Kirjoitukset avainsanalla läsnäolo

Kukaan meistä ei haluaisi jäädä yksin. Et sinä, en minä.

 

Kaikkein riipaisevimmalta tuntuisi ajatella yksinäisyyttä oman lapsen kohdalle. Sitä, ettei hänellä olisi ketään. Että hän ei pääsisi mukaan päiväkotileikkeihin eikä hänen puuttumistaan päiväkotiryhmästä edes huomattaisi, jokaisella kun olisi se oma kaverinsa.

 

Tai ettei hän koulumaailmassakaan löytäisi omaa paikkaansa ja viettäisi välitunnit piinaavan yksin. Jäisi ilman syntymäpäiväkutsua tai omiin juhliin ei tulisi ketään (kts. apuun Hätävaravieraat-ryhmä). Tai ystävyys niin erottamattomaan naapurin lapseen muuttaisikin koulun alkaessa muotoaan, saisi säröjä, kuten Sattumia ja Suklaarakeita-blogissa koskettavasti kuvataan. Harrastuksissa tulisi valituksi joukkuepeleihin aina viimeisenä ja jäisi pukukopeissa seuraamaan muiden iloista juttelua syrjemmältä. Kukaan ei kysyisi juuri häneltä, miten hänen päivänsä on sujunut.  

 

Sydämen särkevää olisi huomata, ettei oma lapsi löytäisi paikkaansa - juuri sitä, jossa hänen olisi hyvä ja turvallinen olla, jossa hän on hyväksytty omana itsenään. 

 

Yksinäisyys vaivaa suomalaisia. Jopa joka viidennen sanotaan kokevan yksinäisyyttä, eikä yksinäisyys katso ikää. Kukaan ei halua myöntää olevansa yksinäinen, eikä jäävänsä yksin. Silti joka neljäs yksinäisyyttä kokeva aikuinen olisi valmis jopa alentamaan elintasoaan, jos saisi edes yhden ystävän. 

 

Jos yksinäisyys on alkanut lapsuudessa, se jatkuu useimmiten nuoruudessa aina aikuisuuteen asti, osoittavat tutkimukset. Ajatus pienestä eskarilaisesta etsimässä omaa ystäväänsä vielä lukiovuosienkin alkaessa tuntuu lohduttomalta. 

 

Mitä yksinäisyydelle voisi tehdä? Onko se vain yksilöstä kiinni vai voisiko kuka tahansa vaikuttaa? Tai miten siihen ylipäätään vaikutetaan? 

 

Miten vanhempi voi tukea lasten ystävyyssuhteita? 

Pienten tyttöjen äitinä pysähdyn aika ajoin miettimään, miten voisimme vanhempina tukea lasten ystävyyssuhteiden syntymistä ja vahvistaa niitä lasten omin keinoin, mutta meidän vanhempien myötävaikuttamana. Lapset oppivat sosiaalisia taitoja ja suhteita olemalla toisten lasten kanssa. Lapset voivat löytää ystäviä vain silloin, kun heillä on ylipäätään mahdollisuus tavata samanikäisiä ja etsiä sitä, jonka kanssa leikit ja yhteiset tekemiset voisivat sujua. 

 

Vaikka joillekin lapsille on luontevaa mennä mukaan uusiinkin leikkeihin hyvin mutkattomasti, on vanhemman silti tuettava peruskäytöstapojen omaksumista; sitä miten kiitetään, jutellaan ja ylipäätään tervehditään uutta kaveria tai sitä, miten toimitaan mahdollisissa ristiriitatilanteissa.

 

Meistä jokainen muistanee omasta lapsuudestaan sen harmittavan hetken, jossa omat leikit keskeytettiin ilman tilannetajua. Mukaan rynnäten, leikin kulkua seuraamatta tai leikkijöitä kunnioittamatta. Niihin vuosikymmenten takaisiin muistoihini palaan itse hetkinä, joina käyn lasten kanssa keskustelua siitä, miten leikeissä tulee antaa tilaa kaikkien ideoille ja pyrkiä muistamaan leikkikavereiden erilaisuus. Kavereiden kanssa toimiminen ei siis niinkään ole sisäsyntyinen ominaisuus, joka toisilla on ja toisilla ei, vaan taito, jota voi harjoitella, muistuttaa oivasti kaveritaidoista kirjoittanut Älyllistä äitiyttä-bloggaaja. 

 

Näen, että meidän vanhempien rooli on erityisen suuri siinä, miten lasten kaverisuhteita ylläpidetään. Näin etenkin silloin, kun lapset ovat päiväkoti-ikäisiä tai asuvat pidemmän matkan päässä toisistaan. Uskon, että yksi parhaista tavoista vahvistaa ja ylläpitää pysyviä kaverisuhteita lasten välillä, on järjestää heille mahdollisuuksia kahdenkeskisiin leikkihetkiin omassa kodissa.

 

Vanhemmilta se vaatii väistämättä aikaa ja omasta ajasta tinkimistä, aikataulujen sumplimista ja toisinaan myös sitä, että löydettävä muutama ystävällinen sananen senkin lapsen vanhemman kanssa, jonka kanssa ei tunnu olevan mitään juteltavaa. Hyvistä vinkeistä esimerkiksi puistokaverin leikkitreffeille kutsumiseen vinkkaa myös bloggaajakollegani Älyllistä äitiyttä.

 

Koti on paikoista se rakkain, se jonne tahtoisi kutsua vain ihan lähimmät. Turvasatama, jossa haluaisi olla päivän vastuiden jälkeen vailla velvollisuuksia. Päiväkoti-ikäisten kavereiden kutsuminen kotiin tarkoittaa väistämättä sitä, että leikkihetken ajan olet omien lastesi lisäksi vastuussa lisälapsesta - leikkien sujumisen seuraamisesta ja ristiriitatilanteiden ratkaisemisesta, toisten kurahousujen pukemisesta yksien sijaan. Siitä, että katat välipalan toisellekin ja varaudut vastaamaan ylimääräiseen vessasta kaikuvaan "valmis"-huutoon. 

 

Ovien avaaminen lasten ystäville mahdollistaa kuitenkin sen, että lapsi voi tutustua mieluisaan kaveriin rauhassa ilman hälyä. Tai kutsua kotiin vieraamman lapsen, joka vaikuttaisi lapsen mielestä tutustumisen arvoiselta, omanlaiselta.

 

Ystävyyssuhteita solmivat toki lapset keskenään ja näen, että jo heidän ikäisillään kaverisuhteiden tulee tuntua omilta, ei aikuisten toimesta väkisin ohjatuilta. Sen, että vanhemmat ovat hyviä ystäviä keskenään tai naapurissa asuu juuri samanikäinen lapsi, ei voi olettaa johtavan lasten ystävyyteen. Silti koen, että meillä vanhemmillakin on mahdollisuus monin tavoin pyrkiä tukemaan kaverisuhteiden syntyä ja vahvistumista - omien lastemme parhaaksi.  

 

PS. Meillä on viime viikot käyty paljon (kai ikuista) keskustelua lasten syntymäpäiväjuhlista ja siitä, keitä kutsutaan mukaan päiväkotiryhmästä. Palaan näihin ajatuksiin lähipäivinä. 

 

- - - -

Lapsiperhearkeamme voit seurata myös Facebookissa sekä päivittäin uusin kuvatarinoin Instagramissa. Lapsiperhe-elämän syvällisempien pohdintojen ohella syysseikkailuja, synttärijuhlia, askarteluvinkkejä, päiväkotiajatuksia, alkavaa joulun odotusta ja kurkistuksia tyttöjen huoneisiin lasten toivoessa omia sisustusideoitaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Se on mun aikuiskaveri", kertoi esikoisemme siskostani toiselle ystävällemme. Hän muistaa mainita kummitätinsä lähes poikkeuksetta joka päivä. Milloin kertoen heidän yhteisestä vaelluksestaan ja siitä, miten sai kävellä metsäpolulla ilman kenkiä, milloin siitä, että jumppasivat yhdessä tai söivät yökyläreissulla hampurilaisia ja joivat kokista. Joka kerta silmät sädehtivät yhtä paljon intoa ja onnellisuutta.

 

Huomatessaan paidassaan ratkenneen sauman, hän vakuuttaa pärjäävänsä ilman paitaa, kunnes näkee kummitätinsä "osaa kuitenkin ommella sen kuntoon" tai oivaltaessaan, ettei saanutkaan ihan tarkkaa käsitystä siitä, miten lapset syntyvät, hän toteaa palaavansa asiaan kummitätinsä kanssa äitinsä sijaan "se tietää nämä vauva-asiat hyvin."

 

Pikkusiskoni on esikoisemme idoli, esikuva. Hurjan tärkeä sellainen.

Liikuttavalla tavalla näen samanlaisuutta vuosikymmenten takaa. Tiedän olleeni pikkusiskoni idoli. Se, jota hän katsoi luottaen ylöspäin roolimallinaan. Koulun vanhimpana hänen aloittaessaan oman koulutaipaleensa ja taas yläasteelle siirtyessään saman kouluympäristön abina. Isosiskona, jolla oli sata ja yksi ideaa toteutettavaksi ja koti jatkuvasti täynnä kavereita, juuri niitä, joita se pieni koululainen seurasi välitunneilla pieni kutkuttava jännitys rinnassaan. Isosiskona, jolla oli paksut päiväkirjat täynnä tarinoita ja ihan mahottoman söpöt yläasteajan ihastukset.

 

Sellaisena, joka lauloi huoneessaan Aikakoneen Pikkulintua koti raikuen pienemmät sisarukset oven takana naljaillen. Aikakone ei ole tainnut nousta estradeille vuosikausiin, mutta yhä hymyilyttää: "Puistossa näin pikkulinnun, jotenkin haavoittuneen. Mietin kuinka nyt kiinni saisin, tuon linnun loukkaantuneen."

Elämä on kuljettanut tähän hetkeen monen mutkan kautta. Häntä ja minua. Hammasrautaisesta isosiskosta New Kids on The Block-fanituksineen on kasvanut perheenäiti. Hakaneulalahkeisesta Take That-fanista suurisydäminen nainen, joka onnistuu siinä, mihin ikinä ryhtyykään.

 

 

"Muutan teille, lähtekää reissuun", tavoitti pikkusiskoni viesti kesän lopussa. Siinä hetkessä ajoitus oli täydellinen. Juuri sen hetken me tarvitsimme toisillemme ja ystäville. Saattoivat silti lapset hihkua vanhempiakin enemmän - viikonloppu vain tädin kanssa. Tuskin malttoivat tuskin tulla halaamaan lentokentälle lähtiessämme, heipatkin huusivat jo uusien puuhiensa lomasta.

 

Aikuiskaveri. Idoli. Roolimalli. Luotettava läheinen. Kummitäti. Se, joka antaa lasten ostaa kauppareissulla enemmän irtokarkkeja kuin vanhempiensa kanssa ollessaan ja jonka kanssa voi lähteä lähimetsään leikkimään keijukaista tai spidermania. Ystävä. Sisko. Onnea on juuri mun pikkusisko.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vieläkö muistat ajan ennen lapsia?

Sen, kun käperryit puolisosi kanssa lämpimän huovan alle sohvannurkkaan sylikkäin I will always love youn soidessa taustalla ja juttelitte tunteja elämästä. Parisuhteista, arvoista, onnellisuudesta, ihmisten tärkeydestä toinen toisilleen. Rutistitte sydän rakkautta tulvillaan, silititte poskea, sipaisitte hellästi otsalle putoavaa hiussuortuvaa. Kuljitte ruokakaupassakin käsi kädessä malttamatta irrottaa otetta ja olisitte halunneet päästä vieläkin lähemmäs, syliin. Suljitte illan tullen toisenne syleilyyn, toivotitte yöt hellin iltapusuin. Rakastitte.

Rakastatte.

Nyt sohvannurkkaan tosin kiipeää kanssanne pieni ihminen, ehkä toinenkin. Hän etsii sen lämpimimmän paikan keskeltänne vetäen tiukasti peittoa ympärilleen paljastaen omat varpaasi. Hän hivuttautuu lähelle silittäen poskeasi tahmaisella kädellään ja yhtä arkiromanttiseen tapaan taustalla soi reipas Ryhmä Haun tunnusmusiikki. Sen lomassa keskustelua käydään paitsi majanrakentamisesta pöydän alle myös siitä, miten hurjia temppuja voi tehdä voimistelurenkailla. Kaupassa kulkiessasi välissänne kieppuu leikki-ikäinen, jonka mielestä on mitä mahtavinta hypähdellä laatalta toiselle siksakkuviota. Puolisosi katse kertoo silti tärkeimmän - onni on tässäkin hetkessä. Moninkertaisena. Toisenlaisena.

Aikuisviikonloppu ystäväpariskunnan kanssa.

Pitkiä keskusteluja teekupin ja leivonnaisen ääressä. Uppoutumista ihmissuhteisiin, pohdintoja arvoista, vastuista ja mahdollisuuksista. Luottamusta, rehellisyyttä, aitoutta. Ystävyyttä. Sitä, joka kantaa arjessa.

Kävelyä suunnittelemattomasti kaupunkiin tutustuen. Ei kiirettä mihinkään ja samalla mahdollisuus poiketa mihin tahansa.

Illallisia hyvästä ruuasta nauttien, kuohuviinilasillisella kilistäen. Edelleen paljon, hurjan paljon keskustelua, kenenkään keskeyttämättä. Ehkä välillä tosin toinen toistemme päälle puhuen posket innostusta hehkuen.

Hotellihuone kahdestaan. Peitto itsellä, tai yhtä paljon puolisollakin, mutta sopuisasti jakaen ja syliin käpertyen.

Ei kenenkään varpaita suussa, eikä poikittain nukkumista sängyllä. Yöllisistä vessakäynneistäkin tuli huolehdittua vain omalta osin. Pitkä uni jäi vielä haaveeksi, kun maailmanparannuspohdinnat pitivät hereillä aamuyön tunneille.

Voimauttava viikonloppu. Ei pienten lasten vanhempina, ei äitinä tai isänä, vaan puolisoina. Miehenä ja vaimona, avioparina, pariskuntana. Melkein kuin vastarakastuneina. Ystävinä. Miten valtavan tarpeellista välillä kaiken touhotuksen ja arkiruljanssin keskellä.

Kotiin palatessa mieli oli levollinen. Oli ihana palata pienten ihmisten luokse, rutistaa lujasti syliin ja jutella siitä, mitä he olivat viikonlopun aikana tätinsä hoivissa tehneet majanrakennuksesta niihin hurjiin voimistelurengastemppuihin. Tahmaisen käden silitys poskella Ryhmä Haun soidessa taustalla on oikeastaan maailman parasta. Rakkainta.

- - - -

Lapsiperhearkeamme voit seurata myös Facebookissa sekä päivittäin uusin kuvatarinoin Instagramissa. Luvassa syysseikkailujen ohella askarteluvinkkejä, päiväkotiajatuksia, alkavaa joulun odotusta ja kurkistuksia tyttöjen huoneisiin lasten toivoessa omia sisustusideoitaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Syksy saapui tänä vuonna huomaamatta. Pihlajanmarjat oranssinhohtoisina, harvenevat mustikanvarvut ja syksyn moninaisiin väreihin taittuvissa puissa tuuli, jossa on jo selvä lähestyvän talven raskaampi kaiku. 

 

Aamut, joina tarvitsee pukea neulesormikkaat lapsen päiväkotipäivään ja muistuttaa ovenraosta ulos kipaisevalle lapselle, että ottaa tarvittaessa fleecen välistä pois iltapäivällä ulkoillessaan.

Tänä syksynä olen katsellut ympärilleni uusin silmin. Pysähtyneemmin, kiireettömämmin. Useana syksynä aiemmin on ollut jotenkin rauhaton olo, että minne se kesä katosikaan ja voi ei, kohta ne kurakelit ovat taas täällä. Odotettuun jouluunkin tuntuu pahimmissa rapakeleissä olleen vielä ikuisuus matkaa.

 

Tänä syksynä olen sujauttanut rapaiset kurahousut pesuun sen enempää miettimättä ja huuhtonut mutaiset saappaat takaisin kauniin vaaleanpunaisiksi, laittanut ryttyisen sormikkaan kuopukselle paremmin kerran jos toisenkin. Poiminut pihlajanmarjoja kotipihasta ja pysähtynyt lasten kanssa tekemään niistä sydämiä rautalankaan pujotellen, vaikka pyykkivuori olisi kutsunut kovasti luokseen. Olen sytyttänyt kynttilän ja juonut rauhassa ison kupin teetä ennen palaamista arkiaskareiden pariin.

Monet kerrat ollaan kipaistu takapihalta alkavaan metsään ja kallioille eväskori mukanamme. Unohdettu arjen säännöt ja ostettu kahvilasta mukaamme lasten valitsemana isoin ja takuulla runsaimmin raesokerilla kuorrutettu korvapuusti. Sovittu, että hetki voidaan puuhailla ilman pipoja ja silmiä siristäen nauttia auringosta kallioilla makoillen, vaikka olisi jo oltava kotona päivällisellä.

Luottamusta siihen, että arki kantaa. Sitä tämä syksy on ollut. Nauttimista arjen pienistä asioista. Niistä, jotka oikeastaan ovat lähemmin tarkasteltuna suuria, merkityksellisiä. Sudenkorennon lentoa, muurahaisten tekemää polkua, kiven koloon piiloutuvaa kotiloa. Kymmeniä lasten taskujen pohjalta löytyviä kiviä, aarteita kuulemma.

Pakattu ystäväperheen kanssa kertakäyttögrilli reppuun ja istuttu metsän siimeksessä lämpöistä kaakaota termarista nauttien. Odotettu malttamattomina nakkien lämpenemistä grillissä ja vaivihkaa maistettu ehkä sitäkin, joka ei ole vielä ihan lämmin. Ihan vain siksi, että luonnossa kaikki maistuu paremmalta.

Tänä syksynä en aio natista kumppareiden tuomasta ravasta eteisen matolle, lähes päivittäisistä ulkotakkien pesemisistä päiväkotiseikkailujen jälkeen tai siitä, että syysmyrskyt saapuvat. Olen kiitollinen siitä, että saan olla äiti näille kahdelle pienelle, jotka kumppareissaan tuovat eteisen matolle ja leikkivät tyytyväisinä ihanan päiväkotinsa ulkoleikeissä. Syyspimeyteen paras lääke ovat kynttilät, ystävät ja kannullinen teetä. Tässä ja nyt-elämää sitten kun-elämän sijaan.

- - - -

Lapsiperhearkeamme voit seurata myös Facebookissa sekä päivittäin uusin kuvatarinoin Instagramissa. Luvassa syysseikkailujen ohella askarteluvinkkejä, päiväkotiajatuksia, alkavaa joulun odotusta ja kurkistuksia tyttöjen huoneisiin lasten toivoessa omia sisustusideoitaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram