Kirjoitukset avainsanalla Lapsiperhe

Ystävyys. Tärkeää meistä jokaiselle. 

Päädyin ystävyyttä ja ajankäsitettä sivuavaan keskusteluun esikoiseni kanssa ollessamme useamman päivän matkalla ystäväperheen kanssa. Matkaseuranamme oli perhe, jossa lapset ovat hyvin samanikäisiä omiemme kanssa. Tyttöjen ystäviä vauvavuosilta saakka.

 

Meillä, äideillä, elämäntilanne oli pitkään sama. Olimme vuosien ajan kotona lasten kanssa ja tapaamismahdollisuuksia oli paljon. Viikoittain, useamminkin.

Töihin palattuamme aika oli ja on rajallisempaa. Päivät täyttyivät vastuusta työlle ja iltoihin tuli mahduttaa ystävien rinnalla harrastukset, kotityöt ja kotiarki. Lapset löysivät arjen rutiinit hoitopaikoissaan.

 

Onhan meillä ollut aikaa toisillemme, mutta paljon rajallisemmin. Siitä ei kai pääse yli eikä ympäri.

Kun lapsilla oli aikaa toisilleen useampien päivien ajan - hyvistä huomenista hyviin öihin - asia nousi keskusteluun. Se, että joskus yhteinen leikki monesti viikossa on ollut hyvinkin arkista. Vuosia.

”Miksi me ei olla enää?” oli kysymys, joka sai ajattelemaan. Että miksei enää olla lähes päivittäisiä leikkikavereita.

 

On selvää, että työhönpaluu muuttaa. Se pakottaa tasapainottamaan elämää. Miettimään arki-iltojen ohjelmaa suhteessa hoito/työpäiviin ja sitä, miten vain muutamat viikonlopun vapaapäivät käyttää. Selvää on, että toisin kuin silloin, kun vapaita on seitsemän päivää viikossa.

Arki muutti myös lasten ystävyyttä. Tavan olla ystävä, luontevasti. Ilman aikuisten suurempia sopimisia ja kuukausittaista kalenterointia. Tultiin ja mentiin, oltiin.

Aikuisten arki, työelämän todellisuus, työn ja perheen yhteensovittaminen muutti lastenkin ystävyyttä. Sitä tuli jotenkin vasta nyt ajatelleeksi toisin silmin.

 

Vaikka lapsilla on ilmiömäinen kyky jatkaa pidemmänkin erossaolon jälkeen siitä, mihin he viimeksi leikeissään jäivät ja hetken hapuiltuaan uppoutua silmät loistaen yhteiseen tekemiseen, tunsin piston sydämessäni. Hartioita painavan vastuun muutoksesta. Vastuun siitä usein tiedostamastani ajatuksesta, että lasten ollessa alle kouluikäisiä, heidän päivähoitoajan ulkopuoliset ystävyyssuhteensa vahvistuvat tai kuihtuvat pitkälti vanhempien aktiivisuudesta. Siitä, miten usein isät ja äidit löytävät illoista omien kotitöiden ja harrastusten lomassa rakosia lasten leikeille.

Päätin löytää jatkossa enemmän aikaa. Arjenkin muuttuessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun nelivuotiaani hakee kirjan toisensa perään pyytäen lukemaan vielä yhden sadun tai istuu huoneensa lattialla kertoen kirjan kuvista omaa tarinaansa mielikuvituksen laukatessa, hymyilyttää. Kun hän nukahtaa illasta toiseen kirja kasvoillaan tai tyynyn viereen kauniisti aseteltuna, palaan omiin lapsuus- ja nuoruusvuosiini.
 
Muistan, miten istuin isäni sylissä maalaistalon tuvan keinutuolissa ja selattiin saman kirjan sivuja kannesta kanteen. Yhä muistan sanasta sanaan Ester Ahokaisen runon: 
Äiti, älä telkkua avaa! Kuuntele. Saderatsut ravaa huohottain yli kattojen. Vauhti vain kiihtyy, nyt ne jo laukkaa, syöksykouruihin kaviot paukkaa. Pisaraharjat hulmahtain vauhdikas lento jatkuu vain.  Äiti, selvästi kuulla voi saderatsujen soitto soi.

Astevuosien lopulla luin peiton alla taskulampun valossa Neiti Etsivän ja Merja Jalon salapoliisimaisia Nummelan ponitalli-kirjoja silloinkin, kun olisi jo pitänyt nukkua. Elin mukana teini-ikäisen Kikan ihastumisia ja liikutuin lukiessani Husaari-hevosen menehtymistä. Jännä, miten edelleen muistan nuo lähes 30 vuoden takaa. Välillä aamuisin väsytti, mutten malttanut päästää tarinoista irti. Sitä paitsi seuraava kirja odotti jo hyllyssä, uusine vielä lukemattomine seikkailuineen. 

Maalaistalon yläkerrassa mummoni, eteläpohjalaisittain muori, luki ääneen rivejä Kalle Päätalon kirjoista. Sen pariin saatoin istahtaa pitkäksikin aikaa, vaikken kaikkea ymmärtänytkään. Joka joulu hänen joululahjatoiveensa oli sama; Päätaloa tai Eeva Joenpeltoa.  

Niin yläasteen kuin lukionkin äidinkielen opettajani vaativat, että tunneilla luetaan ääneen. Luokassa kiersi pulpetilta toiselle milloin Aleksis Kiven Seitsemästä veljestä, milloin Anna-Leena Härkösen Häräntappoase. Me nuoruuttamme elävät tankkasimme rivejä siinä missä vasta koulunsa aloittaneet seitsenvuotiaat. Silloin se tuntui erikoiselta – kai nyt jokainen lukea osaa. En ymmärtänyt, mikä arvo noissa hetkissä oli taianomaisen tarinaan uppoutumisen rinnalla meistä kunkin tulevaisuuteen. 

Lukutaidon heikentymisestä ollaan lukutaidon kärkimaihin kuuluneessa Suomessa huolissaan. Siitä, että lukutaidon merkityksen kasvaessa taso heikkenee. 

Jotakuinkin joka kymmenes suomalainen kuuluu näet heikkoihin lukijoihin, joille jatko-opinnot tai työhön sijoittuminen tuottavat vaikeuksia. 370 000 aikuista on siis vaikeuksissa, jos tietoa tulee paljon tai se on ristiriitaista ja tulkinnanvaraista. 

Lukeminen ei ole vain tarinoita, eikä salaisia hetkiä taskulampun valossa. Se ei ole pulpetilta toiselle kiertävä kirja, jonka sivut ovat käpristyneitä tai huoli, joka liittyy hetkellisesti kadoksissa olevaan kirjastokirjaan palautusajan lähestyessä. 

Se on avain tulevaisuuteen, sillä digiaikanakin – lyhyempien lauseiden ja irrallisten sanojen viestiviidakossa - kaikki perustuu tekstiin ja sen ymmärtämiseen, tekstien oikeanlaiseen tulkintaan ja kokonaisvaltaisen mielikuvan luomiseen.  Se opettaja, joka luetutti katolla ison savupiipun takana asuvaa Astrid Lindgrenin luomaa Katto Kassista tai aikansa Romeota ja Juliaa, Härkösen Häräntappoasetta, oli kaukaa viisas. 

 

Tunnustan silti, etten aina jaksaisi tarttua kirjaan, enkä lukea moniulotteisia, ajatuksia herättäviä Kunnaksia tai käydä syvääluotaavia keskusteluja Katri Kirkkopellon Molli- ja Piki-kirjojen kautta. Tosikompana päivänä Havukaisen ja Toivosen luomat Outolan veljekset Tatu ja Patu tuntuvat ihmettelevän liikaa. Osaan unissanikin sanasta sanaan niin Kerttu Ruuskan Elsat ja Laurit kuin Lastenkeskuksen julkaisemat Herra Jänikset ja Rouva Karhut.  

Koska kodin asenteella lukemiseen on merkittävä rooli lapsen lukuinnon synnyttäjänä, aion silti näinä vuosina vastata vieläkin useammin myönteisesti silloin, kun lapseni kantaa satukirjan viereeni. Aion etsiä ajan pysähtyäkseni tarinoiden maailmaan ja nähdä vuosia eteenpäin hänen tulevaisuuteensa. 

Ihan, kuten isänikin kiikkasi Ahokaisen riimein keinutuolissaan: 

Mittarimato, pysähdy tähän!
Hetkinen huokaa, levähdä vähän!
Mitä sä mittaat yhä, olipa arki tai pyhä?
Maailmankaikkeus kiinnostaa.
Mitaten siitä selvän saa.

 

PS. Tiesitkö, että lapselle lukemisella on yhteys parempaan koulumenestykseen ja koulumyönteisyyteen? Saksalaisen lukututkimukseen mukaan kouluun menivät mielellään 83% lapsista, joille luettiin päivittäin, mutta vain 43% niistä lapsista, joille luettiin harvoin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tatu ja Patu ovat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luomat Outolan tunnetuimmat veljekset, joiden seikkailuja ja ihmetystä elämästä on saatu seurata jo kahdessakymmenessä kirjassa Otavan kustantamana. Sitä ennen he olivat mukana muutamissa Veera-kirjoista. 

Tatu ja Patu ovat kotoisin Outolasta, jossa asiat tehdään hieman toisin kuin tavallisesti – ja siksi he meidän maailmaan tutustuessaan katsovat asioita omaperäisesti, itsestäänselvyyksiäkin kyseenalaistaen. 

Toivosen ja Havukaisen ansioksi voikin mainita sen, että heillä on taito kirjasta toiseen löytää uusia tapoja ihmetellä asioita. Olkoon se mörkökarkotin ja mörkömäisyys aivan tutunnäköisissä huonekaluissa pimeän tullen, aamutoimiautomaatti tahmeisiin aamuihin tai vaikkapa lätäköntekokone. He ovat onnistuneet löytämään lapsennäköisen maailman, joka jää mieleen. 

Tunnistan itsestäni tosikon piirteitä. Sitä, että faktat ovat faktoja tai tarinallisuus aitoa tarinallisuutta. Tatussa ja Patussa liikutaan siinä välimaastossa arkisuuden ja absurdiuden välillä, joka ensimmäisten kirjojen kohdalla häiritsi lukukokemusta. Näin kuitenkin vain minulla, sillä lapset ovat seuranneet kirjoja kiinnostuksella aina. Totuttuani Tatun ja Patulan outolamaisiin piirteisiin tartun kirjoihin nykyisin mielelläni osin juuri siksi, että niissä sivutaan ihmetyksellä paljon arkisia asioita ammateista arjen puuhiin.

Yksi omista suosikeistani on Tatu ja Patu työn touhussa-kirja, joka löytää tavan lähestyä erilaisia ammatteja ja esitellä työn tekemistä lapsennäköisesti. Se tarttuu niin opettajaan kuin rakennustyömaalla työskenteleväänkin, mutta muistuttaa myös kotitöistä, vapaaehtoistyöstä ja vaikkapa kotiäidin tai -isän vastuista. 

Kirjat antavat myös lapselle arvokkaan paikan aikuisten maailmassa – Tatu ja Patu menevät mukaan kaikkeen, kysyvät ja pohtivat, osallistuvat ja vaikuttavat. He eivät jää seuraamaan sivusta, vaan ottavat osaa. He eivät usko asioihin valmiiksi annettuina, vaan kysyvät, kyseenalaistavat. Siitä aktiivisen osallistumisen ajattelusta ja mallista pidän.

Tatuja ja Patuja on hankittu meille vuosien myötä melkoinen pino. Näistä pian viisivuotiaan lukutoukan ehdoton suosikki tuntuu olevan Tatun ja Patun oudot kojeet. Hän suorastaan hykertelee kuullessaan erilaisista keksinnöistä ja kääntää tuttuja sivuja tarkkaavaisesti seuraten ja pohtien.

Kun outolalaisten seikkailuihin perustuva "Kanelia kainaloon Tatu ja Patu! –elokuva sai ensi-iltansa 2016 olimme vasta selailleet kirjoja satunnaisemmin. Nyt moni elokuvan jujuista avautuisi toisella tavalla, joten uusintakatselu olisi tältä osin paikallaan. 

Toivonen ja Havukainen ovat onnistuneet luomaan yhden suomen lastenkirjallisuuden arvokkaimmista brändeistä. Tarinan, joka jatkuu pääsääntöisesti kirjalla vuotta kohden sekä ympärille kietoutunein teatterein, elokuvin ym.

Jotakin maagisuutta on myös ajatuksessa, että he astuvat lastenkirjailija Mauri Kunnaksen lapsuudenkodissa, Herra Hakkaraisen kotikaupungissa Sastamalassa - talossa jossa Maurin isä on pitänyt leluverstasta ja Kunnas on keksinyt tunnetut koirahahmonsa.  Vahva tarina laadukkaan lastenkirjallisuuden parissa jatkuu. 

Tatusta ja Patusta olen kirjoittanut aiemmin mm. 

Erittäin pläägä, melko swägäkin – ilta Tatun ja Patun kanssa 
Joululahja hankkimatta alle kouluikäiselle? Viime hetken varmat kirjavinkit 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Äiti, sä et saa koskaan hävitä", toteaa nelivuotias vakavin silmin. Hän rutistaa lujasti kättäni, josta pitää kiinni ja antaa kämmenelle suukon toisensa perään. Hän on pyytänyt mut istumaan sänkynsä viereen ennen unentuloa. Keskustelunaihekin on mietittynä, sen hän on kertonut jo iltapalan yhteydessä. Rakkaus. 

Hän on huolissaan kuultuaan tutulta lapselta, että hänen vanhempansa ovat eronneet. 

"Sen äiti ja isä eivät rakasta enää toisiaan. Niin ne oli sanoneet ja siksi niillä on molemmilla omat kodit. Sitten lapset muuttaa ensin isän kotiin ja sitten äitin kotiin ja sitten taas isän kotiin. Mutta äiti ja isä ei enää muuta, lapset vaan."

 

Ajatus huolettaa häntä paljon. Niin paljon, että hän on miettinyt sitä vuorokauden ennen asian puheeksi ottamista "Mä ajattelin, että se paha asia menis ohi mun ajattelusta, mutta ei se mee." Hänellä on kavereita eroperheistä, mutta yksikään vanhempien ero ei ole tapahtunut siten, että hän muistaisi niitä. 

Nyt tilanne tuntuu järkyttävän hänen perusturvallisuuttaan. Hänellä on ollut tähän saakka itsestään selvä oletus siitä, että perheet ovat yhdessä. Nyt se kääntyy ymmärrykseksi siitä, että jokin voi muuttua - etteivät perheet aina pysy yhdessä. Hänen mielessään se kuulostaa samalta kuin se rakkaudettomuus. Se, ettei enää ole rakkautta. Ei ole tykkäämistä. 

 

Selitän, ettei vanhempien ero koskaan tarkoita sitä, etteivätkö vanhemmat yhä ja aina rakastaisi lasta. Ja että vanhemmat voivat rakastaa vielä toisiaankin, mutta ovat vaikkapa niin usein eri mieltä asioista eivätkä pysty niistä sopimaan, jolloin on kaikille parempi asua kahdessa eri kodissa. 

Huomaan, että eniten käytän aikaa kertoakseni, etteivät vanhempien satunnaiset riidat tai kinat tarkoita eroamista tai perheen hajoamista. Ettei hänen tarvitse olla huolissaan, jos joskus näkee minun ja isänsä olevan asioista eri mieltä. Hän kuuntelee vakava ilme kasvoillaan. Mietin, mitä nelivuotiaani ajattelee, miten hän asian ymmärtää. Kysyn välillä ja hän pyytää kertomaan enemmän. "Sano se uudestaan." 

 

Kerron, että erotilanteissa on lähes aina kyse siitä, miltä asiat tuntuvat aikuisista. Ei siitä, mitä lapset ovat tehneet tai mitä lasten olisi pitänyt tehdä perheessä toisin. Että erot eivät ole lapsista johtuvia, vaikka ne koskevatkin koko perhettä. 

"Osaakohan aikuiset sopia riitansa?" 

Hän kertoi tutun lapsen pohtineen, josko hänen vanhempansa vielä muuttaisivat joskus takaisin samaan kotiin. Että ehkä riidat voisi selvittää ja sitten taas rakastaa. 

 

Aika usein erot ovat lopullisia, huomaan selittäväni. Että äidit ja isät ovat niin päättäneet silloin, kun lapsille tulee kaksi kotia. Kerron myös, että asioita on yleensä mietitty pitkään, eikä päätöksiä ole tehty yhden tai kahden riidan perusteella, vaan koko perheen – ja erityisesti lasten – parasta miettien. Että kaikilla olisi hyvä olla, vaikkei samassa kodissa asuttaisikaan enää. 

"Voihan niinkin rakastaa, että ei asu samassa kodissa. Vähän niin kuin me mun kaverin kanssa", nelivuotias toteaa viitaten parhaaseen ystäväänsä. 

 

Rakkaus. Perhe. Yhdessäolo. Miten isoja asioita myös pienen ihmisen mielessä – ja miten vaikeita vanhempana kertoa ymmärrettävästi siten, että hän voisi ymmärtää toisten tilanteita ja olla kantamatta huolta omasta. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu