Kirjoitukset avainsanalla Nukkuminen

Hän pyysi mua nukkumaan viereensä.

”Sittenkin, vaikka mä jo nukun”, hän vannotti. Pieni viisivuotiaani.

Lapsi, joka tahtoo samaan aikaan olla suuri ja hyvinkin itsenäinen ja vielä pieni, syliin kömpivä.

Yön pimeydessä haen tyynyni ja pehmeän varapeiton. Vaikka kömmin nukkumaan hänen ollessa jo nukkumatin matkassa ja herään hänen vielä nukkuessaan, en tunne voivani tehdä toisin. Lupaus jyskyttää takaraivossa.

”Äiti, mä odotin sua ja olin ihan hereillä,” hän toteaa vakuuttavasti unestaan havahtuen ja kääntää kylkeään. Tekee tilaa viereensä ja nukahtaa samassa uudelleen.

Lastenhuoneen yksisarvisunivalo luo kuvioita kattoon. Huoneen täyttää levollinen tuhina ja lapsi, joka on painautunut tiukasti mua vasten. Hurjan lämpimänä.

Tänä yönä tiedän nukkuvani pätkittäistä unta. Parisängyn omasta leveästä tilasta ei ole tietoakaan ja muhkea patja on vain haave. Mutta kyllähän me tähän mahdutaan. Kylki kyljessä.

 Vedän peiton ylleni ja suljen silmäni. Arjessa asuu onni. Öisinkin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Miksi lasten pitää nukkua yksin omissa huoneissa? Miksi ne ei saa nukkua aikuisten vieressä?”, pohti viisivuotiaani makoillessaan kainalossani illalla.

Uni ei tullut. Hän oli huudellut omasta huoneestaan ties monennenko kerran mietteitään ennen kuin pyysin häntä viereeni juttelemaan.

Hän kaivautui syliini, painoi päänsä rintaani vasten ja jutteli hetken silmät jo kiinni ummistaen. Ujutti kätensä käteeni, silitti poskeani toisella kädellään ja kertoi rakastavansa. Kertoi sen toisen ja monennenkin kerran. Unisen onnellisena ja rauhallisena. Pian hän tuhisi tyytyväisenä.

Mistä meille kumpuaa tuo neuvolasta saakka taottava ajatus ”lapsen paikka on omassa huoneessaan?” Sinnehän me häntä viemme, ehdimme hädin tuskin synnytysosastolta kotiin, kun jo painamme lapsen oman huoneen oven kiinni. Klik. Hienosti hoidettu, yksin nukkuu.

Me, tunnetusti masentuneiden ja yksinäisten, tunnevammaisten yhteiskunta. Totuttakaa lapset omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen, saatte itsekin paremmin nukutuksi, kaikuvat sanat.

Klik. Vanhempi yrittää hätistää mieleen hiipivän epäilyksen tiehensä ja kovettaa sydämen mietteiltä siitä, olisiko lähellä luonnollisempaa. Miten moni meistä toistaakaan samaa ajatusta. 

 

”Miksi aikuiset sitten nukkuu yhdessä, jos lapset ei saa?” kysyi hän. No, no, kun niin vain nukutaan, totesin. Että omassa huoneessa on mukavan rauhallista ja kaikilla oma tilansa.

”Mutta kun mä nukun parhaiten sun lähellä.” Pienet silmät tapittivat hämärässä.

Älyttömän huono vastata mitään. Haluanhan mäkin lämmön ja läheisyyden, tai ainakin tietoisuuden, että toinen on ihan lähellä. Toisessa huoneessa olisi ihan liian kaukana.

 

Kerroin aiemmin, että kolme- ja viisivuotiaamme ovat loppuvuoden nukkuneet rauhattomasti. Univaloista ja erinomaisista iltasatukirjoista huolimatta on liian pimeää ja hämärän laskeuduttua lähtevät vilkkaan mielikuvituksen myötä liikkeelle ties mitkä kummitukset ja pelottavat nappisilmät. Aamuyön tunteina unesta havahtuessa oma huone pelottaa.

 

Loppuvuonna kokeiltiin kaikki. Istuttiin silmät sikkuralla unenpöppöröisinä unestaan havahtuneen vieressä, kunnes lapsi sai taas unen. Kannettiin lasta keskellä yötä meidän väliin. Herättiin poikittain nukkuvaan lapseen ja ärtyiltiin yön pimeydessä puolison kanssa toisillemme ”sä nukut liian leveästi.” Ihan takuulla liian leveästi, kumpikin hädin tuskin sänkyyn mahtuen. Kyllähän me se tiedettiin, mutta sille sängyn reunalla uhkaavasti heiluvalle takapuolelle ois halunnut edes pari lisäsenttiä. Kumpikin.

Nukuttiin öitä milloin missäkin ja herättiin vanhempina vuorotellen lasten sängyistä. Kippurassa jalkopäässä tai vieressä kymmenen uninallemuhkuran päällä. Epämukavasti kuitenkin useimmiten. Sänkypendelöintiä, hurjan uuvuttavaa sellaista.

Neuvoteltiin iltaisin sopimuksista. Niistä klassisista ”jokaisen paikka on omassa huoneessaan.”

 

Vähän aikaa sitten tuotiin sattumien summana meidän makuuhuoneeseen varapatja. Sovittiin pelisäännöt, jotka menevät jotakuin näin: Jos heräät yöllä, etkä saa omassa sängyssäsi unta, ota unikaveri ja kömmi nukkumaan tuohon vanhempia herättämättä. Esikoinen toisteli sitä silmät hämmästyksestä suurella, mutta selvästi hurjan tyytyväisenä.

 

Patjaratkaisun jälkeen hän on nukkunut viikon heräämättä omassa huoneessaan. Lisääntynyt turvallisuuden tunne, väittäisin. Hieman mietityttänyttä vaellusta meidän makuuhuoneeseen ei ole ainakaan toistaiseksi tullut. Itsekin herätään aamuihin virkeinä, kun uni ei jatkuvasti keskeydy.

 

Nukkumistottumuksia on juuri niin monta kuin perheitäkin. Me mennään eteenpäin nyt näin, seuraavaa vaihetta odottaen ;)

 

Rauhallisia unia toivottaen, 
Marika


Ps. Jos kömmitte lasten viereen öisin, hankkikaa edes täysimittaiset sängyt ja laadukkaat patjat jos huoneeseen suinkin mahtuu. Ne auttavat hurjasti.

Kommentit (1)

Henna / Pölyä Pinnoilla
1/1 | 

Onpa hyvä, että yönne ovat rauhoittuneet :)

Meillä kävi joskus mielessä tuo varapatjasysteemi, mutta meidän makuuhuoneeseen ei mahdu ilman, että patja on yöllä tiellä, jos pitää vessaan päästä tms.

Esikoisella on onneksi 90cm x 2m sänky, jossa tarvittaessa nukun kuopuksen seurana, jos esikoinen on kömpinyt sänkyymme.

Meidän viereen saa tulla, ketään ei pois käännytetä, mutta tuommoinen tavallinen parisänky on kyllä ahdas neljälle ihmiselle :D Vaikka kaksi heistä onkin pieniä ihmisiä ;)

Rauhallisia öitä teille :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Yökyläily vilahtelee esikoisemme puheissa lähes päivittäin.

 

Pian viisivuotias pakkaa toiveikkaana reppuaan, sujauttaa sinne unikaverinsa, toisenkin, nuken vaihtovaatteineen ja nipun sukkia, sulkee vetoketjun tyytyväisenä ja siirtää repun huoneensa ovensuuhun odottamaan. Repun pakkaaminen juuri omalla tavalla, sillä hetkellä tärkeitä asioita mukaan pakaten, on hänelle valmistautumisrituaali - tämän otan mukaani, tämän jätän kotiin odottamaan.

 

Hän haluaisi lähteä yökylään omanikäisten tyttökavereidensa luokse ja ehkä poikienkin, sillä edellytyksellä tosin, että poikien äidit olisivat välillä leikeissä mukana. "Ainakin silloin, jos ne haluaa leikkiä vaan auto- tai pyssyleikkejä." Leikkisivät yökyläillessä ystävänsä kanssa kuulemma siihen saakka, että tulee pimeää, nukkuisivat ystävän huoneen lattialla molemmat, söisivät herkkuja ja kävisivät kylvyssä paljon vaahtoavaa suihkusaippuaa käyttäen. Pesisivät hampaat vierekkäin kaverinsa kanssa vessassa ja saisivat vielä pastillit. "Ehkä meille luetaan iltasatukin", kuuluu vieno haave. 

Hän myös tietää, mistä puhuu. On saanut kokea sen, mitä toivoisi osakseen enemmän. Kun tietää ja on saanut kokea, osaa kaivata ja toivoa. Hän on saanut käydä yökylässä isovanhempien ja kummien lisäksi omanikäisellä ystävällä - toisella nelivuotiaalla, joka nukkuu myös ihkaomassa huoneessaan. Kaveriyökylässä, ja se on jotakin ihan älyttömän kivaa. 

 

"Me oltiin ilmasängyssä ja se täyttyi ja me makattiin sen päällä. Mä sain aamulla kääriä sen sängyn kasaan. Annika (rakkain nukke) sai mun kaverin sängyn ja me oltiin siinä ilmasängyssä yhdessä koko yö. Se oli isojen tyttöjen salaisuus, se yökylä."

 

Lupa ikävään ja tarvittaessa kotiin

Lapsen kanssa on sovittu, että jos hänelle tulee ikävä, hän voi milloin tahansa soittaa meille. Tähän saakka on kuitenkin näyttänyt siltä, että jopa hyvien öiden soittamattomuus on hänenkin suuntaansa helpompaa, sillä yökyläpaikan puuhissa on kutkuttavaa uutuudenjännitystä, jossa mahdollinen ikävä unohtuu. Soittamisesta se enemmänkin heräisi - tietoisuus siitä, että omat vanhemmat ja muu perhe ovat kaukana. 

 

Kotiinkin haetaan tarvittaessa vaikka keskellä yötä, sitäkin on painotettu. Sitä tavanomaista "ole sitten reipas"-hokemaa pyritään välttämään, jotta lapsi saa kokea yökyläilyn omalla tavallaan. Että jos haluaisikin kotiin illan pimeydessä, kyse ei olisi epäonnistumisesta tai reippauden puutteesta. 

 

Etukäteen ollaan käyty yökyläperheen kanssa läpi, millaisia rutiineita lapsellamme on nukkumaanmenoon liittyen ja toisaalta juteltu, josko toisessa perheessä tehdään jotakin hyvin toisella tavalla. Tässä vaiheessa lapsuutta huomataan, että esimerkiksi suunnilleen samalla nukkumaanmenoajalla on merkitystä, samoin yövalolla tai - valottomuudella.

 

Turvallisten ystäväperheiden kanssa lapsi saa opetella itsenäistymistä ja omien siipiensä kantavuutta. Hän oppii, miten pärjätä myös öitä ilman muuta perhettä muuallakin kuin hyvin tuttujen isovanhempien luona. Samalla hän pääsee kurkistamaan toisten perheiden arkeen - erilaisiin iltapaloihin, uudenlaisiin iltasatuihin, kylpyammeiden vaahtoihin ja hyvänyön toivotuksiin. Siihen, miten ystäväperheiden kodeissa ollaan iltaisin. Arvokasta oppia elämään sekin. 

 

Vanhemmille lapsen yökyläilyyn etenkin omanikäisillä kavereilla sekoittuu haikeutta ja ylpeyttä. Siksi kotona odottaessani toivon, että puhelin edes kerran - tai no, parikin mielellään - piippaisi kuulumisia tai valokuvia, vaikka tiedänkin hänen pärjäävän. Mun iso pieni lapseni, miten hurjan nopeasti kasvatkaan.

 

Meillä vasta tutustutaan tähän niin mahottoman jänskältä tuntuvaan yökyläilyyn omien pienten kavereiden kodeissa. Siksi tosi mieluusti kuulisinkin, minkälaisia kokemuksia teidän muiden perheissä siitä on. Millaisin ehdoin yökylään voidaan tulla ja mitä yökylässä tehdään? Mikä lapsesi yökyläreissuilla on ollut mieleenpainuvinta? 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tuttu huone muuttuu pelottavaksi, kun valot sammuvat. Tutut lelut saavat vieraita hahmoja. Kaapin hyllyllä olevan leluapinan silmät alkavat tuijottaa sänkyyn päin siten, että se on käännettävä toiseen suuntaan. ”Äiti, jätäthän oven auki, ihan seinään saakka, että mä kuulen teidän äänet keittiöstä?”, varmistaa lapsi vielä iltahalausten jälkeen.

 

Mainitsin, että hämärtyvien syysiltojen myötä molemmissa tytöissämme, juuri kolme vuotta täyttäneessä kuopuksessa ja pian viisivuotiaassa esikoisessamme, ovat alkanut näkyä piirteitä pimeän pelosta. Esikoisellamme tämä näyttäytyi jo viime talvena, jolloin puhuttiin toistuvasti myös kummituksista ja muista mielikuvitusolennoista. Vilkkaimman mielikuvituksen aikaan sudet ja muut pelottavaksi koetut tulivat uniinkin.

Monien muiden keinojen rinnalla olen etsinyt lapsille suunnattuja kirjoja, joissa kerrotaan joko pimeydestä ja siitä, mitä silloin tapahtuu, peloista tai ihan kotoisasti valkoisiin lakanoihin verhoutuneista kummituksistakin. Uskon tarinoiden voimaan - hyvin kerrotusti - joten toivon löytäväni kirjat, joissa näitä asioita avataan lasta kiinnostavasti.

 

Mauri Kunnas / Yötarinoita

Kunnaksen kirjat ovat aina yksityiskohtaisuudellaan ja idearikkaudellaan lähes poikkeuksetta hyviä vaihtoehtoja. Kunnaksen Yötarinoita ei tästä eroa, sillä toteutus on laadukas alusta loppuun. Kirjassa ovat yhteisniteenä Hui kauhistus! ja Yökirja.

Näistä meillä on tutustuttu vasta Yökirjaan, jossa kerrotaan, mitä kaupungissa tapahtuu Koiramäen lasten, Pikku-Annan, Mimmin ja Killen, mennessä nukkumaan. Kirja on oivaltava, koska se avaa sanoin ja kuvin sitä, ettei kaupunki hiljene öisinkään ja jokaiseen vuorokauden aikaan joku valvoo jotakin tehden.

Ripa Reportteri lopettaa juuri yövuoroaan ja Koiraporin Sanomia jaetaan jo lehdenjakajille, tehtaissa työskennellään, rekkakuskit ajavat mielellään öisin rauhalliseen aikaan ja lomalennot palaavat kotimaahan. Jopa erilaiset harrastajat puuhailevat yöaikaan; yöperhoset etsiytyvät keräilijän valoon ja kalamiesten tarvitsevat madot nousevat yökosteuden aikaan maanpinnalle.

Samaa arkea eletään ympäri vuorokauden myös kodeissa; jossakin vauva itkee märkää vaippaansa, juhlapuhe valvottaa ja inspiraation saanut runoilija raapustaa riimejä työhuoneessaan.

Kirjaa luettaessa ja katseltaessa on juteltu paljon siitä, että tyttöjen nukkumaan mennessäkin oman kodin ulkopuolella tapahtuu yöaikaan paljon. Aamupostina jaettava Hesarikin tuodaan silloin, kun koko naapurusto nukkuu. Tältä osin kirja on hyvä, jopa erinomainen, sillä se raottaa ovea tuntemattomaan, mutta todelliseen. Toisaalta Hui Kamalaa! Kaupungin laidalla oleva kummitustalo herää myös öisin eloon. Tämän sivun saan vielä välillä, kuuntelijoiden mielialasta ja sadun lukemisajankohdasta riippuen, hypätä yli. Fiksuina tytöt kyllä tietävät, missä kummituskohta on, mutta sitä käydään läpi keskustellen.

Suhtautumiseni kummituksiin on ylipäätään kahtiajakoinen. Samalla, kun vakuutan lapsille, ettei niitä ole, eikä niitä tarvitse pelätä, lastenkirjallisuus nostaa niitä monissa tosi suosituissakin kirjoissa yllättäen. Tähän Yökirjaan ne silti sopivat pienenä yksityiskohtana, joka sivuutetaan aika nopeasti yhtenä osana yötä. Kirjan ufokohtaa en ole kyllä lukenut alunpitäenkään, se täytyy tunnustaa.

Mauri Kunnas / Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset

Kummitusten maailmaan kurkottaa otettaan selkeämmin Kunnaksen "Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset", jossa takuuvarma älyttömän visuaalinen, Tarja Kunnaksen kuvittama linja jatkuu iloisesti ryöpsähtelevän sadun ympärillä. Nauravan mörön majataloon hankkii Fiina-rouva, talon emäntä, ikivanhan kaappikellon huutokaupasta. Kaappikellon sisältä löytyy kuivunutta puuroa, jonka jälkeen kello saadaan vuosien jälkeen uudelleen toimimaan - sen sisältä kuuluvasta erikoisesta suhinasta huolimatta.

Öisin alkaa kuitenkin tapahtua kummia, kun kaappikellon sisään viisareiden väliin eksyy milloin lusikka, milloin vyön solki. Aika pian selviää, että kaappikellossa asustaa joukko pieniä kaappikellokummituksia, ihan oma lajinsa tietokirjan mukaan määritettynä.

Majatalon väki lähtee Emman ja Oskarin johdolla ratkomaan tilannetta, ja tutustumista ystävällisiksi osoittautuneisiin kummituksiin tehdään pitkän kerronnan mukaan. Miten ne ovat nälkäisiä nukuttuaan pitkään ja miten ne haluaisivat levätä ilman kellonlyöntien häiritsemistä.

Kirja tempaisee mukaansa ihan sen ensisivuilta lähtien ja saa lapset kiinnostumaan niin juonesta kuin jatkuvasti löytyvistä uusista yksityiskohdista kuvituksessa. Vanhempana koen, että kirjan lukeminen saattaa osin tehdä kummituksista ikään kuin hyväksyttävämpiä, vaikkakin samalla huomaan jatkuvasti muistuttavani, että tämähän on vain satua. "Onneksi meillä ei ole tuollaista isoa kelloa", huokasi esikoinen helpottuneena jokunen aika sitten. Kaappikellon kummituksilla ei ole siis sijaa asettua kodiksi meille.

"Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset" on kuitenkin kirja, joka valitaan kirjahyllystä yhä uudelleen. Jokin siinä houkuttaa - kenties ainakin osin jännittävyys kummitusten ja satuolentojen seikkailusta. 

Anneli Kanto / Paavo Virtanen ja pimeys

Suoranaiseen pimeyteen ja pimeän pelkoon tartutaan Kannon kirjassa Paavo Virtanen ja pimeys. Siinä viisivuotias Paavo lähtee veljensä Pertun kanssa kaverisynttäreille, josta palataan illan pimeydessä. Lapset ovat päättäneet pärjätä rohkeasti kaksin talvi-illassa, sillä tie kaverin luokse on hyvin tuttu. Kotiin palatessa keskustelu pimeään liittyvistä peloista kuitenkin alkaa, ja toisaalta pelkoihin tyypillisesti liittyvä uhoaminen "vain mammanpojat pelkäävät."

Lumen peittämät postilaatikot ja pensaat näyttävät talvisessa illassa vierailta ja pelottaviltakin, ja keskusteluun nousevat niin hirviöt, kummitukset, sudet kuin karhutkin. Paavo huolehtii pelkäämättä veljestään osin liikuttavalla tavallakin "Voit ottaa minua kädestä kiinni, jos sinua pelottaa", kunnes selviää, että häntäkin alkaa pelottaa. Lumipenkan takana häivähtävä varjo on näet takuulla ihmissusi! Pelot osoittautuvat onneksi vääriksi ja lapset pääsevät tutustumaan pimeyteen turvallisesti Veeran seurana tähtiä yön pimeydessä katsellen.

Kirjan lopetus on taidokas, sillä se nivoo yhteen hyvinkin pelottavaksi menneen sadun ja rauhoittaa levolliseen mieleen. Siihen, ettei Paavolla tai Pertullakaan ole kiirettä sisälle pimeästä talvi-illasta.

Virtasten-sarja on ollut meille ennen tätä kirjaa vieras, joten siksi ainakin itselleni kesti hetken tottua teräväilmeisten hahmojen ympärille rakennetun sadun sisältöön ja jättää huomiotta jättimäiset silmät ja usein ammollaan olevan suut. Ei sillä, että niistä pitäisin varauksetta vieläkään.

Samoin kirjan kirjoitustyyli arveluttaa jonkin verran "He pelkäävät viimeisen hetkensä koittaneen" tai "ne (vampyyrit ja muuta) janoavat verta ja syövät pieniä mehukkaita poikia." Missä määrin tämä on tapa, jolla pureudutaan juuri niihin lasten hurjan mielikuvituksen tuottamiin pelkoihin vai miltä osin tämä toisaalta jopa lisää pelkoja silloin, jos kuulija on esimerkiksi liian pieni ymmärtämään tarinan kokonaisuutta?

Kannon kirja saa silti huomiota siitä, että sen avulla on ylipäätään pyritty ottamaan esille lapsille hyvin yleistä pimeän pelkoa.

 

Satukirjat ovat ylipäätään toimivia kaikenlaisten asioiden käsittelemiseen. On tärkeää, että "pelkäämisen opettelu" tapahtuu tutussa ja turvallisessa seurassa. Oman vanhemman tai muun läheisen läsnäollessa.

 

- - - -

Joko seuraat arkeamme Facebookissa tai lähes päivittäisin kuvatarinoin Instagramissa? Tänä syksynä meillä luetaan paljon, askarrellaan vieläkin enemmän, seikkaillaan ja retkeillään erilaisissa lapsiperhekohteissa sekä valmistellaan joulua suurella lämmöllä. Koska mitään en pidä itsestäänselvyytenä, blogissa pohditaan myös elämää sen syvempinä merkityksinä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Instagram