Kirjoitukset avainsanalla kiitollisuus

"Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mä lähden uuteen maailmaan. Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mun muistot alkaa loistamaan." Eskarilaisten heleät äänet kaikuvat heidän tulevan koulunsa juhlasalissa, viimeisen päiväkotivuoden kevätjuhlassa. Laulaessaan he heiluttavat meille vanhemmille ja isovanhemmille katsoen suoraan silmiin omia tärkeimpiään.

 

Lapseni on ihan liki parhaita ystäviään ja vilkuilee heitä läpi juhlan hymyillen, säihkyvä pilke silmäkulmassaan. Supattaa vaivihkaa korvaan. Liki heitä, joista useita hän ei edes tuntenut vielä eskarivuoden alkaessa. Syksyn alkaessa he olivat eskarinaulakoissa vieraita nimiä toinen toisensa perään.

Käsi tarttuu vieressä seisovan ystävän käteen. Onnellisuuden aistii läpi juhlasalin.  

 

"Olette jokainen omia persoonianne, ainutlaatuisia ja ihania", painottaa eskariopettaja lapsille, jotka seisovat hänen edessään viimeisiä yhteisen polun päiviä. Näen, että hän tarkoittaa jokaista sanaa. Hän nieleskelee puheensa lomassa. Sanat tarttuvat kurkkuun. 

Eskarin aikuisten vahva ammattitaito ja palo pedagogiseen toimintaan ovat heijastuneet meille vanhemmille läpi vuoden. Heidän osaamisensa on loistanut kilpaa lasten oppimisen ja kasvun kanssa. Tässä hetkessä vahvimmin näkyy kuitenkin se, miten vahvan luottamussuhteen he ovat onnistuneet luomaan lasten kanssa. Tunteen siitä, että he ovat yhtä. Ymmärryksen, että kaikki ovat tärkeitä.

Istun juhlasalissa hiljaa ja pyyhin liikutuksen kyyneleen poskeltani.

Tämän hetken täyttää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten paljon nämä vuodet varhaiskasvatuksen parissa ovat meidän perheelle antaneet. Opetusta ja oivalluksia, kasvua ja tukea, mutta ennen kaikkea läsnäoloa ja välittämistä. Miten moni aikuinen onkaan huolehtinut lapsestani suurella sydämellä. Ollut meidän vanhempien rinnalla turvallinen aikuinen. Lapsen puolella.

 

"Mä lähden uuteen maailmaan…" hyräilee eskarilaiseni kipaistessaan halaamaan ruusun ja todistuksen saatuaan.

Pieni suuri kuusivuotias jatkaa matkaansa kohti koulua. Uutta. Kulman takana, jo ihan lähellä, odottaa paljon sellaista, mistä meillä ei vielä ole aavistustakaan. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.

Juuri nyt elän tätä hetkeä. Näiden päivien haikeutta, kiitollisuutta, levollisuutta ja hyvää mieltä. Luottamusta tulevaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kymmeniä papereita, sivu sivulta selattuja. Diagnooseja, jotka tutkimusten edetessä pahenevat ennen kuin huojentava varmuus selviää.

Miten paljon pelkoja ja epävarmuutta paperit voivatkaan sisäänsä kätkeä. Miten paljon tukahdutettuja tunteita, kun mihinkään ei uskalla luottaa – eikä tulevaisuuteen nähdä. Miten paljon epäuskoa ja riipivää ahdistusta. Särkyneitä sydämiä. Rakkautta. 

Selasin nuo paperit läpi useat kerrat eläessäni keskellä elämäni pahinta painajaista 1,5 vuotta sitten. Muistan yhä ne viiltävät tunteet lukuisten vastaanottokäyntien jälkeen. 

Vieläkään en osannut heittää pois tuota nippua, kun se löytyi lipaston laatikosta vieden ajatukset täysin toisaalle siivouspuuhista. Tajusin, että minulla on tarve pitää koko pino siistissä järjestyksessä käden ulottuvilla – varuiksi. 

 

Minä menetin. Kaiken. Onneksi vain hetkeksi, mutta tiedän, miltä tuntuu, kun elämä viedään pois. Tiedän, miltä tuntuu menettää. Tietää, että määränpää on tässä. Pikemmin kuin hitaammin. 

 

Siksi sanonta "Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön" kuulostaa yhdeltä hölmöimmistä sanonnoista ikinä. Onnen piilottaminen! Sen kaiken kauniin, josta ihminen saa voimaa. Onnen ihmisistä, jotka ovat lähellä. Onnen siitä, että on jollekin tärkeä. Että sujut itsensä kanssa. Onnen elämästä, elämisen mahdollisuudesta.

 

Meillä on vain yksi elämä. Siihen onni on liian lyhyt piilotettavaksi. 

Kukaan ei lupaa meille eläkevuosia, eikä kauniita kesiä rollaattorilla köpötellen auringon heijastuessa harmaista kutreista. Kukaan ei lupaa aikaa vuosikymmenten tai edes vuosien päästä. Huomisestakaan ei tiedä. Luvata voi vain tämän hetken. 

Kaiken kerran menettäneenä tiedän, miltä se tuntuu. Tietää, että on vain tämä hetki. Olla näkemättä eteenpäin, jaksamatta luottaa edes samaan viikkoon.

 

Tässä ajassa asuu erikoinen täydellisen onnen tavoittelu. Oletus siitä, että ollakseen onnellinen täytyy saavuttaa jotakin mielettömän suurta. Tavoittaa kuu taivaalta ja timantit louhosten syvyyksistä voidakseen kokea onnea. Ikään kuin onni ei voisi olla arjessa. Tässä ja nyt. 

Tämä maailma huokuu materiaa ja suorittamista. Sitä, että pitäisi olla vieläkin enemmän. Ansaita enemmän, omistaa enemmän. Jotakin – enemmän. 

 

Haluan uskoa, että onneen tarvitaan paljon vähemmän. Yksinkertaisempaa. 
Rakkautta ja ystävyyttä. Läsnäoloa ja ymmärrystä, aikaa toisille. Enemmän tarjottua apua ja hartialle laskettuja käsiä. Useampia myötätuntoisia katseita. Aitoutta. Ystävällisyyttä. Uskon, että me ollaan täällä ennen kaikkea toisiamme varten.

Uskon, että suurten päämäärien ja tiukkojen tavoitteiden sijaan onni löytyy matkalta. Unelmia tulee olla jokaisessa takataskussakin, mutta erityisen tärkeä on matka sinne. Ei pelkkä lopputulos usein liiankin suurine odotuksineen. Koska meillä on vain se yksi elämä. 

 

Olen aina tiedostanut, että elämä on ainutlaatuista. Se, että käy syvällä pohjalla, vain kirkastaa sen. 

 

"Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön." Miten hölmöä. Niiden, ketkä onnen ja siihen liittyvän levollisuuden löytävät, tulisi pitää se visusti omana tietonaan. Olla hiiskumatta siitä muille ja myhäillä mieluummin itsekseen. Ihan paras, jos jättää kokonaan myhäilemättä. Onnestahan voi tulla vaikka kateelliseksi. Ainakin tämä katajainen kansa, joka ei usko toistuviinkaan tuloksiin maailman onnellisimmasta kansasta.

En ole toisten mielipiteistä suuresti välittänyt aiemminkaan, sillä jokainen kulkee omaa polkuaan kuten kohdallaan parhaaksi näkee. Varsin moni asia on kiinni omista valinnoista. Päätöksistä jäädä paikoilleen, mennä eteenpäin tai peruuttaa. Päätöksestä ajatella toisin. Siksi(kään) en ole valmis onneani kätkemään. Piilottamaan hyvää mieltäni tai tasoittamaan kevyttä askeltani silloin, kun on sen aika. 

 

Onnellisuuden ei tarvitse tarkoittaa 24/7 vaaleanpunaisessa pumpulissa elämistä. Tähtitomua sateenkaaren väreineen. Arki vie välillä mukanaan. Useinkin. Mustia pilviä ilmaantuu toisinaan itse kunkin horisonttiin. Kipeinä valvotut yöt uuvuttavat, eikä koettu painajainen muuta tosiasiaa siitä, etteikö lasten keskinäinen kinastelu kävisi vanhempienkin hermoille. 

Meistä jokainen kantaa mukanaan historiaa, joka harvoin on kovin yksiselitteinen. Mutkaton. Oleellista on kuitenkin se, mihin lähden ajatuksiani kiinnittämään. Uskon, että ajatukset ohjaavat meitä - ja siksi myönteisissä on valtava voima. 

 

Maailman onnellisin kansa. Mä haluan yhä myös uskoa siihen – ja valita onnellisuuden. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mitä, jos et jonakin aamuna heräisikään vierestäni? 

Jos tietäisin, ettei sinua enää aamulla ole, tekisinkö asioita toisin?
Juttelisinko kanssasi päivän kuulumisista, tulevaisuuden haaveista ja toteutuneista unelmista sen sijaan, että jo hämärässä makuuhuoneessa selaisin kännykälläni päämäärättömästi netin uumenissa? 
Keskustelisinko mieltä painavista asioista odottamatta aamuun? 
Käpertyisinkö kainaloosi sen sijaan, että käännän selkäni ennen unen tuloa? 
Antaisinko vielä yhden suudelman, vaikka jo väsyttää?
Silittäisinkö jo uneen painuvan selkää ja kuiskaisin hyvää yötä, kiitos päivästä? 

 

Viime aikoina media on kertonut suru-uutisista. Takavuosien menestynyt mäkihyppääjä Matti Nykänen ja vuosikymmeniä suomalaisia musiikillaan kantanut Yö-yhtyeen Olli Lindholm menehtyivät sairaskohtauksiin hyvin lähekkäin. Media ja keskustelupalstat kertovat tarinoita surusta ja muistoista. Siitä, että jaettiin yhteistä polkua hetken matkaa. 

 

Tieto tunnettujen henkilöiden menehtymisestä herättää pohtimaan myös omaa elämää. Vaikken tunnista itsessäni kollektiivista surijaa, menevät lukuisat otsikot väistämättä tunteisiin. Ymmärrykseen sitä, ettei kukaan meistä ole täällä ikuisesti. Monet eivät ole edes niihin eläkevuosiin, joita varten tehdään joukko sitten-kun-suunnitelmia tämän päivän sijasta. "Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois..." muistuttaa, ettei mikään ole pysyvää. 
 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", totesi mäkisankari. Siihen peilaten on kuitenkin hyvä miettiä omaa suhdetta elämään. Läsnäoloon. Läheisten tärkeyteen. 

Ehkä näiden toisille areenoille siirtyneiden ihmisten muistoksi jää myös hetken pysähtyminen ennen nukahtamista. Vielä yksi suudelma uniselle, vaikka jo väsyttää. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu