Tytöt täyttävät tulevana syksynä kuusi ja neljä vuotta. Heidän syntymästään saakka olen saanut viettää heidän kanssaan jokaisen kesän. Paitsi tämän. 
 

Palasin alkuvuonna vuosien perhe- ja opintovapaiden jälkeen töihin. Iltapäivien leikkimökkihetket, metsäretket, jokirantajäätelöt ja lukuisat vierailukohteet ovat vaihtuneet toimiston to-do-listoihin ja aikaisiin aamuihin mekkoa pukien ja ripsiväriä sukien - ja lasten päiväkotipäiviin. Tämä oli lapsille ensimmäinen kesä, jolloin he olivat ylipäätään kesäkuun puolella päiväkodissa. Tavallista lähes jokaiselle lapsiperheelle, tiedän, mutta ei ole ollut meille. Siksi se kirpaisi.

Ajatukseen on täytynyt sopeutua. Siihen, että yhteiselle tekemiselle lasten kanssa on etsittävä aikaa suunnitelmallisemmin. Siihen, etten voi noin vain aamun tullen ehdottaa lapsille huvipuistoreissua tai pakata eväslaukkua merenrantakalliota varten. Kaikelle tulee aikansa, mutta tietty spontaanius on väistämättä poissa.

Heinäkuun lapset ovat isänsä kanssa. Jaksotettiin tänä vuonna lomat siten, että tytöt saisivat yhä lähes kahden kuukauden kesäloman päiväkodista ja rutiininomaisista aamuista. Olen nyt reilun viikon herännyt aikaiseen aamuun ja pakannut työlaukkuani samaan aikaan kun muu perhe on vielä silmät sikkaralla suunnitellut tulevan vapaapäivän yhteisiä tekemisiään. Pehmistä jätskikioskilta iltapäiväauringossa, laivaristeilyä, keinumista takapihalla pilviin saakka, eväsretkeä, pyöräilyä metsässä ja mökkipäivää. Tai sitä, että ovat tekemättä mitään. 

Heillä on ollut yhdessä hurjan kivaa. Sen aistin vielä töistä tullessanikin, kun lapset kertovat jo kotiovella kilpaa siitä, mitä ovat isänsä kanssa tehneet. Silmät säihkyen ja posket innostuksesta punottaen. Kuin huomaamatta he kutsuvatkin leikkimökkiin kipaistessaan isäänsä mukaan leikkimään, signeeraavat kauneimman piirustuksen isälleen tai varaavat ruokaillessa viereisen tuolin hänelle. Tottumuksesta. Siitä, että päivisin juuri isä jakaa arjen heidän kanssaan. 

 
Pienen piston sydämessäni, senkin kyllä tunnen. Sellaisen kateuden kevyesti sävyttämän. Että hei, mäkin tahtoisin elää kanssanne tuon kaiken. Mäkin tahtoisin jäädä kanssanne kotiin, miettiä koko perhettä kiinnostavaa tekemistä ja näkemistä minkään aikataulun rajoittamatta ja heittäytyä riippumattoon auringosta nauttien. Nämä kesäthän olivat meidän kulta-aikaa, m-e-i-d-ä-n.

Lasten oikeus isäänsä. Hyvänen aika, sitähän tulevat viikot myös ovat. Sitä, että he saavat kolmisin luoda ihan omat rutiininsa useiksi viikoiksi ja päiviksi. He saavat tänä kesänä mahdollisuuden siihen, joka minulla oli vuodet. Arjen, jossa he päättävät yhdessä päiviensä kulusta. Sulkea syliin ja rutistaa milloin tahansa. 

Lapset nauttivat jokaisesta päivästä. On sanomattakin selvää, että se on tärkeintä. Kyllä mä pienen piston sydämessä kestän ja senkin, etten tulekaan välttämättä pyydetyksi viereen ruokapöydässä näinä päivinä ja viikkoina. Olen iloinen, että tytöt saivat juuri sellaisen isän, joka heillä on.

Siksi tänäkin aamuna levitän ripsivärin ja kipaisen läppäri kainalossa portaat alakertaan muun perheen vasta heräillessä uuteen aamuun. Kaikelle on aikansa.