Kirjoitukset avainsanalla Lapsiperhe

”Elämä on täynnä unelmii, ota niistä kii”, räppäävät nallet Ti-Ti Nallen 30-vuotiskiertueella Porvoon Taidetehtaalla valoshown valaistessa pimeää salia. 

Ti-Ti, Tiri, Trioli, äitinalle ja isänalle, nuo tutut tärinähousut kuuluivat meistä monen nyt lastemme kanssa lastentapahtumissa käyvän omaan lapsuuteen. Siksi salissa on pienten taputtaessa ja tanssiessa myös paljon nostalgiaa, liikutustakin. Muistoja, jotka johdattavat omaan lapsuuteen. 

Ti-Ti Nallen 30-vuotisjuhlakiertue on jälleen tutun titimäistä nalleshowta, jossa Riitta lähtee nallejen kanssa avaruusseikkailulle. 

Äiti- ja isänallen hääpäivän kunniaksi rakennettu raketti vilkkuu ja välkkyy noustessaan kohti avaruutta. Tähdet loistavat taivaalla ja pilvityttö johdattaa niin lelumaahan kuin kuuhunkin. 

Illassa on paljon omien lapsuusvuosien tunnelmaa, mutta räpin ja hiphopin myötä kiinnittymistä myös tähän päivään. 

Eturiviin, aivan lavan reunaan omilta paikoiltaan hiljalleen siirtyneet reilusti alle kouluikäiset katsovat nallejen tanssia silmät loistaen. Viisivuotias taputtaa sylissäni ja hyräilee hänelle tutun ”jätä valo ikkunaan, se meidät kotiin johdattaa”-säveliä. 

Ekaluokkalainen tarkkailee esitystä musiikin lomassa toisenlaisin silmin. Hän tunnistaa, että kamelilla on ihan samanlaiset tossut kuin nalleilla, jotka hetkeä aiemmin kipaisivat lavan taakse näkymättömiin. Hän ihailee rakettia todeten, että sellaisen osaisivat ehkä helposti rakentaa koulussakin. 

Seitsemänvuotias tiedostaa, että hahmojen takaa löytyvät ihmiset, mutta haluaa kuitenkin mennä halaamaan nalleja. Pikkusiskosta huolehtiakseen, hän väittää, mutta laskee samalla, että takuulla jokainen nallehahmo tulee lämpimästi rutistetuksi. 

Ti-Ti Nallen vasta alkaneen 30-vuotiskiertueen lomaan on siroteltu viisaita ajatuksia elämästä. Usko itseesi, muistuttavat Riitta ja Hirsimetsän asukkaat. Näin he muistuttivat jo pikkusiskoani ja pikkuveljeäni, jotka nököttivät telkkarin ääressä kotisohvalla 80-luvun lopulla. 


Ovatko Ti-Ti nallet teille tärkeitä? Tutustu myös meidän perheen aiempiin Ti-Ti haleihin:

Ti-Ti Nallet muuttivat uuteen kotiin Lempäälän Ideaparkiin (2018) 
Poikkeuksellista läsnäoloa – Viikonloppu Ti-Ti Nallen kavereina Ikaalisissa (nalleperheen vanha koti Ikaalisissa, 2017)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hypitäänkö sohvilla? Kiipeilläänkö vanhempien makuuhuoneen sängylle tekemään majaa? Saako vaatekaappiin mennä piiloon vaaterekkien sekaan? Voiko olohuoneen sohvalla nakertaa keksiä tai syödä lounastakin? Saako omassa huoneessa pelata pelejä kaverin kanssa vanhemmille kertomatta? Tullaanko kengillä sisälle? Tarvitseeko yhteisten leikkien lelut siivota lähtiessä?

Oman kodin ruokapöydässä on maitopurkkien ja leipälautasten lomassa joukko leluja. Barbie nököttää pöydän päässä ja ninja nojaa leviterasiaan. Toisessa kodissa leikki on sovittu keskeytettävän ja lelut jäävät lastenhuoneisiin.

Onko oman kodin sääntöjen seuraaminen vieraalle lapselle nipottamista?

 

Lasten kasvaessa he vierailevat ystävillään yhä enemmän, ja saavat omia ystäviään kotiin. Se, mikä jää pienten lasten kohdalla perheen sisäiseksi käyttäytymismalliksi, alkaa eskari- ja kouluikäisenä näkymään kaveritapaamisten myötä oman kodin ulkopuolelle. 

Jokainen perhe toimii parhaaksi näkemällään tavalla. Siksi ollaankin lähdetty ajatuksesta, että meidän kodissa ollessa toimitaan meidän säännöillä ja toisten koteihin mennessä heidän säännöillään. Säännöistä osa on ehdottomampia ja toiset läpi sormien katsottavia. Tiedostan myös perheiden erilaisuuden, joten tasapainoilen mukautuen niissä meille vähemmän tärkeissä.

Piece of cake, vai ei sittenkään?

 

Häilyvimpiä rajoja ovat kahden perheen yhteiset lomat ja illanvietot. Siinä, missä toisen perhen lomailu on sokeripilven kyllästämää, toisessa pysytään kotonakin tutulla omppu-porkkanalinjalla. Kokista vasta yläkouluikäiselle, pelkkää vettä ruokajuomaksi laivan buffassakin.

Tai katsotaan ipadia jokainen yhtään tylsistyttävä hetki, kun toisessa ruutuaika on rajallista reissussakin.Yhdessä noudatetaan nukkuma-aikoja jotakuinkin rutinoituneesti, toisessa ajatellaan että lomalla saa valvoa niin pitkään kuin jaksaa.

Entä yhteisenä huvipuistopäivänä; saako lapsi mahdollisuuden jokaiseen ongenvetoon ja onko toisen perheen mutkatonta kieltäytyä kitkatta ensimmäisestäkin? Vai tekevätkö molemmat kompromisseja puoliväliä lähentyen?

 

Edelleen saatan varmistaa, saavatko meille leikkimään tulleet lapset syödä välipalaa tai ruokaa. Monille laitan jo vanhasta tottumuksesta, ja jos mahdollista, perheiden ajatusmaailmaa mukaillen kuten hyvin terveellisesti syövän perheen lapsen tullessa enemmän vihannesdippejä ja varsin vähän makeaa. Silti välillä poden huonoa omaatuntoa tarjoamastani kesäpäivän jätskistä, etenkin jos lapsi valitsi pakastimesta kaikkein suurimman tuutin. Kiemurrellen kerron lasta hakemaan tultaessa, että saattaakin olla, ettei ruoka ihan heti maistu.


Millaisia kompromisseja te olette tehneet? Tai millaisissa asioissa huomaatte eriäviä toimintatapoja?

Kenen säännöillä perheet tapaavat?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Voi sentään, minä myöhästyn”, puuskuttaa kani näyttämöllä hoppuillen. Taustalla tikittää kello kertoen ajankulusta.

Tanssiteatteri Hurjaruuthin Liisa Ihmemaasta ei vauhtia puutu, kun näyttämöllä on samanaikaisesti parhaimmillaan neljä Liisaa ja kanejakin useampi. 


Tanssiteatteri Hurjaruuth tuo keväisin ensi-iltaan Pölyt pois klassikoista-sarjassa nostalgisia, tuttuja tarinoita, jotka päivitetään tähän päivään. Keväällä 2019 ensi-iltansa sai tanssiesitys Liisa ihmemaassa, joka pohjautuu Lewis Carrollin vuonna 1865 kirjoittamaan lastenkirjaan. 

Siinä tyttö, Liisa nimeltään, pujahtaa kaninkolon kautta ihmeelliseen maailmaan. Kohtaamassaan ihmemaassa hän tapaa toinen toistaan kummallisempia asukkaita ja erilaisia juomia juotuaan tai ruokia maistettuaan kasvaa tai kutistuu.  

Kun näyttämöllä käytetään suuria, vaikuttavia videoprojisointeja, valot vilkkuvat ja taustalla soivat kellot, tuntuu katsojankin olo epätodelliselta. "En tiedä, kuka olen. Luulen vaihtuneeni aamusta", pohtii Liisa. "Kuka kasvaa kutistuessaan, kuka kutistuu kasvaessaan." Esityksestä löytää näkökulman, jossa kurkistetaan Liisan kasvumatkaan lapsuudesta nuoruuteen ja sen myötä identiteetin muutokseen.

Tanssiteatterimaisesti tanssiin painottuva esitys ei noudattele tavanomaista yhden roolin showta – välillä lavalla on neljä tanssivaa Liisaa ja kaneja kurkistelee useamman lavasteen takaa. Ei uskoisi, että koko esityksen takana on vain neljä taitavaa tanssijaa. 

Repliikkejä ei juuri kuulla. Silti juuri sellaisenaan, vähän ihmemaamaisena, esitys toimii erinomaisesti. 
Vaikka lapset eivät kyselleet tarinan perään, vaan nauttivat näkemästään ja kokemastaan sellaisenaan, etukäteen luettu satu olisi saattanut tuoda vielä lisäulottuvuutta. 

Näyttämöllä on onnistuttu hyödyntämään tila erinomaisesti. Tanssijat liikkuvat ja täyttävät koreografisesti kivalla esityksellään tilan – lattiapinnasta hyppyihin ja etualalta taka-alalle. Tätä on ilo seurata etenkin, kun mukana on kaksi viisivuotiasta, jotka istuvat penkeissään kuin naulitut. Tarkkaavaisesti nauttien. Heille pysähtyneisyys tuskin antaisi yhtä paljon. 

"Jos jokainen hoitaisi omat asiansa, se olisi hyvä", pohditaan esityksen lomassa. Pidän siitä, että lapsillekin suunnatut esitykset jättävät pohdittavaa aikuisille paitsi visuaalisuuden, myös sisältönsä puolesta. Hurjaruuthin kotoisan sympaattinen teatteri kutsuu lapsia ja perheitä isoin joukoin sekä näihin klassikkoesityksiin, että joka talvisiin talvisirkuksiin. Ymmärrän hyvin miksi. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onko sinulla ollut joskus tunne, että olet ympäristössä, johon et tunne kuuluvasi? Että sydämessäsi tunnet kaipuuta toisaalle? Pieni merenneito saa Helsingin kaupunginteatteriin istahtaneen katsojankin kysymään itseltään, onko olemassa unelma, jota tulisi tavoitella rohkeammin. 

Pieni Merenneito, Ariel, kokee olevansa ihminen merenneidon kehossa. Pyrstö ja elämä meressä ovat hänelle rajoitteita, jotka estävät toiveita täyttymästä. Estävät mereen syntyneen merenneidon rakkauden maan päällä elävään ihmiseen.  Pieni merenneito on tarina rohkeudesta. 

Elokuun lopussa ensi-iltansa saanut Disneyn Pieni merenneito –musikaali nähdään Helsingin kaupunginteatterin myötä ensimmäistä kertaa Suomessa. H.C Andersenin satuun perustuva musikaalituotanto on Helsingin kaupunginteatterin kaikkien aikojen suurin. Edelleen, muutamien viikkojenkin jälkeen on vaikea pukea sanoiksi sitä, miten esitys liikutti ja tarina vei mukanaan. M-A-H-T-A-V-A!

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Pienen Merenneidon ensi-illasta Helsingin kaupunginteatterissa on tänään viikko. Edelleen fiilistellään, sillä musikaali on yksi vaikuttavimpia ikinä niin toteutukseltaan kuin sanomaltaankin. Kouluikäisestä eteenpäin sopiva koko perheelle, teattereita käyneen alle kouluikäisenkin kanssa toimii Merinoita Ursula-jännityksestä huolimatta. #pienimerenneito #ensiilta #helsinginkaupunginteatteri #visithelsinki #synttäripäivänilta #yhdessäoloa #perheaikaa #lastenkulttuuri #suosittelen #vauvablogit #perheblogit #meidänperhelehti #teehetkienkoti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on
Hieman vallaton ja omatahtoinen Ariel elää merenalaisessa valtakunnassa kuuden sisarensa ja isänsä Tritonin kanssa. Hän on uteliaana ja avoimin mielin tutustuvana kerta toisensa jälkeen hankaluuksissa, mutta sulattaa sydämet puolelleen lumoavalla lauluäänellään.  Arielin rinnalla kulkee uskollisesti hänen ystävänsä Pärsky, joka on lapsekkaan söpösti ihastunutkin Arieliin.

Kun Ariel pelastaa haaksirikkoutuneeseen prinssin ja rakastuu häneen, hän on valmis tekemään kaikkensa unelmansa puolesta. Jopa luopumaan kauniista lauluäänestään, jonka katkeroitunut merinoita Ursula vaatii vastikkeeksi siitä, että Ariel saa hetkeksi jalat. 

On selvää, että Pieni merenneito on Arielinsa näköinen. Taitavasta ohjauksesta kertoo kuitenkin se, ettei musikaali ole pelkkää merenneitoa. Merenvaltias Triton, prinssi Erik, merinoita Ursula lonkeroineen ja lukuisat muut saavat myös aikansa loistaa ja kertoa ajatuksensa. Tämä tekee esityksestä tasapainoisen ja pitää otteessaan entistä vahvemmin. 

Lavastus kahdessa valtakunnassa, meren ja maanpäällisessä, on vaikuttava. Satumaisuutta lisäävät toinen toistaan kauniimmat, värikkäät puvut yksityiskohtineen ja tapa, jolla näyttämöllä liikutaan – uidaan ja tanssitaan. Lapset, 5-vuotias ja ekaluokkalainen, lumoutuivat merenneitojen pyrstöistä ja värikkäistä kaloista, hykertelivät lokeille ja kummastelivat ravun perässä säntäilevää keittiöhenkilökuntaa. Hekin huomasivat lukuisat, mietityn viimeistellyt yksityiskohdat. Välillä niinkin värikästä ja kaunista, että olisi toivonut tilanteiden hidastuvan ihan jo pelkästään siksi, että ehtii katsella pukuja vieläkin pidempään. 

Vaikka Helsingin kaupunginteatteri suosittelee musikaalia kouluikäisestä alkaen, voi mielestäni myös muutamaa vuotta nuorempien, 5-6 vuotiaiden, kohdalla käyttää omaa harkintaa mukaan lähtemisestä. Lapsistamme nuorempikin on varsin kokenut teatterikävijä.

Hän jännitti Ursulaa ja koki merinoidan lonkerot ahdistaviksi. Ursulan nauraessa pahaenteistä nauruaan hän toivoi muutamaan kertaan kotiin lähtemistä. Onneksi kuitenkin vain muutamina hetkinä, sillä suurimman osan ajasta hän nautti, uppoutui tarinaan ja lumoutui näkemästään. 

Kuopuksemme vietti viisivuotissyntymäpäiväänsä Pienestä merenneidosta nauttien. Luulen, ettei hän olisi sinä iltana musikaalin parissa ja teatterin väliaikatarjoiluista nauttien keksinyt mitään parempaa tapaa viettää iltaa.  


Kuvat: Helsingin Kaupunginteatteri

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu