Kirjoitukset avainsanalla läsnäolo

Pienten koululaisten pitkä kesäloma aiheuttaa miettimistä koko perheelle. Miten lomakausi järjestellään ja milloin lapsi pärjää yksin kotona?

Kesäloma vailla vastuita! Miten ihana ajatus olisikaan laiturin alla liplattavat laineet ja mato-onkiminen vailla huolen häivää, jos ei tarvitsisi ajatella kesäloman järjestelyjä. Koululaiset lomailevat 2,5 kuukautta, eikä samaan ole mahdollisuutta kuin hyvin harvoilla vanhemmilla.  

 

Kesälomajärjestelyt mietityttävät erityisesti pienten lasten, ekaluokkalaisten vanhempia. Tähän saakka kesät ovat järjestyneet päiväkodin kanssa hoitovuoroja sopien. Ensimmäisen kouluvuoden päättyessä pitäisikin jo tietää, miten koulun pienimmät pärjäävät vanhempien työpäivien ajan. 

Jokaisessa perheessä haluttaisiin järjestää lapselle turvalliset, mielekkäät ja mahdollisuuksien mukaan valvotut olosuhteet lomalle. Ratkaisuja jokavuotiseen kesälomaongelmaan löytyy, mutta järjestelyt ovat usein työn takana. 

 

"Yritettiin päästä kolmelle leirille, kaksi meni täyteen ennen kuin saatiin varattua paikka", kuittasi tuttava, jonka perheessä hoitokuviot ovat selvillä vasta kesäkuun kahden ensimmäisen viikon osalta. On selvää, että asian ratkaiseminen mietityttää. Vaihtoehtoja etsitään eri aikaan lomailevista naapureista ja lapsen kummeista, sillä isovanhempia ei ole. 

"Kahdeksi viikoksi mummolaan toiselle puolelle Suomea ja sieltä lennossa toiseen mummolaan. Ajetaan yhtenä viikonloppuna yli tuhat kilometrejä siirtoajoja, eikä nähdä lasta käytännössä kolmeen viikkoon", huokasi toinen. Hän, joka oli ilmoittanut lapsensa kesän jalkapallokouluun iltaisin ja odotti yhteistä harrastusta. Se jäisi ainakin näiden viikkojen ajan toteutumatta. Lapsi saattaa olla vanhempiensa huolesta täysin tietämätön. "Muksu odottaa innoissaan pitkää lomaa, aikoo kalastaa vaarin kanssa ja on pyytänyt mummoa leipomaan sämpylöitä."

"Vanhempien kesälomat eri aikaan, ja lapsi yksinään pari viikkoa loppukesästä, jolloin jo toivottavasti vähän isompana pärjää. Mietitään perheen yhteistä aikaa sitten viikonloppuihin", kertoi ratkaisustaan kolmas. 

Kahden asiantuntijatyötä tekevän vanhemman perheessä kesäkuukaudet ratkaistaan tänäkin vuonna paitsi lomilla, myös lukuisilla etätyöviikoilla. Lapsesta ja hänen itseohjautuvuudestaan riippuen työskentely voi hyvinkin onnistua pitkälti täysmääräisesti, jos lapselle riittää tieto turvallisen aikuisen läsnäolosta omien leikkien jatkuessa toisaalla. 

 

Mato-ongen kohon kelluessa tyynellä vedenpinnalla ja auringon helliessä on selvää, että lasten pitkien lomien ja vanhempien työaikojen yhteensovittaminen vaatii järjestelyjä. 

Kun suhteutetaan lapsen kymmenen viikon kesäloma vanhemman keskimääräiseen neljään ja kuilun edellyttämät joustot sumplimisineen, on helppo vilautella niin huono äiti - kuin huono omatunto-korttiakin. Ai mistä? Vaikkapa siitä, ettei perheelle jää yhteistä lomaa, odotettu loma ei tarkoitakaan lapselle vapaata vaan leirejä toinen toisensa perään uusiin lapsiin tutustuen, avuntarpeessa kuormitetaan jo hyvinkin iäkkäitä isovanhempia tai vaikkapa siitä, että lapsi joudutaan jättää yksin kotiin pidemmiksi ajoiksi.

 

Taikasauvan heiluttelu harvemmin auttaa. 

Mikä on teidän ratkaisunne tämän kesän lomien järjestämiseen? Minkä ikäisenä pieni koululainen voi viettää lomapäiviään yksin kotona?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mä lähden uuteen maailmaan. Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mun muistot alkaa loistamaan." Eskarilaisten heleät äänet kaikuvat heidän tulevan koulunsa juhlasalissa, viimeisen päiväkotivuoden kevätjuhlassa. Laulaessaan he heiluttavat meille vanhemmille ja isovanhemmille katsoen suoraan silmiin omia tärkeimpiään.

 

Lapseni on ihan liki parhaita ystäviään ja vilkuilee heitä läpi juhlan hymyillen, säihkyvä pilke silmäkulmassaan. Supattaa vaivihkaa korvaan. Liki heitä, joista useita hän ei edes tuntenut vielä eskarivuoden alkaessa. Syksyn alkaessa he olivat eskarinaulakoissa vieraita nimiä toinen toisensa perään.

Käsi tarttuu vieressä seisovan ystävän käteen. Onnellisuuden aistii läpi juhlasalin.  

 

"Olette jokainen omia persoonianne, ainutlaatuisia ja ihania", painottaa eskariopettaja lapsille, jotka seisovat hänen edessään viimeisiä yhteisen polun päiviä. Näen, että hän tarkoittaa jokaista sanaa. Hän nieleskelee puheensa lomassa. Sanat tarttuvat kurkkuun. 

Eskarin aikuisten vahva ammattitaito ja palo pedagogiseen toimintaan ovat heijastuneet meille vanhemmille läpi vuoden. Heidän osaamisensa on loistanut kilpaa lasten oppimisen ja kasvun kanssa. Tässä hetkessä vahvimmin näkyy kuitenkin se, miten vahvan luottamussuhteen he ovat onnistuneet luomaan lasten kanssa. Tunteen siitä, että he ovat yhtä. Ymmärryksen, että kaikki ovat tärkeitä.

Istun juhlasalissa hiljaa ja pyyhin liikutuksen kyyneleen poskeltani.

Tämän hetken täyttää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten paljon nämä vuodet varhaiskasvatuksen parissa ovat meidän perheelle antaneet. Opetusta ja oivalluksia, kasvua ja tukea, mutta ennen kaikkea läsnäoloa ja välittämistä. Miten moni aikuinen onkaan huolehtinut lapsestani suurella sydämellä. Ollut meidän vanhempien rinnalla turvallinen aikuinen. Lapsen puolella.

 

"Mä lähden uuteen maailmaan…" hyräilee eskarilaiseni kipaistessaan halaamaan ruusun ja todistuksen saatuaan.

Pieni suuri kuusivuotias jatkaa matkaansa kohti koulua. Uutta. Kulman takana, jo ihan lähellä, odottaa paljon sellaista, mistä meillä ei vielä ole aavistustakaan. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.

Juuri nyt elän tätä hetkeä. Näiden päivien haikeutta, kiitollisuutta, levollisuutta ja hyvää mieltä. Luottamusta tulevaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hän istuu lasittunein silmin katsomassa työhuoneen ikkunasta ulos saamatta mitään aikaan, jaksamatta tarttua. Katsoo ikkunalaudalle putoavia lumihiutaleita, kevään häikäisevää valoa. Tuijottaa lähes yhtä lasittuneella katseella vielä kesän kynnyksellä. Syksyn väriloistossa vihdoin helpottaa, päivä päivältä. Jaksaa jälleen innostua työyhteisönsä kehittämisestä, suunnitella strategioita. Katsoa eteenpäin, rajansa nyt jo tietäen. 

Hän pyyhkii työpöytänsä ääressä yllättävät kyyneleet. ”Enhän mä koskaan itke”, hämmästelee sairaanhoitajalle työterveydessä. Päättää vähentää työmääräänsä ja jättää avaamatta tietokoneensa iltaisin. Antaa vapaa-ajassa enemmän tilaa isyydelle kuin työlle. Ymmärtää, että kyynelten myötä taituroidaan jaksamisen reunalla. Vuosienkin jälkeen katseessa asuu haavoittuvuus. 

Hän istuu aamuaikaisessa toimiston hämärässä, joka aamu ensimmäisenä. Naputtelee meilejä yksi toisensa perään, mutta on satojen avaamattomien tulvassa jo taistelunsa hävinnyt. Hän korostaa tehokkuutta, mutta väsyy jatkuvassa kiireessä muistamaan. Työpäivän päätteeksi hän sulkee oven viimeisten joukossa, kantaa laukussaan läppäriä, jonka paino tuntuu musertavalta. Niin paljon jää joka päivä tekemättä. Samalla hän pelkää, ettei jonakin päivänä ole organisaatiolleen tärkeä. 

Hän istahtaa lounaalle pöydän toiselle puolelle. Hymyilee, vaikka taistelee silmäluomien alla polttavia kyyneliä vastaan. ”Mä olen niin väsynyt, tästä kaikesta”, saa sanotuksi ennen murtumista. Erinomainen äiti, ystävä, puoliso. Työntekijäkin. "Onkohan tällaista kenelläkään muulla?", hän saa vaivoin kysytyksi.

Hän seuraa, kun työkaverit yksi toisensa jälkeen pakkaavat laukkunsa. Ottavat takit naulakoista ja lähtevät kotia kohtia askeleet toimiston käytävällä kaikuen. Hän heilauttaa henkilökorttia lukijaa kohti. Leimaa itsensä ulos, aina viimeisenä.

Hän ajaa työmatkaansa kädet rattia puristaen. Rystyset valkoisina. Sydän pamppailee, hikihelmet kohoavat otsalle. Päiväkotiin on ehdittävä ennen sulkemisaikaa, tärkeä sähköposti jäi kesken. Kello käy, minuutit kuluvat. Tilanne toistuu päivittäin. Kunpa aikaa olisi enemmän. 
 

Työntekijöitä, toinen toistaan tunnollisempia ja osaavampia. Parhaaseensa pyrkiviä. 

Äitejä ja isiä, perheen ja työn tasapainoa tavoitellen. Huonoa omaatuntoa potien, milloin mistäkin. Silti aina rakastaen. 

Puolisoita, jotka tahtoisivat antaa enemmän, mutta arki uuvuttaa. Se, ettei koskaan tunne riittävänsä. Väsyneenä tulee tiuskittua. Kunpa muistaisi ojentaa käden, tarttua siihen itsekin. 

Heitä, joille työ luo pakoväyliä ja heitä, jotka etsivät pakoväyliä työstä.

 

Sinä teet parhaasi. Minuuttienkin uhkaavasti kuluessa ja sähköpostin tulviessa, kyynelten polttaessa silmäluomia ja riittämättömyyden kuristaessa kurkkua. Ikkunan takana leijailevien lumihiutaleiden vaihtuessa kevään vihreydeksi. Miten usein haluaisinkaan sinun näkevän ja ymmärtävän, että teet parhaasi. 

 

Meitä. Arjen taituroijia. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu