Kirjoitukset avainsanalla yhteinen aika

Meillä on ystäväpariskunta, jonka kanssa tehdään uuden vuoden tullen lista siitä, mitä haluttaisiin alkaneena vuonna toteuttaa yhdessä niiden arkisten helposti toteutuvien teehetkien rinnalla. Sillä listalla on vuosien aikana ollut pieniä ja suuria asioita - Ribseistä musikaaliin. Pakohuoneesta teatteriin. Peli-ilta ja lentokoneen siivin viikonlopuksi reissuun. Lasten kanssa ja ilman lapsia. Aika usein ilman, että on mahdollisuus jutella rauhassa. 

Erityisen paljon listalla on ollut elämyksiä. Niistä hetkistä saa ihan älyttömän paljon energiaa: arki-illan ravintolaillallinen, yhdessä kohotettu kupliva, teetä kannukaupalla, paljon naurua ja se yhteinen juttu. Yhteinen hetki.

 

Ollaan jaettu ilot ja surut, kirjaimellisesti. Pohdittu iltateen ääressä elämän kipeimpiä asioita sydämen syvimmistä sopukoista ja hehkuttu onnellisuutta. Katsottu syvälle silmiin, nökötetty päät yhdessä jutellen - luotettu ja tuettu, jaettu.

Nauru. Oivalsin joku aika sitten, että tapaamisiamme yhdistää lähes poikkeuksetta nauru. Hyväntuulinen kiusoittelu, yhtenevä huumori ja tarinallisuus. Se, että toinen osaa tarttua toisen pohdintoihin.

Nauru ihan vatsanpohjasta saakka, tikahtumiseen saakka vedet silmissä. Sellainen, joka tekee hurjan hyvää. Häviävä luonnonvara muuten ajassa, jossa kiire kiristää ja odotukset kuristavat, katse kurtistuu ja mieli mutristuu.

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Meillä on ystäväpariskunta, jonka kanssa tehdään uuden vuoden tullen lista siitä, mitä haluttais alkaneena vuonna toteuttaa yhdessä. Sillä listalla on vuosien aikana ollut paljon elämyksiä. Tänään Oopperan kummitus, joka oli By the way älyttömän hyvä. Näistä hetkistä saa ihan älyttömän paljon energiaa: arki-illan ravintolaillallinen, yhdessä kohotettu kupliva, paljon naurua ja se yhteinen juttu - peli-illasta oopperaan, teatteriin tai lentokoneen siivin reissuun. Ystävät ❤️ #oopperankummitus #kansallisooppera #ystävienkanssa #kulttuuri #ystävyys #olettärkeä #arjestajuhlaa #yhdessäonhyvä #perheblogit #meidänperhelehti #teehetkienkoti @meidanperhelehti @oopperabaletti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

Eräs yhteisistä viime aikojen elämyksistä on ollut Kansallisoopperan vaikuttava ilta Oopperan Kummituksessa.

”Hide your face, so the world will never find you”, tiivistyy ajatus maailman tunnetuimman musikaalin takana.

Ajatus siitä, että naamion takana olet turvassa. Siellä kukaan ei voi sinua loukata. Mutta sieltä et myöskään koskaan tule kunnolla esiin, itsenäsi.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

🌟Kiitos Haikon Kartano 🌟Kiitos elämyksestä, takuuvarmasta laadusta ja kohtaamisen taidosta. Erinomaisesta asiakaskokemuksesta. Kuin uudestisyntynyt ei ihan kuvaa tämän päivän oloa, sillä valvottiin aamuyön tunneille ja kilisteltiin rakkaan ystäväpariskunnan kanssa melko monella kuplivalla. Mutta tekipä ihan älyttömän hyvää viettää aikaa aikuisseurassa; nauraen, jutellen ja nauttien. Maailma on hurjan paljon parempi paikka tämän jälkeen. #maailmanparannusta #aamuyöntunneille #näkyyköväsymyskatseesta #parisuhdeaikaa #onniontässä #yhteistäaikaa #parisuhde #rakastansua #irtiottoarjesta #parastajustnyt #haikonkartano #hotelhaikko #haikko #visitporvoo #visitfinland #munkotikaupunki #matkailukotimaassa #hotelli #kartano #suosittelen #selfie #mylove #vauvablogit #perheblogit #matkablogi #meidänperhelehti #teehetkienkoti @haikonkartano @meidanperhelehti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

Kun menneenä viikonloppuna istuttiin yhdessä iltaa aamuyön tunneille ja keskustelut jatkuivat vielä lenkkikavereiden kesken viikonlopun päätteeksi, nousi Oopperan kummituksen pohdinta jälleen pintaan.

Läheisimpien kanssa et koskaan tarvitse naamioita. Rakkaimpien kanssa sinun ei tarvitse piiloutua. Voit luottaa, etteivät he koskaan puukota selkään tai loukkaa sinua. 

Siksi odotan paljon tulevaa vuotta. Ensi vuoden kattavaa listaa yhteisistä elämyksistä. Naurua ja rentoutta. Sitä, että saa olla oma itsensä. Naamiotta. Miten valtavan tärkeää se onkaan.
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tytöt täyttävät tulevana syksynä kuusi ja neljä vuotta. Heidän syntymästään saakka olen saanut viettää heidän kanssaan jokaisen kesän. Paitsi tämän. 
 

Palasin alkuvuonna vuosien perhe- ja opintovapaiden jälkeen töihin. Iltapäivien leikkimökkihetket, metsäretket, jokirantajäätelöt ja lukuisat vierailukohteet ovat vaihtuneet toimiston to-do-listoihin ja aikaisiin aamuihin mekkoa pukien ja ripsiväriä sukien - ja lasten päiväkotipäiviin. Tämä oli lapsille ensimmäinen kesä, jolloin he olivat ylipäätään kesäkuun puolella päiväkodissa. Tavallista lähes jokaiselle lapsiperheelle, tiedän, mutta ei ole ollut meille. Siksi se kirpaisi.

Ajatukseen on täytynyt sopeutua. Siihen, että yhteiselle tekemiselle lasten kanssa on etsittävä aikaa suunnitelmallisemmin. Siihen, etten voi noin vain aamun tullen ehdottaa lapsille huvipuistoreissua tai pakata eväslaukkua merenrantakalliota varten. Kaikelle tulee aikansa, mutta tietty spontaanius on väistämättä poissa.

Heinäkuun lapset ovat isänsä kanssa. Jaksotettiin tänä vuonna lomat siten, että tytöt saisivat yhä lähes kahden kuukauden kesäloman päiväkodista ja rutiininomaisista aamuista. Olen nyt reilun viikon herännyt aikaiseen aamuun ja pakannut työlaukkuani samaan aikaan kun muu perhe on vielä silmät sikkaralla suunnitellut tulevan vapaapäivän yhteisiä tekemisiään. Pehmistä jätskikioskilta iltapäiväauringossa, laivaristeilyä, keinumista takapihalla pilviin saakka, eväsretkeä, pyöräilyä metsässä ja mökkipäivää. Tai sitä, että ovat tekemättä mitään. 

Heillä on ollut yhdessä hurjan kivaa. Sen aistin vielä töistä tullessanikin, kun lapset kertovat jo kotiovella kilpaa siitä, mitä ovat isänsä kanssa tehneet. Silmät säihkyen ja posket innostuksesta punottaen. Kuin huomaamatta he kutsuvatkin leikkimökkiin kipaistessaan isäänsä mukaan leikkimään, signeeraavat kauneimman piirustuksen isälleen tai varaavat ruokaillessa viereisen tuolin hänelle. Tottumuksesta. Siitä, että päivisin juuri isä jakaa arjen heidän kanssaan. 

 
Pienen piston sydämessäni, senkin kyllä tunnen. Sellaisen kateuden kevyesti sävyttämän. Että hei, mäkin tahtoisin elää kanssanne tuon kaiken. Mäkin tahtoisin jäädä kanssanne kotiin, miettiä koko perhettä kiinnostavaa tekemistä ja näkemistä minkään aikataulun rajoittamatta ja heittäytyä riippumattoon auringosta nauttien. Nämä kesäthän olivat meidän kulta-aikaa, m-e-i-d-ä-n.

 

Lasten oikeus isäänsä. Hyvänen aika, sitähän tulevat viikot myös ovat. Sitä, että he saavat kolmisin luoda ihan omat rutiininsa useiksi viikoiksi ja päiviksi. He saavat tänä kesänä mahdollisuuden siihen, joka minulla oli vuodet. Arjen, jossa he päättävät yhdessä päiviensä kulusta. Sulkea syliin ja rutistaa milloin tahansa. 

 

Lapset nauttivat jokaisesta päivästä. On sanomattakin selvää, että se on tärkeintä. Kyllä mä pienen piston sydämessä kestän ja senkin, etten tulekaan välttämättä pyydetyksi viereen ruokapöydässä näinä päivinä ja viikkoina. Olen iloinen, että tytöt saivat juuri sellaisen isän, joka heillä on.

Siksi tänäkin aamuna levitän ripsivärin ja kipaisen läppäri kainalossa portaat alakertaan muun perheen vasta heräillessä uuteen aamuun. Kaikelle on aikansa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Mä en leiki poikien kanssa”, hän painottaa topakasti, ”koska mä en tykkää yleensä pojista paitsi isästä.”

Isosisko on mielipiteissään ehdottomampi, pikkusisko on valmis taipumaan. ”Kyllä me joskus leikitään päiväkodissa, mutta ei kyllä yleensä.” 

Automatkalla veljekset pohtivat samaa. Että miksi pitää mennä vierailulle, kun onhan se aika kamalaa. No, koska tytöt. Ja vielä yökylään, mökkeilemään. 

Mökkipihassa tytöt odottavat malttamattomina. Kurkkivat tauotta tielle ja suunnittelevat touhuissaan, että aikovat leikkiä ainakin piilosta ja mennä merenrantaan katsomaan joutsenia. Tuntuvat jo unohtaneen, että tytöt eivät tykkää pojista. 

Pikkusisko tarttuu toisen kolmevuotiaan käteen, johdattaa tutustumaan hiekkalaatikon leluihin ja näyttää mökkiympäristöä. 

Esikoiset hakeutuvat toistensa seuraan, vaikka viettävät aikaa pikkusisarustenkin kanssa. Silti syödessä on tärkeää päästä istumaan vierekkäin. Saunan lauteilla he kömpivät kylki kyljessä ja pujahtavat sohvalle sopuisasti vierekkäin lastenohjelman pariin. 

 

Päiväkotikaverit, isot ja pienet, tytöt ja pojat, kaverit vauva-ja taaperovuosista saakka.

Illan tullen neiti pian eskarilainen pyörii sängyssään ja kuulostelee tarkkaavaisesti yläkerrasta alakertaan. ”Mä olisin halunnut nukkua niiden kanssa. Miks mä en ois saanut nukkua sen (kuusveen) vieressä?” 

Aamuaikaisella rävähtävät silmät auki: ”Ne on jo hereillä! Mä meen heti.” 

 

Kalakaverit tahtovat aamupalapöytään vierekkäin ja nököttävät meren äärellä samaan vapaan tarttuen ja kalansaaliista iloiten. 

 

Kotimatkalle valmistautuessaan ja turvaistuimeen hypätessään syksyllä koulutaipaleensa aloittava poika löytää auton sivutaskusta suksivoiteen. ”Tällä voi muuttaa tytöt pojiksi”, hän toteaa toiveikkaana. 

Hän saa eskarilaiselta halin ja suukon, nyrpistää kasvojaan vastentahtoisesti. Koska tytöt ja pojathan eivät tykkää toisistaan :)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Toukokuu. Päätepysäkki vanhoille ja alku uusille. Yhtä aikaa, päällekkäin, minuuttiaikataululla. Viikkoja.

 

Samaan iltaan sattuivat sopuisasti päällekkäin tanssikoulun kevätesitys kenraaliharjoituksineen, tulevan eskarilaisen ensimmäinen vanhempainilta ja eskariryhmän tiloihin tutustuminen sekä puolisolla työn puolesta kokous. Niin, ja se hoitoa tarvitseva kolmevuotias.

Vaikka työpäiväni yleensä joustaa aikaisemmat lähdöt, tänään se ei olisi sitä tehnyt. Sähköposti täyttyi akuuteista viesteistä, deadlineista, joista viimeisiin vastasin päiväkodin pihalta lapset jo turvaistuimissaan istuen. Naputtelin puhelimesta ”Kiitos, kun selvitit, hienoa kun saatiin valmiiksi ajoissa” ja mietin, miten aika vierähtääkään huomaamatta. Hyvinkin valmistautuneena.

 

Illasta tiesin, että palapeli olisi melkoinen hyvinkin valmistautuneelle. Enkä ollut edes sitä.

Päiväkodilla en kuullut puoltakaan siitä, mitä päiväkodin henkilökunta kertoi lasten päivästä. Kuulin kuuntelematta, olin paikalla olematta läsnä. Siitä, mitä lapset kertoivat autossa päivästään ja leikeistä ystäviensä kanssa, en rehellisesti – ja valitettavasti – muista mitään. Innoissaan he olivat, sen muistan äänensävystä. Ajatukset olivat jo toisaalla, kiinni kirittävissä minuuteissa ja to-do-listan tehtävissä. Eväät check, tanssiopettajan kesämuistaminen check, esiintymisvaatteet check. Check Check ja Check.

Tanssikoululla tapasin muutamankin tutun ehtimättä (muka) pysähtyä sen enempää. Pari irrallista lausetta ja vilkaisu kelloon, toistamiseen. Oli jo hoppunen eteenpäin, huolehtimaan kuopus isovanhemmille ja kohti vanhempainiltaa.

 

"Kuulin kuuntelematta, olin paikalla olematta läsnä."

 

Eskarin pihalla oli aika hengähtää. Kesäinen ilta-aurinko lämmitti vielä kevyesti ja perhonen istahti läheiselle penkille. Vanhempia saapui paikalle hiljakseen, heistä jokainen osin uuden kynnyksellä. Lasten isäkin ehti juuri sopivasti kokouksestaan. Ihan sovitusti, meistä kumpikin.

 

Oman päätön säntäily tuntui yhtäkkiä naurettavalta. Harva hoputettu minuutti tai kiireellä sivuttu hetki taisi tuoda todellista ajansäästöä. Minusta se jätti kuitenkin rauhattoman kuvan.

 

Läsnäolemattomuuden taito. Sen haluaisin oppia niihin hetkiin, joissa en jostakin syystä kykene olemaan läsnä. Hetkiin, joina ajatukset karkailevat, mieli harhailee ja silmät hakeutuvat jatkuvasti kelloon.

Sen, että sisäisestä myllerryksestä huolimatta osaisin olla jotakuinkin zen. Läsnä läsnäolemattomasti, ellen muuta. Pyytäisin mielessäni anteeksi keskustelukumppanilta, etten ajatusteni vaeltaessa olisi juuri silloin aidosti läsnä. Pitäisin kuitenkin askeleeni rauhallisina, äänensävyn levollisena ja olemukseni vilpittömän kohdattavana. Harhailematta. Etten ainakaan siinä hetkessä huokuisi tarvetta olla jo toisaalla.

Etten tieten tahtoen jättäisi ihmiselle tunnetta kohtaamattomuudesta tai siitä, ettei hänen asiansa olisi ollut tärkeä, mutten sortuisi siinä pienessä hetkessä selittämäänkään omaa (tarpeetonta) kiireen jargoniaani.

 

Läsnäolemattomuuden taidosta olisi todennäköisesti lyhyempi matkaan aitoon läsnäoloon silloinkin, kun myllerrys valtaa jalansijaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu