Kirjoitukset avainsanalla sairastaminen

Alkavan viikon piti olla the viikko. Suunnitelmia ja loppuunvietyjä vastuita niin töiden kuin harrastustenkin osalta. Aikataulutettu viimeistä piirtoa myöten, mutta innostava. Motivoiva. Vaativa, sitäkin joo, mutta varsin koukuttava ja odotettu. Kaikilta osin. 

Lukuisten asioiden viimeistelyä ennen loppuviikon lomamatkaa lentokoneen siivin etelän aurinkoon. 

Istuttiin puolison kanssa useita kertoja iltateen ääressä kalentereita selaten, sumplittiin päällekkäisyyksiä, sovittiin lapsenvahteja ja jaettiin mietteitä poikkeuksellisen tapahtumarikkaasta viikosta. 

Tiedättekö, se perfect match, että hei, mä ehdinkin hyvin kotiin ja sä voit lähteä sitten.

 

Ensimmäisestä levottomasta yöstä olisi jo pitänyt osata lukea merkit. Viimeistään seuraavan aamun maistumattomasta aamupalasta ja siitä, että parhaan ystävän vieraillessakin väsytti ja mökötytti. 

Neiti neljäveen kuume kipusi kuin huomaamatta kruunaten viikonlopun ensimmäisen päivän ja leppoisaksi perheajaksi suunnitellun viikonlopun. Edes poikkeukselliset päiväunet eivät vieneet väsymystä pois. 

 

Hoivan rinnalle hiipi nouseva harmi. Ymmärrys, että moni asia menisi toisin kuin suunniteltiin ja jäisi myös toteutumatta. Tietoisuus, että omat vaikuttamisen mahdollisuudet jäisivät pieneksi. 

Vanhempainyhdistystoiminnassa kipinän saaneena harmistusta herätti se, että useampi alkavalle viikolle ajoittuva työryhmä jäisi väliin. Töissä meneillään olevaan suureen projektiin en pystyisikään sen julkaisuvaiheessa antamaan viimeisten päivien työpanostani.

Ja kyllä - jokainen satunnainenkin aivastus muistutti lähestyvästä lentomatkasta vain muutamien päivien päässä. Ei liene vaikea arvata, että yhä mietityttää, päästäänkö lopulta lähtemään. 

Koska kuume ja kipeys. Jostakin tähän torppaan tiensä löytänyt pöpö. 

Ihan kuin joku olisi vahingoniloisesti hihkunut selän takana ähäkuttiaan, kun kirjoitin sähköposteja tilanteen muuttumisesta. Poikkeusjärjestelyistä. 

 

Alkavan viikon suunnitelmat näyttävät tänään toiselta kuin niiden alunperin piti. Intran viimeistely korvautuu satuhetkellä ja vanhempainyhdistykseen linkittyvä sisäilmatyöryhmä leikkimökin eväsretkellä. Työpaikkalounaan sijaan annostelen kotona spaghettivuokaa ja särkylääkettä. 

 

Kun nelivuotiaani kietoi yöllä kätensä ympärilleni ja halasi unisena kuumuutta hohkaten kuumeen yhä noustessa, ei mikään muu kuitenkaan tuntunut tärkeämmältä. 

Asiat järjestyvät kyllä, tavallaan. Siihenhän olen aina uskonut. 

Onnistunutta alkavaa viikkoa, kullekin omannäköistä! 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eskarilainen vääntelehti ja kiemurteli, siirteli ruokapöydässä ruokaa lautasella edestakaisin siihen juuri koskematta. Tavallisesti vilkas ja touhukas lapsi makoili sängyllään ja haki vaivihkaa huovan ylleen. "Sattuu mahaan ja päähän", hän sai sanottua. Kömpi lopulta kalpeana nukkumaan ilman iltapalaa.

"Todennäköisesti vatsatautia, sitä täällä on ollut aikuisillakin", piippasi eskarista aamutuimaan saapunut paluuviesti. Syvää huokausta oli vaikea välttää. Ruokahaluttoman kiemurtelu ja kalpeus sai mahdollisen selityksen.

 

Kun palasin töihin vuosien perhevapaiden jälkeen tuolloin kolme- ja viisivuotiaiden lasten äitinä, kummastelin sairastuneen lapsen ympärillä käytävää työelämälähtöistä keskustelua. Että miten kummassa ihmiset eivät pysty järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää kotona, kysehän on aina lapsen parhaan ajattelemisesta. Satunnainen päivä silloin tällöin, poissa tuskin mistään. Sairastetaanhan me vanhemmat itsekin.

Kahden vanhemman työarkea ja lasten täyspainoisempaa päiväkotielämää on takana pian vuoden verran. Aika monta kertaa ollaan jo vuodenkin aikana seurattu kuumemittarin nousua tai epämääräisesti oireilevaa vatsaa ja mietitty, kummalla meistä on mahdollisuus jäädä kotiin kipeän lapsen kanssa. Arvottu iltamyöhällä tai aamunaikaisella kalentereita selaten sitä, kummalla on akuutimpia asioita ja itse koolle kutsuttuja palavereita mahdollisesti ulkopuolistenkin kanssa.  

Se, että meillä on ollut pöpöjä hyvin vähän suhteessa moniin saman elämäntilanteen ystäväperheisiin, ei lämmitä. Ei oikeastaan missään määrin. Jokaisella kun on se oma arkensa järjestettävänä. 

 

Meistä harva on korvaamaton päivien tai muutamien viikkojen poissaolojen aikana, joten en ensisijassa mieti rooliani osana isoa organisaatiotani. Ajatukseni ovat pikemminkin hyvin itsekkäitä -  omat asetetut tavoitteeni muutoinkin tiukassa työaikataulussa, vastuu kanssani työskenteleville ja to-do-lista, jonka suhteen tehtyjen asioiden ylitsevetäminen yksi toisensa jälkeen tuottaa suurta tyydytystä. Joten vaikka kyse onkin satunnaisista päivistä silloin tällöin, oikeastaan useampi lähekkäin osuva päivä on jo poissa vaikka mistä. Tiedän toki, että isommassa mittakaavassa asiat järjestyvät aina, ja useimmiten parhain päin. Kukaan ei maaliskuussa muista, että joulukuussa oli useampi poissaolopäivä tai toisin suunniteltu työpäivä, eikä mieti syyskuussa, miten toukokuinen deadline viivähtikin kesäkuun puolelle. 

 

Olen aina ollut päättämiini asioihin sitoutuva, joten työaikataulujeni ja ylipäätään töissäolo-/poissaoloaikataulujeni sumpliminen (lapsen tai oman) sairastumisen määrittämänä vaatii sopeutumista. Asian työstämistä. Perheellisenä tarvitsee oman nuhanenän rinnalla huomioida pienetkin niistäjät ja heidän terveeksi tulemisensa. On hyväksyttävä ennakoimattomuus, jonka todennäköisyyskertoimet kasvavat kymmenien pikkutahmatassujen haliessa toisiaan nenät valuen ja samalla vessanpöntöllä kököttäen.  

 

Loppuvuoden kuukaudet meillä sairastettiin vuoron perään. Joustettiin molempien vanhempien taholta; etäpäivinä, lyhennettyinä työpäivinä ja töitä illalla kotona yömyöhäiseen jatkaen, pidempää päivää tai aikaisempaa aamua tehden, sairaan lapsen hoitopäivinä ja ties minä päivinä. Vuorotellen. Ilmoitettiin aamulla esimiehelle ja omalle tiimille, että ollaan tänäänkin poissa työtehtävien ääreltä. Parempina päivinä vaihdettiiin toimistopäivä etäpäiväksi. 

Meidän perhettä ovat myös lasten toiset, lähellä asuvat isovanhemmat pystyneet onneksi tarvittaessa auttamaan. 

 

Arjen todellisuus on silti iskenyt päin näköä. En enää pohdi sitä, että onpa kumma, miten ihmiset eivät pysty vaivatta järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää. 

Silmät ovat avautuneet, alkuperäinen ajatus kääntänyt kurssiaan. Kumma, miten työelämässä olevat ihmiset pystyvät järjestämään kipeän lapsen hoitopäivät omien sairastelujensa rinnalla. Vieläpä niin, että niin lapset kuin aikuisetkin saavat riittävän lepoajan tullakseen taas terveiksi. Että he palaavat hoitopaikkoihinsa vasta, kun jaksavat olla aidosti touhuissaan muiden mukana, eivätkä tartuta ketään toista lasta palaamalla puolikuntoisena. Edellisiltana oksentaneen, mutta aamulla hyvinvoivan lapsen päiväkotiin lähettäminen kun on suoraan vahingon kiertämään laittamista toisille perheille.  

 

Viime päivinä Facebookin fiidi on täyttynyt sairastuvien päivityksistä; kurkkukipuisista äänensä menettäneistä nuhaneniin ja ensimmäisiin influenssatapauksiin. Huokaan helpotuksesta joka päivä, kun lapsia eskarista ja päiväkodista hakiessani huomaan heidän olevan yhä täysin terveitä. Muistuttelen käsien pesemisestä sekä päiväkodin päässä että kotiin saapuessammekin ja raapustan ostoslistaan satsumien rinnalle vitamiinit. 

 

Sinä päivänä, kun pieni nuhanenä jälleen kietoo kädet kaulalleni ja kiipeää väsyneenä syliin, yritän kuitenkin muistaa sen tärkeimmän. Että kaikki muu saa lopulta joustaa lasten hyvinvoinnin edessä, jotenkin sumplien. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Sä osaat vielä hipsuttaa", toteaa nelivuotias onnellisena makoillessaan mun vieressäni sängyllä. Siihen yön pimeinä tunteina omasta huoneestaan kömpineenä. Unihiekkaa vielä silmissään, rakas uninalle vauvavuosilta saakka tiukasti rutistuksessaan. 

Hän rakastaa kosketusta, nauttii silityksestä ja läheisyydestä. Sylin lämmöstä.

Viime viikkoina hän on ollut paitsiossa. Kuullut lyhyemmän iltasadun ja selannut joinakin iltoina kirjaa vain itsekseen ennen unen tuloa. Ollut famon nukutettavana omien vanhempien sijaan. Kuullut kireitä ja huolen sävyttämiä keskusteluja niitä ymmärtämättä, mutta osannut lapsen tilanteenlukutaidolla pysytellä vaivihkaa hieman taaempana. 


Jäänyt taka-alalle. 

Isosisko on sairastanut ja arki sen myötä järkkynyt. Perhedynamiikan hetkellisesti muuttuessa kaikki etsivät paikkaansa uudelleen – päiväkodista hakijaa, huolehtijaa toiselle lapselle toisen lääkärin ajaksi, iltaunille nukuttajaa. Yhtäkkiä irrallisina leijuvia palasia tuntuu olevan enemmän, eivätkä ne loksahtele sujuvasti paikoilleen. Hyvä kun ovat edes jotakuinkin tallessa, osana elämän palapeliä. Ennakoimattomien tilanteiden mahdottomuutta, lapsiperhearjen mutkikkuutta. 


Kun kaikki on taas hyvin ja huoli väistynyt, hän kömpii yhä lähemmäs. Kääntää selän uudelleen, ujuttaa jalkaansa peiton alla lähemmäs. "Hipsuta vieläkin, mä tykkään". Silitän, piirrän kuvioita pieneen selkään, joka on pehmeän uniasun alla lämmin. 

"Jos multa pitää ottaa verikoe, niin mäkin haluan yhtä monta tarraa", hän toteaa pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tarkkaavaisena ja empaattisena lapsena hän on pitänyt korvansa auki, poimien kuulemastaan ajatuksen sieltä, toisen täältä. Lohdutan, ettei onneksi keneltäkään tällä hetkellä toivottavasti tarvitse ottaa verikokeita tai varata lääkäriaikoja. Että kaikki on hyvin, eikä kukaan ole enää kipeä. 

Tunnen huonoa omaatuntoa, etten ole ehtinyt olla hänen kanssaan tasaveroisesti kantaessani huolta isosiskosta. Sydämessä muljahtaa, kun pohdin, miten hän on lapsen tavoin kokenut viime viikot nopeine muutoksineen. Että tunteekohan hän, kuten mä, että on ollut tahtomattaan taka-alalla. Ei vähemmän tärkeänä, mutta tilanteesta johtuen. 

 

Rohkaistun kysymään hänen mietteitään. Pienen nelivuotiaan. Vähän varovaisesti, että hei, mitä sä mietit. Mitä olet miettinyt.

"Mä olen miettinyt, että haluaisin hipsutusta." Hymyilyttää. Kyllä tämä taas tästä. Itsellekin armollisempana. 

"Hipsuta jo sitten." Piirrän selkään sydämen. Näin on hyvä. Arki.  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Aamu, jona huomaat lapsesi yskivän niin paljon, ettet voi viedä häntä päiväkotiin. Edeltävä päivä meni vielä ehkä kevyessä nuhassa, mutta tämä ei. Hän ei jaksaisi ja touhutessaan tartuttaisi toisetkin.

Yö, jonka valvot lapsesi vierellä hänen oksentaessaan vatsataudin kourissa. 

Ilta, jona huomaat lapsesi poskien punottavan ja asetat kätesi hänen otsalleen jo tietäen odottaa kuumetta. Eteisen lattialle valmiiksi asetellut seuraavan päivän päiväkotivaatteet jäävät pukematta. Odottamaan toista leikkipäivää kavereiden kanssa. 

Deadline. Rästitöiden lista. Palaveri, jolle oli muutoinkin hankalaa löytää yhteistä ajankohtaa. 

Jostakin takaraivosta mieleen nousevat väistämättä omat työt. Ne, joille ei arkipäivissä juuri varattu rakosia muutoksiin. Ainakaan päivien mittaisiin. Ne, jotka siirtyessään kuormittavat joko omaa tulevien viikkojen kalenteria tai työkavereita. 

Mietit, mitä voisit ehkä hoitaa etäyhteyksien kautta ja mitä illalla lasten nukahdettua. Yhden meilin, pari muutakin ehkä.

Vai - tarvitseeko hoitaa? Entä se pieni syliin kömpivä lapsi, joka väsyneenä etsii läheisyyttä? Lapsi, joka pyytää seurakseen lukemaan satuja, piirtämään, juttelemaan. Kipeys kiukuttaa ja harmittaa, saa rauhattomaksi. Eikö lapsen sairaslomapäivä tarkoita nimenomaan aikaa lasta varten?

Se on vain työ, hokevat ihmiset. Asiat tärkeysjärjestykseen, he jatkavat. Samat, jotka pyyhkivät itsekin hikihelmet otsaltaan kuumemittarilukeman kohotessa ja naputellessaan viestiä päiväkotiin lapsen sairaslomapäivästä. Yhdestä ja mahdollisista tulevista. Useimmiten useammista.

Vaakakupissa vuorottelevat lapsen hyvinvointi ja hänelle täysin annettu huomio ja se, miten meistä kukin sumplii omaa työtään. Muuttuneita aikatauluja. 

Tunnollisuus painaa, vaikka samaan aikaan työpaikoilla puhutaan lähes selviönä siitä, miten työ ja vapaa-aika saataisiin parhaalla tavalla lomittumaan. Että tänä päivänä organisaatiossa ymmärretään erilaiset, vaihtelevat työ- ja elämäntilanteet, kun katsotaan viikkojen tai kuukausien sijaan vuosia eteenpäin. 

Milloin läppäri pidetään suljettuna työlaukussa ja keskitytään kokonaisvaltaisesti lapsen hyvinvointiin? Milloin lapsi on riittävän terve mennäkseen hoitoon toisten seuraan? Milloin toisetkin sisarukset pidetään kotona, etteivät he tahoillaan vielä terveinä tartuttaisi jotakin, josta ei vielä tiedetä? Milloin oman perheen etu saa väistyä sen tieltä, että muut perheet saavat mahdollisuuden pysyä terveinä, ja omia aikataulujaan sumplimatta?

Jopa sata päivää vuodessa, sanovat terveydenhuoltoalan asiantuntijat pienen, päiväkoti-ikäisen lapsen sairastamisesta. Melkoisen monen päivän ristiriita asiassa, jossa ei pitäisi ristiriitaa lähtökohtaisesti ollakaan. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu