Kirjoitukset avainsanalla läsnäolo

Uskon, että ihminen, joka on tullut huomatuksi, huomioi toisen. 
Että hän, joka ei jää yksin, ei jätä toistakaan yksin. 

Uskon, että kuulluksi tullut pysähtyy itsekin kuuntelemaan ja antaa aikaansa. 
Että hän, joka saa rakkautta, rakastaa itsekin. Sulkee syliinsä ja antaa anteeksi.

Uskon, että yhteinen polku on aina kevyempi kuin yksin kuljettu.
Että tulevaisuutta voidaan rakentaa vain luottamuksella. 

 

Olen pohtinut paljon sitä, mitä elämältäni haluan. Sitä, miksi niin haluan. Ajatusten kehä päättyy aina samaan. Merkityksellisyyteen. 

Haluan olla entistä vahvemmin myötävaikuttamassa yhteiseen ja hyvään, toivoon ja luottamukseen. Siihen, että jokainen löytäisi oman paikkansa. Juuri sen omannäköisensä kolosen, jossa on hyvä olla. 

Haluan tehdä moninaisin tavoin töitä perheiden, työyhteisöjen ja yksilöiden puolesta. Tukea meitä ruuhkavuosien perheitä, työpolullaan harhailevia, vanhemmuudessaan epävarmoja ja onnessaan eksyneitä. Olla vahvistamassa onnistumisia, innostumisia ja saavutuksia. Arjen iloja. Olla kertomassa, että sinä riität, osaat ja pystyt. Onnistut. 

Haluan olla luomassa malleja ja soveltamassa käytäntöön, visioimassa suuria linjoja ja toteuttamassa pieniä yksityiskohtia. 
Haluan olla rakentamassa polkuja, joilla on merkitystä. Polkuja, joiden päässä on parempi huominen. Toimia työryhmissä ja organisaatioissa, joilla on vahva arvopohja ja usko tulevaisuuteen. 

 

Liki päivälleen kaksi vuotta sitten luulin oman matkani lähtölaskennan alkaneen. Kun elämä päättikin onneksi toisin, lupasin itselleni etsiä polun, jossa sisäinen maailmanparantamisen liekkini saa roihuta. 

Olen kantanut vastuuta vanhempainyhdistyksissä ja löytänyt ilon lukuisissa vapaaehtoistyön rooleissa perheiden ja ikäihmisten kanssa. Leiponut ja askarrellut palvelutalossa mummot seuranani, osallistunut likipitäen kaikkiin keräyksiin vauvanvaatteista ensimmäiseen kotiin muuttavalle nuorelle ja tulipalossa kotinsa menettäneelle, vienyt kukkia yksinäisille vanhuksille, avun tuoneelle ambulanssihenkilöstölle ja päiväkotien osaaville aikuisille, kaartanut auton vuosi toisensa jälkeen tutun lastenkodin pihaan. Sen konkreettisen tekemisen rinnalla rakentanut strategioita, koordinoinut yhteistyötä, luonut siltoja, tehnyt viestintää, neuvotellut ja sopinut. Etsinyt tapoja vaikuttaa hyvään tähän päivään ja parempaan huomiseen. Joitakin askelmia sille polulle on olemassa, monia vielä löydettävissä.


Kun katson syliini kömpivää ekaluokkalaistani ja kuuntelen, miten viisivuotiaani pohtii maailmansyntyä isänsä kanssa, on heistä helppo löytää vastaus kysymykseen miksi. Toivon, että teko toisensa perään johtaa siihen, että heidän maailmansa, lasten, voisi olla vieläkin parempi kuin minun ja meidän. 

Että heidän kasvaessaan aikuisiksi he eläisivät välittävämmässä, tasavertaisemmassa ja hyväksyvämmässä ilmapiirissä kuin me tänään. Että he tulisivat huomatuiksi. Että heidän olisi hyvä olla. Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen toivon, että moni muukin ilahtuu. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pienten koululaisten pitkä kesäloma aiheuttaa miettimistä koko perheelle. Miten lomakausi järjestellään ja milloin lapsi pärjää yksin kotona?

Kesäloma vailla vastuita! Miten ihana ajatus olisikaan laiturin alla liplattavat laineet ja mato-onkiminen vailla huolen häivää, jos ei tarvitsisi ajatella kesäloman järjestelyjä. Koululaiset lomailevat 2,5 kuukautta, eikä samaan ole mahdollisuutta kuin hyvin harvoilla vanhemmilla.  

 

Kesälomajärjestelyt mietityttävät erityisesti pienten lasten, ekaluokkalaisten vanhempia. Tähän saakka kesät ovat järjestyneet päiväkodin kanssa hoitovuoroja sopien. Ensimmäisen kouluvuoden päättyessä pitäisikin jo tietää, miten koulun pienimmät pärjäävät vanhempien työpäivien ajan. 

Jokaisessa perheessä haluttaisiin järjestää lapselle turvalliset, mielekkäät ja mahdollisuuksien mukaan valvotut olosuhteet lomalle. Ratkaisuja jokavuotiseen kesälomaongelmaan löytyy, mutta järjestelyt ovat usein työn takana. 

 

"Yritettiin päästä kolmelle leirille, kaksi meni täyteen ennen kuin saatiin varattua paikka", kuittasi tuttava, jonka perheessä hoitokuviot ovat selvillä vasta kesäkuun kahden ensimmäisen viikon osalta. On selvää, että asian ratkaiseminen mietityttää. Vaihtoehtoja etsitään eri aikaan lomailevista naapureista ja lapsen kummeista, sillä isovanhempia ei ole. 

"Kahdeksi viikoksi mummolaan toiselle puolelle Suomea ja sieltä lennossa toiseen mummolaan. Ajetaan yhtenä viikonloppuna yli tuhat kilometrejä siirtoajoja, eikä nähdä lasta käytännössä kolmeen viikkoon", huokasi toinen. Hän, joka oli ilmoittanut lapsensa kesän jalkapallokouluun iltaisin ja odotti yhteistä harrastusta. Se jäisi ainakin näiden viikkojen ajan toteutumatta. Lapsi saattaa olla vanhempiensa huolesta täysin tietämätön. "Muksu odottaa innoissaan pitkää lomaa, aikoo kalastaa vaarin kanssa ja on pyytänyt mummoa leipomaan sämpylöitä."

"Vanhempien kesälomat eri aikaan, ja lapsi yksinään pari viikkoa loppukesästä, jolloin jo toivottavasti vähän isompana pärjää. Mietitään perheen yhteistä aikaa sitten viikonloppuihin", kertoi ratkaisustaan kolmas. 

Kahden asiantuntijatyötä tekevän vanhemman perheessä kesäkuukaudet ratkaistaan tänäkin vuonna paitsi lomilla, myös lukuisilla etätyöviikoilla. Lapsesta ja hänen itseohjautuvuudestaan riippuen työskentely voi hyvinkin onnistua pitkälti täysmääräisesti, jos lapselle riittää tieto turvallisen aikuisen läsnäolosta omien leikkien jatkuessa toisaalla. 

 

Mato-ongen kohon kelluessa tyynellä vedenpinnalla ja auringon helliessä on selvää, että lasten pitkien lomien ja vanhempien työaikojen yhteensovittaminen vaatii järjestelyjä. 

Kun suhteutetaan lapsen kymmenen viikon kesäloma vanhemman keskimääräiseen neljään ja kuilun edellyttämät joustot sumplimisineen, on helppo vilautella niin huono äiti - kuin huono omatunto-korttiakin. Ai mistä? Vaikkapa siitä, ettei perheelle jää yhteistä lomaa, odotettu loma ei tarkoitakaan lapselle vapaata vaan leirejä toinen toisensa perään uusiin lapsiin tutustuen, avuntarpeessa kuormitetaan jo hyvinkin iäkkäitä isovanhempia tai vaikkapa siitä, että lapsi joudutaan jättää yksin kotiin pidemmiksi ajoiksi.

 

Taikasauvan heiluttelu harvemmin auttaa. 

Mikä on teidän ratkaisunne tämän kesän lomien järjestämiseen? Minkä ikäisenä pieni koululainen voi viettää lomapäiviään yksin kotona?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mä lähden uuteen maailmaan. Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mun muistot alkaa loistamaan." Eskarilaisten heleät äänet kaikuvat heidän tulevan koulunsa juhlasalissa, viimeisen päiväkotivuoden kevätjuhlassa. Laulaessaan he heiluttavat meille vanhemmille ja isovanhemmille katsoen suoraan silmiin omia tärkeimpiään.

 

Lapseni on ihan liki parhaita ystäviään ja vilkuilee heitä läpi juhlan hymyillen, säihkyvä pilke silmäkulmassaan. Supattaa vaivihkaa korvaan. Liki heitä, joista useita hän ei edes tuntenut vielä eskarivuoden alkaessa. Syksyn alkaessa he olivat eskarinaulakoissa vieraita nimiä toinen toisensa perään.

Käsi tarttuu vieressä seisovan ystävän käteen. Onnellisuuden aistii läpi juhlasalin.  

 

"Olette jokainen omia persoonianne, ainutlaatuisia ja ihania", painottaa eskariopettaja lapsille, jotka seisovat hänen edessään viimeisiä yhteisen polun päiviä. Näen, että hän tarkoittaa jokaista sanaa. Hän nieleskelee puheensa lomassa. Sanat tarttuvat kurkkuun. 

Eskarin aikuisten vahva ammattitaito ja palo pedagogiseen toimintaan ovat heijastuneet meille vanhemmille läpi vuoden. Heidän osaamisensa on loistanut kilpaa lasten oppimisen ja kasvun kanssa. Tässä hetkessä vahvimmin näkyy kuitenkin se, miten vahvan luottamussuhteen he ovat onnistuneet luomaan lasten kanssa. Tunteen siitä, että he ovat yhtä. Ymmärryksen, että kaikki ovat tärkeitä.

Istun juhlasalissa hiljaa ja pyyhin liikutuksen kyyneleen poskeltani.

Tämän hetken täyttää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten paljon nämä vuodet varhaiskasvatuksen parissa ovat meidän perheelle antaneet. Opetusta ja oivalluksia, kasvua ja tukea, mutta ennen kaikkea läsnäoloa ja välittämistä. Miten moni aikuinen onkaan huolehtinut lapsestani suurella sydämellä. Ollut meidän vanhempien rinnalla turvallinen aikuinen. Lapsen puolella.

 

"Mä lähden uuteen maailmaan…" hyräilee eskarilaiseni kipaistessaan halaamaan ruusun ja todistuksen saatuaan.

Pieni suuri kuusivuotias jatkaa matkaansa kohti koulua. Uutta. Kulman takana, jo ihan lähellä, odottaa paljon sellaista, mistä meillä ei vielä ole aavistustakaan. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.

Juuri nyt elän tätä hetkeä. Näiden päivien haikeutta, kiitollisuutta, levollisuutta ja hyvää mieltä. Luottamusta tulevaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu