Kirjoitukset avainsanalla Nukkuminen

Lapsen päivähoidossa päiväunien pituus on ikuisuuskysymys, joka nousee toistuvaksi puheenaiheeksi päiväkoti-ikäisten vanhempien kesken. Siitä kuhistaan myös päiväkodin aikuisten kesken. 

 

Ilta venähtää kymmeneen, kun lapsi nukkuu päiväkodissa päiväunet. Sinnikkäin lapsi taistelee unta vastaan lähemmäs puoltayötä. Kotona hän pitää hereillä vanhemman kouluikäisen sisaruksensakin ja aamulla sängyistään kiskotaan väsyneet lapset väkisin ylös. Päiväkotilaista nukuttaa jälleen päiväuniaikaan, koululaista kiukuttaa. Oravanpyörä pyörii pyörimistään. Vanhemmat huokaavat, sillä omille ajatuksille ei jää aikaa lainkaan. 

"Päiväkotilaista nukuttaa jälleen päiväuniaikaan, koululaista kiukuttaa. Oravanpyörä pyörii pyörimistään."

 

Päiväkodissa iltapäivä menee riehumiseksi, kun päiväunet jätetään väliin tai unentarpeinen lapsi herätetään aiemmin. Vilkkaus tarttuu muihinkin lapsiin. Väsynyttä itkettää, harmittaa, eikä pukeminen suju. Kaverinkin kanssa tulee toistuvasti riitaa, josta keskustellaan vanhemman noutaessa lastaan. Rauhallisesta iltapäivästä ei ole tietoakaan ja varhaiskasvattajien ammattiosaamista käytetään pedagogisten päämäärien sijaan tilanteen rauhoittamiseen. 

Varhaiskasvattajat perustelevat, vanhemmat perustelevat. Hikihelmet kohoavat otsalle puolin ja toisin. 

Tunnistatko keskustelun? Sen, jossa oikeastaan lähtökohtakin on molemmilla pohjimmiltaan sama: lapsen riittävä uni ja hyvinvointi. 

 

Päiväkoti-ikäisen lapsen tarve päiväunille on yksilöllinen, mutta tutkimusten mukaan alle kouluikäisen kokonaisunitarve vaihtelee 11-12 tunnin välillä. Se on sidonnainen mm. lapsen hoitopäivän pituuteen, päivän aikana hoidossa toteutuneisiin asioihin ja perheen iltaohjelmaan sekä iltarutiineihin. Hämärä talvipäivä väsyttää lasta siinä missä aikuistakin ja kesän valo tuo toisenlaista jaksamista. 

"Lapselle on tyypillistä, että hän ei ilmaise väsymystään haukottelemalla, vaan väsymys purkautuu usein kiukkuisuutena ja levottomuutena."

 

Meillä keskustelu päiväunitarpeesta päiväkodissa kohdentui aikaan, jolloin kuopus oli juuri täyttänyt kolme vuotta. Hän ei nukkunut kotona päiväunia enää kuin satunnaisesti, mutta menikin mielellään kotona iltaunille puoli kahdeksaan mennessä nukkuen rauhallisesti läpi yön. Arkipäivinä päiväkodin pimeässä nukkarissa hän kuitenkin sulki silmänsä ja olisi hyvillä unenlahjoillaan nukkunut kaksikin tuntia. Kuten arvata saattaa, iltaisin hän höpötteli sängyssään kymmeneen. Pyysi lukemaan vielä sadun jos toisenkin ja huuteli isosiskolleen viereiseen huoneeseen. 

 

Asiassa auttoi keskustelu päiväkodin hoitajien kanssa. Ensin sovittiin, että uniaikaa lyhennettäisiin. Häntä käytiin kevyesti herättelemässä puolta lyhyempien unien jälkeen. Tällä mentiin jonkin aikaa eteenpäin ja iltoihin tuli tasapainoa.

Keväällä hänen ollessaan 3,5-vuotias koettiin toimivimmaksi, että päiväunista luovutaan kokonaan. Hän siirtyi päiväuniajaksi isompien lasten ryhmään viettämään heidän kanssaan rauhallista lepohetkeä ja jatkoi leikkejään omanikäistensä kanssa sen jälkeen. Sovittiin, että jos lapsi jonakin päivänä vaikuttaa väsyneeltä, hoitajat voivat aina katsoa asiaa tilannekohtaisesti omaan osaamiseensa ja lapsen tuntemiseen perustuen. Päiväunet olivat tämän jälkeen koko kevään osalta yhden käden sormilla laskettavissa. Toisaalta niinä päivinä, kun lapsi oli selkeästi ollut väsynyt, hänelle oli ehdotettu nukkumista ja kotiin palasi virkeä lapsi. Satunnainen päiväunien nukkuminen silloin tällöin ei vaikuttanut yöuniin. 

 

Avoin ja toimiva keskusteluyhteys päiväkotiin oli ratkaisu tasapainottuvaan arkeen. He kuuntelivat tarkoin korvin sitä, mitä päiväunet merkitsevät lapsen vuorokausirytmin tasapainon kannalta ja miettivät päiväkodin normaalitoiminnan puitteissa mahdollisuuksia. 

 

Päiväunettomuus tarkoittaa meillä kuitenkin aikaisia iltoja ja sitä, että ystävätapaamiset, harrastukset ja muut perheen yhteiset suunnitelmat painottuvat aikaisiin alkuiltoihin tai viikonloppuihin. lllat yhteiselle tekemiselle jäävät väistämättä lyhyiksi. Kotona pyritään olemaan seitsemän aikoihin iltapalaa ja –suihkua/-kylpyä varten, ja molemmat lapset ovat iltaisin nukkumassa lähtökohtaisesti kahdeksaan mennessä. Nelivuotias nukkuu vilkkaamman päivän jälkeen usein jo puoli kahdeksan aikaan, jolloin hän herää omatahtisesti aamuseitsemään mennessä. Toisinaan jompikumpi selaa vielä hetken sängyssään kirjaa yölamppunsa loisteessa tai vaihtaa nukelleen vaatetta. Joskus lapset pyytävät vielä sänkynsä viereen juttelemaan päivän tapahtumista ja mieltä askarruttavista asioista. 

"Päiväunettomuus on tarkoittanut tinkimistä myöhäisemmistä iltamenoista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta."

 

Rutiineista pidetään kiinni viikonloppuisin. Päiväunettomuus on tarkoittanut tinkimistä myöhäisemmistä iltamenoista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Ollaan näet huomattu, että nukkumaanmenollekin on oltava valmistautumis- ja rauhoittumisaikansa. Vauhtivoimistelun tramppahypyistä tai uimahallin liukumäestä pyjamaan ja levollisesti sänkyyn ei vain hetkessä onnistu, ainakaan meillä. 

Rutiinit näyttäytyvät meidän vanhempien näkökulmasta aikaisina heräämisinä myös viikonloppuaamuina. Juttelu myöhään iltateen ääressä muistuttaa itsestään aamun sikkaraisin silmin, kun lapsilla on energiaa täysmääräisesti aamuseiskalta. 

 

Lapselle on tyypillistä, että hän ei ilmaise väsymystään haukottelemalla, vaan väsymys purkautuu usein kiukkuisuutena ja levottomuutena, oli tutkimustulos, jonka lukeminen aikanaan havahdutti.

Kun samalla on osoitettu, ettei alakoululainen, saati alle kouluikäinen osaa vielä kertoa riittävässä määrin väsymyksestään meidän aikuisten olettamusten vastaisesti, tulee miettineeksi, paljonko tämän päivän vilkkaudesta on sidoksissa niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin lapsen riittämättömiin yöuniin? Miten niitä kompromisseja ja toimivia ratkaisuja tulisi perheissä ja päiväkodeissa tehdä — kenen ehdoilla ja määrittämänä? 

 

Lasten nukkuminen on pohdituttanut aiemminkin:

Suunnitellusti päiväunettomia päiviä - Miten meillä meni kaksivuotiaan kanssa? 
Unipankki räjäytetty - Hei, meillä nukutaan! 
”Mutta kun mä nukun parhaiten sun lähellä” - Onko lapsen nukuttava omassa huoneessaan?
Ihanan hellyttävät ja rasittavan raastavat lapsiperheen iltapuuhat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hän pyysi mua nukkumaan viereensä.

”Sittenkin, vaikka mä jo nukun”, hän vannotti. Pieni viisivuotiaani.

Lapsi, joka tahtoo samaan aikaan olla suuri ja hyvinkin itsenäinen ja vielä pieni, syliin kömpivä.

Yön pimeydessä haen tyynyni ja pehmeän varapeiton. Vaikka kömmin nukkumaan hänen ollessa jo nukkumatin matkassa ja herään hänen vielä nukkuessaan, en tunne voivani tehdä toisin. Lupaus jyskyttää takaraivossa.

”Äiti, mä odotin sua ja olin ihan hereillä,” hän toteaa vakuuttavasti unestaan havahtuen ja kääntää kylkeään. Tekee tilaa viereensä ja nukahtaa samassa uudelleen.

Lastenhuoneen yksisarvisunivalo luo kuvioita kattoon. Huoneen täyttää levollinen tuhina ja lapsi, joka on painautunut tiukasti mua vasten. Hurjan lämpimänä.

Tänä yönä tiedän nukkuvani pätkittäistä unta. Parisängyn omasta leveästä tilasta ei ole tietoakaan ja muhkea patja on vain haave. Mutta kyllähän me tähän mahdutaan. Kylki kyljessä.

 Vedän peiton ylleni ja suljen silmäni. Arjessa asuu onni. Öisinkin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Miksi lasten pitää nukkua yksin omissa huoneissa? Miksi ne ei saa nukkua aikuisten vieressä?”, pohti viisivuotiaani makoillessaan kainalossani illalla.

Uni ei tullut. Hän oli huudellut omasta huoneestaan ties monennenko kerran mietteitään ennen kuin pyysin häntä viereeni juttelemaan.

Hän kaivautui syliini, painoi päänsä rintaani vasten ja jutteli hetken silmät jo kiinni ummistaen. Ujutti kätensä käteeni, silitti poskeani toisella kädellään ja kertoi rakastavansa. Kertoi sen toisen ja monennenkin kerran. Unisen onnellisena ja rauhallisena. Pian hän tuhisi tyytyväisenä.

Mistä meille kumpuaa tuo neuvolasta saakka taottava ajatus ”lapsen paikka on omassa huoneessaan?” Sinnehän me häntä viemme, ehdimme hädin tuskin synnytysosastolta kotiin, kun jo painamme lapsen oman huoneen oven kiinni. Klik. Hienosti hoidettu, yksin nukkuu.

Me, tunnetusti masentuneiden ja yksinäisten, tunnevammaisten yhteiskunta. Totuttakaa lapset omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen, saatte itsekin paremmin nukutuksi, kaikuvat sanat.

Klik. Vanhempi yrittää hätistää mieleen hiipivän epäilyksen tiehensä ja kovettaa sydämen mietteiltä siitä, olisiko lähellä luonnollisempaa. Miten moni meistä toistaakaan samaa ajatusta. 

 

”Miksi aikuiset sitten nukkuu yhdessä, jos lapset ei saa?” kysyi hän. No, no, kun niin vain nukutaan, totesin. Että omassa huoneessa on mukavan rauhallista ja kaikilla oma tilansa.

”Mutta kun mä nukun parhaiten sun lähellä.” Pienet silmät tapittivat hämärässä.

Älyttömän huono vastata mitään. Haluanhan mäkin lämmön ja läheisyyden, tai ainakin tietoisuuden, että toinen on ihan lähellä. Toisessa huoneessa olisi ihan liian kaukana.

 

Kerroin aiemmin, että kolme- ja viisivuotiaamme ovat loppuvuoden nukkuneet rauhattomasti. Univaloista ja erinomaisista iltasatukirjoista huolimatta on liian pimeää ja hämärän laskeuduttua lähtevät vilkkaan mielikuvituksen myötä liikkeelle ties mitkä kummitukset ja pelottavat nappisilmät. Aamuyön tunteina unesta havahtuessa oma huone pelottaa.

 

Loppuvuonna kokeiltiin kaikki. Istuttiin silmät sikkuralla unenpöppöröisinä unestaan havahtuneen vieressä, kunnes lapsi sai taas unen. Kannettiin lasta keskellä yötä meidän väliin. Herättiin poikittain nukkuvaan lapseen ja ärtyiltiin yön pimeydessä puolison kanssa toisillemme ”sä nukut liian leveästi.” Ihan takuulla liian leveästi, kumpikin hädin tuskin sänkyyn mahtuen. Kyllähän me se tiedettiin, mutta sille sängyn reunalla uhkaavasti heiluvalle takapuolelle ois halunnut edes pari lisäsenttiä. Kumpikin.

Nukuttiin öitä milloin missäkin ja herättiin vanhempina vuorotellen lasten sängyistä. Kippurassa jalkopäässä tai vieressä kymmenen uninallemuhkuran päällä. Epämukavasti kuitenkin useimmiten. Sänkypendelöintiä, hurjan uuvuttavaa sellaista.

Neuvoteltiin iltaisin sopimuksista. Niistä klassisista ”jokaisen paikka on omassa huoneessaan.”

 

Vähän aikaa sitten tuotiin sattumien summana meidän makuuhuoneeseen varapatja. Sovittiin pelisäännöt, jotka menevät jotakuin näin: Jos heräät yöllä, etkä saa omassa sängyssäsi unta, ota unikaveri ja kömmi nukkumaan tuohon vanhempia herättämättä. Esikoinen toisteli sitä silmät hämmästyksestä suurella, mutta selvästi hurjan tyytyväisenä.

 

Patjaratkaisun jälkeen hän on nukkunut viikon heräämättä omassa huoneessaan. Lisääntynyt turvallisuuden tunne, väittäisin. Hieman mietityttänyttä vaellusta meidän makuuhuoneeseen ei ole ainakaan toistaiseksi tullut. Itsekin herätään aamuihin virkeinä, kun uni ei jatkuvasti keskeydy.

 

Nukkumistottumuksia on juuri niin monta kuin perheitäkin. Me mennään eteenpäin nyt näin, seuraavaa vaihetta odottaen ;)

 

Rauhallisia unia toivottaen, 
Marika


Ps. Jos kömmitte lasten viereen öisin, hankkikaa edes täysimittaiset sängyt ja laadukkaat patjat jos huoneeseen suinkin mahtuu. Ne auttavat hurjasti.

Kommentit (1)

Henna / Pölyä Pinnoilla
1/1 | 

Onpa hyvä, että yönne ovat rauhoittuneet :)

Meillä kävi joskus mielessä tuo varapatjasysteemi, mutta meidän makuuhuoneeseen ei mahdu ilman, että patja on yöllä tiellä, jos pitää vessaan päästä tms.

Esikoisella on onneksi 90cm x 2m sänky, jossa tarvittaessa nukun kuopuksen seurana, jos esikoinen on kömpinyt sänkyymme.

Meidän viereen saa tulla, ketään ei pois käännytetä, mutta tuommoinen tavallinen parisänky on kyllä ahdas neljälle ihmiselle :D Vaikka kaksi heistä onkin pieniä ihmisiä ;)

Rauhallisia öitä teille :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kerroin muutama päivä sitten siitä, että leikki-ikäiset kolme- ja viisivuotiaamme nukkuvat öitään hyvinkin vaihdellen. Yöunet ovat muuttuneet talven pimeydessä pätkittäisiksi, siihen mitään selkeää selitystä löytämättä. 

 

Se on vain vaihe, on yksi vanhemmuuden lohdullisimpia toteamuksia. Koska yöunet ovat kuitenkin kultaakin kalliimpia, ollaan iltasatuina luettu kirjoja, joiden sanotaan tuovan levollisuutta nukahtamistilanteisiin. Ai tepsiikö? En tiedä, mutta satuhetket sinällään ovat aina mukavia. Päivisin ja iltaisin. 

Norsu joka tahtoi nukahtaa (2017) ja Kani joka tahtoi nukahtaa (2015),
Forssen Ehrlin Carl-Johan  / Otava

ovat maailman myydyimpiä nukutussatuja. Hyvin persoonallisia sellaisia, sillä tavanomaisen lukemisen sijaan kirjat ovat meditatiivisia ja lauserakenteiltaan tavallisesta poikkeavia. Näistä myöhemmin ilmestynyt, Norsu joka tahtoi nukahtaa, on visuaalisesti valtavan kaunis. Kuvitus on lumoavan rauhoittavaa, siitä ehdottomat pisteet. 

Kirjan alussa lukemistekniikkaan annetaan selkeä ohjeistus siitä, että lihavoitu teksti luetaan painokkaasti, kursivoitu teksti rauhallisen hitaasti tai välillä haukotellaan. Näillä on tarkoitus rauhoittaa lapsia ja johdattaa hiljalleen unten maille. 

Satua on personoitu myös siltä osin, että tiettyihin kohtiin mainitaan lapsen nimi. Meillä tämä herätti ensin innostusta "miten se voi tietää mun nimen, tää satu siis?", mutta sitten jatkuessaan herätti huomiollaan vireystilan nousua sen sijaan, että toisi entistä luottavaisemman olon nukahtamiseen.

Olen kaveriperheeltä kuullut, että kirja saa nukahtamaan. Toiveikkaat lukukertani lasten kanssa ovat toistaiseksi päätyneet siihen, että kirjan jälkeen toivotetaan vielä hyvät yöt ja häärätään hetki sängyssä. En tiedä, missä määrin meillä vaikuttaa se, etten itse oikein tunne oloani kirjan kanssa kotoisaksi. Veeeeeenyyyyttäminen ja haaaaaauuuukooooottelu tuntuu aavistuksen teennäiseltä, vaikka tavoite hyvä onkin. Kirja vaatii siis omanlaistaan heittäytymistä ja saatan olla turhan kankea siihen. 

Oikeastaan kirjat eivät ole satuja, sillä sisältö on pikemminkin yksinkertaista ja paljon toistoa sisältävää. Päiväunet nukkunut ja siten lukuhetkellä turhan virkeä viisivuotias totesi useampaan kertaan kirjan olevan tylsä, mutta kolmevuotias haukotteli silmiään lupsutellen. Väsymyksestä vai kirjan myötävaikutuksesta, en osaa sanoa. 

Ai suosittelisinko? Jos kirjoja on myyty hurjan paljon, luotan sen tuoneen jollekin lapsiperheelle apua. Silloin, kun unet ovat katkonaisia, kannattanee kokeilla keinoja, joita on tarjolla. Yhteisen hetken tästä joka tapauksessa saa. Ihan lähekkäin.

Pikkukarhun nukkumaanmenokirja / Heather Roan Robbins, Minerva 2017

kertoo pikkukarhusta, jonka on vaikea nukahtaa. Hänen avukseen tulee uninen iltasatu, joka johdattelee ajatukset rauhallisesti nukkuviin eläimiin, suurten puiden lehvistössä lempeästi liikkuvaan iltatuuleen ja tyynellä yötaivaalla tuikkiviin tähtiin.

Kauniisti kuvitetussa, levollisen sävyisessä kirjassa on meditatiivisuutta, mutta samalla satumaisuutta toisin kuin Norsu joka tahtoi nukahtaa ja Kani joka tahtoi nukahtaa-kirjoissa. Luonnonihmeissä liikkuva tarina tuo rauhallisuutta ja saa aikuisen lukijankin pysähtymään. 

"Nuo samat tähdet tuikkivat kaikille eläimille, joiden silmät painuvat kiinni pitkän päivän jälkeen. Kaikkialla maailmassa eläimet vetäytyvät lepoon pesissään ja koloissaan." 

Kirjan tietyntyyppisiin kehotuksiin "Osaatko sinäkin venytellä kissan tavoin? Osaatko kurottaa etutassusi kauas pään yläpuolelle ja venyttää takatassut...." eivät meidän lapset oikein syty, mutta kirja ei siitä lukukokemuksena kärsi.

Tunnistan itsestäni ikuisen romantikon ja hempeilijän, mutta Pikkukarhun nukkumaanmenokirjassa on poikkeuksellisen paljon läheisyyttä ja rakkautta. Siinä ollaan unta etsiessä toinen toisensa turvana. 

Kohti unten maata / Margaret Wise Brown, Gummerus 2017

on suloisen riimittelyn hyväntuulinen kirja. Kirja johdattaa uneen kaikki meren kaloista apilaniityn hevoseen ja solisevan puron lähellä pesässään nukkuvaan oravaan. Toistuvasti - mutta jotenkin tosi kauniisti - se myös muistuttaa, että lastenkin olisi hyvä lähteä nukkumatin matkaan unten maille.

"Kun lapsi nukahtaa ja kutsuu unten maa, kaikki toiveet sinne sydämessä kantaa saa." 

En tiedä, josko tän tyyppisestä lastenkirjasta voi sanoa, että siinä asustaa toivo. Sanon silti niin, sillä Kohti unten maata tuo jokaisella aukeamalla hyvän olon tulevaan katsoen "Lähetä toive tähdelle, joka loistaa. Sen säteet toivettasi aamuun asti toistaa." Psykologisesti hyvin tehty kirja, sillä tätä kuunnellessa ajattelisi, että pelkääväkin lapsi uskaltaisi nukahtaa.

Kirjan kuvituksessa on harmonisessa värimaailmassa paljon yksityiskohtia, joten huomaan, että meillä kirjoista kiinnostuneempi kolmevuotias kuuntelee satua ja viisivuotias tutkii kuvia.

Onko sinulla vinkata muita lasten satukirjoja, joissa tarina kietoutuu nukkumaanmenon ja iltarutiinien ympärille? 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu