Kirjoitukset avainsanalla Lapsiperhe

"Miten teillä on sujunut?", kysyi neuvolantäti. Neuvolakäynnillä olivat samaan aikaan koko perhe; vauvaikäinen parivuotiaan sisaruksensa kanssa sekä vanhemmat. Vanhemmat kertoivat, miten arjessa vuorotellaan lastenhoidossa syöttämisestä nukuttamisiin ja valvomisiin, tehdään kotitöitä riidoitta ja jaksetaan vähäunisessa elämäntilanteessa hyvin, koska parisuhde on niin vahva. 

Isä kantoi lasta ylpeydellä, puki ja leikitti. Piti sylissä rokotuksen ajan, lohdutti. Kertoi nukkumisesta ja syömisestä, uusien asioiden oppimisesta. Neuvolatäti nyökytti, vaikkakin varmisti osan asioista toistamiseen äidiltä. Että miten se lapsi nukkuukaan, syöhän hyvin. 

"Onhan teillä kaikki oikeasti hyvin? Harva isä osallistuu kotitöihin ja lapsenhoitoon tuolla tavalla", hän halusi varmistaa vaivihkaa, kun perhe oli jo lähdössä onnistuneen(ko?) neuvolakäynnin jälkeen. Isä oli kiiruhtanut hetkeä aiemmin jo alkaneeseen kokoukseen työpaikalleen. Neuvolantätiä mietitytti, oliko asioista kerrottu silotellen koko perheen läsnä ollen. 

 

Pohja oli vedetty alta. Isän osallisuus ja tasapuolinen kohtelu. Usko siihen, mitä perhe kertoi omasta tahdostaan. Kyvyttömyys nähdä, miten perhe kommunikoi ja miten luonteva isä oli lastensa kanssa. Ei äidin auttajana, vaan täysvertaisena vanhempana. 

 

Neuvolatädin huoleen oli mahdollisesti syynsä. Ehkä hän oli kuullut lukuisia kaunisteltuja tarinoita vuosien varrella. Nähnyt toisenlaisen todellisuuden silloin, kun hänen huoneessaan ovat vain äidit lasten kanssa koko perheen sijaan. Pelkään, että paikkansa oli ainakin jossakin määrin myös lukkiutuneilla ajatusmalleilla. Oletuksilla. 

 

Yle uutisoi (11.2.2019) siitä, miten neuvoloissa koulutetaan perhetyöntekijöitä kohtaamaan isät paremmin asiakastyössä. Koulutuksen saa seuraavan vuoden aikana 2000 sosiaali- ja terveysalan ammattilaista ja opiskelijaa.

 

Lapsen saaminen on vanhemmille suuri muutos. Puhuttaessa lasten hyvinvoinnista, vanhempien ja heidän voimavarojensa tukeminen on avainasemassa. Lapsen hyvinvointiin heijastuu myös vanhempien parisuhteen laatu ja sen mahdolliset haasteet. Isät tarvitsevat tukea äitien tavoin, jotta lapsen turvallinen kasvu, kehitys ja hyvinvointi voidaan taata.

Isät haluavat olla hyviä isiä siinä missä äidit hyviä äitejä. He haluavat yhä enemmän osallistua lastensa kehityksen ja kasvun seuraamiseen ja hoitoon. Isät haluavat olla läsnä odotuksesta alkaen. Tilastot osoittavat, että pääosa isistä on nykyään mukana neuvolassa, varsinkin ensimmäistä lastaan odottavien perheiden kohdalla.

Neuvolassa pyritään vastaamaan perherakenteiden muuttumiseen. Neuvolan periaatteita ovat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, perhelähtöisyys ja sukupuolisensitiivisyys. Tavoitteena ei ole vain turvata raskaana olevan naisen ja syntyvän lapsen terveys, vaan edistää myös vanhempien ja koko perheen hyvinvointia. 

 

Onko osallistuville isille neuvoloissa tilaa? Onko paljon puhutulle tasavertaiselle vanhemmuudelle sittenkään vielä paikkaa järjestelmässä, joka on perustunut pitkälti äitien ja lasten huomioimiselle raskauden ensimetreiltä koulun aloitukseen? 

 

Keskustelu perhekustannusten tasapuolisemmasta jakamisesta käy työnantajien näkökulmasta kuumana. Paljon puhutaan perhevapaiden jakamisesta ja mm. sosiaali- ja terveysministeriön syksyllä alkaneella neuvoloihin suunnatulla Isäaikaa-kampanjalla kannustetaan isiä käyttämään perhevapaita.

 

Kun isät halutaan koko perheen hyvinvoinnin kannalta aktiivisesti mukaan, on heille myös tarjottava tasavertainen paikka. Kyseenalaistamatta. Aloittamalla vaikka siitä, että vastaanottohuoneista löytyy aina kaksi tuolia asiakkaille äitiysneuvolasta lastenneuvoloihin ja lääkäreihin. Syrjemmällä seisomiseen ohjaaminen on viesti sinällään, riippumatta kuka sen paikan saa.

Haluan uskoa, että hän olisi halunnut myös vaivihkaa varmistaa neuvolasta lähtevältä isältä, että onhan teillä varmasti kaikki hyvin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lämpöä ja huolenpitoa. Aina avoin syli ja yhtä hymyä. Ideoita pursuava mieli, aktiviteettia aamusta iltapäivän tunneille. Vahva pedagoginen ote. Ei tietoakaan korotetusta äänestä tai tiukemmasta komentamisesta. 

Ideaalikuva päiväkodin aikuisesta? Sellaisesta, jonka toivoisit omalle lapsellesi. Oikeastaan edellytät. Lapsen ja lasten parhaaksi. 

 

Avasin muutama päivä sitten päiväkodin portin ryytyneenä. Askeleet päiväkodin pihalla tuntuivat tahmeilta, energiat imeneen työpäivän jälkeen lähes laahustavilta. Epämääräinen loska kasteli kengät. 

Päiväkodin eteisessä ohitseni pinkaisi kiljuva lapsi, perässään pian piipaa-äänin toinen. Joukko lapsia piirsi pöydän ympärillä, aikuinen heidän vieressään jutusteli eläinten käyttäytymisestä. Lähellä kasvattaja selvitteli lasten välistä kinaa tönimisestä – ties monettako kertaa sinä päivänä. Keskusteli käytöstavoista, toisen huomioon ottamisesta. Kysyi, miltä sinusta tuntuisi, jos kaveri tekisi saman. "En tykkäisi", vastasi töninyt. Sovittiin. 

Edellispäivänä samassa tilassa siivottiin saapuessani pienen päiväkotilaisen oksennusta lapsiryhmän keskeltä. Lapsia ohjattiin sivummalle, suljettiin väliovia. Takaan, että moni aikuisistakin ehti miettiä tarttuvuutta ja omaa lähestyvää viikonloppua suunnitelmineen. Päiväkodin oveen kiinnitetty "vatsatautia liikkeellä"-lappu viestitti tilanteen pian koteihinkin. 

 

"Onko sulla ollut kiva päivä?", kysyin nelivuotiaaltani, joka kipaisi vastaan halaamaan ja painoi nenänsä nenääni vasten päivän erossaolon jälkeen. Huomasin olettavani, että hän vastaisi tänäänkin olleen. Kiva päivä, kivoja kavereita, mukavaa tekemistä. Niin hän yleensä vastaa, mutkattomana ja varsin tyytyväisenä lapsena. 


Miksi siihen kuitenkin sisältyy tietty sisäänrakennettu oletuskin siitä, että päiväkotipäivän on lähes poikkeuksetta oltava lapselle viihdyttävä, opettava, kasvattava, sosiaalinen yhdessäolon mahdollisuus, joka tarjoaa myös juuri kullekin lapselle sopivanmittaisen tauon lepoon. Että hei, sehän on päiväkodin kasvattajina teidän vastuunne – huolehtia hoitopäivän aikana, että meidän lapsemme saavat kaiken sen, mitä hoito ideaaleimmillaan on. Että kun me tuomme lapsen kodin ulkopuolelle hoitoon, on hänen saatava se, mitä kotonakin – tai jopa enemmän. Seikkailuratoja roolivaatteineen, ulkoilua metsän siimeksessä vaikka räntäsateessa juuri ne oikeat vaatteet valiten ja satuhierontaa himmennetyssä valaistuksessa. Hymy alati kasvoilla ja loputtoman kärsivällisesti, kuinkas muuten. 

 

Päiväkodin aikuinen pörrötti kuopukseni hiuksia vielä ennen kuin kiiruhti selvittämään kahden lapsen keskinäistä nahinaa. "Pyyhkimään", kuului huuto avonaisesta vessan ovesta. 

Hoputin eteisessä lastani pukemaan kenkiään samalla, kun mielessäni pyöri kesken jäänyt työtehtävä ja valmistettava iltaruoka ennen harrastusrumbaa. Väsytti, turhautti. 

Olin hakijoista ensimmäisten joukossa, hoitoon jäävä lapsijoukko vielä suuri. Heidän vanhempansa valmistautuivat työpaikoillaan läppärin sulkemiseen tai odottivat tehdastyössä linjan pysähtymistä, ajoivat jokapäiväistä työmatkaansa. 

 

Päiväkodin aikuiset jäivät ohjaamaan lapsia pukemaan ulkovaatteitaan. Nostivat lokerosta vielä yhden, jos toisenkin pipon ja ottivat kuivauskaapista hanskoja. Muistuttivat vessassa käymisestä ja siitä, että ohuemman haalarin alle on puettava fleece. Tekivät sen kerran, kahdesti, kymmenesti.

Askel ei ollut päiväkodin pihalta portin sulkiessa yhtään kevyempi. Kysyin lapseltani kuulumisia, mutta ajatusten harhaillessa en kuullut hänen vastaustaan. Satoi räntää, se tarttui takkiin ja pipoon ennen kuin sain lapseni turvaistuimeen ja kotia kohti. 

 

Varhaiskasvatuksen resursseista on kohistu viime päivät. Puhuttu laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ja pysyvyydestä. Käännetty viimeinenkin kivi epäkohtien etsimisessä. Nostettu keskusteluun myös oleellista. Kärjistetty ja vaadittu. Keskustelulle on mahdollisesti paikkansa, isoa kokonaisuutta katsoen. Aika näyttää.  

 

Se on herättänyt pohtimaan osin toista puolta, omia odotuksiani, odotuksiamme. Sitä, että kaiken keskellä on ihminen, inhimillisyys. Työntekijä, jolta odotetaan aamusta iltaan kaikki se energia metsäretkistä askarteluun, satuhetkistä kiireettömiin ruokailuihin. Huono päivä ei saa näkyä. Väsymys ei saa heijastua. Se ideaalikuva päiväkodin aikuisesta päivästä toiseen. Askeleissa ei saisi olla tahmeutta. Koskaan. 

Se, jolta me vanhempina odotamme päivittäistä hymyä kasvoilla ja loputonta kärsivällisyyttä. Rauhallisen rakentavaa otetta silloinkin, kun yhden työntekijän sairastuessa on henkilökuntavajaus ja lapsilla ylivilkas päivä. Odotamme sitä ihan vain siksi, että he tekevät töitä lasten kanssa ja ovat ammattinsa valinneet. Unohdamme, että mekin turhaudumme toisinaan omilla työpaikoillamme, emmekä löydä rakentavuutta tai luovuutta. Sinnittelemme viimeisillä voimilla minuuttien kulumista odottaen, hymyttöminä. Työmme valinneina. Ja kotona lasten kanssa - pelkkää tyyneyttä, vai mitä?

 

Lasinpyyhkijät pyyhkivät vimmatusti, kun tultiin lasten kanssa kotipihaan. Kengät jäivät eteisen lattialle hujan hajan pyynnöistä huolimatta, nälkäisiä lapsia kinastelutti. Läsnäolevuuteni oli tipotiessään, ideointikykyni kadoksissa. Ei, en rakentanut majaa, eikä ulos todellakaan tehnyt mieli hetkeksikään, vaikka se olisi rauhoittanut lapsia ruuan valmistuessa. Huomasin ajattelevani, että onneksi olivat ehtineet päiväkodissa ja eskarissa pihalle - kelistä välittämättä. 

Päiväkodilla kymmenien lasten joukko oli vasta tulossa ulos päiväkodin pihalle. Märkä loska ei saisi koskaan kiukuttaa heitä, lapsia eikä etenkään työtehtävänsä valinneita aikuisia. Ideaalimaailmassa. 

 

Saako varhaiskasvattaja koskaan turhautua omassa työssään, tai näyttää sitä? Missä kulkee inhimillisyyden ja ammattitaidon raja? Mikä vaikuttaa käsitykseen laadukkaasta varhaiskasvatuksesta?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hyvää ystävänpäivää! Olet tärkeä. Ruusu työpöydällä. Kortti ja keksit postilaatikossa. Lämmin halaus. Miten kauniilta tuntuvia toivotuksia ja muistamisia, joita meistä monet pitävät ystävänpäivän lähestyessä itsestäänselvyyksinä. On heitä, joita muistaa. Heitä, jotka muistavat.

Suhtaudumme helposti ystäviin luonnollisena osana kaikkien elämää. Oletko koskaan miettinyt, millaista elämä olisi ilman ystäviä? Miltä yksinäisyys tuntuu? Se, ettei lähellä olisi ketään, kenen kanssa jakaa asioita.  

 

Joka kymmenes suomalainen kokee pidempiaikaista yksinäisyyttä, nuorista jopa joka viides. Heidät tulisi huomata, pohtii yksinäisyystutkija Niina Junttila Turun yliopistosta. Yksinäisyys ei enää ole sitä, että asuisi etäällä tavaten muita vain harvakseltaan. Yksinäisyys on sitä, että kaikkien lisääntyneiden yhteydenpitomahdollisuuksienkaan ollessa käytössä ei ole ketään, keneen ottaa yhteyttä. Ei ole ketään, joka kuuntelisi, jolle voisi kirjoittaa viestin tai soittaa. Ei ketään.

Sosiaalinen olemassaolomme perustuu kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen. Siksi se, että tulee suljetuksi ulkopuolelle ja jätetyksi huomiotta on yksi satuttavimmista asioista. Tätä tapahtuu kuitenkin kaikkialla leikkipuistoista kouluun ja työpaikoilta parisuhteisiin. Sivuutetaan ja jätetään huomiotta, tietoisesti tai tarkoittamatta, yleensä ilman sanoja ja tekoja. Se, että elää ihmisten ympäröimänä saamatta luotua heihin mitään suhdetta tai otettua aitoa kontaktia, on Junttilan mukaan pahinta yksinäisyyttä. Elämä tuntuu menevän ohitse - työyhteisöön kuulumattomana, parisuhteen muodostumatta, ilman ystäviä.

 

Yksinäisyyttä on kaikkialla; kaikissa ihmisryhmissä ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Se voi olla linkittynyttä tiettyyn elämäntilanteeseen tai olla pidempiaikaista. 

Sitä on paljon myös kaltaisissani pienten lasten äideissä, jotka uudessa elämäntilanteessa tuntevat yhtäkkiä olevansa yksin. Lapsiperhe-elämä verottaa jaksamista ja tapaamisen mahdollisuuksia ja toisaalta erilaista elämänvaihetta elävät kulkevat omaa polkuaan. Junttila mainitsee, että monet äidit kokevat häpeää siitä, että heillä on rinnallaan lapsi ja elämä näyttää täydelliseltä ulospäin, vaikka he samaan aikaan tuntevat olonsa hyvin yksinäisiksi.

 

Ystävyyden juhla korostaa sitä tosiasiaa, ettei meistä kaikilla ole ihmistä, jonka kanssa sitä voisi viettää.

 

Jostakin mielen sopukoista palautuivat ajatuksiin ystävänpäivän kirjeet vuosikymmenten takaa. Ne kiersivät luokassa haitarimaisesti taitettuina siten, että kuhunkin tuli kirjoittaa hyvä asia tai muisto luokkakaverista. Ajatus oli hyvä – jokainen saisi takaisin joukon hyviä muistoja rohkaisuksi.

Miten vaikeaa olikaan kirjoittaa mitään – kirjaimellisesti mitään – luokkakaverista, johon ei ollut mitään kontaktia. Ihmisestä, jolla ei ollut oikeastaan yhtään ystävää. Muistan yhä, miten mietin, mitä yleistä mukavaa toisesta voisi sanoa. "Sulla on kiva reppu", raapustin lopulta yhteen. Nolotti, pienenä koululaisena, sen muistan edelleen. Ymmärrän nyt, miten hänkään tuskin kirjeen takaisin saadessaan hihkui ilosta tai aitojen sanojen toiveista.

 

Muistan kortit, joita jaettiin näkyvästi etenkin tyttöjen keskuudessa. Mitä paremmalle ystävälle, sen kimaltavammin glitterein ja hohtavimmin tarroin. Pinot takaisin saaduista korteista kasvoivat kädessä "Ihanaa, kiitos, säkin muistit mua." Joku jäi ilman ensimmäisten ensimmäistä korttia. Edes ilman glitteriä. Hän, joka joko katseli sivummalta tai painoi päänsä alas.

Kunpa olisin tuolloin osannut toimia toisin. Kunpa edes joku meistä olisi osannut.

 

Miten toivonkaan, että tänä ystävänpäivänä moni kirjoittaisi kortin myös luokkansa hiljaisimmalle tai osaisi raapustaa haitarikorttiin viisaat sanat kuvailemaan sitäkin lasta, jonka kanssa ei ole juuri koskaan jutellut. Nimenomaan lasta, ei reppua. 

Että joku huomioisi leikkipuiston reunamilla olevan äidin, joka somea selatessaan tuntee pohjatonta surua yksinäisyydestään. Työkaverin, jota kukaan ei kysy kaveriksi lounaalle. Toivottaisi edes hyvät huomenet. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Kuka sä, äiti, oikein olet?”, kysyi kuusivuotiaani suoraan silmiin katsoen. Häntä oli jäänyt askarruttamaan ajatus persoonan määrittelemisestä täyttäessään kaverikirjaa. Siinä pyydettiin määrittelemään, mitkä asiat kirjoittajaa kuvaavat. Rivit jäivät hänen osaltaan tyhjiksi. 

Hänen kysymyksensä jäi mietityttämään. Kuka minä oikeastaan olen? 

 

Blogini, Teehetkien koti, tulee alkukesästä kolmen vuoden ikään. Se on kasvanut vauvasta leikki-ikäiseksi. Kulkenut mukanani kotiäitivuosista opintovapaan kautta työelämään paluuseen. Ensimmäisessä postauksessa pohdin eväsretkien takaa - eikä taianomaisuus ole niistä edelleenkään kadonnut. 

Tuolloin 1v- ja 3v-lasten vanhemmuudesta nelivuotiaan ja eskarilaisen äitiyteen. Vaunu- ja pottavaiheesta lasketteluun ja pyörällä ajamiseen ilman apupyöriä. Silloin ja tänä päivänä sielunkumppanini ja parhaan ystäväni puolisona, juuri munlaisen miehen vaimona. Toivottavasti läpi elämän. 

 

Muutamat sadat luetut postaukset ensimmäisiltä kuukausilta kääntyivät tammikuussa yli 30 000 kuukautta kohti. Vaikka lähtökohtana on ollut palo kirjoittamiseen, saa blogin lukijamäärän kasvu hämmentyneeksi ja hurjan iloiseksikin. Kiitos, että kuljet mukana. Sillä on iso merkitys. 

Sama Marika, vuosien kasvattama. Jokusen lisärypynkin rututtama. Se tänä vuonna nelikymppisten joukkoon siirryttäessä sallittakoon. 

Kipuilen lasten kasvaessa pienuuden ja suuruuden kysymysten äärellä. Samalla kun iloitsen heidän uusista taidoistaan kirjainten oppimisesta baletin askeliin ja kyvystään olla yhä parempi ystävä, valtaa liikutuksen tunne sydämen lasten vauva-ajan vaatteita katsoessa. Kolme vuotta sitten heidän arkensa oli kotipainotteisempaa, nyt päiväkodin ja eskarin sekä ystävien täyttämää. Pienten parhaiden ystävien. Yökylien ja harrastusten. Päiväkotiystävät ovat vaihtuneet eskariystäviksi, kohta jo koulukavereiksi

Olen iloinen nähdessäni laadukasta varhaiskasvatusta, eskaritoimintaa, ja etsin suhdettani alkaviin kouluvuosiin. 

 

Työhön paluu on tuonut uusia näkökulmia - jotakuinkin kaikkeen. Ymmärrän nyt, mitä tarkoittaa työn ja perheen yhteensovittaminen. Samalla innostun siitä, mitä voin itse saada aikaan - tavoitteellisesti kodin ulkopuolella. Välillä sydän jättää lyöntejä väliin, kun aikataulut kuristavat ja päiväkotien ilmoitustaulut kirkuvat norovaroituksia, mutta yritän hengittää syvään tietäen, että kaikelle on aikansa. Kaikesta selviää, vakuutan. Muutokseen ehdin jo valmistautua toisten äitikavereiden palattua töihin ennen minua. 

Ystävillä on ollut aina tärkeä paikkansa meidän elämässä. Tasapainottelu perheen ja ystävyyssuhteiden välillä vaatii huomiota. Sitä, ettei kaksi hyvää ja tärkeää tule toisilleen väärällä tavalla kilpaileviksi. 

Olen myös tiedostanut, että ystävyyssuhteet muuttuvat vuosien varrella. Muistot. Niilläkin on paikkansa. Yhteinen polku vuosien ja lapsuuden kavereilla vuosikymmentenkin ajan on muokannut mua siksi, millainen tänä päivänä olen. 

 

Uskon, että meistä jokaisella on mahdollisuus tehdä asioita yhteiseksi hyväksi. Ojentaa käsi, tarjota tukea, keittää tee, kuunnella. Kysyä kertomisen sijaan. Vapaaehtoistyön monet muodot ovat lähellä mun sydäntä. Edelleenkin. 

Pelastaisin maailman, jos voisin. Vielä en ole keksinyt siihen keinoa. Pannukakuilla voisi aloittaa. 

Uskon hyvään. Jokaisen ihmisen hyvyyteen. Välillä naiivistikin, mutta tiedostan sen. 

 

Olen joissakin asioissa yhä aika mustavalkoinen, periaatteellinen. Osin väitän sen johtuvan eteläpohjalaisesta geeniperimästäni. Pysyn siinä, mihin vahvasti uskon, kun kyse on arvoista ja oikeudenmukaisuudesta tavalla, jolla asiat itse koen. Ehdotonkin, joskus joo. Jääräpää? Jep. Tarvittaessa. Ehkä aika useinkin. 

Vanhemmuus on toki opettanut näkemään myös harmaan sävyjä, vähemmän ehdottomuutta. Meistä kahdesta vanhemmasta mä olen silti se, joka on huonompi neuvottelemaan tunteiden kuumetessa. 

 

Itsestäänselvyyksiin en enää usko. Tiedän, kliseisyydestä huolimatta, että jokainen hetki on tärkeä. Korvaamaton. Vaikka tässä hetkessä kaikki on hyvin, ei elämäni pysäyttävin hetki unohdu koskaan. Tämä koettu heijastuu mun pohdinnoissani todennäköisesti pitkään. Vanhemmuuteen kuuluvat kaiken onnen rinnalla päivät, joina turhauttaa. Silti ei ole yhtään iltaa, jolloin en nukkumaan mennessäni ajattelisi, miten onnellinen olen saadessani olla näiden kahden pienen äiti.

 

Olla äiti. Olla vaimo. Olla rakastettu. 

Rakkaus lukemiseen ja askarteluun on säilynyt, vaikka aivan liian harvoin löydän (muka) aikaa istahtaa lasten kanssa askartelupöydän ääreen. Lastenkirjoista satuhetkineen en ole valmis tinkimään vieläkään. 

 

Palo elämyksiin ja matkailuun on vain kasvanut. Tytöt ovat kulkeneet kanssamme teattereissa ja lastenkonserteissa jo siitä saakka, kun ovat hädin tuskin kävelleet. Näinä ja tulevina vuosina aina vain enemmän, sillä uskon elämyksiin. Muistoihin yhdessä koettuna ja jaettuna. 

Kuva: Kansallisbaletti 

Vaikka olemme koti-ihmisiä, tunnustan olevani yhä se, joka ei pidä imuriin tarttumisesta tai parkettien pesemisestä, vaan järjestää mieluummin kaappeja ja uppoutuu yksityiskohtiin. Josko tuota siivousvastuuta saisi ujutettua lapsillekin vaivihkaa. Kodin siisteys on silti edellytys omalle mielenrauhalle. Onneksi kotitöitä voi jakaa sen toisen kanssa, jolle myös siisti koti tuo mielenrauhan. 

Olen nämä vuodet uskotellut itselleni, että joka vuosi - arvatenkin uudenvuodenrakettien aikaan - aloitan säännöllisen liikkumisen. Että hei, ehtiihän sitä lenkille vaikka ennen töihinlähtöä aamukuudelta. Piece of cake. Veikkaan, että uskottelen näin ensi vuodenkin vaihtuessa. Paljon muutakin voi kuvitella kohdalleen ennen kuin tietää totuuden - kuten että saattaisin yhä osata lasketella kuten lapsuus-ja nuoruusvuosina. Tänä talvena tajusin, että voin heittää uskotteluilleni hyvästit. Laskettelusukset jalassa tutisin lastenrinteessäkin. Ei siis pidäkään paikkaansa, että nuorena opitun hallitsee aina. Tuskin muistan asioita kolmen vuoden takaakaan. 

 

Kurkistus blogissa kolmen vuoden matkalle kertoo, että olen pohtinut vanhemmuutta ja perhe-elämää paljon. Muutosta, kasvua. Omaa ja lasten. Olen tarttunut iloon ja suruun. Kirjoittanut ajatuksiksi juuri ystävien kanssa jutellun - sen, minkä kokevat samaa elämäntilannetta elävät. 

 

Tästä saman matkaa eteenpäin molemmat lapset ovat jo koululaisia, itsenäisempiä omine ajatuksineen ja toiveineen. Omannäköistä elämäänsä yhä enemmän eläen. Toivottavasti silloinkin olen sama Marika. Äiti, vaimo ja ystävä. Pannukakuilla silloinkin maailmaa pelastava, ellei muuta elämää suurempaa oivallusta ole tullut. 

 

”Mä olen äiti, joka rakastaa sua ja sun pikkusiskoa”, vastasin kuusivuotiaalleni. Kaverikirjan rivit olisivat saattaneet jäädä täyttämättä itselläkin, tai vaatia ainakin hetken miettimistä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu