Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Eilen moni aikuinen tarttui ojennettuun käteen, istahti pienen pulpetin viereen, seurasi lukemaan opettelemista, kuuli musiikkiesityksen tai englanninkielen ääntämisen. 

Kurkisti lapsensa pulpettiin, selasi koulukirjan sivuja, katseli luokkahuoneeseen ripustettuja piirustuksia. Näki, miten paljon lapset tunneilla osallistuvatkaan. Hämmästyi, millaista on tämän päivän opetus. Ilahtui nähdessään, miten monta ystävyyssuhdetta kouluissa syntyy kouluarjen ulkopuolella. 

 

Meidän esikoisen koululla vietettiin valtakunnallista kodin ja koulun päivää aamukahveilla rehtoreiden ja vanhempainyhdistyksen läsnäollessa, avattiin SPR:n koordinoima Lukukuu-haaste lokakuulle koko kouluväen kokoontuessa saliin vanhempien kera ja tutustuttiin lasten opetukseen arjessa.

Meitä vanhempia oli paikalla paljon. Jokainen omalle lapselleen tärkeänä.

 

Yhdessä tekemisen ja onnistumisen voima on valtava. Verkostoista saa hurjasti hyvää energiaa. Merkityksellisyydestä ja kohtaavista päämääristä. Ideoinnista ja innostuksesta. Siitä, että sulla on paikka ja mulla, ja yhdessä ne täydentävät toisiaan. 

Olen itse aktiivinen vanhempainyhdistystoimija, lapseni koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja. Kun puhuessani annoin katseeni kiertää salia ja sen lähemmäs 600 ihmistä, mietin, miten tärkeää on aito yhteistyö. 

Vaikka päivä oli tuolloin vasta edessä, ehdin mikki kädessäni suunnitella jo tulevaa. Kodin ja koulun yhteistyötä toimintamalleineen. Perheiden hyvinvointia. Opettajuuden arvostusta. Lasten - tulevaisuuden aikuisten - parasta. Kaikkea sellaista, mihin meistä moni voi halutessaan vaikuttaa. 

Näinä hetkinä mietin, miten tän adrenaliiniryöpyn ja innostuksen kipinän vois palauttaa silloin, kun on hetkellisesti harmaampaa. 

Uskon, että aito palo siihen, mitä tekee, on asia, joka kantaa. Työssä ja vapaa-ajalla. Se, että löytää merkityksellisyyden. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hypitäänkö sohvilla? Kiipeilläänkö vanhempien makuuhuoneen sängylle tekemään majaa? Saako vaatekaappiin mennä piiloon vaaterekkien sekaan? Voiko olohuoneen sohvalla nakertaa keksiä tai syödä lounastakin? Saako omassa huoneessa pelata pelejä kaverin kanssa vanhemmille kertomatta? Tullaanko kengillä sisälle? Tarvitseeko yhteisten leikkien lelut siivota lähtiessä?

Oman kodin ruokapöydässä on maitopurkkien ja leipälautasten lomassa joukko leluja. Barbie nököttää pöydän päässä ja ninja nojaa leviterasiaan. Toisessa kodissa leikki on sovittu keskeytettävän ja lelut jäävät lastenhuoneisiin.

Onko oman kodin sääntöjen seuraaminen vieraalle lapselle nipottamista?

 

Lasten kasvaessa he vierailevat ystävillään yhä enemmän, ja saavat omia ystäviään kotiin. Se, mikä jää pienten lasten kohdalla perheen sisäiseksi käyttäytymismalliksi, alkaa eskari- ja kouluikäisenä näkymään kaveritapaamisten myötä oman kodin ulkopuolelle. 

Jokainen perhe toimii parhaaksi näkemällään tavalla. Siksi ollaankin lähdetty ajatuksesta, että meidän kodissa ollessa toimitaan meidän säännöillä ja toisten koteihin mennessä heidän säännöillään. Säännöistä osa on ehdottomampia ja toiset läpi sormien katsottavia. Tiedostan myös perheiden erilaisuuden, joten tasapainoilen mukautuen niissä meille vähemmän tärkeissä.

Piece of cake, vai ei sittenkään?

 

Häilyvimpiä rajoja ovat kahden perheen yhteiset lomat ja illanvietot. Siinä, missä toisen perhen lomailu on sokeripilven kyllästämää, toisessa pysytään kotonakin tutulla omppu-porkkanalinjalla. Kokista vasta yläkouluikäiselle, pelkkää vettä ruokajuomaksi laivan buffassakin.

Tai katsotaan ipadia jokainen yhtään tylsistyttävä hetki, kun toisessa ruutuaika on rajallista reissussakin.Yhdessä noudatetaan nukkuma-aikoja jotakuinkin rutinoituneesti, toisessa ajatellaan että lomalla saa valvoa niin pitkään kuin jaksaa.

Entä yhteisenä huvipuistopäivänä; saako lapsi mahdollisuuden jokaiseen ongenvetoon ja onko toisen perheen mutkatonta kieltäytyä kitkatta ensimmäisestäkin? Vai tekevätkö molemmat kompromisseja puoliväliä lähentyen?

 

Edelleen saatan varmistaa, saavatko meille leikkimään tulleet lapset syödä välipalaa tai ruokaa. Monille laitan jo vanhasta tottumuksesta, ja jos mahdollista, perheiden ajatusmaailmaa mukaillen kuten hyvin terveellisesti syövän perheen lapsen tullessa enemmän vihannesdippejä ja varsin vähän makeaa. Silti välillä poden huonoa omaatuntoa tarjoamastani kesäpäivän jätskistä, etenkin jos lapsi valitsi pakastimesta kaikkein suurimman tuutin. Kiemurrellen kerron lasta hakemaan tultaessa, että saattaakin olla, ettei ruoka ihan heti maistu.


Millaisia kompromisseja te olette tehneet? Tai millaisissa asioissa huomaatte eriäviä toimintatapoja?

Kenen säännöillä perheet tapaavat?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsi haluaisi kaverin kotiin leikkimään. Vauvavuosista tutun tai ihan uuden. 

 

Vaan kuka kantaa kotona vastuun siitä, että vieraaksi tulleella lapsella on hyvä olla? Seuraa, että leikit sujuvat? Kattaa välipalan pöytään ja auttaa tarvittaessa vessassa? Huolehtii ulkovaatteiden vetoketjuista ja toppahousujen lenksuista?

 

Meillä tämä nousi keskusteluun siinä vaiheessa, kun lapsilla alkoi vierailla kavereita ilman vanhempiaan. Silloin, kun perhetapaamiset muuttuivat lasten itsenäisiin leikkeihin ja yhteisten teehetkien sijaan lapset vain tuotiin eteiseen leikkejään aloittamaan. 

 

Vuosien perhevapaiden jälkeen jäi vähänkuin selviöksi, että vastuu olisi minulla. Tunsin ystäväperheiden lapset ja he minut. Lasten tavat olivat tuttuja ja lasten oli helppoa jäädä meille ilman vanhempiaan.

 

Tytöillä on paljon ystäviä, etenkin nyt koulunsa aloittavalla esikoisella. Se on ehdottomasti hyvä ja vanhempina halutaan myös tukea lasten ystävyyssuhteita järjestämällä leikkitreffejä. Usein on kuitenkin se kuuluisa mutta. 

Jossakin vaiheessa kaveritapaamisia alkoi olla useampia, kolmesta neljäänkin viikossa, harrastuksiin lomittuen. 

Yhtä monta kertaa se tarkoitti, että jompi kumpi meistä vanhemmista oli ikäänkuin lukittu kotiin. Useimmiten minä. Monina iltoina sillä ei ollut merkitystä, olinhan kuitenkin kotona ja viihdyin lasten seurassa. Mieskin oli pääosin kotosalla, mutta uppoutui muuhun kodin tekemiseen.

 

Etenkin hyvin tuttujen lasten kyläillessä merkityksellistä oli ja on vain turvallisen aikuisen läsnäolo, hehän leikkivät varsin omatoimisesti. Välillä ajatus kuitenkin vaivasi, periaatteesta. Sitoutuminen. 

 

Oma asiansa ovat ne vain päiväkodista tutut lapset, joiden ponnarit heilahtelevat eteisessä omaa lasta noudettaessa, mutta jotka ovat meille vanhemmille tuttuja lähinnä niminä. Se kaveri, jota ei olla päiväkodin ulkopuolella tavattu. 

Se lapsi, joka uuteen kotiin tullessaan etsii toisella tavalla paikkaansa leikkien alkaessa ja tarvitsee mahdollisesti tukea leikkien sujumiseen. 

 

Kuka ylipäätään sopii siitä, että lapsi saa kaverin kylään? Kumpi vanhemmista selvittää päiväkodista yhteystiedot ja on vanhempiin yhteydessä?

 

Vastuu yhteydenpidosta lapsen kavereihin on pitkälti yhä minulla. Käytännössä myös aina toisiin äiteihin. 

Nykyisin lasten kavereista huolehditaan tietoisemmin yhdessä. Mies katsoo vierailulle tulleita lapsia siinä missä minäkin, ja voitelee iltapalaleivät tai tarjoilee pannarit kermavaahtoineen koko poppoolle. Saatan käydä kaupassa tai tehdä muita kotijuttuja joutumatta miettimään vastuuta leikkivistä pikkukavereista. Edes oikeastaan kuulematta tai kuuntelematta. 

 

Ajatukseen piti kuitenkin herätä. Siihen, että kotiin liittyy paljon ns. näkymättömiä rooleja, jotka vaativat vastuunkantoa. Sellaisia, joista tulee keskustella. 

 

Ystävyyssuhteiden tärkeydestä puhutaan paljon. Kenen vastuulla teidän perheessä on lapsen kaveriseurasta sopiminen ja vieraista lapsista huolehtiminen? 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lasten ystäviä käy meillä paljon. Tähän saakka lapset perheineen ovat olleet tuttuja, monet heistä lasten taaperovuosista saakka. Lapset ovat lähteneet yökylään samoihin perheisiin, joiden kanssa vietämme mökkiviikonloppuja ja varaamme risteilyjä. He viettävät öitä perheissä, joiden vanhempien kanssa ollaan käyty lukuisia keskusteluita kasvatuksesta ja arvoista.

 

"Äiti, saako Meea tulla meille yöksi? Tai voinko mä mennä Meealle?" on hetki, jonka tiedän olevan tulossa tulevina vuosina. Meea, Liia tai Iina, joista tiedän tuskin enempää kuin nimen.

 

Lapsia, jotka ovat lastemme ystäviä ihan omina itsenään. Ilman vanhempiaan ystävyyden syntyyn vaikuttamassa. Jos ystävyyden rakentumispaikkana on koulu, iltapäivätoiminta tai harrastus, on ystävyys mahdollisesti jo pitkällä ennen kuin tapaamme lapsemme uuden kaverin.

Lapsia, joiden vanhempia emme todennäköisesti tunne samalla tavoin kuin tunsimme päiväkoti-ikäisten perheet. Iltapäiväkerhossa tai harrastuksissa tutustuvat enää itse lapset, eivät vanhemmat, joiden rooliksi jää tuon ikäisillä usein pelkät kuljettamiset, jos sitäkään. Kaverisynttäreillekään ei enää satele kutsuja lapsen lisäksi vanhemmalle. 

 

Saako uuden kaverin kanssa yökyläillä?

 

Meillä yökyläily edellyttää, että tunnen hyvin lapsen ja hänen perheensä. Että tiedän edes jollakin mittapuulla perheen tavan toimia. Että ennen kaikkea luotan.

 

Ymmärrän, että kotona totutuista nukkumisen ja syömisen rutiineista poiketaan. Kahdeksalta kotona nukkuvat lapset supisevat sängyissään vielä liki kymmentä ja iltapalalla syödään innostuksessa herkku, jos toinenkin. Yökyläilyihin ne kuuluvat.

Popcornjuhlien ja muutaman tunnin univajeen sijaan mietinkin sitä, onko lapsellani turvallista.

 

Haluan tietää, että lapsestani huolehditaan.

 

Haluan tietää, että hänen untaan valvotaan. Että jos hän heräisi yöllä tarvitakseen turvaa, hän tietäisi, kenen luokse mennä kertomaan ja se, kuka huolesta kuulisi, pystyisi häntä kuuntelemaan ja lohduttamaan. Olisi aidosti läsnä.

Tuttavani kertoi lapsensa lähteneen yökylään kaverilleen. Vielä iltakymmeneltä nukkumaan mennessään perheen lapset olivat itsekseen ilman vanhempiaan. Yökyläperheen lapset eivät asiaa hätkähtäneet, sillä he olivat toimintatapaan tottuneita. Vierailulle tullut kaveri palasi kuitenkin yöksi kotiinsa tuntiessaan olonsa turvattomaksi.

 

Haluan olla varma, että paikalla olevat aikuiset ovat selvinpäin ja pystyviä huolehtimaan paitsi omasta lapsestaan, myös omastamme. Viini- ja juustoillan aika on toiste.

Hänen ei tarvitse joutua osalliseksi aikuisten asioista. Etenkään oman kotinsa ulkopuolella. En halua hänen näkevän aikuisten riitelyä tai pelkäävän perheväkivaltaa. Vaikkei elämä ole täydellistä, eikä sen sitä tarvitse olla, on lasten ja aikuisten kuplia. Toivon, ettei häntä sysätä tahtomattaan osaksi aikuisten kuplaa.

 

Vaikka yökyläily jännittäisi, ja kotoa poissaolo toisi oman lisämausteensa, hän saa olla lapsi, jolla on ympäristön tarjoamat edellytykset tuntea olonsa turvalliseksi.

En odota, että perhe petaa lapselleni silkkilakanat ja valmistaa vaahtokylvyn, elleivät he niin tee muutoinkaan. Odotan, että hän saa olla yhden illan ajan osa kaverinsa perhearkea. Turvallista.

 

Useimmissa perheissä juuri niin olisikin, huolehdittua ja vakaata, mutta haluan voida olla siitä varma. Sen, jos minkä, koen olevan vanhemman vastuulla. 

 

Siitä syystä Meea tuskin tulisi meille yökylään. Lapsemme ei ainakaan pakkaisi hammasharjaansa ja pyjamaansa, vaan tutustuisi Meeaan ensin paremmin. Me hänen perheeseensä. Vasta sen jälkeen voisin luottaa, että lapsestani huolehditaan. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu