Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

"Kuka sä, äiti, oikein olet?”, kysyi kuusivuotiaani suoraan silmiin katsoen. Häntä oli jäänyt askarruttamaan ajatus persoonan määrittelemisestä täyttäessään kaverikirjaa. Siinä pyydettiin määrittelemään, mitkä asiat kirjoittajaa kuvaavat. Rivit jäivät hänen osaltaan tyhjiksi. 

Hänen kysymyksensä jäi mietityttämään. Kuka minä oikeastaan olen? 

 

Blogini, Teehetkien koti, tulee alkukesästä kolmen vuoden ikään. Se on kasvanut vauvasta leikki-ikäiseksi. Kulkenut mukanani kotiäitivuosista opintovapaan kautta työelämään paluuseen. Ensimmäisessä postauksessa pohdin eväsretkien takaa - eikä taianomaisuus ole niistä edelleenkään kadonnut. 

Tuolloin 1v- ja 3v-lasten vanhemmuudesta nelivuotiaan ja eskarilaisen äitiyteen. Vaunu- ja pottavaiheesta lasketteluun ja pyörällä ajamiseen ilman apupyöriä. Silloin ja tänä päivänä sielunkumppanini ja parhaan ystäväni puolisona, juuri munlaisen miehen vaimona. Toivottavasti läpi elämän. 

 

Muutamat sadat luetut postaukset ensimmäisiltä kuukausilta kääntyivät tammikuussa yli 30 000 kuukautta kohti. Vaikka lähtökohtana on ollut palo kirjoittamiseen, saa blogin lukijamäärän kasvu hämmentyneeksi ja hurjan iloiseksikin. Kiitos, että kuljet mukana. Sillä on iso merkitys. 

Sama Marika, vuosien kasvattama. Jokusen lisärypynkin rututtama. Se tänä vuonna nelikymppisten joukkoon siirryttäessä sallittakoon. 

Kipuilen lasten kasvaessa pienuuden ja suuruuden kysymysten äärellä. Samalla kun iloitsen heidän uusista taidoistaan kirjainten oppimisesta baletin askeliin ja kyvystään olla yhä parempi ystävä, valtaa liikutuksen tunne sydämen lasten vauva-ajan vaatteita katsoessa. Kolme vuotta sitten heidän arkensa oli kotipainotteisempaa, nyt päiväkodin ja eskarin sekä ystävien täyttämää. Pienten parhaiden ystävien. Yökylien ja harrastusten. Päiväkotiystävät ovat vaihtuneet eskariystäviksi, kohta jo koulukavereiksi

Olen iloinen nähdessäni laadukasta varhaiskasvatusta, eskaritoimintaa, ja etsin suhdettani alkaviin kouluvuosiin. 

 

Työhön paluu on tuonut uusia näkökulmia - jotakuinkin kaikkeen. Ymmärrän nyt, mitä tarkoittaa työn ja perheen yhteensovittaminen. Samalla innostun siitä, mitä voin itse saada aikaan - tavoitteellisesti kodin ulkopuolella. Välillä sydän jättää lyöntejä väliin, kun aikataulut kuristavat ja päiväkotien ilmoitustaulut kirkuvat norovaroituksia, mutta yritän hengittää syvään tietäen, että kaikelle on aikansa. Kaikesta selviää, vakuutan. Muutokseen ehdin jo valmistautua toisten äitikavereiden palattua töihin ennen minua. 

Ystävillä on ollut aina tärkeä paikkansa meidän elämässä. Tasapainottelu perheen ja ystävyyssuhteiden välillä vaatii huomiota. Sitä, ettei kaksi hyvää ja tärkeää tule toisilleen väärällä tavalla kilpaileviksi. 

Olen myös tiedostanut, että ystävyyssuhteet muuttuvat vuosien varrella. Muistot. Niilläkin on paikkansa. Yhteinen polku vuosien ja lapsuuden kavereilla vuosikymmentenkin ajan on muokannut mua siksi, millainen tänä päivänä olen. 

 

Uskon, että meistä jokaisella on mahdollisuus tehdä asioita yhteiseksi hyväksi. Ojentaa käsi, tarjota tukea, keittää tee, kuunnella. Kysyä kertomisen sijaan. Vapaaehtoistyön monet muodot ovat lähellä mun sydäntä. Edelleenkin. 

Pelastaisin maailman, jos voisin. Vielä en ole keksinyt siihen keinoa. Pannukakuilla voisi aloittaa. 

Uskon hyvään. Jokaisen ihmisen hyvyyteen. Välillä naiivistikin, mutta tiedostan sen. 

 

Olen joissakin asioissa yhä aika mustavalkoinen, periaatteellinen. Osin väitän sen johtuvan eteläpohjalaisesta geeniperimästäni. Pysyn siinä, mihin vahvasti uskon, kun kyse on arvoista ja oikeudenmukaisuudesta tavalla, jolla asiat itse koen. Ehdotonkin, joskus joo. Jääräpää? Jep. Tarvittaessa. Ehkä aika useinkin. 

Vanhemmuus on toki opettanut näkemään myös harmaan sävyjä, vähemmän ehdottomuutta. Meistä kahdesta vanhemmasta mä olen silti se, joka on huonompi neuvottelemaan tunteiden kuumetessa. 

 

Itsestäänselvyyksiin en enää usko. Tiedän, kliseisyydestä huolimatta, että jokainen hetki on tärkeä. Korvaamaton. Vaikka tässä hetkessä kaikki on hyvin, ei elämäni pysäyttävin hetki unohdu koskaan. Tämä koettu heijastuu mun pohdinnoissani todennäköisesti pitkään. Vanhemmuuteen kuuluvat kaiken onnen rinnalla päivät, joina turhauttaa. Silti ei ole yhtään iltaa, jolloin en nukkumaan mennessäni ajattelisi, miten onnellinen olen saadessani olla näiden kahden pienen äiti.

 

Olla äiti. Olla vaimo. Olla rakastettu. 

Rakkaus lukemiseen ja askarteluun on säilynyt, vaikka aivan liian harvoin löydän (muka) aikaa istahtaa lasten kanssa askartelupöydän ääreen. Lastenkirjoista satuhetkineen en ole valmis tinkimään vieläkään. 

 

Palo elämyksiin ja matkailuun on vain kasvanut. Tytöt ovat kulkeneet kanssamme teattereissa ja lastenkonserteissa jo siitä saakka, kun ovat hädin tuskin kävelleet. Näinä ja tulevina vuosina aina vain enemmän, sillä uskon elämyksiin. Muistoihin yhdessä koettuna ja jaettuna. 

Kuva: Kansallisbaletti 

Vaikka olemme koti-ihmisiä, tunnustan olevani yhä se, joka ei pidä imuriin tarttumisesta tai parkettien pesemisestä, vaan järjestää mieluummin kaappeja ja uppoutuu yksityiskohtiin. Josko tuota siivousvastuuta saisi ujutettua lapsillekin vaivihkaa. Kodin siisteys on silti edellytys omalle mielenrauhalle. Onneksi kotitöitä voi jakaa sen toisen kanssa, jolle myös siisti koti tuo mielenrauhan. 

Olen nämä vuodet uskotellut itselleni, että joka vuosi - arvatenkin uudenvuodenrakettien aikaan - aloitan säännöllisen liikkumisen. Että hei, ehtiihän sitä lenkille vaikka ennen töihinlähtöä aamukuudelta. Piece of cake. Veikkaan, että uskottelen näin ensi vuodenkin vaihtuessa. Paljon muutakin voi kuvitella kohdalleen ennen kuin tietää totuuden - kuten että saattaisin yhä osata lasketella kuten lapsuus-ja nuoruusvuosina. Tänä talvena tajusin, että voin heittää uskotteluilleni hyvästit. Laskettelusukset jalassa tutisin lastenrinteessäkin. Ei siis pidäkään paikkaansa, että nuorena opitun hallitsee aina. Tuskin muistan asioita kolmen vuoden takaakaan. 

 

Kurkistus blogissa kolmen vuoden matkalle kertoo, että olen pohtinut vanhemmuutta ja perhe-elämää paljon. Muutosta, kasvua. Omaa ja lasten. Olen tarttunut iloon ja suruun. Kirjoittanut ajatuksiksi juuri ystävien kanssa jutellun - sen, minkä kokevat samaa elämäntilannetta elävät. 

 

Tästä saman matkaa eteenpäin molemmat lapset ovat jo koululaisia, itsenäisempiä omine ajatuksineen ja toiveineen. Omannäköistä elämäänsä yhä enemmän eläen. Toivottavasti silloinkin olen sama Marika. Äiti, vaimo ja ystävä. Pannukakuilla silloinkin maailmaa pelastava, ellei muuta elämää suurempaa oivallusta ole tullut. 

 

”Mä olen äiti, joka rakastaa sua ja sun pikkusiskoa”, vastasin kuusivuotiaalleni. Kaverikirjan rivit olisivat saattaneet jäädä täyttämättä itselläkin, tai vaatia ainakin hetken miettimistä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En enää kuulunut niihin piireihin. Olin yksi muiden joukossa, mutten yhtä muiden kanssa. 

Havahduin ajatukseen viedessäni lastani keskellä arkipäivää olevaan harrastukseensa. Sama miete oli käynyt mielessä vain vähän aiemmin pysähtyessämme hetkeksi leikkipuistoon. 

 

En tuntenut enää ketään. Tuttavalliset tervehdykset jäivät vaisuihin, muodollisiin pään nyökytyksiin. Ketään ei kiinnostanut, mitä meille tänään kuuluu. Tai jos olisikin kiinnostanut, ei heillä ollut mitään kontaktipintaa minuun. Ventovieraaseen.

 

Kotiäitivuosina olimme tyttöjen kanssa hyvin aktiivisesti liikkeellä. Vaikken ihan löytänytkään luontevaa paikkaani hiekkalaatikoiden reunalta, oli leikkipuistoissa aina useampia tuttuja muskarista, lasten tanssista, lastenteattereista tai perhekahvilasta. Lapsilla oli päiväsaikaan lukuisia harrastuksia, joissa paitsi he tutustuivat omanikäisiinsä, myös me vanhemmat lastemme varjolla toisiimme. Perhekahvilan lounastilassa jaettiin eväitä, leikkipuiston kevätjuhlassa grillattavia herkkuja. Muskarista lähdettiin porukalla lounaalle tai kokoonnuttiin pienten ystävien kanssa askartelemaan. 

Nuo vuodet olivat sosiaalisimpia koskaan, sillä lähiystäväpiirissäni oli yhdeksän muuta samaa elämäntilannetta elävää. 

Elämäntilanteet muuttuivat, me kaikki palasimme töihin yksi toisemme perään. Tapaamiset vaihtuivat työpäivien jälkeisiin ajankohtiin, lasten yhteiset harrastukset iltoihin ja arkipäivien teatterireissut viikonloppuihin. 

 

Tervehtimättömyys. Se tuntui hetken vieraalta. Erikoiselta. 

Äidit nauttivat lastensa kanssa ajasta puistossa kuten mekin teimme vielä vuosi, pari sitten. Antoivat hurjia keinuvauhteja lasten kiljuessa riemusta ja vaihtoivat kuulumisia toistensa puoleen kumartuen. Loivat ympärilleen oman näkymättömän yhteenkuuluvuuden kuplansa, joka sulki heidät sisäänsä. Lapset ottivat toisiaan käsistä tuttavallisesti ja juoksivat lumessa toppahaalareiden heijastimet vilkkuen. 

Jättäessäni lapseni harrastukseensa, kuulin sivukorvalla, miten vanhemmat sopivat seuraavan päivän tapaamisesta samalla, kun pukivat harrastukseen kipaisseen pienempiä sisaruksia, vauvaikäisiä. Vain muutamaa viikkoa aiemmin yksi vanhemmista oli jakanut useammalle kutsun lapsensa syntymäpäiväjuhliin. Meille kutsua ei tullut, enkä edes rehellisesti tiennyt, minkä nimisiä heidän pienet ponnaripäänsä olivat. 

Muutamaa vuotta aiemmin olin itse samassa aulassa selannut kalenteria yhteisen päivämäärän päättämiseksi, kiikuttanut synttärikutsua ja ehdottanut leikkitreffejä. Toisessa elämäntilanteessa, toisille ihmisille.

 

Toivotin kuopukselleni mukavia harrastushetkiä ja heilutin hyväntuulisesti hänen peräänsä, käännyin kannoillani. Sydämeni oli kevyt, sillä tiesin, että minulla on paikka muualla. Sosiaalinen verkostoni, lasteni ystävät ja omat ystäväni – he, jotka jäivät omilta kotiäitivuosiltani tähän päivään tiiviisti vierelle.


Jokin kuitenkin pysähdytti. Ajatus siitä, että aina on joku, joka ei kuulu joukkoon. Joku, joka ei löydä paikkaansa. Joku, jota kukaan ei tervehdi. Joku, joka jää ilman syntymäpäiväkutsua. Tahtomattaankin. 

Joku, jolla ei ole sitä toista verkostoa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eskarilainen vääntelehti ja kiemurteli, siirteli ruokapöydässä ruokaa lautasella edestakaisin siihen juuri koskematta. Tavallisesti vilkas ja touhukas lapsi makoili sängyllään ja haki vaivihkaa huovan ylleen. "Sattuu mahaan ja päähän", hän sai sanottua. Kömpi lopulta kalpeana nukkumaan ilman iltapalaa.

"Todennäköisesti vatsatautia, sitä täällä on ollut aikuisillakin", piippasi eskarista aamutuimaan saapunut paluuviesti. Syvää huokausta oli vaikea välttää. Ruokahaluttoman kiemurtelu ja kalpeus sai mahdollisen selityksen.

 

Kun palasin töihin vuosien perhevapaiden jälkeen tuolloin kolme- ja viisivuotiaiden lasten äitinä, kummastelin sairastuneen lapsen ympärillä käytävää työelämälähtöistä keskustelua. Että miten kummassa ihmiset eivät pysty järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää kotona, kysehän on aina lapsen parhaan ajattelemisesta. Satunnainen päivä silloin tällöin, poissa tuskin mistään. Sairastetaanhan me vanhemmat itsekin.

Kahden vanhemman työarkea ja lasten täyspainoisempaa päiväkotielämää on takana pian vuoden verran. Aika monta kertaa ollaan jo vuodenkin aikana seurattu kuumemittarin nousua tai epämääräisesti oireilevaa vatsaa ja mietitty, kummalla meistä on mahdollisuus jäädä kotiin kipeän lapsen kanssa. Arvottu iltamyöhällä tai aamunaikaisella kalentereita selaten sitä, kummalla on akuutimpia asioita ja itse koolle kutsuttuja palavereita mahdollisesti ulkopuolistenkin kanssa.  

Se, että meillä on ollut pöpöjä hyvin vähän suhteessa moniin saman elämäntilanteen ystäväperheisiin, ei lämmitä. Ei oikeastaan missään määrin. Jokaisella kun on se oma arkensa järjestettävänä. 

 

Meistä harva on korvaamaton päivien tai muutamien viikkojen poissaolojen aikana, joten en ensisijassa mieti rooliani osana isoa organisaatiotani. Ajatukseni ovat pikemminkin hyvin itsekkäitä -  omat asetetut tavoitteeni muutoinkin tiukassa työaikataulussa, vastuu kanssani työskenteleville ja to-do-lista, jonka suhteen tehtyjen asioiden ylitsevetäminen yksi toisensa jälkeen tuottaa suurta tyydytystä. Joten vaikka kyse onkin satunnaisista päivistä silloin tällöin, oikeastaan useampi lähekkäin osuva päivä on jo poissa vaikka mistä. Tiedän toki, että isommassa mittakaavassa asiat järjestyvät aina, ja useimmiten parhain päin. Kukaan ei maaliskuussa muista, että joulukuussa oli useampi poissaolopäivä tai toisin suunniteltu työpäivä, eikä mieti syyskuussa, miten toukokuinen deadline viivähtikin kesäkuun puolelle. 

 

Olen aina ollut päättämiini asioihin sitoutuva, joten työaikataulujeni ja ylipäätään töissäolo-/poissaoloaikataulujeni sumpliminen (lapsen tai oman) sairastumisen määrittämänä vaatii sopeutumista. Asian työstämistä. Perheellisenä tarvitsee oman nuhanenän rinnalla huomioida pienetkin niistäjät ja heidän terveeksi tulemisensa. On hyväksyttävä ennakoimattomuus, jonka todennäköisyyskertoimet kasvavat kymmenien pikkutahmatassujen haliessa toisiaan nenät valuen ja samalla vessanpöntöllä kököttäen.  

 

Loppuvuoden kuukaudet meillä sairastettiin vuoron perään. Joustettiin molempien vanhempien taholta; etäpäivinä, lyhennettyinä työpäivinä ja töitä illalla kotona yömyöhäiseen jatkaen, pidempää päivää tai aikaisempaa aamua tehden, sairaan lapsen hoitopäivinä ja ties minä päivinä. Vuorotellen. Ilmoitettiin aamulla esimiehelle ja omalle tiimille, että ollaan tänäänkin poissa työtehtävien ääreltä. Parempina päivinä vaihdettiiin toimistopäivä etäpäiväksi. 

Meidän perhettä ovat myös lasten toiset, lähellä asuvat isovanhemmat pystyneet onneksi tarvittaessa auttamaan. 

 

Arjen todellisuus on silti iskenyt päin näköä. En enää pohdi sitä, että onpa kumma, miten ihmiset eivät pysty vaivatta järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää. 

Silmät ovat avautuneet, alkuperäinen ajatus kääntänyt kurssiaan. Kumma, miten työelämässä olevat ihmiset pystyvät järjestämään kipeän lapsen hoitopäivät omien sairastelujensa rinnalla. Vieläpä niin, että niin lapset kuin aikuisetkin saavat riittävän lepoajan tullakseen taas terveiksi. Että he palaavat hoitopaikkoihinsa vasta, kun jaksavat olla aidosti touhuissaan muiden mukana, eivätkä tartuta ketään toista lasta palaamalla puolikuntoisena. Edellisiltana oksentaneen, mutta aamulla hyvinvoivan lapsen päiväkotiin lähettäminen kun on suoraan vahingon kiertämään laittamista toisille perheille.  

 

Viime päivinä Facebookin fiidi on täyttynyt sairastuvien päivityksistä; kurkkukipuisista äänensä menettäneistä nuhaneniin ja ensimmäisiin influenssatapauksiin. Huokaan helpotuksesta joka päivä, kun lapsia eskarista ja päiväkodista hakiessani huomaan heidän olevan yhä täysin terveitä. Muistuttelen käsien pesemisestä sekä päiväkodin päässä että kotiin saapuessammekin ja raapustan ostoslistaan satsumien rinnalle vitamiinit. 

 

Sinä päivänä, kun pieni nuhanenä jälleen kietoo kädet kaulalleni ja kiipeää väsyneenä syliin, yritän kuitenkin muistaa sen tärkeimmän. Että kaikki muu saa lopulta joustaa lasten hyvinvoinnin edessä, jotenkin sumplien. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Ilmoita lapsen loma-ajan päivähoitotarve X.X. mennessä" vilkahtaa viesti päiväkodista. 

Joululoma on tuskin jäänyt taakse, kun tulisi miettiä, lomailevatko lapset helmikuun puolenvälin tienoilla vai varataanko samalle ajalle varahoitojärjestelyjä. 

 

Mikään ei ole mukavampaa kuin lomailla koko perhe yhdessä, viikko toisensa perään. Vai mitä? Tismalleen samaa mieltä. Mutta entä jos työelämän realiteetit eivät kohtaa toivottua lomailutarvetta? Kun talvi-, syys-, joulu- ja kesälomat ovat yhtämittaisesti paljon pidemmät kuin perheen kahden vanhemmat yhteenlasketut täysmittaiset lomaviikot. Koko perheen yhteistä lomaakin olisi sitä paitsi mukava ja ennen kaikkea tärkeä viettää. 

Melkoinen lomaruletti, jossa voittajaa haetaan onneksi lapsesta. Palapeli, josta ei yhdenkään palasen ole vara mennä hukkaan.

 

Talviloma ei onneksi synnytä samanlaista vastakkainasettelua lomatoiveissa pikkulapsiperheiden ja muiden välille. Aikuispariskunnat ja sinkut ovat vain todennäköisesti helpottuneita, kun heillä on selkeähkö käsitys siitä, milloin perheet valloittavat kylpylät ja vaahtosammuttimen kokoiset muodostavat pitkät jonot rinteiden hisseihin. He valitsevat mahdollisuuksien mukaan toiset viikot, rauhallisemmat. Sitä paitsi lomat etelän lämmössä ovat kiskurihintaisia vilkkaimpina päiväkotien ja koulujen talvilomaviikkoina.


Molemmilla lapsilla olisi tämän vuoden talvilomaviikolla edessä siirtymä varapäiväkotiin. Päiväkoti-ikäisillä on onneksi tarjolla varahoitopaikkoja sekä kunnallisen että yksityisen hoidon puolella. Se, että pakataan viikoksi laukut ja siirrytään naapuripäiväkotiin tai toiseen saman ketjun päiväkotiin, voi olla lapselle virkistäväkin seikkailu. Etenkin päiväkotien isoimmille. Rutiineja kaipaavalle tai pienemmälle lapselle mahdollisesti vähemmän mutkatonta. 

Me ollaan yritetty etsiä näihin oman päiväkodin sulkuviikkoihin muita ratkaisuja. Osin mukavuuden- ja rutiinien kaipuusta, mutta isolta osin siksi, että lapset saisivat myös säännöllisesti pidempiä vapaapäiviä päiväkotimaailmasta. Vaikka he hoitopaikoissaan viihtyvät, on meno kymmenien lasten ympäröimänä myös kuormittavaa. 

 

Tulevan talviloman hoitoratkaisuna ovat isovanhemmat, joilla on mahdollisuus tulla koko viikoksi lasten seuraksi. Lapsille mummon ja vaarin pyörähdys tänne eteläisempään Suomeen on kovasti odotettu, kun satojen kilometrien välimatkan takia nähdään harvoin. Meille vanhempina se antaa mahdollisuuden olla tavanomaisesti töissä ja samalla säästää lomapäiviä toisiin ajankohtiin.
 

Miten teidän perheessänne järjestetään tänä vuonna lasten talvilomaviikko? 

 

Kesälomajärjestelyistä kirjoitin viime kesänä, kun taituroimme kesälomalomien kanssa palattuani perhevapailta töihin: 

Kesälomaruletti pyörii - Miksi äidit ja isät saavat aina heinäkuun?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu