Kirjoitukset avainsanalla itsenäistyminen

Esikoisemme aloittaa syksyllä koulun. Tulevaan koulunaloitukseen liittyy ensimmäisen luokan laaja terveystarkastus, jossa sekä tuleva ekaluokkalainen että hänen perheensä tavataan ennen koulun aloitusta ja ensimmäisen kouluvuoden lopussa. Tällä tuetaan siirtymävaihetta varhaiskasvatuksesta kouluun ja saadaan yhtenevä käsitys siitä, miten lapsen koulupolku on alkanut.

 

Moni asia meni jo neuvolasta tutulla rutiinilla; pituudesta painoon ja perheen arkirutiineissa yhdessäolosta ruutuaikaan. Keskustelua siitä, mitä lapsi harrastaa ja missä määrin harrastukset ovat muun arjen kanssa tasapainossa. Paljon juteltiin myös aamupalan tärkeydestä. Yllättävää oli tieto, että varsin moni lapsi lähtee aamuisin kouluun ilman aamupalaa, joka on kuitenkin merkittävä aamupäivän tuntien jaksamisen ja oppimisen näkökulmasta. Riittävästä unestakin, jota alakoululaisella tulisi olla vähintään 10 tuntia yössä, tingitään monessa perheessä.

 

Erityisen mukavaa oli, että kouluterveydenhoitaja huomioi ensi sijassa lapsen ja kyseli juuri hänen kuulumisiaan ja ajatuksiaan, eikä niinkään lapsen asioita meidän vanhempien kautta. He keskustelivat siitä, miten eskarivuosi sujui ja miltä tuntuu aloittaa koulu, juttelivat ystävistä ja ystävyyssuhteiden tärkeydestä sekä mahdollisista peloista.

 

Koululainen opettelee huolehtimaan itsestään yhä itsenäisemmin. Siksi hänen kanssaan käsiteltiin myös sitä, mitä lapsi voi kohdata maailmaa vapaammin tutkiessaan. Näistä yllättävin oli meiltä vanhemmilta pyydetty lupa keskustella lapsen kanssa huumeista.

 

Lapseni katsoi silmät suurella, kun kouluterveydenhoitaja näytti hänelle huumeneulaa. Lapsentasoisella tavalla terveydenhoitaja kertoi, että tietyt ihmiset käyttävät neuloja muuallakin kuin sairaalassa ja terveysasemilla ja siksi niitä saattaa löytyä vaikkapa koulujen tai puistojen tuntumasta. Tärkein sanoma oli, ettei neulaan saa missään tilanteessa koskea, eikä siirtää edes jalalla. Neulan löytämisestä on kerrottava heti jollekin lähellä olevalle aikuiselle. 

 

"Siitä neulasta voi tulla tosi kipeäksi", painotti kouluterveydenhoitaja tarkkaavaisesti kuunnelleelle lapselle. Hän vastasi rauhallisesti lapseni esittämiin lisäkysymyksiin ja sai tärkeän asian käsiteltyä kuusivuotiaan ikätasoa vastaten.

 

Yhä useammalla suomalaisella on omakohtaista kokemusta huumeista, kertovat tutkimukset. Erityisesti 25–34-vuotiaiden huumeidenkäyttö yleistyy ja jopa 45 prosenttia 80-luvun alun jälkeen syntyneistä on joskus elämänsä aikana kokeillut tai käyttänyt jotain laitonta huumetta.  

 

Siksi ymmärrän, että yhä itsenäisemmin liikkuvan lapsen on tiedettävä huumeista jollakin tasolla. Tässä vaiheessa riittänee se, että hän osaa varoa neuloja ja tarvittaessa toimia niitä nähdessään.

"Jos jossakin on neuvolan rokotusneula, sitä ei saa koskaan potkaista, eikä ottaa. Ei edes keinun vierestä", kertoi tuleva koululainen ensimmäisenä kotona pikkusiskolleen. Ainakin tältä osin sanoma on sisäistetty.  

 

Sanotaan, että pärjätäkseen olisi oltava askeleen edellä. Kouluterveydenhoitajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen häivähti epävarmuus siitä, missä määrin osataan vanhempina pysyä mukana kaikessa siinä, mikä lapsia ja aikanaan tulevia nuoria ympäröi. Mistä saisi sen tiedon, jolla pysyisi askeleen edellä tai edes pystyisi kulkemaan rinta rinnan voidakseen tukea parhaalla mahdollisella tavalla. Lohduttaudun ajatuksella, että nämä vuodet kasvattavat hiljalleen – meistä kutakin. 

 

Kuva: Ylen arkisto, Pekka Sipilä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Me mennään naimisiin", hän julistaa kotimatkalla autossa. Heleällä lapsen äänellä, mutta hyvin vakuuttuneesti. Olen juuri hakenut hänet eskarin pihalta, jossa hän on leikkinyt posket hehkuen kavereidensa kanssa. Naimisiin menijöitä vaikuttaa olevan omanikäisissä useampi. Pareja on vaihdettu jo jokusen kerran ja osa on päätynyt toisiin ajatuksiin. Tykätäänkin välillä toisesta, joskus useammastakin. 

 

Eskaripuuhissa hän hakee kontaktia siihen hymyilevään poikaan, joka on kuulemma reilu ja mukava, joka pusuhipassa aina pussaa. Samainen poika tarttuu lastani käteen vielä, kun tulen pihalle. "Älä mee, yks leikki vielä", hän nauraa. Heidän tunteensa ovat mutkattomia ja välittömiä.

 

Alkuhämmennyksen jälkeen asiat suhteutuvat omassakin mielessä. Loppuelämän rakkaustarinaa tässä tuskin kuusivuotiaiden välillä rakennetaan, mutta tärkeitä ihmissuhdetaitoja kyllä. Sitä, että on jollekin tärkeä. Sitä, että joku on tärkeä. 

Näen sen mahdollisuutena rakentaa hyvää itsetuntoa ja onnellista elämää, joka kantaa pitkälle. Hän luottaa itseensä, ystäviinsä ja vilpittömään läheisyyteen. Hän halaa ja rutistaa, kertoo välittävänsä ja moiskauttaa suukon poskelle. Siinä samassa tytölle kuin pojallekin. 

Lapsi opettelee tunnetaitoja; sosiaalisten suhteiden solmimista, tunteiden käsittelyä ja niiden näyttämistä. Sitä, miten kerrotaan tykkäämisestä ja miten myös kunnioitetaan toisten rajoja. Sitä, jos joku ei haluakaan olla lähellä tai tuntee toisin. 

Omassa lapsuudessani viihdyin leikeissä saman kylän poikien kanssa; majan rakentamisesta purkkikseen ja valopiiloseen. Löysin kouluvuosina yhtäläisen sävelen niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa; pelaten, leikkien, koulutehtäviä tehden ja jutellen. 
Harvoin niihin sekoittui ihastusta, useimmiten yhdessä viihtymistä kaveruuden ehdoilla. Ajatus ei ole vuosien saatossa muuttunut aikuisiän ystävyyksien saati työelämän osalta. Sama pilke silmäkulmassa sukupuolten välisiä raja-aitoja vetämättä. Ihmisyytenä, kohtaamisena. 

 

Siksi olen iloinen, että eskarissakin lapsia rohkaistaan leikkimään keskenään sukupuolesta riippumatta, eikä vastakkaista sukupuolta olevien lasten yhteisleikkiä leimata palavaksi ihastukseksi tai kiusoitella lapsia tykkäämisistä. Kuunnellaan herkällä korvalla ja muistutaan, että ihmissuhteissa on aina kaksi mielipidettä, kaksi tunnetta. 

 

Hän menee naimisiin. Välillä vanhan päiväkotikaverin, välillä uuden eskarikaverin kanssa. Toisinaan ystäväperheen omanikäisen kanssa. Ennen kaikkea naimisiin mennään yhteisellä sopimuksella kuitenkin siksi, että "voitaisiin olla aina kavereita ja yhdessä. Sittenkin kun me ollaan aikuisia ja asutaan omassa kodissa toisten kavereiden kanssa." Hän ottaa ympäristöstä mallin, miten rakkautta ja tunteita osoitetaan – ja että naimisissa oleminen tarkoittaa yhteisen elämän jakamista. Sitä, että tykätään pitkänkin ajan päästä, koska yhdessä on nyt hyvä olla. Koska joku on tärkeä ja on itse jollekin tärkeä. 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Toivoisin, että jokainen perheenjäsen kantaisi vastuuta yhteisestä kodista - omaan ikäänsä ja osaamiseensa sopien. Ehkä sen myötä kasvaisi ymmärrys siitä, mitä kodin siistinä pysyminen edellyttää ja oivallus, että yhdessä tekemällä jää enemmän aikaa leppoisaan, suunnittelemattomaan läsnäoloon. Ettei yksi kiristele hampaitaan pyykkipinon äärellä toisten touhutessa omia juttujaan.

 

Siksi nyt, kun lapset kasvavat ja vastuullisuuttakin tulee toisella tavalla, ovat ajatukset kotitöissä. Jonkin verran lapset jo osallistuvatkin, mutta yhdessä voitaisiin tehdä varmaan vieläkin enemmän. Ikään kuin itsestäänselväksi normiksi opettaen, eikä sitten aikanaan vaikkapa viikkorahaan oikeuttavana vastentahtoisena velvollisuutena lanttien kiilto silmissä. 

 

Molemmilla lapsilla on vastuu huolehtia omat astiansa pöydästä tiskipöydälle ruokailun päättyessä. Eskarilainen tekee sen usein muistuttamatta ja huomaamatta osana rutiineja, neiti neljävee patistellen. Hänellä olisi haaveilijaluonteena jo niin paljon muuta mukavaa mielessä.

Oman huoneensa siivoamiseen on kipinä vasta esikoisella, joka harva se päivä järjestää tavaroita paikalleen ja on tarkka huoneensa harmoniasta tavalla, jolla hän sen kokee. Toisinaan se tarkoittaa My Little Pony-rivistöä vaatekaapin hyllyllä tai kyniä jonossa peilipöydällä barbien vierellä, mutta järjestys on joka tapauksessa hänen omansa. Iloinen olen siitäkin, että hän opettelee petaamaan sänkyään, ihan oma-aloitteisen kiinnostuneesti. 

 

Pyykkäystä tarvitsevat vaatteet lapset huolehtivat aika usein pois huoneistaan, muistutusta tokikin välillä vaatien. Tässä tunnustan käyttäväni kiristystä, tiedättekö sen kylmänviileän ”lempparivaatteenne lojuvat pesemättä niin kauan, että ne tuodaan pyykkien joukkoon.” Tepsii, etenkin esikoisella, jolla on muutoinkin jatkuva vaatekriisi

Tytöt osallistuvat myös tilaisuuden tullen pyykkien käärimiseen omia vaatteitaan viikaten ja ennen kaikkea koko perheen sukille pareja etsien. Toisinaan he auttavat imuroinnissa pienen hetken, tai hakevat kostean rätin pyyhkiäkseen pölyjä itsekin siivouspäivän lomassa. 

 

Päiväkoti- ja eskaripäivän jälkeen käydään lähes toistuva keskustelu siitä, mikä on päivän jälkeen kotiin palaavien takkien ja kenkien paikka. Että nököttävätkö kengät rivissä eteisessä vaiko villisti levällään eteisen matolla ja mihin se takki kuuluikaan nostaa. Tän osalta on selvästi vielä työstettävää, liekö johtuu siitä, että kotiin palaavilla on jo intoa omiin leikkeihin. 

 

Toki kotitöihin osallistuttaminen vaatii tietynlaista kärsivällisyyttä vanhemman taholta. Lasten kanssa yhdessä tekemällä kun asiat eivät yleensä edisty yhtä nopeasti eivätkä ainakaan takuulla nopeammin, mutta josko se selittäminen, opettaminen ja yhdessä harjoittelu sitten joskus (teini-ikään mennessä) kantaisi jotakin tulosta. 

 

Mitä alle kouluikäiseltä voi edellyttää? Mihin teidän lapsenne osallistuvat?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Mä haluaisin napapaidan”, toistaa eskarilainen poikkeuksetta lähes joka päivä. Yhtä useasti hän saa vastauksen, jonka jo tietää. Sen, etteivät napapaidat kuulu hänen ikäisilleen. Eivät ainakaan meidän perheessä.

Samanikäisellä kaverilla on kuulemma napapaita. Ilmeisesti urheilussa käytettävä toppi, mutta lapsen silmin vain napaan saakka. ”Sellainen, mitä isot tytöt käyttävät mun tanssikoulun tanssitunneilla, sellaisesta mä tykkäisin.”
 
Ei. Ei. Ei. Ei edes neuvotellen.
 
Olen vastannut, että hänen ikäiselleen tuon tyyppiset, paljastavammat vaatteet eivät ole sopivia. Niitä käyttävät isommat lapset tai aikuiset, jos käyttävät ja sopivaksi katsovat. 
 

”Milloin mä olen sitten niin iso? Sittenkö, kun mä olen koululainen?” Tuskin silloinkaan, haluaisin vastata. Tähän saakka olen perustellut, että katsotaan sitten, kun olet vanhempi. Mielessäni vannon, että paljon vanhempi. 

 
Löydän lukuisia ylipäätään vaatetukseen liittyviä perusteluja säänmukaisuudesta ja tilannesidonnaisesta käytännöllisyydestä siihen, että vaatteiden tulee olla oikeankokoiset, tahrattomat ja puhtaat. Kyllä, kauniitkin ne saavat olla, toisiinsa sointuvatkin mielellään. Tässä napapaitatapauksessa edellytän kuitenkin, että niiden tulee sopia ikäiselleen.

 

Haluan, että lapseni elää lapsen elämää. Tiedostan, että nykyajan lapsilla on erilainen suhtautuminen pukeutumiseen kuin lapsilla oli esimerkiksi omassa lapsuudessani. Siinä missä itse puin vielä ala-asteen viidesluokkalaisena pinkin My Little Pony-paidan tai lähes nukkavieruksi pidetyn New Kids On The Block-fanipaidan, tiedän tämän päivän ekaluokkalaistenkin olevan hyvin tarkkoja siitä, mitä päälleen pukevat ja miltä näyttävät. Huolettomasti hapsottavan ponnarin sijaan he sipaisevat koulupäivään huulikiillot ja glitteriset pinnit. Se heille sallittakoon – omalla tavallaan. 

 
Missä menee raja lapsen oman tyylitajun ja itsemääräämisoikeuden ja vanhempien vastuullisuuden välillä?
 
Pimulookkia, hieman seksististäkin, jota napapaidat mulle kärjistetysti edustavat, en vain saa sovitettua etuhampaiden vaihtoikää elävään pikkutyttöön. Ei hänen tarvitse poikamaisen jättimäiseen jalkapallopaitaan verhoutua, eikä vaalia My Little Pony-collegea teini-ikään saakka, mutta omaa tyttömäisyyttään voi tuoda esille myös muilla tavoin. Ilman vilkkuvaa napaa.

Vaatteilla vahvistetaan minäkuvaa. Enkä näe, että teinivaatteet vahvistaisivat lapsen minäkuvaa lapsena.

 

Tiedän, että kuulen saman kysymyksen todennäköisesti huomenna, ensi viikolla ja mahdollisesti kuukauden kuluttuakin.

Siksi kuulisinkin mieluusti teidän ajatuksianne — Missä asioissa te puututte lapsenne pukeutumiseen? Mitä asioita hyväksytte ja mitä ette? 


Lue myös erinomainen bloggaus Mormuskamutsilta, joka pohtii omassa sitä, miten hänen nuoruusvuosissaan meikki toi itsevarmuuden tunnetta. Nyt, kun hänen oma lapsensa on teini-iässä, on mietittävä toimintamalleja oman lapsen nuoruudessa. Onko meikkaamiselle alaikärajaa. Mikä on minkäkin ikäiselle liikaa, ja mikä on sopivasti?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu