Kirjoitukset avainsanalla kiire

Tiedätkö sen tunteen, kun liidät tilanteesta toiseen, aikataulutat ja kalenteroit ja ihmettelet ajankulua, jonka tiukimpana hetkenä lasket jäljellä olevia minuutteja tuntien sijasta? Kömmit nukkumaan silmät ristissä vasta silloin, kun aamun aikaiset vuorotyöläiset jo piakkoin heräävät ja aamulla silmät sikkuralla päässäsi jyskyttää tietoisuus siitä, ettet ennättänyt vieläkään sitä, mitä tarkoitus oli.

 

Meidän loppukevät on ollut melkoista liitoa ja kiitoa. Sellaista, joka pääsi yllättämään siitäkin huolimatta, että keittiön seinällä riippuvan perhekalenterin rivit olivat jo hyvissä ajoin täyttyneet merkinnöistä. Niistä, joihin piti osata varautua ja valmistautua.

 

Aikuisopiskelu ja kotiäitiys. Palo oppia uutta opintovapaan mahdollistamana ja halu napsia opintopisteitä lähes triplatahdilla vaadittuun nähden. Päivisin lasten kanssa irrottautuminen opiskelijan roolista ja halu olla läsnä arjessa läppäri syrjään työntäen, tavata isoja ja pieniä ystäviä, kokea ja nähdä. Onpa ollut melkoinen palapeli rakennettavaksi. Ja kuten aina, palapelin mutkikkuuden huomaa kunnolla vasta sitten, kun sen osalta on enää muutama palanen laittamatta paikoilleen. Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut laulaa tyttöjen lempparin, Robinin, tavoin puuttuvasta palasesta.

 

Alkuviikolla oli tältä erää viimeinen päivä, jonka istuin harjoituskursseilla (onneksi mielettömän kiinnostavilla sellaisilla) lähes kellon ympäri. Kotiin iltateelle palasi viikkojen valvomisesta ja rutistamisesta ryytynyt, toisaalta tunnelin päässä häämöttävästä hetkellisestä seesteisyydestä energiabuustin saanut puoliso. Mun hartioilta oli pudonnut painava taakka, vaikka deadlineja siintää edessäkin vielä kiitettävä määrä näiden opintojen osalta.

 

Kotona toisen läsnäolo tuntui turvalliselta, rauhoittavalta. Siltä se tuntuu onneksi aina, ja onkin ollut tämän tiukan rutistuksen pelastaja. Kodin tasapaino ja vakaus. Parisuhde, joka kasvoi sydänystävyydestä, jossa mikään asia ei jäänyt kertomatta tai jakamatta. Samalla oli pitkästä aikaa ilta, jolloin en omalta kohdaltani miettinyt pitkää to-do-listaa. Tai joo, mietin, mutta enemmänkin energiapiikissäni ja euforisuudessani siitä näkökulmasta, mihin kaikkeen aikaa oikeastaan taas onkaan. Ei tosin opintojen suhteen, vaan pikemminkin lasten ja ystävien kanssa. Kesällä auringon paistaessa.

 

"Ollaanko me vapaassa pudotuksessa?", kysäisi mun puoliso siinä rauhallisessa illassa. Oltiinko. Ripaus totuuttakin toteamuksessaan. Tuntuipa hyvältä yhdessä todeta, että tunnelin päässä on taas valoa. Mahottoman kirkasta valoa hetkellisen harmauden sijaan. Tän kevään tiukin rutistus on opintojen osalta takana ja miehelläkin vaativien työprojektien rattaat pyörimässä eteenpäin.

 

Tervetuloa normaalit nukkumaanmenoajat ja enemmän omissa hyppysissä oleva arki. Tervetuloa kesä ja kiireettömyys. Tänä iltana riippumatossa makoillessani ja pilvetöntä taivasta katsellessani sydän oli kevyt ja onnellinen.

 

Hyvää yötä ja hyvää huomenta! I´m back.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pyrin rytmittämään lasten ja koko perheen päiviä siten, että kerron tytöille tulevista asioista jatkuvasti muiden touhujen lomassa. Illalla kerrataan sängyssä seuraavan päivän tai parin seuraavan päivän tapahtumia ”Muistatkos, että kun ensin nukutaan pitkä, rauhallinen yö, niin sitten jaksetaan hyvillä mielin aamulla kuvismuskariin ja illalla voidaan sitten tehdä se lumiukko” tai ”Kun sä tänään puhuit sun kaveristasi, niin yhden yön päästä te saatte leikkiä yhdessä."

 

Samoin ihan tässä joka päiväisessä arjessa käydään läpi tulevaa päivää vaikkapa aamupalapöydässä ”Aamusuihkun jälkeen käydään yhdessä kaupassa ja sitten päiväunien jälkeen Sofia tulee meille leikkikaveriksi äitinsä kanssa.”

 

Olin ajatellut, että se selkiyttäisi päivää ja auttaisi hahmottamaan, mitä aamuheräämisen ja iltaunien väliin mahtuu. Antaisi lapsen vielä melkoisen hajanaiseen aikakäsitykseen jotakin perustaa. Oma ajattelutapani on siis melko järjestelmällinen ja looginen, kalenterini on poikkeuksetta ajan tasalla ja teen tarpeellisia to-do-listoja (joista kirjoitinkin aiemmin) hahmottaakseni, mitä asioita on huolehdittavana. Se, että kertaan lapsille päivän tekemisiä, on ollut samalla keino pitää omassakin mielessä, mitä kaikkea mukavaa päivän aikana on odotettavissa.

 

”Äiti, miksi aina on sitten seuraavaksi tai sen jälkeen?” pohti esikoiseni käydessäni läpi tulevia päiviä. Kysymys havahdutti minut arjen horroksesta välipalan ja teen ääreltä. Niin että mitä hän oikeastaan totesikaan ja ennen kuin ehdin vastata, jatkoi vielä hetken päästä: ”Äiti, onko aina niin, että sen jälkeen-jutun jälkeen on jotakin? Että onko mulla kiire nyt?”

 

Olin itse innoissani kertonut siitä, mitä kaikkea nähtävää ja koettavaa viikonloppu lastenkonsertteineen ja joulunavajaisineen tuo. Hihkuin tytöille, miten mahtavaa onkaan nyt asua ihan keskustassa, kun kaikki tapahtumat ja harrastukset ovat lähellä, ihan vain minuuttien päässä. Mehän muutimme saariston tuntumasta tähän keskustaan keväällä, ja vaikka aiemminkin kyse oli vain vartin matkasta kaupunkiin, nykyinen asumissijainti tuntuu ihan täydelliseltä.

 

Etsin sanoja ja totesin, että tavallaan on. Että aina jonkin jälkeen tulee jotakin. Välillä se tarkoittaa, että tehdään jotakin tai mennään jonnekin, nähdään joku kaveri tai ollaan vain ihan kotona rauhassa. Mutta että tavallaan aina on jotakin, vaikka se aamupala aamusuihkun jälkeen. Samalla yritin selittää, että oikeastaan sen ei tarvitse tarkoittaa kiirettä mihinkään tai sitä, että tarvitsisi keskeyttää leikkejä. Että se voi oikeastaan tarkoittaa vain sitä, että aamupalan jälkeen mennään ulos ja sitten jossakin vaiheessa sisälle, mutta että äiti kertoo teille siksi, että te tiedätte, mitä me yhdessä tehdään.

 

Koska päivissämme tapahtuu paljon, ehdin jo hetken potea orastavaa huonoa omaatuntoa. Miettiä, haluaisiko neiti neljävee olla enemmän ihan vain tekemättä mitään. Että sen ”jälkeen”-jutun jälkeen ei olisikaan mitään. Tai pitäisikö olla aamulla mainitsematta, jos illalla on sovittu kaveritreffit tai suunniteltu kaupassa käymistä ja ottaa asia esille vasta sitten iltapäivän tullen.

 

Puhun paljon siitä, että täytyy osata nauttia hetkestä ja nähdä se lähellä oleva onni ympärillä ilman hoppua eteenpäin. Olla läsnä. Mutta että välitänkö kuitenkin lapsille kuvaa siitä, että meillä on aina seuraava suunnitelma valmiina huomiselle tai vaikkapa tulevalle viikonlopulle? No okei, melko usein onkin, mutta että osaavatko he pysähtyä iloitsemaan juuri siitä silloisesta hetkestä, vai odottavatko jo seuraavaa.

 

Syvällisten pohdintojen keskustelu päättyi kuitenkin melko napakasti: ”No kun mä vain ajattelin, että mun tarvii vielä laittaa Annika nukkumaan ja saada se rauhassa nukkumaan, että sekin jaksaa illalla askarrella niitä joulukuusenkoristeita, mitä mä haluaisin tehdä.” Neljävee kääntyi kannoillaan ja kipaisi huoneeseensa Annika-nukkensa luokse.

 

Palasi kuitenkin hetken päästä takaisin: ”Äiti, voisiko sitä ennen olla kuitenkin jotakin muutakin? Niin kuin ennen jälkeen?”

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Viime viikot ovat olleet näihin päiviin saakka melkoista hötäkkää. Se, että on yrittänyt tasapainoilla kahden pienen tytön (koti)äitinä ja aikuisopiskelijana useiden isojen opiskelukokonaisuuksien deadlinejen paukkuessa, on vaatinut paljon. Hippusen liiankin paljon hetkellisesti. Niin monta yötä istuin läppärin edessä työhuoneen hiljaisuudessa kirjoittaen aamukahteen ja heräsin aikaisin aamulla tyttöjen kaveriksi miehen lähtiessä töihin. Join noin about miljoona kuppia teetä ja söin yhtä monta suklaakeksiä. Ei ihme, jos nyt tekee taas mieli säännöllisille kävelylenkeille ;) Tämä syksyisen kirpeä ilma on muuten mitä mahtavin reippailla ystävän kanssa illan pimeydessä ja parantaa kilometrien karttuessa maailmaa.

 

Esseet on siis palautettu, sosiaalisen median trendit ja pohdinnat median sukupuolittuneisuudesta talletettu syvimpiin aivosopukoihin esseiden aanelosten lisäksi ja elämä rauhoittunut taas joksikin aikaa. Seuraavat isommat etapit opiskeluissa odottavat sitten marraskuun puolella, mutta sitä ennen ehtii jo taas vaikka mitä. Monta askarteluprojektia, useamman uuden ruuanlaittoreseptin kokeilun, ihanan monta ystävävierailua ja reippailua ulkona – ja no, edelleen sen miljoona kuppia teetä. Vähän vähemmän suklaakeksejä.

 

Kun kiire ja pakotettu aikataulu suhteessa sellaiseen, mihin ei itse juurikaan voi vaikuttaa, asettaa elämään rajoituksia, siirtyy itsekin toisenlaiseen suunnitelmallisempaan moodiin. Arkea alkaa hallitsemaan (vieläkin) kokonaisvaltaisemmin. Mitä teenkään ruuaksi tänään, jotta ruokaa jäisi huomiselle siten, että päiväuniajan voisi välillä käyttää kirjoittamiseen? Miten pitkään voidaan aamupäivisin ulkoilla, retkeillä tai tavata kavereita, että rutiinit säilyvät mahdollisimman sujuvina, eikä yliväsymys rauhoittumisvaikeuksineen pääse yllättämään ja toisaalta, että touhua on ollut riittävästi siihen, että uni oikeasti maistuu, eikä sängyssä pyöritä pitkään? Mikä on paras aika kääriä pyykit ja hoitaa muut kotityöt, että aikaa jää myös leikille, askartelulle, leipomiselle ja kaikelle mukavalle yhteiselle tekemiselle? Mitä kaikkea lapset voivatkaan tehdä iltaisin (kodin ulkopuolella) isänsä kanssa, että koti on mahdollisimman rauhallinen keskittymistä varten ennen iltapuuhia? Mitä voin jättää tekemättä ja siirtää jonkin matkaa eteenpäin? Ja se, mikä oikeasti vaatii tarttumista heti, on sellainen, minkä kannattaa tehdä pois heti, sillä muuten sen painaa sillä to-do-listalla mieltä ja saa ajatukset karkaamaan. Hyvin oleellisena myös kysymys siitä, mitä teen, jotta mieli välillä lepääkin ja kroppa kerää uutta energiaa.

 

Jos katsoo menneitä viikkoja ”toteutuneiden” asioiden sumana, ei tosin ikinä uskoisi, että olen rutistanut taas pitkästä aikaa eniten. Ollaan viimeisen kuukauden aikana tavattu eniten ystäviä koko syksynä, nautittu lasten kanssa erilaisista elämyksistä lasten teatterista konsertteihin ja uimahallista Hoplopiin. Käyty syksyisillä kurpitsakarnevaaleilla kodikkaalla Koiramäen Pajutallilla Tuusulan kupeessa ja ihmetelty Sirkus Finlandian 40-vuotisjuhlavuoden näytöksessä sitä, miten sirkusväki osaa salvata hengen upeilla näytösnumeroillaan taikuri Marko Karvon lintushowsta takuuvarmasti selkärangattomiin ja kylkiluuttomiin akrobaattiesiintyjiin. Otettu kuopuksen päiväuniaikaan päiväunia myös esikoisen kanssa lämpimästi huopaan kietoutuneena kylki kyljessä tuhisten ja leivottu omppupiirakoita ja arabialaisia maustekakkuja.

 

Kun tiukka aikataulu pakottaa sumplimaan ja tuo jyskyttävän stressin takaraivoon, sitä paitsi järkeistää aikaansa, myös käyttää sitä oikeasti ”vapaata aikaa” siten, että niinä hetkinä on mielekästä tekemistä. Sellaista, minkä parissa ei mieti illan kirjapinoa, suunnittele väliotsikointeja tai johdantosanoja tai pohdi, miten saa pidettyä silmät auki vielä puolen yön jälkeen. Rentoutuu sillä vapaa-ajalla lasten kanssa vaikkapa syksyisillä kalliolla metsän siimeksessä, kävelee jokirantaan ostamaan tuoretta munkkia ja katsomaan vedessä ajelehtivia vaahteranlehtiä tai tapaa ystäviä – pieniä ja isoja, perheitä ja omia aikuisystäviä. Etsii hyvää mieltä ja hetken kiireettömyyttä kiireeseen.

 

Tämä lähes kuukauden rutistus muistutti jälleen siitä, että aikuisopiskelijan arkikin vaatii kunnon panostusta ja aikaa. Ei vain sitä, että kuittaa kuun lopussa aikuiskoulutustuen ja hymyilee tulevia opintojaksoja esitteleville opinto-oppaille. Se selkiytti tosin myös sitä, että tilanteiden niin vaatiessa venyminenkin onnistuu ja päiviin mahtuu hetkellisesti paljon muutakin. Ei sillä, että tällaisia viikkoja jaksaisi kovin montaa peräkkäin ja että tekemisen ja aikaansaamisen määrä tällaisenaan olisi minkäänlainen tavoitetila.

 

Ennen kaikkea se muistuttaa siitä, miten merkityksellistä on puolison tuki. Henkinen tsemppi ja vierellä olo, ja se konkreettinen vastuunkantaminen arjesta. Se, että huolehtii työpäivien jälkeen koko perheen ruuat, nappaa lapset illaksi ulkoilemaan, kauppaan tai muuten vain seuraksi antaen rauhan kirjoittamiselle ja keskittymiselle. Tai pyytää valmiiksi katettuun iltapalapöytään ja tarjoaa pöydän ääreen istahtavalle höyryävän kupin ja valmiiksi tehdyn voileivän. Se, että toinen tiedostaa, että kyse on kaikessa touhotuksessaan väliaikaisesta tilanteesta, jonka ylitse tulee vain perheenä taituroida. Mitä joustavammin ja sujuvammin, sen parempi.

 

Sumu on hälvennyt, elämä näyttää taas kirkkaalta. Onneksi näin. Tervetuloa takaisin, arki. Sinua jo kaivattiinkin.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuinka moni pienen lapsen vanhempi vilkuilee aamuisin ajan kulumista hampaita kiristellen? Hoputtaa aamupalan kanssa? Varmistaa pienen ihmisen vessassa käymisen ja tavaroiden mukanaolon? Onhan mukana kumpparitkin (ai ei, missä ne sitten on?) ja entäs toiset ulkohousut? Keittää itselleen teen, mutta unohtaa juoda sen lämpimänä?

 

Käsi ylös nyt, hep. Tässä asiassa en takuuvarmasti ole yksin.

 

Silti tänä aamuna pohdin taas, että on nää päiväkotiaamut melkoista minuuttipeliä. Riippumatta siitä, herätäänkö kukonlaulun aikaan vai reilusti myöhemmin.

 

Vaikka vaatteet laitetaan illalla valmiiksi seuraavaa aamua varten ja muutoinkin aamuissa on selkeä rutiini aamupesujen ja syömisten osalta, kello tikittää poikkeuksetta viimeisiä minuutteja päivästä toiseen. Leggingsien jalkaan vetämisessä tuntuu menevän ikuisuus, eikä illalla valittu paita saakaan enää aamulla hyväksyntää päivän päälle kelpaavana asusteena. Pienen ihmisen hiuksia letitetään jugurttia lusikoidessa ja pinnejä kiinnitetään mansikoita mutustellessa. Saaristolaisleipä jää syömättä, ei maistu tänään, ei.

 

Vielä kotiovella pienelle ihmiselle muistuu, ettei lempinukke ole saanut lähtöhalia ja suukkoa. Ei auta neuvottelut, ei uhkailut, eikä hampaiden kiristelyt. Väkisin voisi kantaa autoon (sekin kävi kieltämättä mielessä), mutta päivän onnistuneelle aloitukselle on varmaan toisiakin vaihtoehtoja. ”Äiti, Annika jää muuten koko päiväksi itkemään mua.” Eikun kengät pois jalasta ja kipaisu takaisin yläkertaan. Onneksi on sentään tarralenkkaripäivä, nauhojen solmimisessa menisi jo enemmän aikaa. Kello tikittää.

 

Ihan heti ei typynen palaakaan ja äiti jo hoputtelee alhaalla, vilkuilee ajan kulumisista ja miettii, onko ikinä, I-K-I-N-Ä, aamua, jona oltaisiin kiireettä liikkeellä. Alakerran eteiseen tupsahtaa hymyilevä tyttö, huulissaan paksu kerros säihkyvää huulikiiltoa, ihan nenään saakka ”Nyt mennään, tuu jo äiti.” Jep, välttämättömimmät kuntoon.

 

Päiväkodin pihalla vastaan tulee muutama muukin aamupökkyräisen näköinen vanhempi, eikä ihan jokaisen lapsen hiuksiinkaan ole näemmä ehtinyt harja vierailulle. Ehkä heilläkin valittiin sitä päivään sopivinta paitaa suunniteltua pidempään, tai hyvästeltiin rakkaudella nukkea, huomaan pohtivani. Tunnen sympatiaa.

 

Pienen parhaat päiväkotikaverit ovat vastassa eteisessä, on ilmeisen monta asiaa kerrottavana. Neiti ehtii hädin tuskin riisua kenkänsä, kun jo otetaan kädestä kiinni – mennään aamupiiriin, mennään leikkimään, tule, mennään jo. Hyväntuulinen pieni ihminen on jo ehtinyt unohtaa sen, että äiti ärähti aamukiireestä ja siitä, että paita vaihdettiin kolmesti. Rutistaa lähtöhalit ja heiluttaa hyvästiksi ennen kuin kipaisee kavereidensa kanssa omiin touhuihin. Päiväkodin ovi lukitaan oven takana juuri, kun lähden itse tallustamaan pihan kautta parkkikselle. Askel on jo kevyt, kevyempi ainakin.

 

Autossa voi vihdoin hengähtää.

 

Auto kaartaa viereen. ”Mennään jo, me ollaan taas myöhässä”, hoputtaa äiti lastaan. ”Mähän sanoin, että aamupalaa pitää syödä reippaasti”, kuuluu tutunoloinen napina, kun askeleet loittonevat päiväkodin pihalla.
 

------

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista https://www.facebook.com/teehetkienkoti/

Kommentit (5)

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Mitä todennäköisimmin lähes jokaisen lapsiperheen aamuarkea tämä.
Miten teillä lähti päiväkoti käyntiin?

Vierailija

Huulikiiltoa.. :), ihanasti toinen oivaltanut juu nuo välttämättömyydet :) :).

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Niinpä. Nää on niitä hetkiä, joina joudun pohtimaan, miten kiire oikeasti onkaan ja mikä on lapsen tärkeäksi kokeman asian (kuten huulikiillon) painoarvo. Ja milloin on parempi olla sanomatta mitään, vaikka mielessä hoputtaakin entistä enemmän ja vilkuilee kelloa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram