurusto nukkuu. Tältä osin kirja on hyvä, jopa erinomainen, sillä se raottaa ovea tuntemattomaan, mutta todelliseen. Toisaalta Hui Kamalaa! Kaupungin laidalla oleva kummitustalo herää myös öisin eloon. Tämän sivun saan vielä välillä, kuuntelijoiden mielialasta ja sadun lukemisajankohdasta riippuen, hypätä yli. Fiksuina tytöt kyllä tietävät, missä kummituskohta on, mutta sitä käydään läpi keskustellen.

Suhtautumiseni kummituksiin on ylipäätään kahtiajakoinen. Samalla, kun vakuutan lapsille, ettei niitä ole, eikä niitä tarvitse pelätä, lastenkirjallisuus nostaa niitä monissa tosi suosituissakin kirjoissa yllättäen. Tähän Yökirjaan ne silti sopivat pienenä yksityiskohtana, joka sivuutetaan aika nopeasti yhtenä osana yötä. Kirjan ufokohtaa en ole kyllä lukenut alunpitäenkään, se täytyy tunnustaa.

Mauri Kunnas / Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset

Kummitusten maailmaan kurkottaa otettaan selkeämmin Kunnaksen "Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset", jossa takuuvarma älyttömän visuaalinen, Tarja Kunnaksen kuvittama linja jatkuu iloisesti ryöpsähtelevän sadun ympärillä. Nauravan mörön majataloon hankkii Fiina-rouva, talon emäntä, ikivanhan kaappikellon huutokaupasta. Kaappikellon sisältä löytyy kuivunutta puuroa, jonka jälkeen kello saadaan vuosien jälkeen uudelleen toimimaan - sen sisältä kuuluvasta erikoisesta suhinasta huolimatta.

Öisin alkaa kuitenkin tapahtua kummia, kun kaappikellon sisään viisareiden väliin eksyy milloin lusikka, milloin vyön solki. Aika pian selviää, että kaappikellossa asustaa joukko pieniä kaappikellokummituksia, ihan oma lajinsa tietokirjan mukaan määritettynä.

Majatalon väki lähtee Emman ja Oskarin johdolla ratkomaan tilannetta, ja tutustumista ystävällisiksi osoittautuneisiin kummituksiin tehdään pitkän kerronnan mukaan. Miten ne ovat nälkäisiä nukuttuaan pitkään ja miten ne haluaisivat levätä ilman kellonlyöntien häiritsemistä.

Kirja tempaisee mukaansa ihan sen ensisivuilta lähtien ja saa lapset kiinnostumaan niin juonesta kuin jatkuvasti löytyvistä uusista yksityiskohdista kuvituksessa. Vanhempana koen, että kirjan lukeminen saattaa osin tehdä kummituksista ikään kuin hyväksyttävämpiä, vaikkakin samalla huomaan jatkuvasti muistuttavani, että tämähän on vain satua. "Onneksi meillä ei ole tuollaista isoa kelloa", huokasi esikoinen helpottuneena jokunen aika sitten. Kaappikellon kummituksilla ei ole siis sijaa asettua kodiksi meille.

"Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset" on kuitenkin kirja, joka valitaan kirjahyllystä yhä uudelleen. Jokin siinä houkuttaa - kenties ainakin osin jännittävyys kummitusten ja satuolentojen seikkailusta. 

Anneli Kanto / Paavo Virtanen ja pimeys

Suoranaiseen pimeyteen ja pimeän pelkoon tartutaan Kannon kirjassa Paavo Virtanen ja pimeys. Siinä viisivuotias Paavo lähtee veljensä Pertun kanssa kaverisynttäreille, josta palataan illan pimeydessä. Lapset ovat päättäneet pärjätä rohkeasti kaksin talvi-illassa, sillä tie kaverin luokse on hyvin tuttu. Kotiin palatessa keskustelu pimeään liittyvistä peloista kuitenkin alkaa, ja toisaalta pelkoihin tyypillisesti liittyvä uhoaminen "vain mammanpojat pelkäävät."

Lumen peittämät postilaatikot ja pensaat näyttävät talvisessa illassa vierailta ja pelottaviltakin, ja keskusteluun nousevat niin hirviöt, kummitukset, sudet kuin karhutkin. Paavo huolehtii pelkäämättä veljestään osin liikuttavalla tavallakin "Voit ottaa minua kädestä kiinni, jos sinua pelottaa", kunnes selviää, että häntäkin alkaa pelottaa. Lumipenkan takana häivähtävä varjo on näet takuulla ihmissusi! Pelot osoittautuvat onneksi vääriksi ja lapset pääsevät tutustumaan pimeyteen turvallisesti Veeran seurana tähtiä yön pimeydessä katsellen.

Kirjan lopetus on taidokas, sillä se nivoo yhteen hyvinkin pelottavaksi menneen sadun ja rauhoittaa levolliseen mieleen. Siihen, ettei Paavolla tai Pertullakaan ole kiirettä sisälle pimeästä talvi-illasta.

Virtasten-sarja on ollut meille ennen tätä kirjaa vieras, joten siksi ainakin itselleni kesti hetken tottua teräväilmeisten hahmojen ympärille rakennetun sadun sisältöön ja jättää huomiotta jättimäiset silmät ja usein ammollaan olevan suut. Ei sillä, että niistä pitäisin varauksetta vieläkään.

Samoin kirjan kirjoitustyyli arveluttaa jonkin verran "He pelkäävät viimeisen hetkensä koittaneen" tai "ne (vampyyrit ja muuta) janoavat verta ja syövät pieniä mehukkaita poikia." Missä määrin tämä on tapa, jolla pureudutaan juuri niihin lasten hurjan mielikuvituksen tuottamiin pelkoihin vai miltä osin tämä toisaalta jopa lisää pelkoja silloin, jos kuulija on esimerkiksi liian pieni ymmärtämään tarinan kokonaisuutta?

Kannon kirja saa silti huomiota siitä, että sen avulla on ylipäätään pyritty ottamaan esille lapsille hyvin yleistä pimeän pelkoa.

 

Satukirjat ovat ylipäätään toimivia kaikenlaisten asioiden käsittelemiseen. On tärkeää, että "pelkäämisen opettelu" tapahtuu tutussa ja turvallisessa seurassa. Oman vanhemman tai muun läheisen läsnäollessa.

 

- - - -

Joko seuraat arkeamme Facebookissa tai lähes päivittäisin kuvatarinoin Instagramissa? Tänä syksynä meillä luetaan paljon, askarrellaan vieläkin enemmän, seikkaillaan ja retkeillään erilaisissa lapsiperhekohteissa sekä valmistellaan joulua suurella lämmöllä. Koska mitään en pidä itsestäänselvyytenä, blogissa pohditaan myös elämää sen syvempinä merkityksinä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tuttu huone muuttuu pelottavaksi, kun valot sammuvat. Tutut lelut saavat vieraita hahmoja. Kaapin hyllyllä olevan leluapinan silmät alkavat tuijottaa sänkyyn päin siten, että se on käännettävä toiseen suuntaan. ”Äiti, jätäthän oven auki, ihan seinään saakka, että mä kuulen teidän äänet keittiöstä?”, varmistaa lapsi vielä iltahalausten jälkeen.

 

Syksy pimenevine iltoineen nostaa jälleen esiin pimeään liittyvät pelot lapsiperheissä. Pimeän pelko ja painajaiset alkavat useimmilla lapsilla 3-4 vuoden iässä.

Kuva Anneli Kannon kirjasta Paavo Virtanen ja pimeys / Karisto

 

Pelon keskeinen tehtävä on suojata lasta maailmassa, jota hän ei voi ymmärtää. Pimeän pelkoa on selitetty sillä, että ihmisen hämäränäkö on heikko yöeläimiin verrattuna, minkä vuoksi ihminen tuntee itsensä suojattomaksi pimeässä. Pimeässä lapsi on epävarma, koska näköaisti merkittävänä aistina ei toimi niin hyvin kuin valoisassa.

 

Toisaalta myös lapsen vilkas mielikuvitus voi loihtia huoneen hämyisille, päivänvalossa hyvinkin tutuille hahmoille toisenkin merkityksen, jolloin huone on täynnä kummituksia ja muita mielikuvitushahmoja. Koska mielikuvissa kaikki on mahdollista, kuvittelu laajentaa lapsen kokemusmaailmaa rajattomasti, viittaa Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

 

Pian viisivuotiaallemme pimeän pelko iski vuosi sitten syksyllä, juuri samoihin aikoihin kesäisten iltojen hämärtyessä kuin tänäkin vuonna. Silloin hän pohti lähes päivittäin mörköjen ja kummitusten olemassaoloa, ja sitä, missä ne oikeastaan ovat. ”Äiti, eihän kummituksia tarvitse pelätä?”-pohdintaan ei riittänyt vakuuttelu, että ei, niitä ei tarvitse pelätä, sillä niitä ei ole edes olemassa. Jatkokysymys kun oli useimmiten ”mutta miksi sitten niistä puhutaan?” Sitä paitsi niinhän itsekin lapsena aprikoin kummitusten olemassaoloa. Mietin, piiloutuvatko ne mun ja pikkusiskoni kerrossängyn alle ja heräävät sieltä yön pimeydessä. Välillä uskalsin kurkistaa sängyn alle varovaisesti, useimmiten en.

 

Esikoisen kohdalla pimeän pelko näyttäytyy tänä syksynä ennen kaikkea toiveena jättää oman huoneen ovi täysin auki ja haluna pitää yövalo tuomassa pehmeää valoa aamuun saakka. Viime talvinen ratkaisu riittävästi valaisevasta, lapselle mieleisestä yövalosta oli silloin erinomainen valinta rauhoittamaan nukahtamisvaihetta.

 

Mielikuvitushahmoista keskustellaan yhä - niistä joita lapsi itsekin nostaa päiväkotileikkeihin mukaan, mutta sitten illalla samaisia salamyhkäisiä nappisilmiä sängyssään pelkää. Nappisilmiä ollaankin leikkimielisesti etsitty taskulampun kanssa kaapeista ja lelulaatikoiden takaa todeten, että huoneessa on todellakin yhtä levollista olla kuin päiväsaikaan valoisalla.

Kuva Anneli Kannon kirjasta Paavo Virtanen ja pimeys / Karisto

 

Pimeän pelot näyttäytyvät myös kolmevuotiaalla kuopuksellamme. Hän on viime viikot heräillyt öisin pyytäen viereen ja todeten, että hänen huoneessaan on liian pimeää. Kysyttäessä hän ei osaa ainakaan tuoda esiin mielikuvitusolentoja, vaan kyse on yksinkertaisesti pimeästä. Siitä, ettei hän näe kuten kesällä. Häneltäkin löytyy yövalo, mutta toisen hankinta on ajankohtainen. Tai oikeastaan kahden; läpi yön valaisevan ja sellaisen, joka valaisee nukahtamiseen saakka itsekseen sammuen.

 

Toisinaan ajatellaan, että peloista puhuminen voi voimistaa niitä. Näin etenkin lapsilla silloin, jos aiheeseen on vaikea tarttua konkreettisesti. On kuitenkin osoitettu, että pelkoja käsittelemällä voidaan rakentaa lapsen kykyä kohdata niitä ja hahmottaa sitä, mikä on todellista ja mikä mahdollisesti mielikuvituksen tai tietyn ikäisen kehitysvaiheen tuottamaa. Meillä on juteltu pimeään liittyvistä peloista paljon. Sain tosin vinkin, että nukahtamiseen liittyvistä peloista kannattaa keskustella päiväsaikaan, etteivät pelot nouse iltaisin entistä vahvempina.

 

Keväällä kyselin kirjoja, joissa käytäisiin satujen kautta läpi pimeyttä, pimeän pelkoa ja mahdollisesti kummituksia. Näistä muutamiin palaan blogissani lähiaikoina, sillä uskon, että sadut ovat yksi hyvistä tavoista käsitellä asioita ja avata keskusteluja luonnollisesti. Osin olen yllättynyt, sillä kun tiedän pimeän pelon koskettavan jossakin vaiheessa lähes jokaista lasta, oletin, että siitä olisi kirjoitettu kirja, jos toinenkin. Onko sinulla vinkata hyviä satukirjoja aihetta sivuten?

 

Syysiltoina laskeutuva pimeys on siis lapsiperhearjessa muutakin kuin kynttilöiden sytyttelyä iltateen valossa. Onneksi lasten kasvaessa kaikesta pystyy juttelemaan ja asioita selittämään tilanteita avaten.

 

Onko teidän perheellä jakaa hyviä vinkkejä pimeän pelkoon ja sen voittamiseen?

 

- - -

Pimeän pelosta lapsiperheessä olen kirjoittanut myös aiemmin:

Onko teilläkin mörköjä ja kummituksia? - Nelivuotiaan pimeän pelko

”Susit tulee öisin, ne raapii ja saako ne mut kiinni” – Kun mielikuvitus luo pelkoja nukkumaan menoon

Kommentit (2)

Iita.

Meillä käytiin näitä samoja juttuja läpi aikoinaan esikoisen kanssa. 4-vuotiaana hänellä oli mörkövaihe pahimmillaan ja silloin meille lanseerattiin käyttöön mörkösuihke joka ajaa kaikki möröt pois. Olin hankkinut suihkepullon jonka olin tuunannut tarroilla aiheeseen sopivaksi ja siitä suihkauteltiin illalla unille mennessä muutama suihkaus mörkösuihketta (vettä) hänen huoneeseensa. Tyttö tiesi ja järkeili ettei mörköjä oikeasti ole mutta suihke vahvisti omaa uskoa ja nukkumaan mentiin rauhallisin mielin 👍

Vierailija

Oli jälleen kerran hyvin kirjoitettua tietoa perheen pienten peloista. Kiitos.😊 Muistan aikoinaan, että me kans luettiin pelkoihin liittyviä satuja. Niitä löytyi kirjastosta -nimiä en enää muista. Huippu juttu oli myös eskari- ikäisen kanssa se-ja-se pelon kysyttämis ohjelma - joka on MLL: n sivuston työkaluissa. Ja toisen kanssa toimi Ben Furmanin muksuoppi - käännettiin ongelma taidoksi ja askelmien mukaisesti edettiin ja opittiin nukkumaan yövalon kanssa pelkäämättä kummituksia tai muita mielikuvitusjuttuja 😊

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Äiti, miksi ne susit pitää sellaista ääntä,” pohtii nelivuotias ennen unentuloa susista. Toisinaan hän miettii pitkään niiden ääntä, ulvomista siis ja toisinaan sitä, miten lujaa ne osaavat juosta ja saavatko ne lapsia kiinni. Ihan aina halutaan poikkeuksetta varmistaa, että asuuko niitä meidän kodin lähellä. Sitä, että ei, eivät ne asu lähellä, ja vaikka asuisivatkin, eivät ne tänne sun kotiin ja omaan huoneeseen tule, vakuutellaan ihan joka ilta. Ja silti – asia mitä ilmeisimmin arveluttaa, sillä siihen palataan kuitenkin varmistusten muodossa kerran, jos toisenkin.

 

Meidän nelivuotias on jo viime syksystä saakka pelännyt pimeää (mörköpeloista kirjoitin elokuussa), mutta viime kuukausina pelkoihin on alkanut liittyä osin myös mielikuvitushahmoja (viime aikoina mm. päiväkotikaverin luoma nappisilmähahmo joka vierailee mm. päiväkotikaverin mummolan kellarissa), mutta erityisesti nyt nämä sudet. Susipelolle olen yrittänyt jäljittää lähdettä, josta esikoinen olisi siitä kuullut, sillä silloin olisi helpompaa päästä keskustelussa samalle tasolle. Se, millä tavalla hän osaa susista ja niiden tekemisistä ja elintavoista kertoa, tuntuu siinä määrin totuudenmukaiselta, ettei hän ole voinut susien olemassaoloa ja mahdollista uhkaavuuttakaan itse keksiä.

 

Pimeän pelkoon ja ikävaiheeseen kuuluvaan vilkkaaseen mielikuvitukseen ollaan yritetty tarttua monia teitä. Koska asiat alkavat painaa usein mieltä juuri ennen unta, ollaan yritetty keskustella ihan päiväsaikaankin. Normaalivalaistuksessa, arkisten touhujen keskellä nappisilmät ja sudetkin näyttäytyvät ihan toisenlaisina. Silloin villit tarinat siitä, miten sudet (tai susit, kuten hän kutsuu) raapivat, purevat ja katsovat puiden takaa, pysyvät astetta rauhallisempina.

Merkittävä apu näyttää ilmeisesti löytyvän nyt myös yövalosta, joka saa valaista lapsen huonetta jo ennen nukkumaanmenoa ja siitä läpi yön. Yövalokokeilu meillä on ollut moninainen kaikenlaisista Frozeneista Barbapapoihin ja pingviineihin, laulavina, soittavina ja mykkinä. Piuhallisina ja piuhattomina. Ongelmaksi on oikeastaan kaikissa muodostunut se, että melkoisen isoissa lastenhuoneissa ne eivät ole antaneet riittävästi valoa. Se, että joku pikkuriikkinen himmeästi loistava hahmo nököttää peilipöydän nurkalla tai on vieressä sängyssä, ei auta siinä vaiheessa, kun yöllä kesken unien herätessä tuntuu siltä, että huoneessa on jotakin epämääräistä. Ja no, toinen tosiasia on se, että tunnustan olevani melkoisen nirso, pohjalaisittain kranttu. Visuaalisissa jutuissa vaativa.

 

Kauniin yövalon löytäminen on ollut kiven takana. Sellaisen yövalon, joka valaisee riittävästi, muttei päiväsaikaan ota liikaa huomiota itseensä. Ne monet sinililat Frozenit ja pinkit Prinsessathan suorastaan kirkuvat huomaamaan. Sitä paitsi edellytän, että yöksi päälle jätettävä valo on riittävän turvallinen. Sellaiseksi en ole kokenut tavallista pöytälamppua, jota esikoinen pitkään vaati lisävalona.

 

Esikoisen huoneessa nököttää nyt kauniin tyylikäs yksisarvinen, joka vaihtaa väriä kaikissa sateenkaaren väreissä. Pimeydessä se valaisee juuri sopivasti (on uniasennossa jopa hiljalleen himmenevä) ja päiväsaikaan uppoaa läpinäkyvänä huoneen muuhun sisustukseen. Tosi kivasti toteutettu yövalo, tykkään paljon. Tai siis tykkäämme, sillä ei liene vaikea arvata, että kuopus, joka ei ole toistaiseksi yövaloa turvakseen tarvinnut, on nyt myös esittänyt toiveen omastaan. Saman Aloka-sarjan Kirahvi olisi kuulemma se paras, ”sateenkaali mullekin.” Yövalo on onneksi siis omalta osaltaan rauhoittanut iltanukahtamista. Vaikka pidin yövaloja jossakin vaiheessa vähän huuhaajuttuina, suosittelen kyllä lämpimästi kokeilemaan.

 

Vielä toivoisin tähän rinnalle kirjoja, joissa käsitellään pimeänpelkoa. Niiden löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi.

 

Onko teidän perheidenne satukirjahyllyissä kirjoja pimeän pelosta, möröistä tai muista mielikuvitusolennoista? Tai siitä, mitä öisin tapahtuu? Sellaisina, että ne päättyisivätkin tosi hyvin ja kirjoitustapa olisi riittävästi jokaisen arkea koskettava?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Se aamu, kun jo lapsia herättäessäsi tiedät, että tänään on SE neuvolapäivä. Se, jolloin neuvolantäti ennen pitkää neuvolakäynnin aikana nousee tuolistaan, kääntyy takana olevaa lipastoaan kohti, ottaa rokotusneulan suojapakkauksestaan ja alkaa valmistella lapsen rokottamista. Neulan suojapakkaus rapisee, läpinäkyvästä suojakalvosta heijastuu loistelampun valo. Neulan vilahtaessa käännät katseen vaistomaisesti pois. Siinä se on, se, jolla pian pistetään minun lastani. Minun. Miten yhteen neulanpistoon voikaan liittyä niin paljon tunnetta ja suojelunhalua. Epäloogista ajattelua.
 

Se aamu, jona oma olosi on epämiellyttävän rauhaton ja perinteiset aamurutiinit sujuvat tahmeasti. Pestiinkö hampaat jo, onhan vitamiinit otettu ja löytyyhän neuvolakortti käsilaukusta. Ajatus harhailee, mieli vaeltelee. Yrittää piilottaa lapselta sen, että itseäkin mietityttää – ja kun yhtään järkeilee, ei edes pysty konkretisoimaan, mikä mietityttää. Se pieni pistosko, oikeasti? Yksi tuhansista rokotuksista silläkin viikolla koko Suomessa.  Silti mietityttää, yrittää olla rauhallinen ja korostetun tasapainoinen, vaikka mielessä kuohuu.
 

Aamu, jona keksit epätoivoisesti tapaa perustella lapsellesi, että rokottamisesta on oikeasti hyötyä. Mietit, miten kertoisit, että se sattuu kyllä hetken, mutta että tietyt rokotukset, kuten jäykkäkouristus, vain tarvitsee ottaa. Että hetkellisestä piikinpistosta on enemmän apua pitkällä aikavälillä. Perustelujen keksiminen rokotuksen hyödyistä lähes nelivuotiaalle on hopeless case, sen tietää jokainen. Kaksivuotiaasta ei kannata edes mainita. Paljonko oikeastaan edes tarvitsee ja kannattaa perustella, tehdä kärpäsestä härkänen? Nostaa rokotusta, sitä piikin pistoa, isommaksi asiaksi kuin se onkaan? Kuka sen draaman lopulta tekee - äiti vai lapsi? Ekan puolesta voisin pistää aika monta pennosta likoon.
 

Tai aamu, jolloin vasta etsit hätäpäissäsi tapaa kertoa lapsellesi, että tänään ei oikeastaan tehdä tutun, tykätyn neuvolatädin kanssa pelkästään kivoja juttuja, vaan sitten kaiken kivan lomassa saat sellaisen tärkeän rokotuksen. Sellaisen tosi tärkeän, että juteltaiskos siitä hetki? Niin nyt, kun on jo oikeastaan kiire sinne neuvolaan, että puetaanko samalla ja ota nyt aamupalaakin siinä juttelun lomassa.
 

Uuh. Meillä on edessä rokotussuma – pääosin lapsilla, osin minullakin. Vain rokotuksensa ajan tasalla pitänyt mies säästyy. Nelivuotisneuvolassaan esikoinen saa ikäryhmälleen kansalliseen rokotusohjelmaan kuuluvan rokotuksen, ja sen lisäksi kaikki me tytöt syksyn lomareissua ajatellen matkailijoille suositeltavan kolmen rokotuksen Twinrix-sarjan.

 

Tunnustan. Yritän olla rohkea ja reipas ja vakuuttaa, että kaikki menee oikein hyvin – juuri sitä kaikkea, mitä hoen lapsille, kun heitä jännittää joku asia. Kyllähän kaikki menee hyvin. Ennemmin tai myöhemmin, isommin tai pienemmin itkuin ja harmistuksin poistutaan neuvolan ovesta kuitenkin. Kaikki rokotettuina. Omasta yläastevuosien epäonnistuneesta labrakäynnistä johtuvasta neulakammostani yritän selvitä sitä ennen, olla esimerkkinä rennon leppoisasti. Paikallisen lääkärikeskuksen rokotushoitaja totesi kuitenkin tänään, ettei vanhempaa ikinä rokoteta ennen lasta. Jäisi muuten moni lapsi rokottamatta tilanteen nähtyään. Muita hyviä vinkkejä rokotustilanteisiin valmistautumiseen löydät täältä, lääkefirma GSK:n sivuilta.

 

Ystävien viestit rohkaisivat illansuussa. Toisen perheen kaksivuotias sai eilen vesirokkorokotteen ja selvisi pienin jälki-itkuin rokotuksen jo saatuaan, toisen perheen nelivuotias osoitti mieltään lähinnä harmistuen ja äidin turvalliseen syliin rokotuksen jälkeen käpertyen. Kyllä mekin selvitään.

 

-----

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen ja lisäbonuksin löytyy myös Facebookista

Kommentit (6)

Heinähattu
Liittynyt28.4.2016

Oih. NE päivät. Itse en niitä niin jännitä, mutta Valto. Hän on jossain vaiheessa (en muista milloin, kun piikkejä pisteltiin häneen jatkuvasti jo kahtena ensimmäisenä vuotena) saanut piikkikammon. Valto ottaa silloin tällöin ennen nukahtamistaan puheeksi sen, "milloin seuraavan kerran rokotetaan." Inhoan noita hetkiä. En meinaa saada häntä rauhoittumaan, niin paljon hän rokottamista pelkää. Onneksi nyt, tokaluokkalaisena, seuraava rokotus on muistaakseni vasta parin vuoden päästä.

Oma blogini on Heinähattu, Valto ja Viljo.
Meidät löytää myös Facebookista ja Instagramista.

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Rokottaminen, sen tärkeydestä huolimatta, on tosi ristiriitainen juttu. Viet lapsen neuvolaan tietäen, että häntä tulee sattumaan. Olkoon, että se on vain sen hetken, mutta silti.

Mietin jossakin vaiheessa, että miksi teen eron tavallisiin lääkärikäynteihin - eiväthän nekään ole top3-listalla lapsen mielestä kipeänä ollessa. Mutta ne tulevat yllättävämpinä ja tietyllä tapaa tarpeeseen juuri sillä hetkellä. Rokotuksesta taas sovitaan jo hyvissä ajoin ja ne ovat kuitenkin valintoja kuten tämä meidän twinrix esimerkiksi.

Lapsen mieli on myös yllättävän muistavainen, pitkältäkin ajalta. Ymmärrän siis hyvin sun tunteen äitinä ja Valton pelon.

Vierailija

Lapsi kyllä pysyy rauhallisena, jos vanhempi ei panikoi. Se piikki pistää vain hetken, mutta suoja joka siitä saadaan kestää pitemmälle.

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Siitä olen samaa mieltä, että rokotuksen antama suoja on tärkeä. Sitä pientä pistoa verrattuna vaikkapa juuri jäykkäkouristusrokotteen merkityksellisyyttä ei voida oikein laittaa rinnakkain.

Meidän osalta kaikki rokotustilanteet ovat tähän saakka menneet hyvin ja rauhallisesti, mutta en silti voi väittää niistä pitäväni. En lapsilla, enkä omakohtaisesti.
 

VauhtiMama Heli
Liittynyt16.8.2016

Meillä neljävee odotti rokotetta jännityksellä monta viikkoa. Kysyttäessä kerroin, että kyllä, rokottaminen nipistää. Ei niinkään satu, mutta tuntuu ikävältä. Pelon seassa oli pientä uhmakkuuttakin, olivathan aikaisemmin neuvolaan ehtineet kaveritkin selvinneet piikeistään. ;)

Lopulta kävikin niin, että neljävee PETTYI kun pisto ei tuntunutkaan yhtään. Ei kerrassa miltään. Höh. :D

Blogini Älyllistä äitiyttä löydät osoitteesta: www.vauva.fi/blogit/alyllista_aitiytta sekä Facebookista: www.facebook.com/alyllistaaitiytta/ . Tervetuloa mukaan!

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Meillä katsotaan usein Ylen lastenohjelmien arkistosta "Meidän vauvaa", jossa Emmaliina menee neuvolaan. Siinä todetaan jotenkin, että rokottaminen nipistää tms.  Nyt esikoinen valmistautuu siihen nipistykseen, ja pärjää kuulemma hyvin, koska Emmaliinakin pienempänä pärjää.
 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram