Kirjoitukset avainsanalla läsnäolo

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hän istuu lasittunein silmin katsomassa työhuoneen ikkunasta ulos saamatta mitään aikaan, jaksamatta tarttua. Katsoo ikkunalaudalle putoavia lumihiutaleita, kevään häikäisevää valoa. Tuijottaa lähes yhtä lasittuneella katseella vielä kesän kynnyksellä. Syksyn väriloistossa vihdoin helpottaa, päivä päivältä. Jaksaa jälleen innostua työyhteisönsä kehittämisestä, suunnitella strategioita. Katsoa eteenpäin, rajansa nyt jo tietäen. 

Hän pyyhkii työpöytänsä ääressä yllättävät kyyneleet. ”Enhän mä koskaan itke”, hämmästelee sairaanhoitajalle työterveydessä. Päättää vähentää työmääräänsä ja jättää avaamatta tietokoneensa iltaisin. Antaa vapaa-ajassa enemmän tilaa isyydelle kuin työlle. Ymmärtää, että kyynelten myötä taituroidaan jaksamisen reunalla. Vuosienkin jälkeen katseessa asuu haavoittuvuus. 

Hän istuu aamuaikaisessa toimiston hämärässä, joka aamu ensimmäisenä. Naputtelee meilejä yksi toisensa perään, mutta on satojen avaamattomien tulvassa jo taistelunsa hävinnyt. Hän korostaa tehokkuutta, mutta väsyy jatkuvassa kiireessä muistamaan. Työpäivän päätteeksi hän sulkee oven viimeisten joukossa, kantaa laukussaan läppäriä, jonka paino tuntuu musertavalta. Niin paljon jää joka päivä tekemättä. Samalla hän pelkää, ettei jonakin päivänä ole organisaatiolleen tärkeä. 

Hän istahtaa lounaalle pöydän toiselle puolelle. Hymyilee, vaikka taistelee silmäluomien alla polttavia kyyneliä vastaan. ”Mä olen niin väsynyt, tästä kaikesta”, saa sanotuksi ennen murtumista. Erinomainen äiti, ystävä, puoliso. Työntekijäkin. "Onkohan tällaista kenelläkään muulla?", hän saa vaivoin kysytyksi.

Hän seuraa, kun työkaverit yksi toisensa jälkeen pakkaavat laukkunsa. Ottavat takit naulakoista ja lähtevät kotia kohtia askeleet toimiston käytävällä kaikuen. Hän heilauttaa henkilökorttia lukijaa kohti. Leimaa itsensä ulos, aina viimeisenä.

Hän ajaa työmatkaansa kädet rattia puristaen. Rystyset valkoisina. Sydän pamppailee, hikihelmet kohoavat otsalle. Päiväkotiin on ehdittävä ennen sulkemisaikaa, tärkeä sähköposti jäi kesken. Kello käy, minuutit kuluvat. Tilanne toistuu päivittäin. Kunpa aikaa olisi enemmän. 
 

Työntekijöitä, toinen toistaan tunnollisempia ja osaavampia. Parhaaseensa pyrkiviä. 

Äitejä ja isiä, perheen ja työn tasapainoa tavoitellen. Huonoa omaatuntoa potien, milloin mistäkin. Silti aina rakastaen. 

Puolisoita, jotka tahtoisivat antaa enemmän, mutta arki uuvuttaa. Se, ettei koskaan tunne riittävänsä. Väsyneenä tulee tiuskittua. Kunpa muistaisi ojentaa käden, tarttua siihen itsekin. 

Heitä, joille työ luo pakoväyliä ja heitä, jotka etsivät pakoväyliä työstä.

 

Sinä teet parhaasi. Minuuttienkin uhkaavasti kuluessa ja sähköpostin tulviessa, kyynelten polttaessa silmäluomia ja riittämättömyyden kuristaessa kurkkua. Ikkunan takana leijailevien lumihiutaleiden vaihtuessa kevään vihreydeksi. Miten usein haluaisinkaan sinun näkevän ja ymmärtävän, että teet parhaasi. 

 

Meitä. Arjen taituroijia. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mitä, jos et jonakin aamuna heräisikään vierestäni? 

Jos tietäisin, ettei sinua enää aamulla ole, tekisinkö asioita toisin?
Juttelisinko kanssasi päivän kuulumisista, tulevaisuuden haaveista ja toteutuneista unelmista sen sijaan, että jo hämärässä makuuhuoneessa selaisin kännykälläni päämäärättömästi netin uumenissa? 
Keskustelisinko mieltä painavista asioista odottamatta aamuun? 
Käpertyisinkö kainaloosi sen sijaan, että käännän selkäni ennen unen tuloa? 
Antaisinko vielä yhden suudelman, vaikka jo väsyttää?
Silittäisinkö jo uneen painuvan selkää ja kuiskaisin hyvää yötä, kiitos päivästä? 

 

Viime aikoina media on kertonut suru-uutisista. Takavuosien menestynyt mäkihyppääjä Matti Nykänen ja vuosikymmeniä suomalaisia musiikillaan kantanut Yö-yhtyeen Olli Lindholm menehtyivät sairaskohtauksiin hyvin lähekkäin. Media ja keskustelupalstat kertovat tarinoita surusta ja muistoista. Siitä, että jaettiin yhteistä polkua hetken matkaa. 

 

Tieto tunnettujen henkilöiden menehtymisestä herättää pohtimaan myös omaa elämää. Vaikken tunnista itsessäni kollektiivista surijaa, menevät lukuisat otsikot väistämättä tunteisiin. Ymmärrykseen sitä, ettei kukaan meistä ole täällä ikuisesti. Monet eivät ole edes niihin eläkevuosiin, joita varten tehdään joukko sitten-kun-suunnitelmia tämän päivän sijasta. "Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois..." muistuttaa, ettei mikään ole pysyvää. 
 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", totesi mäkisankari. Siihen peilaten on kuitenkin hyvä miettiä omaa suhdetta elämään. Läsnäoloon. Läheisten tärkeyteen. 

Ehkä näiden toisille areenoille siirtyneiden ihmisten muistoksi jää myös hetken pysähtyminen ennen nukahtamista. Vielä yksi suudelma uniselle, vaikka jo väsyttää. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Me tykättiin vieläkin yhtä paljon ja mä mahduin syliin”, pohti eskarilainen vanhan päiväkotiryhmänsä aikuisesta. Hän oli pikkusiskonsa päiväkodin joulujuhlassa. Oman vanhan päiväkotinsa. 

Hän hakeutui entisen päiväkotiaikuisensa viereen, ja kömpi syliin. Istua nökötti siinä hievahtamatta läpi esitysten. Silmät onnesta loistaen.

Hänellä oli onni olla juuri tuon huolehtivan, suurella sydämellä välittävän aikuisen ryhmässä kolme vuotta syksystä kevääseen. Sen ajan, jossa hän kasvoi pienestä leikki-ikäisestä saparopäästä kirjaimia ja numeroita opettelevaksi eskarivuotensa aloittajaksi. Sai hurjan hyvän tuen kasvulleen myös varhaiskasvatuksen puolelta.


Kerroin syksyllä, että lapseni etsi päiväkotivaihdoksen yhteydessä jonkin aikaa paikkaansa. Ei oikein vanhan päiväkotinsa pihalla tiennyt, miten siellä tulisikaan muuttuneessa tilanteessa käyttäytyä. Olisi halunnut hakeutua rakkaiden päiväkodin aikuisten syliin, mutta totutusta poiketen vain hymyili vaivihkaa kynnykseltä. 

Hetkeen ei osannut mennä tervehtimään tärkeimpiä ystäviäänkään, vaan pikkusiskoa päiväkodista hakiessaan nojaili vaisuna eteisen ovenkarmiin osaamatta mennä pidemmälle. Vanhat omanikäiset päiväkotiryhmäläiset kun jatkoivat leikkejään samassa vanhassa ja oma eskarilaiseni etsi uuden ympäristön ihmisineen.

”Mä haluaisin kyllä vähän halata niitä”, hän pohti joinakin syksyisinä iltoina vanhan päiväkotinsa aikuisista. Läheisyydestä pitävä lapsi nautti siitä, että hänet yhä huomioitiin. Pörrötettiin ohimennen hiuksia ja silitettiin selkää. Kun hän löysi paikkansa uudessa eskarissaan, hän rohkaistui taas kiertämään kätensä tuttujen aikuisten ympärille vanhassa päiväkodissaankin.


Muutos on ollut syksyn mittainen. 

Hän on viihtynyt erinomaisesti uudessa eskarissaan. Hän kertoo silmät loistaen päivittäisiä tarinoita siitä, mitä he ovat yhdessä tehneet omanikäisten ja eskarin aikuisten kanssa. Raapustaa vihkot täyteen eskarikavereidensa nimiä ja piirtää viereen sydämiä. Hän on osannut lapsen tavoin sopeutua muutokseen, jossa jätti taakseen vanhan tutun ja turvallisen ja lähti tutustumaan uusiin ihmisiin uusine toimintatapoineen. 

Hänellä on hyvä olla. Hän katsoo eteenpäin ja pohtii aikaa, jolloin on jo koululainen. Iso tyttö. Ensi syksyä. 


Kun hän saa vanhan päiväkotinsa joulujuhlassa kömpiä vanhan päiväkotiaikuisensa syliin, hän on kuitenkin hetken pieni. Kun tuo aikuinen, yksi rakkaimmista, kietoo juhlan ajaksi kädet kuusivuotiaani ympärille, tunnen kiitollisuutta välittämisestä ja varhaiskasvatuksen ketjusta. Turvallisten aikuisten ympäröimänä on hyvä sovitella koulureppua ja ottaa omankokoisia askeleita eteenpäin. 

Vieläkin tykättiin yhtä paljon. Miten tärkeä ajatus kenelle tahansa. 

 

Mietteitä varhaiskasvatuksesta myös mm. seuraavissa teksteissä: 

Oman paikkansa etsijä - Miltä lapsesta tuntuu vanhan päiväkodin pihalla? 
"Ne huolehtii meistä myrskyissäkin" - Lapsen luottamus päiväkodin aikuisiin 
Päiväkodin viimeinen vasukeskustelu — Haikeutta ja kiitollisuutta 
Mitä jos lastani ei huomattaisikaan? 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka palasi alkuvuonna vuosien perhe- ja opintovapailta asiantuntijatyöhönsä viestintäkentälle. Äiti ja vaimo, ystävä. Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu