Vanhan, rakkaaksi tulleen päiväkotinsa pihalla keinuvat hänen hyvät ystävänsä. Ne, jotka jäivät päiväkodin yhteydessä olevaan eskariin.

Heidän riemastunut huutonsa kuuluu parkkipaikalle saakka auton ovea avatessa - he odottavat pikkusiskoaan hakemaan tullutta ystävää tervehtimään oman eskaripäivänsä päätteeksi. Eskarilaiset, kahdessa eri eskarissa. Saman ikäiset, vuosien päiväkotiystävät. 

Eskarilaisen, tuon pienen suuren, sydämessä läikähtää onnellisuus. ”Äiti, kato, kato, ne on kyllä ulkona. Mä näen ne jo!” Silmät loistavat. Ystävä, jota hän kaipaa usein ja toinen, jonka seurassa oli yhteisinä päiväkotivuosina hyvä olla. Kasvoille noussut hymy hiipuu kuitenkin päiväkodin tutulle portille kävellessä. 

Portti, josta hän on sadat kerrat juossut posket punottaen, jakaa hänen tutun maailmansa kahtia. 

Uuden ja vanhan. 

Vanhan päiväkodin pihalla askel on hitaampi. Leikkiteline kuuluu päiväkodissa yhä oleville, keinuihin jonottavat toiset lapset. Hiekkalaatikolla leikkii lapsi, jota hän ei tunnista. "Kukahan se lapsi on? Onkohan se kultahippu vai koralli?" 

Hän ei löydä paikkaansa. Ei osaa mennä leikkiin mukaan, vaikka ystävät kutsuvat. Katsoo kengänkärkiään mietteliäänä. 

”Onkohan niillä jotain uutta? Sellaista vaikka, mitä mä en oo nähnyt”, hän pohtii päiväkodin eteisessä leikkitiloihin kurkkiessa. Ei mene kuitenkaan edes pyynnöstä pidemmälle, vaikka kovasti haluaisi. Ja samalla ei halua. 

Raja. Näkymätön sellainen, mutta selkeä raja. 

Päiväkodin aikuiset kysyvät pihalla eskarikuulumisia, antavat lämpimän halauksen. Pian kuusivuotias käy selvää taistelua - haluaisi rutistaa ja olla ihan niin kuin ennen. Kömpiä syliin ja pyytää tekemään letin hiuksiin. Silti vähän jännittääkin. Tai aika paljon oikeastaan. Muutos. Hän pysyy epätavanomaisesti hieman varautuneena. 

Hän heiluttaa kavereilleen päiväkodin pihasta lähtiessään. Haluaisi juosta takaisin, kun omanikäinen poika - joka päivä toistuvasti - kutsuu häntä hyväntuulisesti nimeltä. Hän kääntyy, väläyttää leveän hymyn, mutta kävelee silti äidin ja pikkusiskonsa vierellä päiväkodin portille.  

Mun sydän menee ihan ryttyyn. ”Juokse nyt takaisin ja mee kysymään kuulumiset, me odotetaan”, toistan joka päivä. Ei hän mene, ei jotenkin osaa. 

Pikkusisko on päiväkotipäivän jälkeen intoa täynnä. Takapenkkiläinen kertoo metsäretkestä ja keinumisesta, taikahiekasta ja maalaamisesta, lepohetkestä satuineen. Tutuista hoitajista. Kaikesta siitä, mitä eskarilaisella oli aiemmin - vuosia. Pikkusisko kertoo siitä, että on leikkinyt päivän aikana myös isosiskon ystävän kanssa. 

Hiljaisuus. ”Mutta mullapa on myös ollut metsäretki ja me luetaan Kisu Pikkukuuta. Ja leikin sitä paitsi sen (kaveri) kanssa vauhtivoimistelussa”, katkaisee isosisko hiljaisuuden. Uudessakin eskarissa on hyvä olla, monien uusien kavereiden kanssa. Askel on päivän päätteeksi eskarilaista kotiin noudettaessa kevyt ja kuulumisia kerrottavana paljon. Hurjan paljon.

Mutta vanhassakin oli hyvä, oikein hyvä. Sen kuulee puheista ja näkee teoista.

”Ne oli maalanneet päiväkodin pihaan jonkun autoradan. Ja mä keinuin kyllä vähän aikaa (kaverin kanssa)”, hän kertoo kotona nukelleen. Nukelle, jonka nimesi aikanaan rakkaan päiväkotiaikuisensa mukaan.

Nyt jo sen vanhan päiväkodin. Pikkusiskon päiväkodin. 

Varhaiskasvatusta ja päiväkotipolkua olen pohtinut myös mm.

Naisille, jotka kasvatatte lastani 
Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa?
Mitä päiväkodin aikuisen tarvitsee osata? 
Yhteisen polun päässä, viimeisten päiväkotipäivien kynnyksellä 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka palasi alkuvuodesta vuosien perhe- ja opintovapailta asiantuntijatyöhönsä viestintäkentälle. Äiti ja vaimo, ystävä. Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa.