Kirjoitukset avainsanalla lapsiperhearki

Kaupallinen yhteistyö: Kiddex / Play and Go

 

Leluja kaikkialla. Miten turhauttavaa onkaan siivota samat lelut useita kertoja päivässä. Huomaan ärtymystasoni nousevan viimeistään silloin, kun vien viidettä kertaa päivän aikana samat kiilusilmäiset kissat lapsen huoneeseen ja huomaan sivusilmällä lasten jo kärräävän nukenrattaissa Ti Ti nalle-pehmoja kohti samaa olohuoneen kulmaa, jonne he yleensä rakentavat majan.

Tajusin tosin, että taitaa olla epäreilua pyytää heitä leikkimään vain omissa huoneissaan tai olemaan rakentamatta majoja olohuoneen nurkkaan toista tai kolmatta - sadattakin - kertaa. Meidän kaikkien kotihan tämä on, se, jossa jokaisella tulee olla oma tilansa ja mahdollisuus silmät loistaen toteuttaa omia unelmia. 

 

Meidän lasten parhaita leikkejä ovat nyt majat, jonne kuljetetaan joka ikinen pehmolelu asumaan ja nukke hoidettavaksi. Oikeastaan ne kulkeutuvat sinne vähän kuin vaivihkaa, ensin viedään yksi, sitten toinen. Uusien leikki-ideoiden tullessa lelut jäävät nurkkaan nököttämään.

 

Pidän siinä määrin järjestyksessä olevasta kodista, etten ole oppinut näinä viitenä äitivuotenakaan elämään hallitussa kaaoksessa, saati sopeuttamaan itseäni kaikkialla lojuviin leluihin. Yhdyn tutkimustuloksiin, jonka mukaan sotkuinen koti heikentää hyvinvointia. Ainakin mun. Niinpä neuvotteluja omien leikkien siivoamisesta käydään jatkuvasti. Välillä tuloksetta.  

Play and Go:n leikkimatto, jonka saa myös kätevästi säilytyspussiksi, kätkee nykyisin sisäänsä niin ne kymmenet kiilusilmät kuin muutkin pehmot silloin, kun niitä tarvitsee siirtää majaleikeistä omiin huoneisiin. Tytöt saavat omatoimisestikin leikkimaton kiinni ja joko vetävät sitä perässään tai kantavat yhdessä. Järjestelmällisyyttä ja muistuttelua tarvitaan edelleenkin, mutta pientä toiveikkuutta on havaittavissa. 

Yhä taituroin, tarvitseeko leluja purkaa säilytyspussin sisältä, vai saako ne jättää huoneen nurkkaan sellaisenaan seuraavaa leikkiä odottamaan. Toistaiseksi odottavat, yksi asia kerrallaan. Sitä paitsi näissä Play and Go:n matoissa on kivoja kuoseja, etenkin meidän tyyliin uudet hempeät Disneyn Minnit ja Mikit, joten säilytyskassia voi kauniisti pitää esilläkin. 

 

Iänikuiseen pikku-Lego-pulmaankin ne vastaavat. Legoleikki kun on idearikkainta silloin, kun Legot voi kaataa lattialle ja poimia lukuisten pienten joukosta sen sopivimman. Leikkimatto alle, Lego-laatikko nurin ja humps, rakentamisen pariin.

 

Kaikki vaatii aikaa, niinhän sitä sanotaan. Yritän kuitenkin olla järjestelmällinen pyytäen lapsia siivoamaan jälkensä. Muuten ne Peppi Pitkätossut ja yksisarvislelut vain vaihtuvat vuosien kuluttua teini-ikäisten lattialla lojuviin sukkiin ja paitoihin. Todennäköisesti käyn nämä keskustelut aikanaan joka tapauksessa, mutta josko edes yrittäisin viitoittaa suuntaa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kukaan meistä ei haluaisi jäädä yksin. Et sinä, en minä.

 

Kaikkein riipaisevimmalta tuntuisi ajatella yksinäisyyttä oman lapsen kohdalle. Sitä, ettei hänellä olisi ketään. Että hän ei pääsisi mukaan päiväkotileikkeihin eikä hänen puuttumistaan päiväkotiryhmästä edes huomattaisi, jokaisella kun olisi se oma kaverinsa.

 

Tai ettei hän koulumaailmassakaan löytäisi omaa paikkaansa ja viettäisi välitunnit piinaavan yksin. Jäisi ilman syntymäpäiväkutsua tai omiin juhliin ei tulisi ketään (kts. apuun Hätävaravieraat-ryhmä). Tai ystävyys niin erottamattomaan naapurin lapseen muuttaisikin koulun alkaessa muotoaan, saisi säröjä, kuten Sattumia ja Suklaarakeita-blogissa koskettavasti kuvataan. Harrastuksissa tulisi valituksi joukkuepeleihin aina viimeisenä ja jäisi pukukopeissa seuraamaan muiden iloista juttelua syrjemmältä. Kukaan ei kysyisi juuri häneltä, miten hänen päivänsä on sujunut.  

 

Sydämen särkevää olisi huomata, ettei oma lapsi löytäisi paikkaansa - juuri sitä, jossa hänen olisi hyvä ja turvallinen olla, jossa hän on hyväksytty omana itsenään. 

 

Yksinäisyys vaivaa suomalaisia. Jopa joka viidennen sanotaan kokevan yksinäisyyttä, eikä yksinäisyys katso ikää. Kukaan ei halua myöntää olevansa yksinäinen, eikä jäävänsä yksin. Silti joka neljäs yksinäisyyttä kokeva aikuinen olisi valmis jopa alentamaan elintasoaan, jos saisi edes yhden ystävän. 

 

Jos yksinäisyys on alkanut lapsuudessa, se jatkuu useimmiten nuoruudessa aina aikuisuuteen asti, osoittavat tutkimukset. Ajatus pienestä eskarilaisesta etsimässä omaa ystäväänsä vielä lukiovuosienkin alkaessa tuntuu lohduttomalta. 

 

Mitä yksinäisyydelle voisi tehdä? Onko se vain yksilöstä kiinni vai voisiko kuka tahansa vaikuttaa? Tai miten siihen ylipäätään vaikutetaan? 

 

Miten vanhempi voi tukea lasten ystävyyssuhteita? 

Pienten tyttöjen äitinä pysähdyn aika ajoin miettimään, miten voisimme vanhempina tukea lasten ystävyyssuhteiden syntymistä ja vahvistaa niitä lasten omin keinoin, mutta meidän vanhempien myötävaikuttamana. Lapset oppivat sosiaalisia taitoja ja suhteita olemalla toisten lasten kanssa. Lapset voivat löytää ystäviä vain silloin, kun heillä on ylipäätään mahdollisuus tavata samanikäisiä ja etsiä sitä, jonka kanssa leikit ja yhteiset tekemiset voisivat sujua. 

 

Vaikka joillekin lapsille on luontevaa mennä mukaan uusiinkin leikkeihin hyvin mutkattomasti, on vanhemman silti tuettava peruskäytöstapojen omaksumista; sitä miten kiitetään, jutellaan ja ylipäätään tervehditään uutta kaveria tai sitä, miten toimitaan mahdollisissa ristiriitatilanteissa.

 

Meistä jokainen muistanee omasta lapsuudestaan sen harmittavan hetken, jossa omat leikit keskeytettiin ilman tilannetajua. Mukaan rynnäten, leikin kulkua seuraamatta tai leikkijöitä kunnioittamatta. Niihin vuosikymmenten takaisiin muistoihini palaan itse hetkinä, joina käyn lasten kanssa keskustelua siitä, miten leikeissä tulee antaa tilaa kaikkien ideoille ja pyrkiä muistamaan leikkikavereiden erilaisuus. Kavereiden kanssa toimiminen ei siis niinkään ole sisäsyntyinen ominaisuus, joka toisilla on ja toisilla ei, vaan taito, jota voi harjoitella, muistuttaa oivasti kaveritaidoista kirjoittanut Älyllistä äitiyttä-bloggaaja. 

 

Näen, että meidän vanhempien rooli on erityisen suuri siinä, miten lasten kaverisuhteita ylläpidetään. Näin etenkin silloin, kun lapset ovat päiväkoti-ikäisiä tai asuvat pidemmän matkan päässä toisistaan. Uskon, että yksi parhaista tavoista vahvistaa ja ylläpitää pysyviä kaverisuhteita lasten välillä, on järjestää heille mahdollisuuksia kahdenkeskisiin leikkihetkiin omassa kodissa.

 

Vanhemmilta se vaatii väistämättä aikaa ja omasta ajasta tinkimistä, aikataulujen sumplimista ja toisinaan myös sitä, että löydettävä muutama ystävällinen sananen senkin lapsen vanhemman kanssa, jonka kanssa ei tunnu olevan mitään juteltavaa. Hyvistä vinkeistä esimerkiksi puistokaverin leikkitreffeille kutsumiseen vinkkaa myös bloggaajakollegani Älyllistä äitiyttä.

 

Koti on paikoista se rakkain, se jonne tahtoisi kutsua vain ihan lähimmät. Turvasatama, jossa haluaisi olla päivän vastuiden jälkeen vailla velvollisuuksia. Päiväkoti-ikäisten kavereiden kutsuminen kotiin tarkoittaa väistämättä sitä, että leikkihetken ajan olet omien lastesi lisäksi vastuussa lisälapsesta - leikkien sujumisen seuraamisesta ja ristiriitatilanteiden ratkaisemisesta, toisten kurahousujen pukemisesta yksien sijaan. Siitä, että katat välipalan toisellekin ja varaudut vastaamaan ylimääräiseen vessasta kaikuvaan "valmis"-huutoon. 

 

Ovien avaaminen lasten ystäville mahdollistaa kuitenkin sen, että lapsi voi tutustua mieluisaan kaveriin rauhassa ilman hälyä. Tai kutsua kotiin vieraamman lapsen, joka vaikuttaisi lapsen mielestä tutustumisen arvoiselta, omanlaiselta.

 

Ystävyyssuhteita solmivat toki lapset keskenään ja näen, että jo heidän ikäisillään kaverisuhteiden tulee tuntua omilta, ei aikuisten toimesta väkisin ohjatuilta. Sen, että vanhemmat ovat hyviä ystäviä keskenään tai naapurissa asuu juuri samanikäinen lapsi, ei voi olettaa johtavan lasten ystävyyteen. Silti koen, että meillä vanhemmillakin on mahdollisuus monin tavoin pyrkiä tukemaan kaverisuhteiden syntyä ja vahvistumista - omien lastemme parhaaksi.  

 

PS. Meillä on viime viikot käyty paljon (kai ikuista) keskustelua lasten syntymäpäiväjuhlista ja siitä, keitä kutsutaan mukaan päiväkotiryhmästä. Palaan näihin ajatuksiin lähipäivinä. 

 

- - - -

Lapsiperhearkeamme voit seurata myös Facebookissa sekä päivittäin uusin kuvatarinoin Instagramissa. Lapsiperhe-elämän syvällisempien pohdintojen ohella syysseikkailuja, synttärijuhlia, askarteluvinkkejä, päiväkotiajatuksia, alkavaa joulun odotusta ja kurkistuksia tyttöjen huoneisiin lasten toivoessa omia sisustusideoitaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tuttu huone muuttuu pelottavaksi, kun valot sammuvat. Tutut lelut saavat vieraita hahmoja. Kaapin hyllyllä olevan leluapinan silmät alkavat tuijottaa sänkyyn päin siten, että se on käännettävä toiseen suuntaan. ”Äiti, jätäthän oven auki, ihan seinään saakka, että mä kuulen teidän äänet keittiöstä?”, varmistaa lapsi vielä iltahalausten jälkeen.

 

Syksy pimenevine iltoineen nostaa jälleen esiin pimeään liittyvät pelot lapsiperheissä. Pimeän pelko ja painajaiset alkavat useimmilla lapsilla 3-4 vuoden iässä.

Kuva Anneli Kannon kirjasta Paavo Virtanen ja pimeys / Karisto

 

Pelon keskeinen tehtävä on suojata lasta maailmassa, jota hän ei voi ymmärtää. Pimeän pelkoa on selitetty sillä, että ihmisen hämäränäkö on heikko yöeläimiin verrattuna, minkä vuoksi ihminen tuntee itsensä suojattomaksi pimeässä. Pimeässä lapsi on epävarma, koska näköaisti merkittävänä aistina ei toimi niin hyvin kuin valoisassa.

 

Toisaalta myös lapsen vilkas mielikuvitus voi loihtia huoneen hämyisille, päivänvalossa hyvinkin tutuille hahmoille toisenkin merkityksen, jolloin huone on täynnä kummituksia ja muita mielikuvitushahmoja. Koska mielikuvissa kaikki on mahdollista, kuvittelu laajentaa lapsen kokemusmaailmaa rajattomasti, viittaa Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

 

Pian viisivuotiaallemme pimeän pelko iski vuosi sitten syksyllä, juuri samoihin aikoihin kesäisten iltojen hämärtyessä kuin tänäkin vuonna. Silloin hän pohti lähes päivittäin mörköjen ja kummitusten olemassaoloa, ja sitä, missä ne oikeastaan ovat. ”Äiti, eihän kummituksia tarvitse pelätä?”-pohdintaan ei riittänyt vakuuttelu, että ei, niitä ei tarvitse pelätä, sillä niitä ei ole edes olemassa. Jatkokysymys kun oli useimmiten ”mutta miksi sitten niistä puhutaan?” Sitä paitsi niinhän itsekin lapsena aprikoin kummitusten olemassaoloa. Mietin, piiloutuvatko ne mun ja pikkusiskoni kerrossängyn alle ja heräävät sieltä yön pimeydessä. Välillä uskalsin kurkistaa sängyn alle varovaisesti, useimmiten en.

 

Esikoisen kohdalla pimeän pelko näyttäytyy tänä syksynä ennen kaikkea toiveena jättää oman huoneen ovi täysin auki ja haluna pitää yövalo tuomassa pehmeää valoa aamuun saakka. Viime talvinen ratkaisu riittävästi valaisevasta, lapselle mieleisestä yövalosta oli silloin erinomainen valinta rauhoittamaan nukahtamisvaihetta.

 

Mielikuvitushahmoista keskustellaan yhä - niistä joita lapsi itsekin nostaa päiväkotileikkeihin mukaan, mutta sitten illalla samaisia salamyhkäisiä nappisilmiä sängyssään pelkää. Nappisilmiä ollaankin leikkimielisesti etsitty taskulampun kanssa kaapeista ja lelulaatikoiden takaa todeten, että huoneessa on todellakin yhtä levollista olla kuin päiväsaikaan valoisalla.

Kuva Anneli Kannon kirjasta Paavo Virtanen ja pimeys / Karisto

 

Pimeän pelot näyttäytyvät myös kolmevuotiaalla kuopuksellamme. Hän on viime viikot heräillyt öisin pyytäen viereen ja todeten, että hänen huoneessaan on liian pimeää. Kysyttäessä hän ei osaa ainakaan tuoda esiin mielikuvitusolentoja, vaan kyse on yksinkertaisesti pimeästä. Siitä, ettei hän näe kuten kesällä. Häneltäkin löytyy yövalo, mutta toisen hankinta on ajankohtainen. Tai oikeastaan kahden; läpi yön valaisevan ja sellaisen, joka valaisee nukahtamiseen saakka itsekseen sammuen.

 

Toisinaan ajatellaan, että peloista puhuminen voi voimistaa niitä. Näin etenkin lapsilla silloin, jos aiheeseen on vaikea tarttua konkreettisesti. On kuitenkin osoitettu, että pelkoja käsittelemällä voidaan rakentaa lapsen kykyä kohdata niitä ja hahmottaa sitä, mikä on todellista ja mikä mahdollisesti mielikuvituksen tai tietyn ikäisen kehitysvaiheen tuottamaa. Meillä on juteltu pimeään liittyvistä peloista paljon. Sain tosin vinkin, että nukahtamiseen liittyvistä peloista kannattaa keskustella päiväsaikaan, etteivät pelot nouse iltaisin entistä vahvempina.

 

Keväällä kyselin kirjoja, joissa käytäisiin satujen kautta läpi pimeyttä, pimeän pelkoa ja mahdollisesti kummituksia. Näistä muutamiin palaan blogissani lähiaikoina, sillä uskon, että sadut ovat yksi hyvistä tavoista käsitellä asioita ja avata keskusteluja luonnollisesti. Osin olen yllättynyt, sillä kun tiedän pimeän pelon koskettavan jossakin vaiheessa lähes jokaista lasta, oletin, että siitä olisi kirjoitettu kirja, jos toinenkin. Onko sinulla vinkata hyviä satukirjoja aihetta sivuten?

 

Syysiltoina laskeutuva pimeys on siis lapsiperhearjessa muutakin kuin kynttilöiden sytyttelyä iltateen valossa. Onneksi lasten kasvaessa kaikesta pystyy juttelemaan ja asioita selittämään tilanteita avaten.

 

Onko teidän perheellä jakaa hyviä vinkkejä pimeän pelkoon ja sen voittamiseen?

 

- - -

Pimeän pelosta lapsiperheessä olen kirjoittanut myös aiemmin:

Onko teilläkin mörköjä ja kummituksia? - Nelivuotiaan pimeän pelko

”Susit tulee öisin, ne raapii ja saako ne mut kiinni” – Kun mielikuvitus luo pelkoja nukkumaan menoon

Kommentit (2)

Iita.

Meillä käytiin näitä samoja juttuja läpi aikoinaan esikoisen kanssa. 4-vuotiaana hänellä oli mörkövaihe pahimmillaan ja silloin meille lanseerattiin käyttöön mörkösuihke joka ajaa kaikki möröt pois. Olin hankkinut suihkepullon jonka olin tuunannut tarroilla aiheeseen sopivaksi ja siitä suihkauteltiin illalla unille mennessä muutama suihkaus mörkösuihketta (vettä) hänen huoneeseensa. Tyttö tiesi ja järkeili ettei mörköjä oikeasti ole mutta suihke vahvisti omaa uskoa ja nukkumaan mentiin rauhallisin mielin 👍

Vierailija

Oli jälleen kerran hyvin kirjoitettua tietoa perheen pienten peloista. Kiitos.😊 Muistan aikoinaan, että me kans luettiin pelkoihin liittyviä satuja. Niitä löytyi kirjastosta -nimiä en enää muista. Huippu juttu oli myös eskari- ikäisen kanssa se-ja-se pelon kysyttämis ohjelma - joka on MLL: n sivuston työkaluissa. Ja toisen kanssa toimi Ben Furmanin muksuoppi - käännettiin ongelma taidoksi ja askelmien mukaisesti edettiin ja opittiin nukkumaan yövalon kanssa pelkäämättä kummituksia tai muita mielikuvitusjuttuja 😊

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Esikoisen ystävän äidiltä tullut viesti lasten leikkihetken jälkeen pysäytti: ”Kiitos että A sai tulla meille, oli tosi hauskaa.”

 

Kotiin oli juuri palannut tyttö, jolla oli niin hurjan paljon kerrottavaa leikkihetkestä ystävänsä luona, ettei hän malttanut pysyä paikoillaan. Hän pomppi ja touhusi innoissaan kertoen samalla lähes hengästyneenä siitä, miten he olivat juosseet kilpaa ulkona, piirtäneet vierekkäin ja jutelleet. Miten ystävän kertoma asia oli naurattanut ja kuinka monta kertaa oli halannut. ”Äiti, tosi monesti halattiin ja mä nostin ilmaankin.”

 

Ilo loisti lapsen silmistä kauas. Hänen olemuksensa huokui hyvää mieltä ja onnellisuutta. Sitä, että hän oli pidetty ja hyväksytty juuri itsenään. Miten valtavan tärkeää se kokemus on jo pienelle ihmiselle – tai erityisesti oikeastaan hänelle, kun taitoa suodattaa tunnetiloja ei ole vielä samassa määrin kuin meillä aikuisilla.

 

Vanhempana koen lasten keskinäisistä leikkihetkistä kiitollisuutta. Minun tyttöni solmii omia, itselleen tärkeitä ihmissuhteita. Niitä omannäköisiään sellaisten lasten kanssa, joiden seurassa hän viihtyy. Hän saa ystäviä ja oppii vuorovaikutustaitoja, etsii ja löytää paikkaansa tässä maailmassa kokeillen omia siipiään.

 

”Kiitos, että sai tulla meille” oli silti viesti, joka havahdutti. Se kertoi, että ystävä oli odottanut ystäväänsä. Sanaan ”sai” sisältyi myös luottamus siitä, että vanhempi luottaa oman lapsensa toisen aikuisen huomaan. Päiväkotipolkujen erottua pienten ystävyys voi yhä jatkua ja kasvaa päiväkodin ulkopuolella.

 

Pieniä, mutta merkityksellisiä sanavalintoja. Pitkälle kantavia tekoja.

 

Miten sinä huomioit sitä, että lapsellasi on mahdollisuus leikkitapaamisiin omien ystäviensä kanssa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram