Kirjoitukset avainsanalla Lapsuus

Koulun juhlasali oli kutosluokkalaisten kevätjuhlan aikaan täynnä vahvoja tunteita. 

Opettajia liikutuksen kyyneleet silmissään yhteisen matkan päättyessä. Heidän puheenvuoroistaan kuulsi haikeuden rinnalla ylpeys. He kertoivat oppilaisiin ja oppimiseen uskomisesta, päämäärätietoisesta tavoitteellisuudesta, yrittämisestä ja tsemppaamisesta, yhteisen tekemisen hengestä luokissa. He nostivat lapset esiin yksilöinä, omine vahvuuksineen. 

Opettajat, he, jotka sydän pamppaillen ojensivat ruusuja oppilailleen, halasivat rohkeimpia ja vastasivat rennolla kättelyllä hieman jurommin kätensä ojentaville, olivat itseään ja paikkaansa etsiville nuorille tärkeässä roolissa. Viimeisenäkin koulupäivänä.  

 

Alakoulun viimeistä kevätjuhlaansa viettäviä koululaisia yhtä aikaa haikeina ja onnellisina. Heitä, jotka tahtoivat olla samaan aikaan isoja ja hetken vielä pieniä. Kurkottaa uuteen ja tarttua tiukasti tuttuun. 

Heitä, jotka yrittivät hieman kurkottaa ollakseen pari päätä pidempien vierellä vähän pidempiä. Heitä, jotka koukistivat polviaan. Lapsia nuoruuden kynnyksellä. 

 

Kauniin keltaiset voikukat! Koulun juhlasalissa istuessani muistin yhtäkkiä kristallinkirkkaasti oman kutosluokan keväisen todistuksenjakoaamun. Sen, miten näin voikukkia ojan pohjalla kotimatkallani. Niitä, joista olisin tahtonut punoa voikukkaseppeleen, sen alkaneen kesän kauneimman. Samaan aikaan halusin olla iso, vähän jo aikuinenkin, tiedättekö, sellainen asiallinen. Sellaiset eivät kuulemma haahuile ojien pohjille, vaan polkevat mekon helmat hulmuten kotiin. 

"Elämänvaiheessa, jossa on samaan aikaan pieni ja iso."

Ei liene vaikea arvata, että kiiltonahkakenkäni pölyttyivät. Pyörän tarakalla todistuksen kanssa matkasi kimppu kiireessä eri mittaisiksi pätkittyjä alkukesän kukkia ja uuteen mekkoon jäi muistoksi tummat maititahrat.

En tiedä, moniko kevätjuhlassa tapaamistani kutosista tunsi tarvetta kipaista minun tavoin voikukkien perään ojan pohjalle. Olen kuitenkin varma, että moni heistä jakoi kanssani pohdinnan siitä, miten kutosen keväällä ja seiskan pian alkaessa on tietyllä tavalla käännekohdassa. Elämänvaiheessa, jossa on samaan aikaan pieni ja iso. 

 

Toivon, että ensi syksynä he saavat opettajan, joka puhuu heistä yhtä ylpeydellä kuin opettajat tämän kevään juhlassa ja joka rohkaisee punomaan voikukkaseppeleen vielä yläkouluvuosinakin. Kipaisemaan ojan pohjalle valkoiset tennarit pölyttyen ja tekemään tavalla, joka tuntuu itsestä parhaalta. 

- - - 

Lue myös puheeni kutosluokkalaisille heidän kevätjuhlassaan vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vappupäivää vietetään kerrassaan hirveässä säässä, maalailee Iltasanomat synkkiä pilviä jokaiselle valkolakkipäiselle. Meteorologin mukaan päivä lupailee jopa kaatosadetta kylmän tuulen lisäksi. Vapuksi simalasien kilinää ja hampaiden kalinaa, uutisoi YLE.

 

Vaikka vappua vietetään nykyisin kevään aloitusjuhlana, aika harvoin on vappu tainnut olla säänsä puolesta lämmin. Useammin ollaan hytisty ja harjoiteltu ulos lähtiessä kerrospukeutumisen aabeeceetä. Vappukojut kirkkaine ilmapallomerineen, ensimmäisiä kertoja avautuvat jäätelökioskit, kesäkahvilat ja terassit ilahduttavat silti - palelevista sormenpäistä huolimatta.

 

Olen tainnut viettää vappua vappumarssia lukuun ottamatta ihan jokaisella tavalla, jolla sitä vietetään. Olen istunut piknikillä eväskorien kanssa niin ystävien kuin perheidenkin kanssa, ottanut vapun vastaan ravintolaillallisella ja ystäväperheiden luona, reissannut maailmalla ja nostanut siellä kuohuvan keväälle, rymynnyt yliopistovuosina kirkuvan oransseissa haalareissani ja tennareissa satojen kaltaisteni tavoin opiskelijakaupungin yössä ja juhlistanut tuoretta avioparia mekossa ja korkkareissa. Tehnyt pihatöitä ja haravoinut vauvan nukkuessa uniaan vaunuissa. 

Lasten myötä olen löytänyt uudelleen viehätyksen ilmapalloihin ja serpentiineihin, vastapaistettuihin munkkeihin ja simaan. Nehän olivat omassa lapsuudessa ihan parasta. Eväsretki oman perheen kanssa kodin lähistölle, sen muistan edelleen vuosikymmenten taakse. Pikkusisko vaunuissa, itsellä omissa pikkurattaissa lapsuuteni rakkain nukke, tuulessa hulmuava vappuviuhka ja päässä kirkas vappuhattu. Miten mukavaa lapsen silmin! 

 

"Voi miten jännittävää, mä en kyllä millään malta odottaa, että me päästään sinne hotelliin, enkä voi nukkua", hykerteli viisivuotias juuri peiton alle kömpiessään. Hän haaveili siitä, miten saa leikkiä hyvän ystävänsä kanssa iltaan asti ja heti aamulla. Kolmevuotias pakkasi toiveikkaana unilelujensa rinnalle aurinkovoiteen ja jätti reppunsa huoneensa oven pieleen. 

 

Tänä vuonna vietetään vappua ystäväperheen kanssa kylpylässä rentoutuen ja hotellin valkoisiin lakanoihin pujahtaen. Istahdetaan touhukkaan päivän päätteeksi ravintolaan nauttimaan päivällisestä ja tyylikkäästä drinkistä. Nostetaan malja keväälle ja ystävyydelle - aikuisten ja lasten. Kaivetaan päivän päätteeksi villasukat matkalaukun uumenista ennen kuin kömmitään hotellihuoneen sänkyyn oman perheen kanssa ystäväperheen tuhistessa viereisessä hotellihuoneessa. Otetaan vappu vastaan meidän elämäntilanteeseen sopien perhekeskeisesti, mutta pienellä hyväntuulen elämyksellä. 

Lapsuuteni vappuhattu on kadonnut. Valkoisen ylioppilaslakkini sain 20 vuotta sitten, enkä osaa sitä enää osaa kutreilleni asettaa. Opiskelijahaalarikin on pakattu tiiviisti varaston uumeniin. Jokusen harmaan jo kurkistaessa suortuvien lomasta otan tämän vapun vastaan perheen ja ystävien kanssa.

 

Meteorologien maalailemasta hampaiden kalinasta huolimatta uskon merkittävään käännekohtaan kohti kesää. Riippukeinua, leikkimökkiöitä, irtopallojätskejä ja paljaita varpaita nurmikolla odottaen. 


Värikästä vappua! 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Viisivuotiaamme alaleuan hammasrivistössä on vihdoin odotettu rako. Ensimmäinen maitohammas on poissa.

 

Ensimmäiset maitohampaat irtoavat yleensä 5-6 ikävuoden tienoilla, yksilöllisine eroineen, kertoo Hammaslääkärilitto. Pysyvä hammas kasvoi kuitenkin tässä tapauksessa sen verran eri linjassa, ettei se olisi saanut maitohampaan juurta sulamaan. Niinpä esikoiselle varattiin aika hammaslääkäriin ja maitohampaan poistoon. 

 

Hammaslääkärin huone oli tulvillaan urheutta ja selviytymisen latausta, kun viisivuotias nökötti isänsä sylissä hipihiljaa suu avoinna. Hän oli psyykannut itseään monta päivää käyden toimenpiteen vaiheita läpi kanssamme. 

 

Toimenpide ei sinänsä ollut puudutuksella kivulias. Jännittävä ja pelottava pikemminkin, vaikka kaikki sujuikin hienosti. Tosin esimerkiksi pihdit, joilla hammas irrotettiin, nostivat jo pelkästä ajatuksesta tuskanhien vanhemmankin otsalle. 

 

Huolenaiheet ja pelotkin muuttuivat päivän edetessä, kun hammas oli poissa. Aamupäivällä hammaslääkäristä lähtiessä viisivuotiasta mietitytti kovasti, milloin verenvuoto tyrehtyy ja puudutus lakkaa. Me kun oltiin perusteellisesta valmistelusta huolimatta unohdettu kertoa, että puudutus säilyy vielä jonkin aikaa toimenpiteen jälkeen. Iltapäivän tunteina hän yritti löytää useamman kerran perusteluja sille, miksi hammas olisi kuitenkin pitänyt pitää paikallaan poisottamisen sijaan. 

 

Illan tullen hän oli lähinnä (aidon) huolissaan siitä, ettei hän näe samana päivänä kaikkia ystäviään päästäkseen kertomaan hampaan lähtemisestä. Tai että uusi pysyvä hammas ehtii kasvaa ennenkuin hän on ehtinyt katsoa peilistä riittävän monta kertaa todeten näyttävänsä jo melkein koululaiselta. Se, jos mikä on tärkeää.

 

Ensi syksyn eskarilainen on tallettanut ensimmäisen maitohampaansa visusti hopeiseen hammasrasiaan. Sitä hän aikoo kuljettaa mukanaan koko ajan kahdesta syystä. Siksi, että hän voi näyttää hampaan jokaiselle tutulleen (ja puolitutulleenkin, kuten kaupan kassalle ja postinjakajalle) ja siksi, että hän voi tarvittaessa pyytää hammaslääkäriä kiinnittämään hampaan takaisin, jos uusi ei kasvakaan tilalle. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuopus esittelee tanssiaskeleitaan ja heiluttaa lantiotaan Pienenpienenveturin tahdissa. sukusukusukusukulähdetään, hän laulaa valovoimaisen kolmivuotiaan valloittavuudellaan.  Hän tekee kuperkeikan pehmeälle matolle muksahtaen ja nauraa itselleen. Taputtaa riemuissaan käsiään ja tekee saman uudelleen. Hänestä huokuu oppimisen riemu ja onnistuminen. Meitä vanhempina hymyilyttää, sydän pakahtuu ilosta. 

 

Kaiken saman on vain isosisko ennättänyt tehdä aiemmin. Jo vuosia sitten.

 

Ne kaikki uudet opit ja kehityksen virstanpylväät, joista esikoisen kohdalla hihkuimme tuttaville mennen ja tullen puhjenneista hampaista ensiaskeliin ja ihmishahmoa muistuttaviin piirustuksiin, uhkaavat jäädä kuopuksella vähemmälle huomiolle. Hän vain juoksi yhtenä aamuna aamupalalle itse puetuin vaattein ja itseasetellut pinnit hiuksissaan. Vauvakirjaan ne jäivät kirjaamatta, kuten moni muukin asia samalla tarkkuudella. Esikoisen oppimisesta kertoo tarkka päivämäärä vauvakirjan sivulla, kuopuksen karttuneista taidoista summittainen kuukausi. 

 

Pikkusisko on joutunut taistelemaan huomiostaan toisella tavalla, kun isosisko on varastanut shown. Isosisko kaksi vuotta vanhempana, on raivannut tietä yrittäen ja erehtyen, mutta ikänsä antamalla etumatkalla on lähes aina taitavampi. Hän hyppää pidemmälle, tekee horjumatta piruetin ja laskee kolmeenkymmeneen, kun pikkusisko hapuilee vasta kahteenkymmeneen. 

 

Toisaalta pikkusisko haluaa oppia. Nopeammin ja enemmän, sillä hän haluaa osata juuri yhtä paljon kuin isosiskonsa. Jopa enemmän. Jälkeen ei ainakaan saa jäädä. Pikkusisko ottaa mallia, jäljittelee, fanittaakin. Hän on oppinut pitämään puolensa ja vaatimaan itselleen tilaa. Hän on sinnikäs, periksiantamaton ja vahvatahtoinen, ikäisekseen hurjan taitava- ja tulee takuulla elämässään pärjäämään siinä, mihin ikinä ryhtyy. 

 

Isosisko huolehtii ja opastaa, selittää kärsivällisesti niinäkin hetkinä, kun haluaisi tehdä isojen tyttöjen juttuja. Hän joutuu jakamaan monet ystävänsä, sillä päiväkodin pihalla pikkusisko hakeutuu kolmevuotiaan parhaan ystävänsä kanssa isosiskon ja hänen ystäviensä - toisten viisivuotiaiden - seuraan. Toisinaan isosisko kertoo turhautuneena kotimatkalla, ettei saanut leikkiä tänäänkään ulkona vain isojen lasten leikkejä. Että haluaisi tehdä niin edes joskus. Pikkusisko katsoo surullisin silmiin "mutta kun mulla oli sua ikävä." Isosisko heltyy, tarttuu takapenkillä kädestä ja lupaa leikkien jatkuvan seuraavana päiväkotipäivänäkin. 

 

Tiesimme, että lapsista olisi pienen ikäeronsa takia seuraa toisilleen. Samalla tosin havahdumme siihen, että oletamme heidän aina viihtyvän toistensa kanssa ja haluavan pitkälti samoja asioita. Yhdessä.

 

Kun he kulkevat yhdessä kuin majakka ja perävaunu, rakastaen ja kinaten, pitää ihan muistuttaa itseään, että he ovat silti vahvasti yksilöitä. Ihan omanlaisiaan ja ainutlaatuisia ja tahtovat tehdä asiat omalla tavallaan, oman persoonallisuutensa ohjaamana. Isosisko ja pikkusisko, viisivuotias ja kolmevuotias, esikoinen ja kuopus. 

 

Huomaatteko saman te, joilla lapset ovat syntyneet pienellä ikäerolla?

- - - 

Teehetkien koti on blogi, joka avaa kurkistuksia perhearkeen 3-vuotiaan ja 5-vuotiaan tytön kotona. 

Blogin takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika. Äiti ja vaimo, ystävä. Teetä ja kirjoja rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. Opintovapaalla asiantuntijatyöstään alkuvuoteen saakka, jolloin edessä on tasapainottelu työn ja perheen yhdistämisessä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu