Kirjoitukset avainsanalla lapsiperhearki

”Päiväkodissa täytyy kertoa kaikki”, painotti pian viisivuotias tomerasti päätä nyökyttäen.

”Ihan kaikki”, hän jatkoi. ”Silloin kun kysytään (viikonloppu)kuulumisia, pitäis kertoa kaikki mitä on tehnyt ja mitä muistaa.”

 

Hän aloittaa päiväkodin pitkän kesäloman jälkeen vasta pitkällä elokuulla, mutta päivän tapahtumista innostuttuaan muisti yhtäkkiä haluavansa jakaa hetket palatessaan päiväkotikavereidensa kanssa. 

Kaksi lepakkoa ja taivaan kirkkain tähti, Sirius, raapustettiin hänen vihkoonsa. ”Tänään oli kiva päivä”, päättyi kuulumistarina ennen omin hapuilevin aakkosin kirjoitettua omaa nimeä. 

”Kertoisitko, jos kotona kinattais?”

Lapsen vilpittömyys jäi mietityttämään. Se, että hän koki aidosti, että hänen tulisi kysyttäessä kertoa mahdollisimman totuudenmukaisesti. 

Keskustelua jatkettiinkin seuraavana päivänä.

”Mähän sanoin, että kaiken. Vaikka en mä kyllä kaikkea muista. Joskus en meinaa muistaa mitään”, hän pohti.

 

”Kertoisitko, jos kotona kinattais?”, kysyin vaivihkaa ja mietin korvat punaisina, miten monta kertaa olin ojentanut häntä ruokapöydässä aloillaan istumisesta. ”Joo”, sain kuittauksen, ”muttei siinä oo mitään jännittävää niinkuin lepakoissa ja Siriuksessa.”

 

Miten usein puhutaankaan siitä, että päiväkodeissa tiedetään perheistä likipitäen yhtä paljon kuin kodeissa.

Lapset kertovat ja luottavat. Haluavat toimia pyydetyn mukaisesti, vaikkapa kuulumisia kertoen. 

 

Siksikin päiväkotien rooli on tärkeä osana perheiden ja erityisesti lasten hyvinvointia. Asioihin ja kotien tilanteisiin päästään toivottavasti arjen puuhia seuratessa nopeasti kiinni. Ennaltaehkäisevästi. Neuvolakäynnit kun tuon ikäisillä ovat jo kovin harvassa. 

 

Lasten ympärillä olevalla varhaiskasvatuksen tukiverkolla on paikkansa monin tavoin kouluun valmistavan pedagogiikan rinnalla. Onneksi.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Kouluikäiset lapset omiin pukuhuoneisiin”, lukee uimahallin infon ohjeistuksessa. Moni koulunsa tänä syksynä aloittava on muutoksen edessä. Jatkossa uimahallin pukuhuoneisiin mennään oman sukupuolen määrittämänä riippumatta siitä, kumpi vanhemmista on mukana.

 

Käytännössä tämä tarkoittaa meillä, että lähes poikkeuksetta isänsä kanssa uimassa käyvän kuusivuotiaamme tulisi suoriutua pukuhuoneesta ja suihkusta itsenäisesti. Pikkusiskolla on lupa mennä isänsä kanssa vielä muutamat vuodet. 

 

Ikärajan veto koululaisiin ja alle kouluikäisiin on helppo. Konkreettisesti määritettävä.

 

Siinä, missä esikoiseni tuntuu vielä niin kovin pieneltä vastaamaan itsestään niin pesutiloissa shampoineen kuin muutoinkin isossa maailmassa, en myöskään osaa oikein määritellä muutakaan selkeää ikärajaa. Yhtä keinotekoinen se olisi; kahdeksan tai kymmenenkin. Vai keksitkö parempaa?

 

Tietoisuus omasta vartalosta lisääntyy koulun alkaessa. Ollaan enemmän tyttöjä ja poikia, puhutaan pimpeistä ja pippeleistä. 

 

Kyse on myös heräävästä tarpeesta yksityisyyteen. Siitä, että halutaan pukeutua hieman suojatummin. Vaikkei lasta todennäköisesti vielä haittaisi vieras keski-ikäinen vastakkaisen sukupuolen edustaja, en tiedä, moniko kouluikäinen tyttö haluaisi pukeutua tai saunoa oman luokan pojan kanssa? 

 

”Sun äitillä on isot tissit”, oli lapsen koulukaveri kommentoinut koulussa tuttavaperheen lapselle nähtyään äidin uimahallin suihkussa. Kotona ollutta lasta nolotti. Hänen mielestä äidin tissit eivät kuuluneet oman luokan pojalle. Yksityisyyden rajat ulottuvat muuhunkin perheeseen. 

 

Samaan alastomuus- ja yksityisyysnäkökulmaa sivuavat kesäiset uimarannat. Kesäisin ja etenkin etelän lomakohteissa näkyy paljon lapsia joko alastomina tai tyttöjä pelkillä bikinialaosilla. Minkä ikäinen lapsi voi uida ilman uimapukua? 

 

Vaikka alastomuus tuntuisi lapsesta luonnolliselta niin uidessa kuin uimahallin pesutiloissa, milloin on aikuisen tehtävä suojata lasta epäsopivilta - vieraiden aikuisten ja tuttujen omanikäisten - katseilta? 

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

On tässä toinenkin näkökulma: turvallisuus! Moni kouluikäinen on vielä uimataidoton. Menin kylpylään pojan 7v ja tytön 5v kanssa. Mietin, että ihanko oikeasti minun pitäisi päästää 7v poika yksin miesten puolelle. Pikaisen suihkun jälkeen hän ehtii altaaseen 5 minuutissa, kun minulla kestää kaksien pitkien hiusten pesemisessä vähintään vartti. Kuka on vastuussa, jos hänelle tuon 10min aikana sattuu jotain? Ratkaisin ongelman sanomalla poikaa nuoremmaksi ja ottamalla naisten puolelle.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Neljä viikkoa sitten tehtiin vakaa päätös, että meidän kodissa harkitaan jokainen ostos hyvin tarkkaan. Ostetaan vain tarpeeseen ja suunnitellaan asioita vieläkin pitkäjänteisemmin. Annetaan ikäänkuin myös lupa tämän kaiken ärsyketulvan keskellä — tai siitä huolimatta — olla ostamatta. Kokeilujakso määriteltiin jatkumaan marraskuulle ja mukaan innostui useampikin ystäväperhe. (Aloitustekstini: Älä-osta(-juuri)-mitään — Tuletko mukaan?

Mennyt kuukausi on saanut pohtimaan, moniko ostoksista perustuu aitoon tarpeeseen ja moniko (ainakin osin) luotuun tarpeeseen. Yllättävänkin moni jälkimmäiseen ainakin keskivertokuluttajalla, veikkaan. 

 

Postiluukusta tulleita mainoksia en ole selannut pitkään aikaan. En tutki huonekaluliikkeen kuvastoa etsiäkseni uutta mattoa, enkä tartu urheilukaupan syyskuvastoon ulkoilutakin toivossa. Huonekalut ja muut kodin sisustusjutut hankitaan, kun niille on tarvetta, eikä silloin jäädä odottamaan tarjouslehtistä postiluukusta. 

Nettimainonnalle olen sen sijaan hyvinkin altis. Siksi jätin suosiolla seuraamatta vaatefirmojen sivustot, joilta olin aiemmin tehnyt suuriakin ostoksia etenkin lapsille. Heräteostokset, nehän ne katalimpia ovat. Etenkin jos sattuu olemaan kuluttajaprofiililtaan melkoisen avokätinen, eikä ihan aina siinä hyvässä merkityksessä. 

Päätin myös kaikki markkinointiuutiskirjeet. Unsubscribe-nappia on tullut klikattua useammin kuin koskaan aiemmin. Tiedän huolestuttavankin tarkkaan, milloin kausialet alkavat, joten niin halutessani — ja tarvitessani — pystyn edelleen navigoimaan heidän sivuilleen. Nyt en kuitenkaan koe houkutusta hankkia lapselle leggareita vain siksi, että uutiskirje muistuttaa vastustamattoman kauniista housuista. 

Viikkojen edetessä lempivaatekauppani netissä suorastaan villiintyivät "vain tänään kaikki -30%"-tarjouksin. Markkinoinnin automaation keinoin sähköpostini täyttyi toinen toistaan houkuttavimmista juuri minulle kohdennetuista eduista ja yritykset kertoivat kaipaavansa minua. Päätin, etten edes vilkaise niitä. 

 

Esikoisemme aloittaa elokuussa koulun. Hän on venähtänyt kesän aikana paljon pituutta, joten hän tulee tarvitsemaan uutta vaatetta koulun alkuun. Niiden hankinnassa kuuntelen vieläkin tarkemmalla korvalla lapsen omia näkemyksiä. Normaalisti näet ostaisin hänelle uusia vaatteita siinä määrin, että osa ehtisi rehellisyyden nimissä vain käyttöönottopesuun — ja jokunen saisi värinsä tai materiaalinsa puolesta lapselta täystyrmäyksen jääden vaatekaapin pohjalle. 

Odotan myös pääseväni valitsemaan hänen kanssaan koulutarvikkeita ja ensimmäistä koulureppua. Koulupöytäkin on jo katsottuna uutta, alkavaa polkua tukemaan. Toisaalta hän itse toivoi käyttöön vanhaa penaaliaan ja etsi joukon kyniä, jotka tahtoo kuulemma ainakin ottaa kouluun mukaan. Juuri sitä seuraankin nyt toisin silmin — mitä lapseni toivoo ja mitä kaikkea siihen päälle itse kuorruttaisin vanhemmuuden innolla. 

 

Moni käyttäytymismalli ja hankinta perustuu tottumukseen tai helppouden maksimointiin.

Huomaan, miten helposti ostoskoriin livahtaisi tarpeettomia hankintoja. Hapuilin esimerkiksi kaupassa aurinkovoidetta. Sinänsä varsin tarpeellista, mutta kotoa lasten päiväkotirepuista jo tuplakappalein löytyvää. Ostamisen sijaan totesin, että voihan niitä päiväkotiin tarkoitettuja ottaa kotikäyttöönkin etenkin, kun molemmilla oli enää muutama hoitopäivä jäljellä ennen pitkiä kesälomia.

Lastenvaatteissa mainitsemani helppouspyrkimyksen huomaa erityisen hyvin kumppareissa ja kuravaatteissa. En edes tiedä, miten monet kuravaatteet hanskoineen ja sadehattuineen lapsille on hankittu heidän päiväkotivuosinaan; päiväkotiin, kotiin, syksyksi tavalliset ja viileämpää kohden vuorelliset ja vähintään tuplat molemmille. Käsi sydämellä: Aika harvoin me ollaan kotona rämmitty sateisessa metsässä, vaan odotettu sateen taukoamista. Silloin taas pärjää niillä laadukkailla Goretexeillakin aika pitkälle. Tai voihan sitä ottaa tietyillä keleillä sadevaatteet viikonlopuksi kotiin. Kumppareiden osalta arvostan kyllä edelleen useamman saatavillaolopaikan vaivattomuutta.

 

Yllätyin, miten paljon ruokaostoksiin liittyy heräteostoja. Etenkin nälkäisenä. Aiemmin mukaan tarttui lähes viikoittain valmistiskin lämmintä lohta tai salaatteja ja vasta kotona mieleen muistui jääkaapissa odottava, edellispäivänä valmistettu ruoka. Maustehyllyn ohitse kävellessä nostin usein kärryyn kanelin ja uuden mustapippurin. Ihan vain varalta. Olikohan niitä lasten toivomia fetoja jääkaapissa sittenkään (joo, kaksi rasiaa) ja kaakaokin taisi olla lopussa (kolmannesta purkista päätellen ajattelin niin viime ja toissa kauppareissullakin). Suunnittelemattomuuden takia ruoka-aineita jäi paljon käyttämättä, sillä kanelista, fetasta ja kaakaosta harvemmin ainakaan mattimeikäläinen taikoo suurta gourmeeateriaa. 

Nyt toteutettavalla ruokasuunnittelulla ja viikon ruokalistalla heräteostokset jäävät pois, tai ainakin selkeästi satunnaisemmiksi. Sitä paitsi ruoka on vaihtelevampaa ja ruuanlaitto entistä mukavampaa, kun jo viikonloppuna miettii loppuviikolle saakka, eikä tee paniikkiratkaisuna useamman kerran viikossa samaa tuttua ja takuuvarmaa koko perheen näkökulmasta. 

 

Lähtökohtana ei ollut rahan säästäminen, mutta huomaamatta niinkin näyttää perushankintojen osalta käyvän. Haluan kuitenkin, että elämämme on sellaista kuin sen toivommekin olevan. Totesin jo alussa, että elämykset eivät joudu tämän osalta syyniin. Olemme kiertäneet kesäteattereita tai erilaisia perhekohteita edelleen viikoittain. Niissä tärkeimpiä ovat hetket — se, että perheemme tekee jotakin joko yhdessä tai ystävien kanssa. 

Kyse onkin nyt ennen kaikkea suhteesta tavaraan ja suunnitelmallisuudesta hankinnoissa. Aika moni asioista on sellainen, mitä luulee tarvitsevansa. Hetken pidempään mietittyään saattaa huomata tarpeen muuttuneen. Tai tajuta, ettei sitä ollut alun perinkään. Ostamisen tarve. Kuka sen muuten ylipäätään määrittää?

 

"Äiti, tarvitsisin uuden muistikirjan, koska kaikkiin on piirretty sivut melkein täyteen ja haluaisin harjoitella kirjaimia", totesi syksyllä koulunsa aloittava tavaroita järjestellessään. Perusteltu syy, joten saatetaan poiketa kirjakauppaan. 

Muistikirja on muuten ensimmäinen asia, jota kumpikaan lapsista huomasi ylipäätään toivoa. Pian viisivuotiaalle kuopukselle yhtään mainittavaa tarvetta ei ole ilmaantunut vieläkään. Edes leluja. He ovat tyytyväisiä siihen, mitä heillä on. Aika monta tavaraa olisin saattanut heille aiemmin tässä ajassa hankkia. Kuvittelemastani tarpeesta. 

 

Havaintoja tähän saakka:

  1. Yllättävän moni tarve on kuviteltu. Mieti, mitä aidosti tarvitset 
  2. Mieti myös, mistä nautit ja mikä tuo iloa. Panosta erityisesti siihen
  3. Lapset toivovat todennäköisesti vieläkin vähemmän tavaraa kuin olit odottanut
  4. Huolellinen ruokasuunnittelu helpottaa arkea, lisää ruuan monipuolisuutta ja vähentää heräteostoksia, joista osa päätyisi jätteeksi
  5. Anna itsellesi lupa olla ostamatta

 

Mitä kuviteltuja tarpeita sinä tunnistat omasta ostokäyttäytymisestäsi?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Näinä öinä lastenhuoneet ovat hiljaisia. Hyvin hiljaisia. Liian hiljaisia.

 

Lapset ovat yökylässä isovanhemmillaan. Odotetulla kesälomareissullaan maaseudun rauhassa, satojen kilometrien päässä kotoaan. He keinuvat, retkeilevät ja käyvät kastamassa varpaansa rantaveteen. Samassa rannassa, jossa minäkin lapsuuteni uin ja istuin mato-ongella rantakivellä. 

 

He keräävät mummolleen päivänkakkarakimput pellon reunasta ja kantavat liloja ohdakkeita vesilasiin. Tuovat pöydälle uuden kimpun jokaiselta retkeltään, vanhan maalaistalon tunnelmaan sopien. He ajavat vaarin kanssa ajettavaa ruohonleikkuria ja kulkevat käsi vaarinsa isossa ja turvallisessa kädessä pikkupolkua riihelle metsän laitaan. 

 

Rakentavat iltaisin pyjamissaan samoilla Legoilla kuin minä vuosikymmeniä sitten, höpöttävät iltapalapöydässä tarinoitaan ja kertovat lapsen innolla päivän asioista ja tulevista suunnitelmista. Nukahtavat levollisesti tuhisten ja näkevät onnellisia unia mummonsa vieressä nukkuen.

 

Kun sammutan yöpöydän lampun kotona, tunnen ikävää. Haikeutta. Iloa heidän ilostaan. 

 

Tunnen onnellisuutta siitä, että saan olla heidän äitinsä. Kiitollisuutta siitä, että heillä on isovanhempansa, yhä molemmilta puolin. 

 

Sade ropisee ikkunan takana. Heinäkuisessa yössä on hämärää. Sateesta huolimatta hiljaista. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu