Kirjoitukset avainsanalla kiitollisuus

Mitä, jos et jonakin aamuna heräisikään vierestäni? 

Jos tietäisin, ettei sinua enää aamulla ole, tekisinkö asioita toisin?
Juttelisinko kanssasi päivän kuulumisista, tulevaisuuden haaveista ja toteutuneista unelmista sen sijaan, että jo hämärässä makuuhuoneessa selaisin kännykälläni päämäärättömästi netin uumenissa? 
Keskustelisinko mieltä painavista asioista odottamatta aamuun? 
Käpertyisinkö kainaloosi sen sijaan, että käännän selkäni ennen unen tuloa? 
Antaisinko vielä yhden suudelman, vaikka jo väsyttää?
Silittäisinkö jo uneen painuvan selkää ja kuiskaisin hyvää yötä, kiitos päivästä? 

 

Viime aikoina media on kertonut suru-uutisista. Takavuosien menestynyt mäkihyppääjä Matti Nykänen ja vuosikymmeniä suomalaisia musiikillaan kantanut Yö-yhtyeen Olli Lindholm menehtyivät sairaskohtauksiin hyvin lähekkäin. Media ja keskustelupalstat kertovat tarinoita surusta ja muistoista. Siitä, että jaettiin yhteistä polkua hetken matkaa. 

 

Tieto tunnettujen henkilöiden menehtymisestä herättää pohtimaan myös omaa elämää. Vaikken tunnista itsessäni kollektiivista surijaa, menevät lukuisat otsikot väistämättä tunteisiin. Ymmärrykseen sitä, ettei kukaan meistä ole täällä ikuisesti. Monet eivät ole edes niihin eläkevuosiin, joita varten tehdään joukko sitten-kun-suunnitelmia tämän päivän sijasta. "Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois..." muistuttaa, ettei mikään ole pysyvää. 
 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", totesi mäkisankari. Siihen peilaten on kuitenkin hyvä miettiä omaa suhdetta elämään. Läsnäoloon. Läheisten tärkeyteen. 

Ehkä näiden toisille areenoille siirtyneiden ihmisten muistoksi jää myös hetken pysähtyminen ennen nukahtamista. Vielä yksi suudelma uniselle, vaikka jo väsyttää. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ollaan lähes joka joulu melkein kymmenen vuoden ajan kirjoitettu mun puolison kanssa toisillemme kirjeet. Raapustettu ajatuksia menneestä vuodesta ja tulevasta, siitä mitä odotetaan. Siitä, mistä haaveillaan ja ollaan kiitollisia. Sanoja sydämestä. 

Jokaisessa kirjeessä ollaan vuosi toisensa jälkeen eri tavoin todettu, että ollaan tultu kotiin, kun ollaan löydetty toinen toisemme. Saatu mahdollisuus elää tätä elämää tällaisenaan. 

 

Elän elämää, jossa mun on hyvä olla perheen, läheisten ja ystävien kanssa. Juuri näin. Se ei tarkoita sitä, etteikö joskus vahvatahtoisten lasten kanssa neuvotteleminen kysyisi hermoja tai puolisonkin kanssa nahisteluttaisi. Isossa mittakaavassa niillä ei kuitenkaan ole merkitystä oikeastaan minkään vertaa. Onni syntyy ihan muusta. 

Oma terveyspainajaiseni on reilun vuoden takaisena yhä sen verran lähellä, ettei mua tarvitse muistutella elämän itsestäänselvyyksistä. Tai siitä, ettei mikään ole itsestäänselvää. En enää halua olla todennäköisyyksissä yksi miljoonasta. Toisaalta tiedän myös koetun myötä, millä asioilla on viime kädessä merkitystä. Niistä pidän kiinni.

Vuodet muuttavat ja muuttuvat. Alkaneelta vuodelta toivon kuitenkin sitä, että elämä pysyisi pitkälti ennallaan. Tällaisenaan kuin se nyt on. Tasapainossa. 

 

Samaa toivon sinulle. Että vuosi 2019 jäisi aikanaan mieleen vuotena, jota oli hyvä elää. Vuotena, jossa asui tasapaino ja onnellisuus. Että kokisit tulleesi kotiin. 

 

Onnea ja levollisuutta juuri alkaneeseen vuoteen, sen ensimmäisiin päiviin ja lukuisiin tuleviin. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sotavuosina eivät äidit miettineet, valitsisivatko lähestyvän joulun askarteluissa tonttulakkiin kimalletta vai kulkusen, eivätkä he etsineet uusia reseptejä jouluruokia suunnitellessaan. He miettivät tapoja selviytyä päivästä toiseen ja pitää huolta perheistään. Joka ilta toivoivat sydän syrjällään, että puoliso ja lasten isä selviäisi ja palaisi kotiin rintamalta. 

Lapset eivät rinkuloineet silmät loistaen lelukuvastoista joukoittain pehmoleluja ja robotteja tai tanssineet joululaulujen tahdissa kevein askelin, vaan aistivat kotien sanattoman surun ja musertavan pelon. Ikävän siitä, että isät ja isoveljet olivat poissa - monet heistä koskaan palaamatta. Äidit vastasivat lasten lukuisiin kysymyksiin, usein ymmärtämättä itsekään.

Jokaisessa päivässä oli huolen rinnalla rakkaus ja ikävä. Toinen toisensa luokse, lähelle. 

Tulevaisuuden Suomi on minulle paikka, jossa meistä jokaisella on mahdollisuus asua turvallisin mielin. Se on paikka, jossa ei tarvitse pelätä sotien horjuttavan lasten perusturvallisuutta tai ihmisoikeuksia. Se on maa, jossa jokainen saa sulkea silmänsä levollisin mielin. Tuntea kiitollisuutta tästä päivästä ja unelmoida huomisesta maailman myrskyistä huolimatta. 

 

Historia vastaa kysymykseen siitä, miksi meistä tuli sellaisia, joita tänä päivänä olemme. Isovanhempani olivat sotilaina ja lottina aikansa sankareita tehden kaikkensa, että tulevaisuus olisi parempi. He halusivat uskoa toiveikkaampaan huomiseen kaiken pimeän epätoivonkin keskellä ja kokosivat voimansa. Olivat yhdessä enemmän.

 

Elämä on kuljettanut meidät hetkeen, jossa meidän on määritettävä, millainen on tulevaisuus, jota toivomme. Mitä ovat ne perustavat arvot, joille elämämme ja maatamme rakennamme. Äiteinä ja iseinä on meidän vastuumme miettiä, millaiset lähtökohdat lapsemme saavat elämälleen.

 

Millaisessa maassa ja maailmassa haluamme elää ja lapsemme kasvattaa? Mitä me jätämme tuleville sukupolville?

 

Taistelut rintamilla ovat ohi, sotien tuoma tuska hälvenee. Isovanhempamme kantoivat sotavuosina ja maamme jälleenrakennuksenkin aikana huolta paitsi perheestään ja läheisistään, myös heille tuntemattomista. Eivät kysyneet, vaan kantoivat niitä, jotka kaatuivat. Kutoivat villasukkia niille, joiden jalat palelivat. Valvoivat ja rohkaisivat. Rakastivat kaiken huolensa keskellä.

 

Toivon, että itsenäisessä, satavuotiaassa Suomessa on tilaa lähimmäisen rakkaudelle ja välittämiselle. Tulevaisuudelle, joka on meidän lapsillemme paras mahdollinen elää.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Keinu kiikkaa tuulessa hiljalleen, ilman keinujaa. Iso leikkiauto päiväkodin seinustalla peittyy lumeen.

 

Päiväkodin piha on täynnä jälkiä lumella - kahdenkokoisia. Lasten ja vanhempien, toisilleen tärkeiden.

 

Valkoiset lumihiutaleet putoilevat pipoille ja pinkin takin olkapäille. Vielä on halu tavoittaa yksi lumihiutale nenälle yksi ennen kuin päiväkodin ovi avataan.

 

Kavereitaan malttamattomina odottavat lapset ovat vastassa jo eteisessä päivän leikkejä suunnitellen. Samanlaisissa kultaisissa sisätossuissaan kaikki.

 

Äiti muistuttaa lastaan riittävästä pukeutumisesta ja nostaa unilelun repusta koriin, turvaksi päiväunia varten. Terveisinä kotoa. 

 

Vanhempi siirtää lapsensa päiväkodin aikuisen syliin. Haikea nyyhkytys kantautuu eteiseen saakka ”isäää...” Päiväkodin aikuisen kaulaan tarttuvat pienet kädet, tässäkin on hyvä. Turvallinen.

 

Pieni kipaisee leikeistään ja tarttuu päiväkodin aikuisen käteen, ehdottaa laulamista. Toinen toivoo kaveriksi rakentamaan palikoilla. Monilla lapsilla päivä on jo täydessä vauhdissa. 

 

Jätän tavarat lapsen lokeroon. Ne viidennetkin villasukat, huomaan.

 

Lapsi juoksee vielä halaamaan. ”Tykkään susta”, hän hymyilee leikkeihin juostessaan.

 

Eteisessä kengännauhoja sitoessani kuulen naurun. Tänäänkin lapseni saavat onnellisen päivän. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu