Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Lapsi haluaisi kaverin kotiin leikkimään. Vauvavuosista tutun tai ihan uuden. 

 

Vaan kuka kantaa kotona vastuun siitä, että vieraaksi tulleella lapsella on hyvä olla? Seuraa, että leikit sujuvat? Kattaa välipalan pöytään ja auttaa tarvittaessa vessassa? Huolehtii ulkovaatteiden vetoketjuista ja toppahousujen lenksuista?

 

Meillä tämä nousi keskusteluun siinä vaiheessa, kun lapsilla alkoi vierailla kavereita ilman vanhempiaan. Silloin, kun perhetapaamiset muuttuivat lasten itsenäisiin leikkeihin ja yhteisten teehetkien sijaan lapset vain tuotiin eteiseen leikkejään aloittamaan. 

 

Vuosien perhevapaiden jälkeen jäi vähänkuin selviöksi, että vastuu olisi minulla. Tunsin ystäväperheiden lapset ja he minut. Lasten tavat olivat tuttuja ja lasten oli helppoa jäädä meille ilman vanhempiaan.

 

Tytöillä on paljon ystäviä, etenkin nyt koulunsa aloittavalla esikoisella. Se on ehdottomasti hyvä ja vanhempina halutaan myös tukea lasten ystävyyssuhteita järjestämällä leikkitreffejä. Usein on kuitenkin se kuuluisa mutta. 

Jossakin vaiheessa kaveritapaamisia alkoi olla useampia, kolmesta neljäänkin viikossa, harrastuksiin lomittuen. 

Yhtä monta kertaa se tarkoitti, että jompi kumpi meistä vanhemmista oli ikäänkuin lukittu kotiin. Useimmiten minä. Monina iltoina sillä ei ollut merkitystä, olinhan kuitenkin kotona ja viihdyin lasten seurassa. Mieskin oli pääosin kotosalla, mutta uppoutui muuhun kodin tekemiseen.

 

Etenkin hyvin tuttujen lasten kyläillessä merkityksellistä oli ja on vain turvallisen aikuisen läsnäolo, hehän leikkivät varsin omatoimisesti. Välillä ajatus kuitenkin vaivasi, periaatteesta. Sitoutuminen. 

 

Oma asiansa ovat ne vain päiväkodista tutut lapset, joiden ponnarit heilahtelevat eteisessä omaa lasta noudettaessa, mutta jotka ovat meille vanhemmille tuttuja lähinnä niminä. Se kaveri, jota ei olla päiväkodin ulkopuolella tavattu. 

Se lapsi, joka uuteen kotiin tullessaan etsii toisella tavalla paikkaansa leikkien alkaessa ja tarvitsee mahdollisesti tukea leikkien sujumiseen. 

 

Kuka ylipäätään sopii siitä, että lapsi saa kaverin kylään? Kumpi vanhemmista selvittää päiväkodista yhteystiedot ja on vanhempiin yhteydessä?

 

Vastuu yhteydenpidosta lapsen kavereihin on pitkälti yhä minulla. Käytännössä myös aina toisiin äiteihin. 

Nykyisin lasten kavereista huolehditaan tietoisemmin yhdessä. Mies katsoo vierailulle tulleita lapsia siinä missä minäkin, ja voitelee iltapalaleivät tai tarjoilee pannarit kermavaahtoineen koko poppoolle. Saatan käydä kaupassa tai tehdä muita kotijuttuja joutumatta miettimään vastuuta leikkivistä pikkukavereista. Edes oikeastaan kuulematta tai kuuntelematta. 

 

Ajatukseen piti kuitenkin herätä. Siihen, että kotiin liittyy paljon ns. näkymättömiä rooleja, jotka vaativat vastuunkantoa. Sellaisia, joista tulee keskustella. 

 

Ystävyyssuhteiden tärkeydestä puhutaan paljon. Kenen vastuulla teidän perheessä on lapsen kaveriseurasta sopiminen ja vieraista lapsista huolehtiminen? 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lasten ystäviä käy meillä paljon. Tähän saakka lapset perheineen ovat olleet tuttuja, monet heistä lasten taaperovuosista saakka. Lapset ovat lähteneet yökylään samoihin perheisiin, joiden kanssa vietämme mökkiviikonloppuja ja varaamme risteilyjä. He viettävät öitä perheissä, joiden vanhempien kanssa ollaan käyty lukuisia keskusteluita kasvatuksesta ja arvoista.

 

"Äiti, saako Meea tulla meille yöksi? Tai voinko mä mennä Meealle?" on hetki, jonka tiedän olevan tulossa tulevina vuosina. Meea, Liia tai Iina, joista tiedän tuskin enempää kuin nimen.

 

Lapsia, jotka ovat lastemme ystäviä ihan omina itsenään. Ilman vanhempiaan ystävyyden syntyyn vaikuttamassa. Jos ystävyyden rakentumispaikkana on koulu, iltapäivätoiminta tai harrastus, on ystävyys mahdollisesti jo pitkällä ennen kuin tapaamme lapsemme uuden kaverin.

Lapsia, joiden vanhempia emme todennäköisesti tunne samalla tavoin kuin tunsimme päiväkoti-ikäisten perheet. Iltapäiväkerhossa tai harrastuksissa tutustuvat enää itse lapset, eivät vanhemmat, joiden rooliksi jää tuon ikäisillä usein pelkät kuljettamiset, jos sitäkään. Kaverisynttäreillekään ei enää satele kutsuja lapsen lisäksi vanhemmalle. 

 

Saako uuden kaverin kanssa yökyläillä?

 

Meillä yökyläily edellyttää, että tunnen hyvin lapsen ja hänen perheensä. Että tiedän edes jollakin mittapuulla perheen tavan toimia. Että ennen kaikkea luotan.

 

Ymmärrän, että kotona totutuista nukkumisen ja syömisen rutiineista poiketaan. Kahdeksalta kotona nukkuvat lapset supisevat sängyissään vielä liki kymmentä ja iltapalalla syödään innostuksessa herkku, jos toinenkin. Yökyläilyihin ne kuuluvat.

Popcornjuhlien ja muutaman tunnin univajeen sijaan mietinkin sitä, onko lapsellani turvallista.

 

Haluan tietää, että lapsestani huolehditaan.

 

Haluan tietää, että hänen untaan valvotaan. Että jos hän heräisi yöllä tarvitakseen turvaa, hän tietäisi, kenen luokse mennä kertomaan ja se, kuka huolesta kuulisi, pystyisi häntä kuuntelemaan ja lohduttamaan. Olisi aidosti läsnä.

Tuttavani kertoi lapsensa lähteneen yökylään kaverilleen. Vielä iltakymmeneltä nukkumaan mennessään perheen lapset olivat itsekseen ilman vanhempiaan. Yökyläperheen lapset eivät asiaa hätkähtäneet, sillä he olivat toimintatapaan tottuneita. Vierailulle tullut kaveri palasi kuitenkin yöksi kotiinsa tuntiessaan olonsa turvattomaksi.

 

Haluan olla varma, että paikalla olevat aikuiset ovat selvinpäin ja pystyviä huolehtimaan paitsi omasta lapsestaan, myös omastamme. Viini- ja juustoillan aika on toiste.

Hänen ei tarvitse joutua osalliseksi aikuisten asioista. Etenkään oman kotinsa ulkopuolella. En halua hänen näkevän aikuisten riitelyä tai pelkäävän perheväkivaltaa. Vaikkei elämä ole täydellistä, eikä sen sitä tarvitse olla, on lasten ja aikuisten kuplia. Toivon, ettei häntä sysätä tahtomattaan osaksi aikuisten kuplaa.

 

Vaikka yökyläily jännittäisi, ja kotoa poissaolo toisi oman lisämausteensa, hän saa olla lapsi, jolla on ympäristön tarjoamat edellytykset tuntea olonsa turvalliseksi.

En odota, että perhe petaa lapselleni silkkilakanat ja valmistaa vaahtokylvyn, elleivät he niin tee muutoinkaan. Odotan, että hän saa olla yhden illan ajan osa kaverinsa perhearkea. Turvallista.

 

Useimmissa perheissä juuri niin olisikin, huolehdittua ja vakaata, mutta haluan voida olla siitä varma. Sen, jos minkä, koen olevan vanhemman vastuulla. 

 

Siitä syystä Meea tuskin tulisi meille yökylään. Lapsemme ei ainakaan pakkaisi hammasharjaansa ja pyjamaansa, vaan tutustuisi Meeaan ensin paremmin. Me hänen perheeseensä. Vasta sen jälkeen voisin luottaa, että lapsestani huolehditaan. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Näihin viikkoihin sisältyy odotusta ja jännitystä, haikeutta ja onnellisuutta. Katseita eteenpäin ja vähemmän taaksepäin.

Esikoisemme aloittaa koulun ja sen myötä koko perhe ottaa askeleita kohti uutta. Onneksi hän kävi saman lähikoulun yhteydessä jo eskarinsa, joten tämä hyppy on pienempi niin hänelle kuin meille vanhemmillekin. 

Hän on ollut aina helppo lapsi, johon voi luottaa. Lapsemme tulee kaikkien kanssa toimeen, saa helposti ystäviä, on empaattinen ja vastuullinen. Vaikka vanhempana – ja etenkin esikoisen kohdalla – monesta asiasta huolehtii ja huolestuukin, hänen osaltaan ei olisi oikeastaan koskaan tarvinnut huolehtia tämän tyyppisistä. 

 

Tähän saakka varhaiskasvatus- ja päiväkotimaailma on kuitenkin ollut monessa määrin suojattu. Lapsi on aamuisin viety ja iltapäivisin haettu, on kuultu päiväkodin aikuisilta kuulumiset ja tiedetty tarkkaan, keiden kanssa lapsi leikkii. Tunnettu perheet ja ei-niin-läheiset kaveritkin. 

"En ole vielä löytänyt tapaa puhua ns. pahoista ihmisistä."

Nyt huomaan miettiväni dilemmaa siitä, missä määrin oikeastaan voin luottaa suojatun päiväkotimaailman ulkopuolella. Miten kannustaa itsenäisyyteen ja omille siiville nousuun samalla, kun itse aikuisena tiedän, mitä kaikkea maailmassa onkaan. 

Ollaan esimerkiksi opetettu, että kaikkien kanssa voi ja tuleekin jutella ainakin ystävällisen tervehtimisen verran ja ylipäätään sellaista vilpittömyyttä ja uskoa ihmisten hyvyyteen. Tietyssä määrin läheisyyttäkin esimerkiksi läheisiä ystäviä ja ystäväperheitä tavatessa. 

"Tunnen vetäväni mattoa omien ja lapseni jalkojen alta"

Jotenkin olen vasta nyt havahtunut siihen, että koulumaailmaan ja itsenäisempään kulkemiseen siirtyessä ihan niin ei olekaan. Etteivät kaikki ihmiset ole vilpittömiä ja hyviä, kaikesta ei voi eikä saa kertoa, eikä jäädä juttelemaan kenelle tahansa. Halaamisesta puhumattakaan. En ole vielä löytänyt tapaa puhua ns. pahoista ihmisistä tai siitä, ettei kaikkiin voi luottaa. 

 

Ajatus on painanut omaa mieltä. Yritin avata lasten kanssa keskustelun "vieraista ihmisistä", johon pikkusisko totesi, että tehän sanotte, että kaikki kaveritkin tulee meille vieraiksi. Niinpä. Että kuka oikeastaan on vieras? Tai kenelle saa avata oven? Onko oven avaamiseen eri säännöt yksin ollessa tai koko perheen ollessa kotona? 

 

Lapseni luottaa ja näkee ihmisissä ympärillään hyvän. Hänen vilpittömyytensä on aitoa. 

Tunnen vetäväni mattoa omien ja lapseni jalkojen alta. Joutuvani perumaan sitä, mitä olen nämä lapsuusvuodet opettanut ja pitänyt tärkeänä. Luota, pyydä ja tarjoa apua, keskustele, huomioi vieraammatkin ihmiset. Miten ylipäätään löytää nyt oikea tapa kertoa, että kaikki eivät ole hyvyyden arvoisia. Edes pysähtymisen tai kuuntelemisen, kun kyse on yksinään liikkuvasta lapsesta. Niin karua kuin se onkin. 

Raja on hiuksenhieno siinä, miten luoda turvallisuutta ja miten vie sitä pois synnyttämällä pelkoa. Miten kertoisin siitä, mitä lapsen on tiedettävä, jotta koti ja muu ympäristö olisi mahdollisimman turvallinen, mutten samalla loisi pelkoa siitä, etteikö juuri se koti olisi turvallinen.

 

Miten ujuttaa kaiken odotuksen ja innostuksen lomaan myös toisenlaisia ajatuksia?

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Itse lähtisin tässä liikkeelle siitä, että pyrkisin tukemaan lapsen intuitiota. Joistain ihmisistä tulee vähän luihu vaikutelma, joka saa mieluummin vetäytymään kuin lähestymään. Kertoisin, että jos jostain ihmisestä tulee omituinen olo, niin sellaisesta tilanteesta voi ja pitää lähteä pois eikä tarvitse pelätä että toinen loukaantuu. Voi sanoa kiitos ei ja heippa. Mutta on tärkeää ettei jää kilttinä siihen tilanteeseen ja koska on opetettu olemaan toiselle ystävällinen. Ehkä sitten joskus myöhemmin voisin puhua suoraan siitä mitä kaikkea voi  tapahtua. Mutta aloittaisin tästä :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Mä aion halata niitä aina koulun pihalla”, hän vakuuttaa. Hyvin painokkaasti. Lämpimillä halauksillaan hän viittaa eskarinsa aikuisiin, ihaniin opettajiin, joiden kanssa sai kasvaa kuluneen vuoden.

Eskarilaiseni on ihan pian koululainen. Voikukkien vaihtuessa alkavaksi ruskaksi hän pakkaa lyijykynät reppuunsa, nostaa repun selkäänsä ja kipaisee kohti luokkaansa. Kohti kaikkea uutta, koulumaailmaa. Näinä heinäkuisina päivinä muutos on askarruttanut myös lasta itseään. 

Hän on kulkenut varhaiskasvatuspolkunsa päähän. Pienestä taaperosta pian seitsemänvuotiaaksi koulunsa aloittavaksi.

Hän tuntee tulevasta koululaisuudestaan ylpeyttä. Hän kirjoittaa haparoiden, ei osaa vielä lukea ja turvautuu yhteen- ja vähennyslaskuissa sormiinsa, mutta luottaa oppivansa. Loppuvuodesta syntyneenä hän on todennäköisesti luokkansa ja siten koulunsakin pienimpiä, mutta mikä tärkeintä - koululainen toisten koululaisten joukossa. 

Pienen vatsanpohjassa tuntuvan jännityksen lomassa hänellä on vahva luottamus siihen, että koululaisena oleminen on mukavaa. Se on jotakin, jota odottaa. 

Olen itse pienen kyläkoulun kasvatti. Niin pienen, että omassa kolmoskutosen yhdistelmäluokassani oli yhtä monta oppilasta kuin lapsellani omalla luokallaan yhtenä useampien aloittavien ekaluokkien joukosta. Siksi hänen tuleva koulunsa, tämän kaupungin suurin suomenkielinen alakoulu, tuntuu joskus hengästyttävän suurelta. 

Hänellä on silti liikuttavalla tavalla usko siihen, että hän löytää paikkansa isossakin koulussa. Juuri sen hänen näköisensä ja kokoisensa. Kavereiden ympäröimän. Kevään kouluvierailujen perusteella hän kokee myös tulevan opettajansa mukavana ja hymyilevänä. 

Olen todennut useasti aiemminkin, että siirtymä päiväkotimaailmasta kouluun tuntuu helpolta, kun eskarivuosi on jo vietetty tulevan koulun yhteydessä. Vaikka uutta on paljon, on tietty pohja ja perusluottamus jo olemassa. 

Rauhallisuutta lisää, että lapseni tulevan opettajan lisäksi samassa kouluympäristössä on useampi tuttu eskariaikuinen. He ovat osin samaan aikaan välitunneilla ja eskarilaisten kanssa lounaalla koulun ruokalassa ekaluokkalaisten saapuessa. Satojen oppilaiden koulussa pelkkä tietoisuuskin turvallisesta ihmisestä voi joskus riittää. 

”Vaikka ne halaa niiden uusia eskarilaisia, ne halaa ja auttaa myös aina meitä. Niin ne on meille kertonut", kuusivuotias nyökyttää vakavuus silmissään. Vanhempana jokaisen turvallisen ja tutun aikuisen läsnäolosta kouluympäristössä on kiitollinen. 

Vielä tämän heinäkuun nautitaan yhteisestä lomailusta. Päivälleen kuukauden päästä alkaa odotettu koulu. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu