Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Mitä, jos et jonakin aamuna heräisikään vierestäni? 

Jos tietäisin, ettei sinua enää aamulla ole, tekisinkö asioita toisin?
Juttelisinko kanssasi päivän kuulumisista, tulevaisuuden haaveista ja toteutuneista unelmista sen sijaan, että jo hämärässä makuuhuoneessa selaisin kännykälläni päämäärättömästi netin uumenissa? 
Keskustelisinko mieltä painavista asioista odottamatta aamuun? 
Käpertyisinkö kainaloosi sen sijaan, että käännän selkäni ennen unen tuloa? 
Antaisinko vielä yhden suudelman, vaikka jo väsyttää?
Silittäisinkö jo uneen painuvan selkää ja kuiskaisin hyvää yötä, kiitos päivästä? 

 

Viime aikoina media on kertonut suru-uutisista. Takavuosien menestynyt mäkihyppääjä Matti Nykänen ja vuosikymmeniä suomalaisia musiikillaan kantanut Yö-yhtyeen Olli Lindholm menehtyivät sairaskohtauksiin hyvin lähekkäin. Media ja keskustelupalstat kertovat tarinoita surusta ja muistoista. Siitä, että jaettiin yhteistä polkua hetken matkaa. 

 

Tieto tunnettujen henkilöiden menehtymisestä herättää pohtimaan myös omaa elämää. Vaikken tunnista itsessäni kollektiivista surijaa, menevät lukuisat otsikot väistämättä tunteisiin. Ymmärrykseen sitä, ettei kukaan meistä ole täällä ikuisesti. Monet eivät ole edes niihin eläkevuosiin, joita varten tehdään joukko sitten-kun-suunnitelmia tämän päivän sijasta. "Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois..." muistuttaa, ettei mikään ole pysyvää. 
 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", totesi mäkisankari. Siihen peilaten on kuitenkin hyvä miettiä omaa suhdetta elämään. Läsnäoloon. Läheisten tärkeyteen. 

Ehkä näiden toisille areenoille siirtyneiden ihmisten muistoksi jää myös hetken pysähtyminen ennen nukahtamista. Vielä yksi suudelma uniselle, vaikka jo väsyttää. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Miksi ihmiset kuolee? Mummot kuolee aina ennen lapsia ja äitejä, eikö niin?"

Meillä on keskusteltu viime aikoina vanhenemisesta ja kuolemasta. Siitä, että on eri-ikäisiä ihmisiä ja eri-ikäiset ovat usein erilaisia monilta ominaisuuksiltaan. Harmaahiuksisia ja hitaammin kulkevia, ketteriä ja hyppiviä kuten lapset, muistavia ja muistamattomia. Siitä, ettei meistä kukaan elä ikuisesti. 

Keskustelu alkoi pyhäinpäivänä haudalla käydessä. Onko haudassa kylmä? Onko jokaisen kiven alla joku? Miksi ne ihmiset on maan alla, eikä meidän kanssa? Miksi meidän pitää kuolla? Eihän me mennä sinne?

Tästä vähän myöhemmin tytöt kävivät tervehtimässä yli ysikymppistä palvelutalossa. "Se kuolee ihan pian, se oli niin vanha", totesi kuopus kotiin tullessaan. "Ei se ehkä kuolekaan, kun se oli ihan samanlainen kuin viimeksikin ja silloin mä jo sanoin, että se varmaan kuolee", napautti isosisko.

Tytöt hakevat ymmärrystä siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee. He pohtivat toisinaan, mitä heille tapahtuu, jos molemmat vanhemmat kuolisivat. Tähän saakka ollaan todettu, että toivotaan voivamme olla heidän kanssaan vielä tosi pitkään ja se on riittänyt. Jossakin vaiheessa keskustelua tarvinnee jatkaa turvallisuuden tunnetta vahvistamalla, että jos toisin kävisi, joku toinen läheinen aikuinen huolehtii kyllä heistä hyvin. He linkittävät kuoleman pääsääntöisesti vanhuuteen. 

 

Näissä mietteissä tutustuin uusin silmin lasten kirja-aarteiston kirjoihin, jotka käsittelevät kuolemaa ja vanhenemista. 

Peukalon käsikirja. Tietoa lapsille vanhenemisesta. Vuokko Hurme ja Sanna Pelliccioni / Aula & co. 2017

Harmalan perheen ja perheen mummin, tämän puolison Kalle-vaarin ja mummin äidin isomummelin Lyytin kautta tutustutaan lapsille suunnattuun tietokirjaan, jossa käsitellään vanhenemista ja siihen liittyviä asioita. Isomummeli Lyytihän on yhtä vanha kuin Suomi, sata vuotta. 

Kirja käsittelee niin ryppyjä, solujen vanhenemista, eläkettä, leskeyttä, alzheimeriä kuin kuolemaakin. 
Sitä, miksi jotkut elävät vanhemmiksi kuin muut ja mitä tapahtuu ihmisen ulkonäölle ja terveydelle vanhentuessa. Se selittää, miksi vanhat ihmiset joskus tuoksuvat omituiselle, tärisevät tai kävelevät kumarassa ja avaa, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee. 

"Kuoleminen mietityttää meistä useimpia. Mitä vanhemmaksi elät, sen lähempänä se myös väistämättä on. Tälle asialle ei mitään mahda, vaikka se vähän kauhistuttaisikin. Kaikki kuolevat joskus, ihmiset, eläimet ja kasvit. Mutta mitä ihmiselle tapahtuu, kun tämä kuolee? Kuolleen ihmisen keho on kuin tyhjä kuori. Sydän ei enää syki, eikä ihminen hengitä. Suomessa vainajat usein haudataan joko arkussa tai uurnassa maahan. On tapana järjestää myös hautajaiset." 

Nuorille suunnattu, mutta myös nuoremmille yhdessä aikuisen kanssa valikoidusti luettavaksi sopiva kirja, käsittelee asioita puhekielimäisellä ilmaisulla, osin huumorilla höystettynä. Siten se tavoittanee lukijakuntaansa paremmin. Voisin nähdä kirjalle arvon myös ammattikasvattajien työtä tukemassa. 

Kirjassa seikkaileva Kalle-vaarin puhuva peukalo herättelee keskustelua kirjaa lukevan aikuisen ja tarinaa kuuntelevan lapsen välille. Itse jätän peukun pohdinnat väliin, sen rooli tuntuu kirjassa teennäiseltä. 

Ihminen napakasti. Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen / Avain, 2016.

Kirjassa esitellään, millainen ihmiskeho on, millaisista osista se koostuu ja miten se toimii. Teoksen aiheita ovat muun muassa ihmisen aistit, sisäelimet ja hermosto. Kirjassa kerrotaan myös, miten voimme huolehtia itsestämme niin fyysisen kuin henkisenkin hyvinvoinnin näkökulmasta. 

Anatomiasta kertominen on aina haastavaa, mutta selkokielelle kirjoitetussa kirjassa onnistutaan jotakuinkin hyvin sekä tekstin että sitä värittävien kuvien kautta. 

Kirja liittyy kokonaisuudessaan ihmiskehon toimintaan ja on kiinnostava sellaisenaankin. Kuolemaankin kirjan elämänkaariosiossa pureudutaan. 

"Vanhus väsyy helposti. Elintoiminnot hiipuvat. Kun sydän ei enää lyö ja hengitys loppuu, elämä päättyy. Ihminen kuitenkin elää kuolemansakin jälkeen läheistensä muistoissa."

Lastenkin paljon pohtima kuolema on avattu ymmärrettävästi - vaikkakin lyhyesti - selittäen. Vaikeasta aiheesta on osattu kertoa nuorten tavalla tai aikuisen kainalossa istuvan hieman vanhemman lapsen ymmärrykselle sopien.  Mukavalla tavalla muistutetaan, että muistoja on tärkeä vaalia. 

Ihminen. Maapallon elämää. Heather Alexander / S&S, 2018.

Kirja, joka ei suoraan käsittele vanhuutta eikä kuolemaa, vaan ihmiskehon toimintaa yleensä. Haluan kuitenkin mainita sen tässä yhteydessä linkittyen paljon samankaltaisiin teemoihin kuin Ihminen napakasti kirja. 

Kirjassa luvataan antaa vastaus sataan kysymykseen ihmiskehon toiminnasta. Vastaukset löytyvät osin kirjan kymmenien luukkujen alta, jotka havainnollistavat mitä eri elimet kehossamme saavat aikaan. 

Tiiviillä tavalla esitellään niin luustoa ja lihaksistoa, kerrotaan ruuansulatusjärjestelmästä ja ajattelusta. Kirjassa tutustutaan myös aisteihin, immuunijärjestelmään ja tapoihin elää mahdollisimman terveellisesti.  

Kirja kiinnostaa etenkin luukkujensa ja selkeän esitystavan puolesta myös eskari-ikäistämme, vaikkakin asiasisältöä on hänen ikäiselleen melko paljon. Asioihin voi kuitenkin toistuvasti palata. 

Muistojen puu. Brita Teckentrup. Lasten keskus. 2013.

"Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, ja eläimet muistivat yhä uusia tarinoita Ketusta. Surusta raskaat sydämet kevenivät. Mitä enemmän ne muistivat, sitä suuremmaksi, korkeammaksi ja kauniimmaksi puu kasvoi. Pian se oli metsän korkein puu. Rakkauden ja muistojen puu."

Muistojen puu kertoo liikuttavan kauniisti ja lohdullisesti läheisen kuolemasta auttaen kohtaamana kuoleman yhdessä lapsen kanssa. Kirjassa ei lähestytä kuolemaa iän kautta, vaan ystävän poismenona. 

Kettu on tullut vanhaksi ja onnellisen elämän jälkeen se vaipuu ikuiseen uneen. Metsän eläimet ketun ystävinä surevat. Heidän on vaikeaa kuvitella elämää ilman auttavaista ja kilttiä Kettua. He muistelevat vuorollaan muistelee hyviä hetkiä Ketun kanssa ja jakavat muistonsa. Samaan aikaan muistojen kertomisen kanssa alkaa maasta nousta pieni taimi, joka hiljalleen kasvaa ja vahvistuu suureksi puuksi. Suru hellittää. 

"Ketun puu oli niin suuri ja vahva, että se antoi suojaa kaikille eläimille. Se aivan kuhisi elämää. Linnut rakensivat pesänsä sen lehvästöön, ja Pöllö kasvatti lapsenlapsiaan sen oksilla. Orava löysi kotoisen kolon sen rungosta, ja Karhu, Kauris ja Jänis nukkuivat sen varjossa. Puu antoi voimaa jokaiselle, joka oli rakastanut Kettua."

Ajattomassa kirjassa kohtaavat suru ja menetys, mutta myös toivo ja turvallisuus. Siinä keskitytään asioihin, jotka ovat olleet hyvin ja jaetaan tunteita ja muistojen toisten läheisten kanssa. Annetaan sillä tavoin hyvän jatkaa olemassaoloaan senkin jälkeen, kun ystävää ei enää ole. 
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kolme vuotta sitten vietettiin päivä kotieläintilalla, kurkittiin aidanraosta lehmiä ja silitettiin lampaita. Käytiin kahvilassa ja ostettiin lapsille jättikokoiset korvapuustit. Niin isot, että lapsiakin ihmetytti. Meidän pienille, esikoisesi ja meidän kuopus kun istuivat molemmat vielä silloin rattaissa. Kerättiin auringonkukkapellolta sylillinen auringonkukkia, eikä välitetty siitä, että tennarin pohjiin tarttui pellolta rapaa. Valovoimaiset kukat kilpaa auringon kanssa hehkuen olivat kauniimpia. 

 

Kaksi vuotta sitten sisäleikkipuistoiltiin. Annettiin samanikäisten lastemme juosta ja kiivetä, leikkiä ja temppuilla. Juteltiin siinä rinnalla kuopuksesi odotuksesta, syksystä, perhe-elämästä, parisuhteesta ja tulevaisuudesta. Jaettiin sama elämäntilanne äiteinä, tuttuina jo nuoruusvuosilta saakka. 

 

Molemmista näistä muistutti Facebook muutamien päivien sisään. 

 

Uusia muistoja ei tule. Yhteisiä. Hän lähti, minä jäin. 

 

Hetkessä elämisen taito. Sitä olen miettinyt viime aikoina paljon, kun nämä vuosien takaiset muistot ovat nousseet Facebookin kuvavirrasta yllättäen. Meistä kukaan ei tiedä, mitä elämä tuo ja miten pitkään kukin täällä saa olla. 

Olen taas muistutellut itseäni, että näiden lukuisten kauaskantoisten suunnitelmien rinnalla muistaisin katsoa myös juuri tätä päivää. Kaiken hoppuilun ja lapsiperheille tyypillisen eestaasryntäilyn rinnalla sekä tulipalojen sammuttamisen lomassa kiinnittäisin huomioni siihen pieneenkin, mikä on tehnyt iloiseksi tai onnelliseksi. Illan kääntyessä yöhön kerrata, millaisia muistoja olen tallettanut päivästä sydämeen. 

 

Tänä syksynä sataa paljon. Viimoo ja tuulee, lupailevat sääennusteet. Paleltaakin, väittävät. Olen jurputtanut kauniin ja lämpimän kesän yhtäkkistä muutosta useana päivänä. Sitä, että viluttaa. Taidan muuttaa ajatustani. Nautin siitä, että on syksy. Uusi päivä ja uusi viikko. En odota ensi syksyä, joka voi olla kauniimpi. Tai yhtä kylmä. Mistäs edes tiedän, näenkö sitä. Mutta tämän näen, koen ja saan olla itselleni tärkeiden ihmisten kanssa. Ja kantaa muistoissa heitä, keiden kanssa en enää saa olla.

 

Meillä on vain tämä yksi elämä. Yksi elämä mahdollisuuksineen ja suunnitelmineen. 

Tekisitkö jotakin toisin, jos tietäisit, että sinulla on vain hetki aikaa? Tai että ystävääsi ei enää huomenna olisi? Olisitko enemmän läsnä, ottaisitko useammin syliin ja kertoisitko vieläkin useammin rakastavasi - ennen kaikkea sanojen sijaan näyttäisit sen? Kysyisitkö, miten voin sen sijaan, että kerrot, miten itse voit?

 

 

Elämän rajallisuutta ja itsestäänselvyyksiä olen pohtinut myös mm. 

Kun ystävä on yhtäkkiä poissa – miten kertoa lapselle kuolemasta?

"Ystäväni ei selvinnyt. Hänen lämmin sydämensä ei jaksanut. Hän jätti meidät ennen kuin ehdin enää kertoa, että olen iloinen siitä, että hän on elämässämme. Hänen lapsensa meidän lastemme ystäviä."

Terveiset sinne taivaaseen  

"Hän lähti täynnä rakkautta. Rakkaus. Ehkä sen voi ajatella hänen muistonaan. Sen, että ihmiset havahtuivat omien kiireidensä keskeltä näkemään, mikä on elämässä lopulta kaikkein tärkeintä."

Jos aikaa olisi vain vähän - Tämä hetki on lahja 
"Jonakin päivänä tulee se hetki. Hetki, jona mietit, että jos sinulla olisi vain hetki enää täällä, eläisitkö elämää, jota haluat elää."

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

En uskaltanut luottaa, että olisin tässä enää.

Esikoiseni eskarin aloitusta seuraamassa. Kuopustani uudelle päiväkotivuodelle saattamassa. Tulevan syksyn suunnitelmia tekemässä.

Vakava sairastumiseni tarkalleen vuosi sitten on palannut näinä päivinä mieleen useasti. Vaikka elämä on kantanut vahvalla otteella eteenpäin, ei koettu koskaan unohdu.

 

Tiettyinä hetkinä huomaan yhä tarttuvani ajatukseen, että kaikki on saatava kokea ja tuntea nyt, kun on vielä aikaa.

Välillä illan kääntyessä yöhön mietin, ehdinkö rutistaa lapsia riittävästi ja muistinko kertoa, miten ainutlaatuisen tärkeitä he ovat. Osasinko arjen ruuhkavuosissa antaa puolisollen tuen, osoittaa välittäväni. Osoittaa ystäville, että heidän ajatuksensa, naurunsa ja yhteiset elämykset kantavat monen harmaankin päivän yli.

Vaikkei mikään viittaa koetun toistumiseen, on syvälle sydämeen syöpynyt tietoisuus siitä, ettei itsestäänselvyyksiä ole. Silloin kun arki on hulinaa, haluaisin pysäyttää kaiken. Vain siksi, että ehtisin tuntea vieläkin enemmän sen, mikä on tärkeintä.

 

En uskonut palaavani töihin pitkien perhe- ja opintovapaiden jälkeen. Siksi se, että saan istua omien tiimiläisteni kanssa työtehtäviini uppoutuen, merkitsee paljon. Yhtälailla osaan suhteuttaa ajan ja voimavarat, jonka voin työlle antaa. 

Elämäntapoihini kiinnitin huomiota menneenä vuonna liian vähän. Muutostarpeesta huolimatta. Mieli ei ilmeisesti pystynyt kaiken läpikäymiseen samaan aikaan, joten jalot lupaukset säännönmukaisesta unesta, ruokavaliosta ja liikkumisesta jäivät. Monesta muustakin.

Nyt on niiden toteuttamisen aika. Yökukkujana olen totutellut olemaan sängyssä reilusti ennen yhtätoista, etsin trikoitani syksyn jumpparyhmiin ja herkkujakin pyrin osaltani hallitsemaan. Ylipäätään etsimään sitä pysyvää tasapainoa ja hyvää oloa. Levollisuutta elämän ruuhkavuosissa.

 

Vuosi painajaisesta, vuosi kuolemanpelosta. Vuosi kaiken romahtamisesta ja hiljattaisesta kokoamisesta.

Vuosi ja vuodet tästä eteenpäin.
Vuosia hyvinvoinnille. Vuosia uudelle.

Ennen kaikkea - vuosia elämälle. Vieläkin osin haluten pysäyttää hetket, mutta nyt jo luottaen, että ehdin nähdä, elää ja olla läsnä. Rakastaa.


Pohdintojani aiheesta:
Painajaisen päätepysäkki - Elämä ei ole itsestäänselvyys
Jos aikaa olisi vain vähän. Tämä hetki on lahja.
Toistensa unelmia
Huolen häivähdyksiä lastenhuoneen hämärässä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu