Kirjoitukset avainsanalla muutos

”Me tykättiin vieläkin yhtä paljon ja mä mahduin syliin”, pohti eskarilainen vanhan päiväkotiryhmänsä aikuisesta. Hän oli pikkusiskonsa päiväkodin joulujuhlassa. Oman vanhan päiväkotinsa. 

Hän hakeutui entisen päiväkotiaikuisensa viereen, ja kömpi syliin. Istua nökötti siinä hievahtamatta läpi esitysten. Silmät onnesta loistaen.

Hänellä oli onni olla juuri tuon huolehtivan, suurella sydämellä välittävän aikuisen ryhmässä kolme vuotta syksystä kevääseen. Sen ajan, jossa hän kasvoi pienestä leikki-ikäisestä saparopäästä kirjaimia ja numeroita opettelevaksi eskarivuotensa aloittajaksi. Sai hurjan hyvän tuen kasvulleen myös varhaiskasvatuksen puolelta.


Kerroin syksyllä, että lapseni etsi päiväkotivaihdoksen yhteydessä jonkin aikaa paikkaansa. Ei oikein vanhan päiväkotinsa pihalla tiennyt, miten siellä tulisikaan muuttuneessa tilanteessa käyttäytyä. Olisi halunnut hakeutua rakkaiden päiväkodin aikuisten syliin, mutta totutusta poiketen vain hymyili vaivihkaa kynnykseltä. 

Hetkeen ei osannut mennä tervehtimään tärkeimpiä ystäviäänkään, vaan pikkusiskoa päiväkodista hakiessaan nojaili vaisuna eteisen ovenkarmiin osaamatta mennä pidemmälle. Vanhat omanikäiset päiväkotiryhmäläiset kun jatkoivat leikkejään samassa vanhassa ja oma eskarilaiseni etsi uuden ympäristön ihmisineen.

”Mä haluaisin kyllä vähän halata niitä”, hän pohti joinakin syksyisinä iltoina vanhan päiväkotinsa aikuisista. Läheisyydestä pitävä lapsi nautti siitä, että hänet yhä huomioitiin. Pörrötettiin ohimennen hiuksia ja silitettiin selkää. Kun hän löysi paikkansa uudessa eskarissaan, hän rohkaistui taas kiertämään kätensä tuttujen aikuisten ympärille vanhassa päiväkodissaankin.


Muutos on ollut syksyn mittainen. 

Hän on viihtynyt erinomaisesti uudessa eskarissaan. Hän kertoo silmät loistaen päivittäisiä tarinoita siitä, mitä he ovat yhdessä tehneet omanikäisten ja eskarin aikuisten kanssa. Raapustaa vihkot täyteen eskarikavereidensa nimiä ja piirtää viereen sydämiä. Hän on osannut lapsen tavoin sopeutua muutokseen, jossa jätti taakseen vanhan tutun ja turvallisen ja lähti tutustumaan uusiin ihmisiin uusine toimintatapoineen. 

Hänellä on hyvä olla. Hän katsoo eteenpäin ja pohtii aikaa, jolloin on jo koululainen. Iso tyttö. Ensi syksyä. 


Kun hän saa vanhan päiväkotinsa joulujuhlassa kömpiä vanhan päiväkotiaikuisensa syliin, hän on kuitenkin hetken pieni. Kun tuo aikuinen, yksi rakkaimmista, kietoo juhlan ajaksi kädet kuusivuotiaani ympärille, tunnen kiitollisuutta välittämisestä ja varhaiskasvatuksen ketjusta. Turvallisten aikuisten ympäröimänä on hyvä sovitella koulureppua ja ottaa omankokoisia askeleita eteenpäin. 

Vieläkin tykättiin yhtä paljon. Miten tärkeä ajatus kenelle tahansa. 

 

Mietteitä varhaiskasvatuksesta myös mm. seuraavissa teksteissä: 

Oman paikkansa etsijä - Miltä lapsesta tuntuu vanhan päiväkodin pihalla? 
"Ne huolehtii meistä myrskyissäkin" - Lapsen luottamus päiväkodin aikuisiin 
Päiväkodin viimeinen vasukeskustelu — Haikeutta ja kiitollisuutta 
Mitä jos lastani ei huomattaisikaan? 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka palasi alkuvuonna vuosien perhe- ja opintovapailta asiantuntijatyöhönsä viestintäkentälle. Äiti ja vaimo, ystävä. Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Voitko sä pestä nämä housut aamuksi?”, hän varmistaa useasti viikossa joko isältään tai multa. Tuo lempihousuistaan jommat kummat ja kysyy aina yhtä huolestuneesti, ehtiväthän ne varmasti yön aikana kuivumaan.

Kahdet housut noin viidestäkymmenestä kaapissa olevasta. Muut eivät kelpaa. Liian kuviolliset tai vääränväriset, liian lyhyet tai löysät. Vääränlaiset mihinkään hyvään paitaan sopimaan.

Niin, sillä täytyyhän senkin mätsätä. Sopivan paidan. Oikeanvärisen ja -kokoisen. Riittävän pitkillä hihoilla. Eikä kinnaa, eikä hierrä tai kutita, eikä tunnu lappu.

Yhtälön jo arvaattekin. Mission impossible.

 

Eskarilaisella on vaatekriisi.

Yo Zen ja kolmen raidan Adidas ovat ykkösiä istuvuudessaan ja väreissään, sekä parit muut kapeat leggarit varauksella. Gugguu kaksivärisine lahkeineen puetaan päälle hyvin neuvotellusti, harkituin värein. Mieluummin ei ollenkaan. Kaikki muut jäävätkin kaappiin, yksi toisensa jälkeen.

Ihan sama, onko niiden hintalapussa kymppi vai satanen, jos ei tunnu hyvältä. Molemmista ääripäistä on kokemusta, paljon.

 

Kun tähän vaiheeseen kesällä siirryttiin, meitä vanhempia ensin hymyilytti ja hymähtelytti. Aika nopeasti alkoi tosin hermostuttaakin jokapäiväinen vääntö. Se, että monelta tuttavaperheeltä paljastui samansuuntainen, lievempi-ilmiöinen show, ei vertaistuellisuudessakaan helpottanut.

Odotin tätä vaihetta teini-iän lähestyessä. En eskarivuoden alkaessa.

Suurin huoli hänellä on lähestyvästä reissusta aurinkoon. Hän nostaa lomamatkalla vietettävien päivien verran sormia pystyyn ja käy huolestuneena läpi vaatekaappiaan: ”Voikohan samoja housuja käyttää kolme päivää, jos ei yhtään sotke jätskillä?”

Menneisiin kuukausiin tuskastuneena on tehnyt mieli todeta, ettet missään tapauksessa voi pitää samoja housuja kolmea päivää. Selvästi ahdistuneen olen toistaiseksi päästänyt mietteistään toteamalla, että reissussa tarvitsee pääosin shortseja ja mekkoja, ja pitkiä housuja varataan vain lentomatkoille. ”Onneksi mun uimapuku on hyvä, se ei yhtään haittaa.” No onneksi edes se.

 

Viikonloppuna ollaan tehty alkavalle viikolle uudenlainen sopimus. Jokaisena eskaripäivänä tulee valita uudet housut ja paita, ja vain illan harrastusten osalta tanssiin & voimistelutunneille saa halutessaan pukea samat urheiluvaatteet.

Koko vaatekaappi on käyty viikonlopun aikana sovittaen läpi ja hampaita kiristäen hän pystyy aloittamaan kokeilun. Aika yksipuolisesti päätetyn kyllä, myönnän.

Pikkusisko hykertelee silminnähden hänelle siirtyvistä vaatekasoista, mutta tuntee kevyttä sympatiaa: ”Miksi sitä harmittaa niin paljon, ettei kohta oo yhtään erilaisia housuja?”

 

Pian kuusivuotias siirtyy tänään, viikon alkaessa epämukavuusalueelleen.
Ensimmäiselle päivälle hän on tosin valinnut tutut vaatteet, toiset lempparihousuistaan. Luulee ehkä, että unohdan viikon edetessä sopimuksen. Niin en aio tehdä.

Vaihe. Se vain. Vaihe. Eikös niin?

Kommentit (1)

Vierailija

En minäkään odottanut vaatekriisiä eskarilaisella vielä. Meillä se tosin alkoi jo alkuvuodesta, kun joku oli päiväkodissa sanonut että paita ei ole hieno eikä sovi housujen kanssa yhteen. Kyllä siinä äidiltä loksahti suu auki ja otinkin sitten asian puheeksi myös päiväkodissa, että miten on mahdollista että tuolleen jo arvostellaan toisten vaatteita. Arvostelija oli silloin juuri 5-v täyttänyt ja tyttäreni viisi ja puoli. Siitä lähtien on taisteltu vaatteista ja en enää ees osta mitään kysymättä koska vaate voi hyvinkin jäädä kaappiin jostain syystä. Siitä olen kuitenkin pitänyt kiinni että ihan perusvaatteen pitää mennä päälle, varsinkin kun hän itse saa ne kaupasta nykyään valita. Jos joku on tuonut jonkin vaatteen, sitä en pakota käyttämään jos ei jostain syystä tykkää. Vaikka olisihan se toki kohteliasta käyttää lahjaksi saatua... Kauhulla odotan sitä teini-ikää :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vanhan, rakkaaksi tulleen päiväkotinsa pihalla keinuvat hänen hyvät ystävänsä. Ne, jotka jäivät päiväkodin yhteydessä olevaan eskariin.

Heidän riemastunut huutonsa kuuluu parkkipaikalle saakka auton ovea avatessa - he odottavat pikkusiskoaan hakemaan tullutta ystävää tervehtimään oman eskaripäivänsä päätteeksi. Eskarilaiset, kahdessa eri eskarissa. Saman ikäiset, vuosien päiväkotiystävät. 

Eskarilaisen, tuon pienen suuren, sydämessä läikähtää onnellisuus. ”Äiti, kato, kato, ne on kyllä ulkona. Mä näen ne jo!” Silmät loistavat. Ystävä, jota hän kaipaa usein ja toinen, jonka seurassa oli yhteisinä päiväkotivuosina hyvä olla. Kasvoille noussut hymy hiipuu kuitenkin päiväkodin tutulle portille kävellessä. 

Portti, josta hän on sadat kerrat juossut posket punottaen, jakaa hänen tutun maailmansa kahtia. 

Uuden ja vanhan. 

Vanhan päiväkodin pihalla askel on hitaampi. Leikkiteline kuuluu päiväkodissa yhä oleville, keinuihin jonottavat toiset lapset. Hiekkalaatikolla leikkii lapsi, jota hän ei tunnista. "Kukahan se lapsi on? Onkohan se kultahippu vai koralli?" 

Hän ei löydä paikkaansa. Ei osaa mennä leikkiin mukaan, vaikka ystävät kutsuvat. Katsoo kengänkärkiään mietteliäänä. 

”Onkohan niillä jotain uutta? Sellaista vaikka, mitä mä en oo nähnyt”, hän pohtii päiväkodin eteisessä leikkitiloihin kurkkiessa. Ei mene kuitenkaan edes pyynnöstä pidemmälle, vaikka kovasti haluaisi. Ja samalla ei halua. 

Raja. Näkymätön sellainen, mutta selkeä raja. 

Päiväkodin aikuiset kysyvät pihalla eskarikuulumisia, antavat lämpimän halauksen. Pian kuusivuotias käy selvää taistelua - haluaisi rutistaa ja olla ihan niin kuin ennen. Kömpiä syliin ja pyytää tekemään letin hiuksiin. Silti vähän jännittääkin. Tai aika paljon oikeastaan. Muutos. Hän pysyy epätavanomaisesti hieman varautuneena. 

Hän heiluttaa kavereilleen päiväkodin pihasta lähtiessään. Haluaisi juosta takaisin, kun omanikäinen poika - joka päivä toistuvasti - kutsuu häntä hyväntuulisesti nimeltä. Hän kääntyy, väläyttää leveän hymyn, mutta kävelee silti äidin ja pikkusiskonsa vierellä päiväkodin portille.  

Mun sydän menee ihan ryttyyn. ”Juokse nyt takaisin ja mee kysymään kuulumiset, me odotetaan”, toistan joka päivä. Ei hän mene, ei jotenkin osaa. 

Pikkusisko on päiväkotipäivän jälkeen intoa täynnä. Takapenkkiläinen kertoo metsäretkestä ja keinumisesta, taikahiekasta ja maalaamisesta, lepohetkestä satuineen. Tutuista hoitajista. Kaikesta siitä, mitä eskarilaisella oli aiemmin - vuosia. Pikkusisko kertoo siitä, että on leikkinyt päivän aikana myös isosiskon ystävän kanssa. 

Hiljaisuus. ”Mutta mullapa on myös ollut metsäretki ja me luetaan Kisu Pikkukuuta. Ja leikin sitä paitsi sen (kaveri) kanssa vauhtivoimistelussa”, katkaisee isosisko hiljaisuuden. Uudessakin eskarissa on hyvä olla, monien uusien kavereiden kanssa. Askel on päivän päätteeksi eskarilaista kotiin noudettaessa kevyt ja kuulumisia kerrottavana paljon. Hurjan paljon.

Mutta vanhassakin oli hyvä, oikein hyvä. Sen kuulee puheista ja näkee teoista.

”Ne oli maalanneet päiväkodin pihaan jonkun autoradan. Ja mä keinuin kyllä vähän aikaa (kaverin kanssa)”, hän kertoo kotona nukelleen. Nukelle, jonka nimesi aikanaan rakkaan päiväkotiaikuisensa mukaan.

Nyt jo sen vanhan päiväkodin. Pikkusiskon päiväkodin. 

 

Varhaiskasvatusta ja päiväkotipolkua olen pohtinut myös mm.

Naisille, jotka kasvatatte lastani 
Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa?
Mitä päiväkodin aikuisen tarvitsee osata? 
Yhteisen polun päässä, viimeisten päiväkotipäivien kynnyksellä 

 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka palasi alkuvuodesta vuosien perhe- ja opintovapailta asiantuntijatyöhönsä viestintäkentälle. Äiti ja vaimo, ystävä. Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

En uskaltanut luottaa, että olisin tässä enää.

Esikoiseni eskarin aloitusta seuraamassa. Kuopustani uudelle päiväkotivuodelle saattamassa. Tulevan syksyn suunnitelmia tekemässä.

Vakava sairastumiseni tarkalleen vuosi sitten on palannut näinä päivinä mieleen useasti. Vaikka elämä on kantanut vahvalla otteella eteenpäin, ei koettu koskaan unohdu.

 

Tiettyinä hetkinä huomaan yhä tarttuvani ajatukseen, että kaikki on saatava kokea ja tuntea nyt, kun on vielä aikaa.

Välillä illan kääntyessä yöhön mietin, ehdinkö rutistaa lapsia riittävästi ja muistinko kertoa, miten ainutlaatuisen tärkeitä he ovat. Osasinko arjen ruuhkavuosissa antaa puolisollen tuen, osoittaa välittäväni. Osoittaa ystäville, että heidän ajatuksensa, naurunsa ja yhteiset elämykset kantavat monen harmaankin päivän yli.

Vaikkei mikään viittaa koetun toistumiseen, on syvälle sydämeen syöpynyt tietoisuus siitä, ettei itsestäänselvyyksiä ole. Silloin kun arki on hulinaa, haluaisin pysäyttää kaiken. Vain siksi, että ehtisin tuntea vieläkin enemmän sen, mikä on tärkeintä.

 

En uskonut palaavani töihin pitkien perhe- ja opintovapaiden jälkeen. Siksi se, että saan istua omien tiimiläisteni kanssa työtehtäviini uppoutuen, merkitsee paljon. Yhtälailla osaan suhteuttaa ajan ja voimavarat, jonka voin työlle antaa. Vaikka käytännössä - ihmeen kaupalla - palauduin ennalleen, tiedän, ettei ylikuormittumiseen ole mahdollisuutta. Sen mukaan elän.

Elämäntapoihini kiinnitin huomiota menneenä vuonna liian vähän. Muutostarpeesta huolimatta. Mieli ei ilmeisesti pystynyt kaiken läpikäymiseen samaan aikaan, joten jalot lupaukset säännönmukaisesta unesta, ruokavaliosta ja liikkumisesta jäivät. Monesta muustakin.

Nyt on niiden toteuttamisen aika. Yökukkujana olen totutellut olemaan sängyssä reilusti ennen yhtätoista, etsin trikoitani syksyn jumpparyhmiin ja herkkujakin pyrin osaltani hallitsemaan. Ylipäätään etsimään sitä pysyvää tasapainoa ja hyvää oloa. Levollisuutta elämän ruuhkavuosissa.

 

Vuosi painajaisesta, vuosi kuolemanpelosta. Vuosi kaiken romahtamisesta ja hiljattaisesta kokoamisesta.

Vuosi ja vuodet tästä eteenpäin.
Vuosia hyvinvoinnille. Vuosia uudelle.

Ennen kaikkea - vuosia elämälle. Vieläkin osin haluten pysäyttää hetket, mutta nyt jo luottaen, että ehdin nähdä, elää ja olla läsnä. Rakastaa.


Pohdintojani aiheesta:
Painajaisen päätepysäkki - Elämä ei ole itsestäänselvyys
Jos aikaa olisi vain vähän. Tämä hetki on lahja.
Toistensa unelmia
Huolen häivähdyksiä lastenhuoneen hämärässä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu