Kirjoitukset avainsanalla lapsiperhearki

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosi. Miten nopeasti aika kuluukaan, viikot vaihtuvat kuukausiksi. Kevät kesäksi ja pian jo talveksi. Palasin vuosien perhevapaiden jälkeen töihin jotakuinkin vuosi sitten. 

 

Vuodet olivat muovanneet organisaatiota ja omaa tiimiäni. Toimiston käytävillä tervehtivät monet tutut, mutta joukosta erotin lukuisia vieraitakin kasvoja – jännitti, odotutti ja innostutti. 

Ensimmäiset kuukaudet olivat hapuilua ja riittämättömyyttäkin. Moni työkaveri oli vaihtunut, käytänteet muuttuneet, tietotekniikka ja ohjelmat päivittyneet. Epävarmuuden sietämisen rajoja piti venyttää päivästä toiseen.

Rutinoitumisen huomasi kuitenkin pian. Vanhan tuttuuden, päiviin tottumisen. Kun uppouduin tekemiseeni, tuntui kuin en olisi poissa ollutkaan. 

 

Kotivuosista lasten kanssa nautin valtavasti. Valittiin kirjoista houkuttavimmat ja ahmittiin niitä tarina tarinalta sylikkäin istuen, nökötettiin teattereiden eturiveissä ja kelluttiin kylpylöiden poreissa. Nukuttiin päiväunia ulkoilusta väsyneenä ja askarreltiin mitä mielikuvituksellisempia viritelmiä, leivottiin ja seikkailtiin, tavattiin ystäväperheitä lähes päivittäin ja tehtiin jos jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Naurettiin ja höpötettiin. 

Olin tietoisesti päättänyt pitää kotivuosina työasiat etäämmällä ja antaa ne vuodet täysin lapsille ja perheelle. Sitten aikanaan uudella kipinällä, uusin ajatuksin, ajattelin kotona ollessani. Minulle se sopi ja oli siihen hetkeen onnistunut valinta. 

Nyt töihin palattuani ja viikoittaiseen aikataulutettuun arkeen hypättyäni ymmärrän vieläkin paremmin, miten poikkeuksellisia – ainutlaatuisen hienoja - nuo vuodet olivat. 

 

Sain mahdollisuuden palata työyhteisööni rauhallisin mielin. Palasin rooliin, joka minulla oli ollut ennen lasten syntymää. Sain vastuulleni monet niistä työtehtävistä, joista olin kantanut vastuuta aiemminkin. Vaikka tätä edellyttää lakikin, odottaa perhevapailta palaavaa tutkimusten mukaan silti liian usein tyrmistys. Se johtuu joko merkittävästä muutoksesta työroolissa tai tosiasiasta, ettei ole paikkaa, johon takaisin tullessa asettua. 

 

Perusturvallisuus, jota tulevien tapahtumien ennustettavuus tuo, luo rauhallisuutta. Luottamusta siihen, että elämä kantaa.

On tärkeää tietää, että omasta organisaatiosta löytyy perhevapaalta palaavalle paikka mielekkäine työtehtävineen, kuten lähtiessäkin. Että (pidempäänkin) poissaolleella nähdään arvo vuosien mittaisessa sitoutumisessa ja kehittämisessä, vaikka omaa roolia tuleekin hetken hakeneeksi.

Ymmärrystä siitä, että lasten myötä töihin palaavalla arki ja arvot ovat usein muuttuneet. Ainakin minulle selkiytyi lasten myötä yhä kirkkaammin se, että vaikka pidänkin työstäni, se ei ole elämäntehtäväni. Asioita katsoo pienten lasten vanhempana hyvin toisenlaisin silmin. 


Jos minulla ei olisi ollut työpaikkaa, johon palata, olisinko nauttinut kotivuosista yhtä paljon? Olisinko kantanut huolta tulevaisuudesta silloinkin, kun luin satukirjan rivejä lapset viereeni käpertyneenä ja pohtinut työmahdollisuuksia olematta läsnä eväsretkillä? Olisivatko pelko ja epävarmuus asuneet sydämessäni silloinkin, kun vietin elämäni parhaita vuosia? Olisinko valmistautunut muutokseen yhtä levollisin mielin?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Avaruuskoulu, tonttukoulu, ufokoulu…" luettelee eskarilainen ja muistaa myös glitterkoulun. Kyse on hänen eskariryhmäläisestään, ilmeisesti hieman vilkkaammasta lapsesta. Lapsesta, jota joudutaan toistuvasti pyytää keskittymään ja ohjata rauhallisempien leikkien pariin. 

Avaruuskoulut ja glitterkoulut puolestaan ovat vain muutamia esimerkkejä asioista, joista hän on kiinnostunut ja joista hän kertoo kavereilleen eskaripäivien lomassa. Vilkkaan eloisasti. 

"Kaikki on jossain hyviä. Sillä on hyvä kuvittelu mielessä. Niin hyvää ei oo kenellekään lapsella meidän ryhmässä." 

 

Lapseni näkee asian toisen puolen. Sen, että vilkkaiden askeleiden takana on liuta vahvuuksia. Että kaikki ovat hyviä jossakin. Että pienikin vahvuus voi joskus nousta monien haastavampien asioiden yli. 

"Sellaisella kuvittelulla voi ajatella ihan mitä vain", hän huokaa sängyssä asetellen samalla tyynyään paremmin. "Ihan mitä vain. Vaikka tähdet tähän mun huoneen kattoon ja planeettoja. Se osais ainakin, vaikken mä osaa ihan vielä. Sellaisissa asioissa se on ainakin tosi hyvä."

 

Lista kavereiden erilaisista vahvuuksista ja osaamisista jatkuu vielä pitkään, kun hän pääsee pohdinnoissaan vauhtiin. Useimmat huomioista ovat sellaisia, joihin me aikuiset harvemmin kiinnitämme huomiota. Miten joku on taitava tekemään vohvelikangastyötä tai piirtää kauneimmat yksisarvispiirrokset, sellainen joka aina harjoittelee uudestaan vaikkei vieläkään osaisi, se joka opettaa tekemään rusettisolmua tai aina valmis auttamaan pulkanvetämisessä isonkin mäen päälle. Sellainen, joka muistuttaa, ettei metsässä kävellessä tule luminen oksa kasvoille. 

Vahvuuksien näkeminen. Toisten ihmisten arvostaminen, omana itsenään. 

 

Olin itse juuri ennen lasten nukutuspuuhia purkanut työpäivään liittyvää turhautumista puolisolleni. Takertunut asioihin, jotka tuntuvat yhtäkkiä täysin tarpeettomilta edes keskusteluun nostettaviksi. Sellaisilta, jotka esiin nostettuna saavat suuremman arvon kuin vaivihkaa sivuutettuina. 

Vahvuudet ja onnistumiset. Aion kääntää katseeni vankasti niihin. Jälleen lapseltani oppien. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsen päivähoidossa päiväunien pituus on ikuisuuskysymys, joka nousee toistuvaksi puheenaiheeksi päiväkoti-ikäisten vanhempien kesken. Siitä kuhistaan myös päiväkodin aikuisten kesken. 

 

Ilta venähtää kymmeneen, kun lapsi nukkuu päiväkodissa päiväunet. Sinnikkäin lapsi taistelee unta vastaan lähemmäs puoltayötä. Kotona hän pitää hereillä vanhemman kouluikäisen sisaruksensakin ja aamulla sängyistään kiskotaan väsyneet lapset väkisin ylös. Päiväkotilaista nukuttaa jälleen päiväuniaikaan, koululaista kiukuttaa. Oravanpyörä pyörii pyörimistään. Vanhemmat huokaavat, sillä omille ajatuksille ei jää aikaa lainkaan. 

"Päiväkotilaista nukuttaa jälleen päiväuniaikaan, koululaista kiukuttaa. Oravanpyörä pyörii pyörimistään."

 

Päiväkodissa iltapäivä menee riehumiseksi, kun päiväunet jätetään väliin tai unentarpeinen lapsi herätetään aiemmin. Vilkkaus tarttuu muihinkin lapsiin. Väsynyttä itkettää, harmittaa, eikä pukeminen suju. Kaverinkin kanssa tulee toistuvasti riitaa, josta keskustellaan vanhemman noutaessa lastaan. Rauhallisesta iltapäivästä ei ole tietoakaan ja varhaiskasvattajien ammattiosaamista käytetään pedagogisten päämäärien sijaan tilanteen rauhoittamiseen. 

Varhaiskasvattajat perustelevat, vanhemmat perustelevat. Hikihelmet kohoavat otsalle puolin ja toisin. 

Tunnistatko keskustelun? Sen, jossa oikeastaan lähtökohtakin on molemmilla pohjimmiltaan sama: lapsen riittävä uni ja hyvinvointi. 

 

Päiväkoti-ikäisen lapsen tarve päiväunille on yksilöllinen, mutta tutkimusten mukaan alle kouluikäisen kokonaisunitarve vaihtelee 11-12 tunnin välillä. Se on sidonnainen mm. lapsen hoitopäivän pituuteen, päivän aikana hoidossa toteutuneisiin asioihin ja perheen iltaohjelmaan sekä iltarutiineihin. Hämärä talvipäivä väsyttää lasta siinä missä aikuistakin ja kesän valo tuo toisenlaista jaksamista. 

"Lapselle on tyypillistä, että hän ei ilmaise väsymystään haukottelemalla, vaan väsymys purkautuu usein kiukkuisuutena ja levottomuutena."

 

Meillä keskustelu päiväunitarpeesta päiväkodissa kohdentui aikaan, jolloin kuopus oli juuri täyttänyt kolme vuotta. Hän ei nukkunut kotona päiväunia enää kuin satunnaisesti, mutta menikin mielellään kotona iltaunille puoli kahdeksaan mennessä nukkuen rauhallisesti läpi yön. Arkipäivinä päiväkodin pimeässä nukkarissa hän kuitenkin sulki silmänsä ja olisi hyvillä unenlahjoillaan nukkunut kaksikin tuntia. Kuten arvata saattaa, iltaisin hän höpötteli sängyssään kymmeneen. Pyysi lukemaan vielä sadun jos toisenkin ja huuteli isosiskolleen viereiseen huoneeseen. 

 

Asiassa auttoi keskustelu päiväkodin hoitajien kanssa. Ensin sovittiin, että uniaikaa lyhennettäisiin. Häntä käytiin kevyesti herättelemässä puolta lyhyempien unien jälkeen. Tällä mentiin jonkin aikaa eteenpäin ja iltoihin tuli tasapainoa.

Keväällä hänen ollessaan 3,5-vuotias koettiin toimivimmaksi, että päiväunista luovutaan kokonaan. Hän siirtyi päiväuniajaksi isompien lasten ryhmään viettämään heidän kanssaan rauhallista lepohetkeä ja jatkoi leikkejään omanikäistensä kanssa sen jälkeen. Sovittiin, että jos lapsi jonakin päivänä vaikuttaa väsyneeltä, hoitajat voivat aina katsoa asiaa tilannekohtaisesti omaan osaamiseensa ja lapsen tuntemiseen perustuen. Päiväunet olivat tämän jälkeen koko kevään osalta yhden käden sormilla laskettavissa. Toisaalta niinä päivinä, kun lapsi oli selkeästi ollut väsynyt, hänelle oli ehdotettu nukkumista ja kotiin palasi virkeä lapsi. Satunnainen päiväunien nukkuminen silloin tällöin ei vaikuttanut yöuniin. 

 

Avoin ja toimiva keskusteluyhteys päiväkotiin oli ratkaisu tasapainottuvaan arkeen. He kuuntelivat tarkoin korvin sitä, mitä päiväunet merkitsevät lapsen vuorokausirytmin tasapainon kannalta ja miettivät päiväkodin normaalitoiminnan puitteissa mahdollisuuksia. 

 

Päiväunettomuus tarkoittaa meillä kuitenkin aikaisia iltoja ja sitä, että ystävätapaamiset, harrastukset ja muut perheen yhteiset suunnitelmat painottuvat aikaisiin alkuiltoihin tai viikonloppuihin. lllat yhteiselle tekemiselle jäävät väistämättä lyhyiksi. Kotona pyritään olemaan seitsemän aikoihin iltapalaa ja –suihkua/-kylpyä varten, ja molemmat lapset ovat iltaisin nukkumassa lähtökohtaisesti kahdeksaan mennessä. Nelivuotias nukkuu vilkkaamman päivän jälkeen usein jo puoli kahdeksan aikaan, jolloin hän herää omatahtisesti aamuseitsemään mennessä. Toisinaan jompikumpi selaa vielä hetken sängyssään kirjaa yölamppunsa loisteessa tai vaihtaa nukelleen vaatetta. Joskus lapset pyytävät vielä sänkynsä viereen juttelemaan päivän tapahtumista ja mieltä askarruttavista asioista. 

"Päiväunettomuus on tarkoittanut tinkimistä myöhäisemmistä iltamenoista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta."

 

Rutiineista pidetään kiinni viikonloppuisin. Päiväunettomuus on tarkoittanut tinkimistä myöhäisemmistä iltamenoista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Ollaan näet huomattu, että nukkumaanmenollekin on oltava valmistautumis- ja rauhoittumisaikansa. Vauhtivoimistelun tramppahypyistä tai uimahallin liukumäestä pyjamaan ja levollisesti sänkyyn ei vain hetkessä onnistu, ainakaan meillä. 

Rutiinit näyttäytyvät meidän vanhempien näkökulmasta aikaisina heräämisinä myös viikonloppuaamuina. Juttelu myöhään iltateen ääressä muistuttaa itsestään aamun sikkaraisin silmin, kun lapsilla on energiaa täysmääräisesti aamuseiskalta. 

 

Lapselle on tyypillistä, että hän ei ilmaise väsymystään haukottelemalla, vaan väsymys purkautuu usein kiukkuisuutena ja levottomuutena, oli tutkimustulos, jonka lukeminen aikanaan havahdutti.

Kun samalla on osoitettu, ettei alakoululainen, saati alle kouluikäinen osaa vielä kertoa riittävässä määrin väsymyksestään meidän aikuisten olettamusten vastaisesti, tulee miettineeksi, paljonko tämän päivän vilkkaudesta on sidoksissa niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin lapsen riittämättömiin yöuniin? Miten niitä kompromisseja ja toimivia ratkaisuja tulisi perheissä ja päiväkodeissa tehdä — kenen ehdoilla ja määrittämänä? 

 

Lasten nukkuminen on pohdituttanut aiemminkin:

Suunnitellusti päiväunettomia päiviä - Miten meillä meni kaksivuotiaan kanssa? 
Unipankki räjäytetty - Hei, meillä nukutaan! 
”Mutta kun mä nukun parhaiten sun lähellä” - Onko lapsen nukuttava omassa huoneessaan?
Ihanan hellyttävät ja rasittavan raastavat lapsiperheen iltapuuhat

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu