Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosi. Miten nopeasti aika kuluukaan, viikot vaihtuvat kuukausiksi. Kevät kesäksi ja pian jo talveksi. Palasin vuosien perhevapaiden jälkeen töihin jotakuinkin vuosi sitten. 

 

Vuodet olivat muovanneet organisaatiota ja omaa tiimiäni. Toimiston käytävillä tervehtivät monet tutut, mutta joukosta erotin lukuisia vieraitakin kasvoja – jännitti, odotutti ja innostutti. 

Ensimmäiset kuukaudet olivat hapuilua ja riittämättömyyttäkin. Moni työkaveri oli vaihtunut, käytänteet muuttuneet, tietotekniikka ja ohjelmat päivittyneet. Epävarmuuden sietämisen rajoja piti venyttää päivästä toiseen.

Rutinoitumisen huomasi kuitenkin pian. Vanhan tuttuuden, päiviin tottumisen. Kun uppouduin tekemiseeni, tuntui kuin en olisi poissa ollutkaan. 

 

Kotivuosista lasten kanssa nautin valtavasti. Valittiin kirjoista houkuttavimmat ja ahmittiin niitä tarina tarinalta sylikkäin istuen, nökötettiin teattereiden eturiveissä ja kelluttiin kylpylöiden poreissa. Nukuttiin päiväunia ulkoilusta väsyneenä ja askarreltiin mitä mielikuvituksellisempia viritelmiä, leivottiin ja seikkailtiin, tavattiin ystäväperheitä lähes päivittäin ja tehtiin jos jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Naurettiin ja höpötettiin. 

Olin tietoisesti päättänyt pitää kotivuosina työasiat etäämmällä ja antaa ne vuodet täysin lapsille ja perheelle. Sitten aikanaan uudella kipinällä, uusin ajatuksin, ajattelin kotona ollessani. Minulle se sopi ja oli siihen hetkeen onnistunut valinta. 

Nyt töihin palattuani ja viikoittaiseen aikataulutettuun arkeen hypättyäni ymmärrän vieläkin paremmin, miten poikkeuksellisia – ainutlaatuisen hienoja - nuo vuodet olivat. 

 

Sain mahdollisuuden palata työyhteisööni rauhallisin mielin. Palasin rooliin, joka minulla oli ollut ennen lasten syntymää. Sain vastuulleni monet niistä työtehtävistä, joista olin kantanut vastuuta aiemminkin. Vaikka tätä edellyttää lakikin, odottaa perhevapailta palaavaa tutkimusten mukaan silti liian usein tyrmistys. Se johtuu joko merkittävästä muutoksesta työroolissa tai tosiasiasta, ettei ole paikkaa, johon takaisin tullessa asettua. 

 

Perusturvallisuus, jota tulevien tapahtumien ennustettavuus tuo, luo rauhallisuutta. Luottamusta siihen, että elämä kantaa.

On tärkeää tietää, että omasta organisaatiosta löytyy perhevapaalta palaavalle paikka mielekkäine työtehtävineen, kuten lähtiessäkin. Että (pidempäänkin) poissaolleella nähdään arvo vuosien mittaisessa sitoutumisessa ja kehittämisessä, vaikka omaa roolia tuleekin hetken hakeneeksi.

Ymmärrystä siitä, että lasten myötä töihin palaavalla arki ja arvot ovat usein muuttuneet. Ainakin minulle selkiytyi lasten myötä yhä kirkkaammin se, että vaikka pidänkin työstäni, se ei ole elämäntehtäväni. Asioita katsoo pienten lasten vanhempana hyvin toisenlaisin silmin. 


Jos minulla ei olisi ollut työpaikkaa, johon palata, olisinko nauttinut kotivuosista yhtä paljon? Olisinko kantanut huolta tulevaisuudesta silloinkin, kun luin satukirjan rivejä lapset viereeni käpertyneenä ja pohtinut työmahdollisuuksia olematta läsnä eväsretkillä? Olisivatko pelko ja epävarmuus asuneet sydämessäni silloinkin, kun vietin elämäni parhaita vuosia? Olisinko valmistautunut muutokseen yhtä levollisin mielin?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mörkö, joka vaanii sängyn alla. Äidin tai isän kuolema. Pimeys. Naamioitunut vieras ihminen. Yksin kotona oleminen. 

Pelkoja on monenlaisia ja ne kuuluvat lapsen kehitysvaiheisiin. Vaan mitä sanoa huolestuneelle lapselle, ettei turhaan lietsoisi pelkoa tai huomaamattaan väheksyisi niitä?

 

Vietimme lomaa majoittuen siten, että hotellihuoneemme ikkunasta näkyi meri ja kevätauringon kevyesti sulattama jää. Huomasin, että lapsi kiinnitti useat kerrat huomiota veteen jo valoisaan aikaan ja kurkisteli ikkunasta mietteliäänä.

Illalla ennen unentuloa hän kertoi vihdoin hotellihuoneen hämärissä pohdintansa. Sen, että on kuullut, että joskus hotellit voivat romahtaa ja kaatua mereen päin - voisiko meidänkin, kun ollaan niin lähellä vettä. Tai jos juostaan pois romahtavasta hotellista, ei voi tietää, voisiko juostessa horjahtaa veteen ja olisiko vesi matalaa vai syvää. Ettei hän saa unta, kun ei tiedä. 

 

Hymähdin ääneen. Ennätin jo toteamaan, että ei sellaista tarvitse pelätä, että tämä hotelli on hyvin rakennettu. Että hän miettii täysin turhia, eikä yleensä pelkää tällaisia. Onneksi katsoin häntä ennen kuin jatkoin pelon vähättelyä - hänen koko olemuksestaan heijastui aito huoli, joka ehti tarttua siskoonkin. 


Siinä, missä taaperoikäisen pelot kohdistuvat lähinnä koviin ääniin ja vieraisiin ihmisiin, leikki-ikäisillä pimeään, mörköihin ja muutoin vilkkaan mielikuvituksen synnyttämiin ajatuksiin, alkavat kouluikää lähestyvät ja kouluikäiset hahmottamaan maailman moninaisuutta. Sitä, että heitä ympäröivä maailma on suuri ja vaaranpaikkoja on paljon. 

Eskari-ikäisellä vallalla ovat rinta rinnan vilkas mielikuvitus ja jonkintasoinen ymmärrys todellisuudesta. Pelon taustalla voi olla myös jokin pelkoa herättänyt konkreettinen kokemus, televisiosta nähtynä tai vaikkapa kaverin kertomana. 

 

Se, että kerroin kaikkien - myös aikuisten - pelkäävän jotakin, tuntui rauhoittavan antamalla pelolle suhteellisuutta. "Ai että isäkin pelkää? Pelkääkö eskariopettajatkin?" 

 

Turvallisuuden tunnetta lisää se, että asiasta voi jutella – niin että vanhempi aidosti kuuntelee pienen ihmisen mietteet – ja että mieltä painavaan asiaan voi saada lohtua niin monta kertaa kuin se lapsesta tuntuu tarpeelliselta. 

Huomasin yrittäneeni pakkoreipastaa ja sivuuttaa itsestäni tarpeettomalta tuntuvan pohdinnan. Vähätelläkin. Että no hei, tokihan tää hotellli romahtaa tuonne rantaan, älä viiti, mennäänpäs nyt nukkumaan. 

 

”Kun ei ole kotona, voi tapahtua sellaista mitä ei oikein tiedä." 


Jatkossa  yritän muistaa, että vaikka pelon kohde voi olla epätodellinen, pelko itsessään ei sitä ole. Miten vaikeaa on välillä asettua toisen asemaan. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Kuka sä, äiti, oikein olet?”, kysyi kuusivuotiaani suoraan silmiin katsoen. Häntä oli jäänyt askarruttamaan ajatus persoonan määrittelemisestä täyttäessään kaverikirjaa. Siinä pyydettiin määrittelemään, mitkä asiat kirjoittajaa kuvaavat. Rivit jäivät hänen osaltaan tyhjiksi. 

Hänen kysymyksensä jäi mietityttämään. Kuka minä oikeastaan olen? 

 

Blogini, Teehetkien koti, tulee alkukesästä kolmen vuoden ikään. Se on kasvanut vauvasta leikki-ikäiseksi. Kulkenut mukanani kotiäitivuosista opintovapaan kautta työelämään paluuseen. Ensimmäisessä postauksessa pohdin eväsretkien takaa - eikä taianomaisuus ole niistä edelleenkään kadonnut. 

Tuolloin 1v- ja 3v-lasten vanhemmuudesta nelivuotiaan ja eskarilaisen äitiyteen. Vaunu- ja pottavaiheesta lasketteluun ja pyörällä ajamiseen ilman apupyöriä. Silloin ja tänä päivänä sielunkumppanini ja parhaan ystäväni puolisona, juuri munlaisen miehen vaimona. Toivottavasti läpi elämän. 

 

Muutamat sadat luetut postaukset ensimmäisiltä kuukausilta kääntyivät tammikuussa yli 30 000 kuukautta kohti. Vaikka lähtökohtana on ollut palo kirjoittamiseen, saa blogin lukijamäärän kasvu hämmentyneeksi ja hurjan iloiseksikin. Kiitos, että kuljet mukana. Sillä on iso merkitys. 

Sama Marika, vuosien kasvattama. Jokusen lisärypynkin rututtama. Se tänä vuonna nelikymppisten joukkoon siirryttäessä sallittakoon. 

Kipuilen lasten kasvaessa pienuuden ja suuruuden kysymysten äärellä. Samalla kun iloitsen heidän uusista taidoistaan kirjainten oppimisesta baletin askeliin ja kyvystään olla yhä parempi ystävä, valtaa liikutuksen tunne sydämen lasten vauva-ajan vaatteita katsoessa. Kolme vuotta sitten heidän arkensa oli kotipainotteisempaa, nyt päiväkodin ja eskarin sekä ystävien täyttämää. Pienten parhaiden ystävien. Yökylien ja harrastusten. Päiväkotiystävät ovat vaihtuneet eskariystäviksi, kohta jo koulukavereiksi

Olen iloinen nähdessäni laadukasta varhaiskasvatusta, eskaritoimintaa, ja etsin suhdettani alkaviin kouluvuosiin. 

 

Työhön paluu on tuonut uusia näkökulmia - jotakuinkin kaikkeen. Ymmärrän nyt, mitä tarkoittaa työn ja perheen yhteensovittaminen. Samalla innostun siitä, mitä voin itse saada aikaan - tavoitteellisesti kodin ulkopuolella. Välillä sydän jättää lyöntejä väliin, kun aikataulut kuristavat ja päiväkotien ilmoitustaulut kirkuvat norovaroituksia, mutta yritän hengittää syvään tietäen, että kaikelle on aikansa. Kaikesta selviää, vakuutan. Muutokseen ehdin jo valmistautua toisten äitikavereiden palattua töihin ennen minua. 

Ystävillä on ollut aina tärkeä paikkansa meidän elämässä. Tasapainottelu perheen ja ystävyyssuhteiden välillä vaatii huomiota. Sitä, ettei kaksi hyvää ja tärkeää tule toisilleen väärällä tavalla kilpaileviksi. 

Olen myös tiedostanut, että ystävyyssuhteet muuttuvat vuosien varrella. Muistot. Niilläkin on paikkansa. Yhteinen polku vuosien ja lapsuuden kavereilla vuosikymmentenkin ajan on muokannut mua siksi, millainen tänä päivänä olen. 

 

Uskon, että meistä jokaisella on mahdollisuus tehdä asioita yhteiseksi hyväksi. Ojentaa käsi, tarjota tukea, keittää tee, kuunnella. Kysyä kertomisen sijaan. Vapaaehtoistyön monet muodot ovat lähellä mun sydäntä. Edelleenkin. 

Pelastaisin maailman, jos voisin. Vielä en ole keksinyt siihen keinoa. Pannukakuilla voisi aloittaa. 

Uskon hyvään. Jokaisen ihmisen hyvyyteen. Välillä naiivistikin, mutta tiedostan sen. 

 

Olen joissakin asioissa yhä aika mustavalkoinen, periaatteellinen. Osin väitän sen johtuvan eteläpohjalaisesta geeniperimästäni. Pysyn siinä, mihin vahvasti uskon, kun kyse on arvoista ja oikeudenmukaisuudesta tavalla, jolla asiat itse koen. Ehdotonkin, joskus joo. Jääräpää? Jep. Tarvittaessa. Ehkä aika useinkin. 

Vanhemmuus on toki opettanut näkemään myös harmaan sävyjä, vähemmän ehdottomuutta. Meistä kahdesta vanhemmasta mä olen silti se, joka on huonompi neuvottelemaan tunteiden kuumetessa. 

 

Itsestäänselvyyksiin en enää usko. Tiedän, kliseisyydestä huolimatta, että jokainen hetki on tärkeä. Korvaamaton. Vaikka tässä hetkessä kaikki on hyvin, ei elämäni pysäyttävin hetki unohdu koskaan. Tämä koettu heijastuu mun pohdinnoissani todennäköisesti pitkään. Vanhemmuuteen kuuluvat kaiken onnen rinnalla päivät, joina turhauttaa. Silti ei ole yhtään iltaa, jolloin en nukkumaan mennessäni ajattelisi, miten onnellinen olen saadessani olla näiden kahden pienen äiti.

 

Olla äiti. Olla vaimo. Olla rakastettu. 

Rakkaus lukemiseen ja askarteluun on säilynyt, vaikka aivan liian harvoin löydän (muka) aikaa istahtaa lasten kanssa askartelupöydän ääreen. Lastenkirjoista satuhetkineen en ole valmis tinkimään vieläkään. 

 

Palo elämyksiin ja matkailuun on vain kasvanut. Tytöt ovat kulkeneet kanssamme teattereissa ja lastenkonserteissa jo siitä saakka, kun ovat hädin tuskin kävelleet. Näinä ja tulevina vuosina aina vain enemmän, sillä uskon elämyksiin. Muistoihin yhdessä koettuna ja jaettuna. 

Kuva: Kansallisbaletti 

Vaikka olemme koti-ihmisiä, tunnustan olevani yhä se, joka ei pidä imuriin tarttumisesta tai parkettien pesemisestä, vaan järjestää mieluummin kaappeja ja uppoutuu yksityiskohtiin. Josko tuota siivousvastuuta saisi ujutettua lapsillekin vaivihkaa. Kodin siisteys on silti edellytys omalle mielenrauhalle. Onneksi kotitöitä voi jakaa sen toisen kanssa, jolle myös siisti koti tuo mielenrauhan. 

Olen nämä vuodet uskotellut itselleni, että joka vuosi - arvatenkin uudenvuodenrakettien aikaan - aloitan säännöllisen liikkumisen. Että hei, ehtiihän sitä lenkille vaikka ennen töihinlähtöä aamukuudelta. Piece of cake. Veikkaan, että uskottelen näin ensi vuodenkin vaihtuessa. Paljon muutakin voi kuvitella kohdalleen ennen kuin tietää totuuden - kuten että saattaisin yhä osata lasketella kuten lapsuus-ja nuoruusvuosina. Tänä talvena tajusin, että voin heittää uskotteluilleni hyvästit. Laskettelusukset jalassa tutisin lastenrinteessäkin. Ei siis pidäkään paikkaansa, että nuorena opitun hallitsee aina. Tuskin muistan asioita kolmen vuoden takaakaan. 

 

Kurkistus blogissa kolmen vuoden matkalle kertoo, että olen pohtinut vanhemmuutta ja perhe-elämää paljon. Muutosta, kasvua. Omaa ja lasten. Olen tarttunut iloon ja suruun. Kirjoittanut ajatuksiksi juuri ystävien kanssa jutellun - sen, minkä kokevat samaa elämäntilannetta elävät. 

 

Tästä saman matkaa eteenpäin molemmat lapset ovat jo koululaisia, itsenäisempiä omine ajatuksineen ja toiveineen. Omannäköistä elämäänsä yhä enemmän eläen. Toivottavasti silloinkin olen sama Marika. Äiti, vaimo ja ystävä. Pannukakuilla silloinkin maailmaa pelastava, ellei muuta elämää suurempaa oivallusta ole tullut. 

 

”Mä olen äiti, joka rakastaa sua ja sun pikkusiskoa”, vastasin kuusivuotiaalleni. Kaverikirjan rivit olisivat saattaneet jäädä täyttämättä itselläkin, tai vaatia ainakin hetken miettimistä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu