Kirjoitukset avainsanalla läsnäolo

Mitä, jos et jonakin aamuna heräisikään vierestäni? 

Jos tietäisin, ettei sinua enää aamulla ole, tekisinkö asioita toisin?
Juttelisinko kanssasi päivän kuulumisista, tulevaisuuden haaveista ja toteutuneista unelmista sen sijaan, että jo hämärässä makuuhuoneessa selaisin kännykälläni päämäärättömästi netin uumenissa? 
Keskustelisinko mieltä painavista asioista odottamatta aamuun? 
Käpertyisinkö kainaloosi sen sijaan, että käännän selkäni ennen unen tuloa? 
Antaisinko vielä yhden suudelman, vaikka jo väsyttää?
Silittäisinkö jo uneen painuvan selkää ja kuiskaisin hyvää yötä, kiitos päivästä? 

 

Viime aikoina media on kertonut suru-uutisista. Takavuosien menestynyt mäkihyppääjä Matti Nykänen ja vuosikymmeniä suomalaisia musiikillaan kantanut Yö-yhtyeen Olli Lindholm menehtyivät sairaskohtauksiin hyvin lähekkäin. Media ja keskustelupalstat kertovat tarinoita surusta ja muistoista. Siitä, että jaettiin yhteistä polkua hetken matkaa. 

 

Tieto tunnettujen henkilöiden menehtymisestä herättää pohtimaan myös omaa elämää. Vaikken tunnista itsessäni kollektiivista surijaa, menevät lukuisat otsikot väistämättä tunteisiin. Ymmärrykseen sitä, ettei kukaan meistä ole täällä ikuisesti. Monet eivät ole edes niihin eläkevuosiin, joita varten tehdään joukko sitten-kun-suunnitelmia tämän päivän sijasta. "Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois..." muistuttaa, ettei mikään ole pysyvää. 
 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", totesi mäkisankari. Siihen peilaten on kuitenkin hyvä miettiä omaa suhdetta elämään. Läsnäoloon. Läheisten tärkeyteen. 

Ehkä näiden toisille areenoille siirtyneiden ihmisten muistoksi jää myös hetken pysähtyminen ennen nukahtamista. Vielä yksi suudelma uniselle, vaikka jo väsyttää. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Me tykättiin vieläkin yhtä paljon ja mä mahduin syliin”, pohti eskarilainen vanhan päiväkotiryhmänsä aikuisesta. Hän oli pikkusiskonsa päiväkodin joulujuhlassa. Oman vanhan päiväkotinsa. 

Hän hakeutui entisen päiväkotiaikuisensa viereen, ja kömpi syliin. Istua nökötti siinä hievahtamatta läpi esitysten. Silmät onnesta loistaen.

Hänellä oli onni olla juuri tuon huolehtivan, suurella sydämellä välittävän aikuisen ryhmässä kolme vuotta syksystä kevääseen. Sen ajan, jossa hän kasvoi pienestä leikki-ikäisestä saparopäästä kirjaimia ja numeroita opettelevaksi eskarivuotensa aloittajaksi. Sai hurjan hyvän tuen kasvulleen myös varhaiskasvatuksen puolelta.


Kerroin syksyllä, että lapseni etsi päiväkotivaihdoksen yhteydessä jonkin aikaa paikkaansa. Ei oikein vanhan päiväkotinsa pihalla tiennyt, miten siellä tulisikaan muuttuneessa tilanteessa käyttäytyä. Olisi halunnut hakeutua rakkaiden päiväkodin aikuisten syliin, mutta totutusta poiketen vain hymyili vaivihkaa kynnykseltä. 

Hetkeen ei osannut mennä tervehtimään tärkeimpiä ystäviäänkään, vaan pikkusiskoa päiväkodista hakiessaan nojaili vaisuna eteisen ovenkarmiin osaamatta mennä pidemmälle. Vanhat omanikäiset päiväkotiryhmäläiset kun jatkoivat leikkejään samassa vanhassa ja oma eskarilaiseni etsi uuden ympäristön ihmisineen.

”Mä haluaisin kyllä vähän halata niitä”, hän pohti joinakin syksyisinä iltoina vanhan päiväkotinsa aikuisista. Läheisyydestä pitävä lapsi nautti siitä, että hänet yhä huomioitiin. Pörrötettiin ohimennen hiuksia ja silitettiin selkää. Kun hän löysi paikkansa uudessa eskarissaan, hän rohkaistui taas kiertämään kätensä tuttujen aikuisten ympärille vanhassa päiväkodissaankin.


Muutos on ollut syksyn mittainen. 

Hän on viihtynyt erinomaisesti uudessa eskarissaan. Hän kertoo silmät loistaen päivittäisiä tarinoita siitä, mitä he ovat yhdessä tehneet omanikäisten ja eskarin aikuisten kanssa. Raapustaa vihkot täyteen eskarikavereidensa nimiä ja piirtää viereen sydämiä. Hän on osannut lapsen tavoin sopeutua muutokseen, jossa jätti taakseen vanhan tutun ja turvallisen ja lähti tutustumaan uusiin ihmisiin uusine toimintatapoineen. 

Hänellä on hyvä olla. Hän katsoo eteenpäin ja pohtii aikaa, jolloin on jo koululainen. Iso tyttö. Ensi syksyä. 


Kun hän saa vanhan päiväkotinsa joulujuhlassa kömpiä vanhan päiväkotiaikuisensa syliin, hän on kuitenkin hetken pieni. Kun tuo aikuinen, yksi rakkaimmista, kietoo juhlan ajaksi kädet kuusivuotiaani ympärille, tunnen kiitollisuutta välittämisestä ja varhaiskasvatuksen ketjusta. Turvallisten aikuisten ympäröimänä on hyvä sovitella koulureppua ja ottaa omankokoisia askeleita eteenpäin. 

Vieläkin tykättiin yhtä paljon. Miten tärkeä ajatus kenelle tahansa. 

 

Mietteitä varhaiskasvatuksesta myös mm. seuraavissa teksteissä: 

Oman paikkansa etsijä - Miltä lapsesta tuntuu vanhan päiväkodin pihalla? 
"Ne huolehtii meistä myrskyissäkin" - Lapsen luottamus päiväkodin aikuisiin 
Päiväkodin viimeinen vasukeskustelu — Haikeutta ja kiitollisuutta 
Mitä jos lastani ei huomattaisikaan? 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka palasi alkuvuonna vuosien perhe- ja opintovapailta asiantuntijatyöhönsä viestintäkentälle. Äiti ja vaimo, ystävä. Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meillä on ystäväpariskunta, jonka kanssa tehdään uuden vuoden tullen lista siitä, mitä haluttaisiin alkaneena vuonna toteuttaa yhdessä niiden arkisten helposti toteutuvien teehetkien rinnalla. Sillä listalla on vuosien aikana ollut pieniä ja suuria asioita - Ribseistä musikaaliin. Pakohuoneesta teatteriin. Peli-ilta ja lentokoneen siivin viikonlopuksi reissuun. Lasten kanssa ja ilman lapsia. Aika usein ilman, että on mahdollisuus jutella rauhassa. 

Erityisen paljon listalla on ollut elämyksiä. Niistä hetkistä saa ihan älyttömän paljon energiaa: arki-illan ravintolaillallinen, yhdessä kohotettu kupliva, teetä kannukaupalla, paljon naurua ja se yhteinen juttu. Yhteinen hetki.

 

Ollaan jaettu ilot ja surut, kirjaimellisesti. Pohdittu iltateen ääressä elämän kipeimpiä asioita sydämen syvimmistä sopukoista ja hehkuttu onnellisuutta. Katsottu syvälle silmiin, nökötetty päät yhdessä jutellen - luotettu ja tuettu, jaettu.

Nauru. Oivalsin joku aika sitten, että tapaamisiamme yhdistää lähes poikkeuksetta nauru. Hyväntuulinen kiusoittelu, yhtenevä huumori ja tarinallisuus. Se, että toinen osaa tarttua toisen pohdintoihin.

Nauru ihan vatsanpohjasta saakka, tikahtumiseen saakka vedet silmissä. Sellainen, joka tekee hurjan hyvää. Häviävä luonnonvara muuten ajassa, jossa kiire kiristää ja odotukset kuristavat, katse kurtistuu ja mieli mutristuu.

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Meillä on ystäväpariskunta, jonka kanssa tehdään uuden vuoden tullen lista siitä, mitä haluttais alkaneena vuonna toteuttaa yhdessä. Sillä listalla on vuosien aikana ollut paljon elämyksiä. Tänään Oopperan kummitus, joka oli By the way älyttömän hyvä. Näistä hetkistä saa ihan älyttömän paljon energiaa: arki-illan ravintolaillallinen, yhdessä kohotettu kupliva, paljon naurua ja se yhteinen juttu - peli-illasta oopperaan, teatteriin tai lentokoneen siivin reissuun. Ystävät ❤️ #oopperankummitus #kansallisooppera #ystävienkanssa #kulttuuri #ystävyys #olettärkeä #arjestajuhlaa #yhdessäonhyvä #perheblogit #meidänperhelehti #teehetkienkoti @meidanperhelehti @oopperabaletti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

Eräs yhteisistä viime aikojen elämyksistä on ollut Kansallisoopperan vaikuttava ilta Oopperan Kummituksessa.

”Hide your face, so the world will never find you”, tiivistyy ajatus maailman tunnetuimman musikaalin takana.

Ajatus siitä, että naamion takana olet turvassa. Siellä kukaan ei voi sinua loukata. Mutta sieltä et myöskään koskaan tule kunnolla esiin, itsenäsi.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

🌟Kiitos Haikon Kartano 🌟Kiitos elämyksestä, takuuvarmasta laadusta ja kohtaamisen taidosta. Erinomaisesta asiakaskokemuksesta. Kuin uudestisyntynyt ei ihan kuvaa tämän päivän oloa, sillä valvottiin aamuyön tunneille ja kilisteltiin rakkaan ystäväpariskunnan kanssa melko monella kuplivalla. Mutta tekipä ihan älyttömän hyvää viettää aikaa aikuisseurassa; nauraen, jutellen ja nauttien. Maailma on hurjan paljon parempi paikka tämän jälkeen. #maailmanparannusta #aamuyöntunneille #näkyyköväsymyskatseesta #parisuhdeaikaa #onniontässä #yhteistäaikaa #parisuhde #rakastansua #irtiottoarjesta #parastajustnyt #haikonkartano #hotelhaikko #haikko #visitporvoo #visitfinland #munkotikaupunki #matkailukotimaassa #hotelli #kartano #suosittelen #selfie #mylove #vauvablogit #perheblogit #matkablogi #meidänperhelehti #teehetkienkoti @haikonkartano @meidanperhelehti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

Kun menneenä viikonloppuna istuttiin yhdessä iltaa aamuyön tunneille ja keskustelut jatkuivat vielä lenkkikavereiden kesken viikonlopun päätteeksi, nousi Oopperan kummituksen pohdinta jälleen pintaan.

Läheisimpien kanssa et koskaan tarvitse naamioita. Rakkaimpien kanssa sinun ei tarvitse piiloutua. Voit luottaa, etteivät he koskaan puukota selkään tai loukkaa sinua. 

Siksi odotan paljon tulevaa vuotta. Ensi vuoden kattavaa listaa yhteisistä elämyksistä. Naurua ja rentoutta. Sitä, että saa olla oma itsensä. Naamiotta. Miten valtavan tärkeää se onkaan.
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Sä osaat vielä hipsuttaa", toteaa nelivuotias onnellisena makoillessaan mun vieressäni sängyllä. Siihen yön pimeinä tunteina omasta huoneestaan kömpineenä. Unihiekkaa vielä silmissään, rakas uninalle vauvavuosilta saakka tiukasti rutistuksessaan. 

Hän rakastaa kosketusta, nauttii silityksestä ja läheisyydestä. Sylin lämmöstä.

Viime viikkoina hän on ollut paitsiossa. Kuullut lyhyemmän iltasadun ja selannut joinakin iltoina kirjaa vain itsekseen ennen unen tuloa. Ollut famon nukutettavana omien vanhempien sijaan. Kuullut kireitä ja huolen sävyttämiä keskusteluja niitä ymmärtämättä, mutta osannut lapsen tilanteenlukutaidolla pysytellä vaivihkaa hieman taaempana. 


Jäänyt taka-alalle. 

Isosisko on sairastanut ja arki sen myötä järkkynyt. Perhedynamiikan hetkellisesti muuttuessa kaikki etsivät paikkaansa uudelleen – päiväkodista hakijaa, huolehtijaa toiselle lapselle toisen lääkärin ajaksi, iltaunille nukuttajaa. Yhtäkkiä irrallisina leijuvia palasia tuntuu olevan enemmän, eivätkä ne loksahtele sujuvasti paikoilleen. Hyvä kun ovat edes jotakuinkin tallessa, osana elämän palapeliä. Ennakoimattomien tilanteiden mahdottomuutta, lapsiperhearjen mutkikkuutta. 


Kun kaikki on taas hyvin ja huoli väistynyt, hän kömpii yhä lähemmäs. Kääntää selän uudelleen, ujuttaa jalkaansa peiton alla lähemmäs. "Hipsuta vieläkin, mä tykkään". Silitän, piirrän kuvioita pieneen selkään, joka on pehmeän uniasun alla lämmin. 

"Jos multa pitää ottaa verikoe, niin mäkin haluan yhtä monta tarraa", hän toteaa pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tarkkaavaisena ja empaattisena lapsena hän on pitänyt korvansa auki, poimien kuulemastaan ajatuksen sieltä, toisen täältä. Lohdutan, ettei onneksi keneltäkään tällä hetkellä toivottavasti tarvitse ottaa verikokeita tai varata lääkäriaikoja. Että kaikki on hyvin, eikä kukaan ole enää kipeä. 

Tunnen huonoa omaatuntoa, etten ole ehtinyt olla hänen kanssaan tasaveroisesti kantaessani huolta isosiskosta. Sydämessä muljahtaa, kun pohdin, miten hän on lapsen tavoin kokenut viime viikot nopeine muutoksineen. Että tunteekohan hän, kuten mä, että on ollut tahtomattaan taka-alalla. Ei vähemmän tärkeänä, mutta tilanteesta johtuen. 

 

Rohkaistun kysymään hänen mietteitään. Pienen nelivuotiaan. Vähän varovaisesti, että hei, mitä sä mietit. Mitä olet miettinyt.

"Mä olen miettinyt, että haluaisin hipsutusta." Hymyilyttää. Kyllä tämä taas tästä. Itsellekin armollisempana. 

"Hipsuta jo sitten." Piirrän selkään sydämen. Näin on hyvä. Arki.  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu