Kirjoitukset avainsanalla leipominen

"Leipoa, tehdä isälle pullaa", vastaa kaksivuotias usein kysymykseen siitä, mitä hän haluaisi päivän aikana tehdä. Viime kuukausina hänen toiveensa leipomisesta on toteutunut harvemmin, mutta onnea ovat olleet ne satunnaisemmatkin kerrat.

 

Leipomiseen liittyy niin paljon muutakin kuin se, että saa maistaa tuoretta, vasta uunista otettua itse leipomaansa leivonnaista. Toki sekin on odotettua, mutta ainakin tytöt innostuvat koko leipomisprojektista. Siitä, että etsitään yhdessä yleiskone taikinakoukkuineen sekä desilitrat ja siivilät, mitataan huolella aineksia. Nuuhkutellaan maustepurkkeja ja maistellaan, miltä kaneli, kardemumma ja vaniljasokeri maistuvat. Rikotaan yhdessä kananmunia ja kerta toisensa jälkeen huomataan, että se homma kannattaisi vielä jättää äidille, ettei tarvitsisi aina kalastella niitä pieniä munankuoren palasia taikinasta. Opetellaan yleiskoneen käynnistämistä ja nopeuden säätämistä ja leivinnuolijalla taikinakulhon kaapimista. Sitä paitsi leipomisessa pääsee mielikuvitus valloilleen - ainakin meillä lapset tekevät mitä mielikuvituksellisempia pullia tai ripottelevat nonparelleilla sydämiä ja kukkia perinteisen mokkapiirakan päälle.

 

Leipomishetket tuovat poikkeuksetta hyvän mielen ja synnyttävät yhteenkuulumisen tunnetta. On mukavaa leipoa isälle, jättää keksipaketti töistä palaavan ystävän postilaatikkoon tai viedä tervehdys vaikkapa naapurin mummolle. Kutsua ystäväperhe tuoreiden sämpylöiden ääreen iltapalalle tai kuten eilen, esikoinen soitti fafalleen tarjoavansa tuoreita pullia.

 

Meillä leivotaankin tavallisesti paljon perinteisistä pullataikinoista ennakkoluulottomiin uusien reseptien kokeiluun. Leipomisen olen kokenut itselleni hyvänä tapana tyhjentää päätä ajatuksista ja toisaalta saan usein leipoessani monta uutta hyvää ideaa, kun ajatukset vaeltavat vapaasti. Lapset pitävät myös leipomisesta paljon, tosin pullataikinan tekeminen raaka-aineiden mittaamisesta ja alustamisesta siihen vaiheeseen, että tuoretta pullaa voi syödä kylmän maidon kanssa, kestää pitkään. Hyvin piiiiiitkään, jos lapsilta kysytään.

 

Esimerkillinen äiti tekee toki itse pullataikinat ja muutkin taikinat - hyvä, ettei valmista raaka-aineitakin itse viljaa myllyssä jauhaen, sen kauran toki ensin pellolla kasvatettuaan ;) Pullataikinan kohoamista malttamattomien lasten kanssa odottaessani jäin tosin pohtimaan, pitäisikös mun käydä kurkkimassa kauppojen pakastealtaat ja tuoda lasten kanssa leipomiseen mukaan osin raakapakasteita tms. jos sellaisia on ylipäätään saatavilla pulla- ja pikkuleipätaikinoissa samalla tavoin kuin piirakka- ja piparkakkutaikinoissa. Tiedättekö joitakin valmistaikinalevyjä, joita olisi kotona pakastimen lokerossa valmiina niihin hetkiin, joina lapsi illalla vain hetki ennen iltapuuhia pyytää leipomishetkeä ja itse tajuaa ajan riittämättömyyden. Silloin ei tarvitsisi vastata tyyliin tehdään-huomenna-sitten, vaan saisi heti elettyä sen tärkeimmän yhteishetken taikinan vaivaamisesta ja uunipellille nostamisesta tuoreiden leivonnaisten maisteluun. Pullat sun muut voisi tehdä alusta alkaen suunnitelmallisempina päivinä, kun on enemmän aikaa.

 

Yksi parhaista tuoksuista kotiovea avatessa on tuoreen leivonnaisen tai herkullisen vastavalmistetun ruuan tuoksu. Mun mummoni teki lapsuudenkotini vintissä usein rahkapiirakkaa tai hannatätejä, äitini koulusta kotiin tullessani sämpylöitä tai tiikerikakkua. Leipominen ja sen tuoma kodikkuus on asia, jonka toivoisin tyttöjenkin muistavan omasta lapsuudestaan.

Kommentit (1)

piia
Liittynyt27.4.2016

Olen itse innokas leipomaan mutta lapsen kanssa leipominen tahtoo jostain syystä venyttää pinnaa vähän liikaa. Ollaan pysytty yksinkertaisissa ohjeissa, parhaita ovat sellaiset joissa ei tarvita vatkainta. Parasta lapsen mielestä on, ainakin nykyään, sekoittaminen ja taikinakippojen nuoleminen :) Kardemummakakku on meidän yhteinen bravuurimme! 

Oma blogini: On elettävä huolella.

Voit seurata blogiani myös Bloglovin'issa , Facebookissa tai Instagramissa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Silloin kun minun äiti leipoi lapsuudessani, hän leipoi usein myös meidän naapurille. Se tuntui hyvältä. Nyt monen kymmenen vuoden jälkeen vuorostaan minulle leivotaan, teidän pienet lapset tuovat minulle leivonnaisia.” liikuttui naapurin mummo kyyneliin kotiovellaan, kun lähdimme hänen 90-vuotissyntymäpäiviltään.

 

Kuten kerroin aiemmin, me saatiin kutsu naapurin mummon ysikymppisille. Hänen, jonka puutarhasta olisi viime talvena voinut kerätä upeista vanhoista omenapuista täysperävaunullisen omppuja – useat kerrathan hän kävi pyytämässä meitä keräämään. Hänen, joka on toivonut tyttöjä leikkimään omalle pihalleen. Hänen, jolle me ollaan joitakin kertoja viety leivonnaisia samalla, kun ollaan leivottu herkkuja itsellekin.

 

Jo hänen kotioveaan avatessamme selvisi, että meitä oli odotettu. Paljon ja oikeastaan kai koko päivä. Hänellähän oli ollut kahvipannu kuumana puolelta päivin saakka ja vieraita näytti tasaisesti hänen luonaan käyvänkin. Me odotettiin miehen kotiutumista, että päästiin juhlimaan koko perheenä. Istuttiin muiden vieraiden joukossa jutellen ja kuultiin tarinoita naapurustosta ja meidän kodin historiaa. Saatiin kurkistuksia ihmisiin, jotka ovat kopistelleet tämän saman kodin lattioita ja eläneet arkeaan näiden seinien sisäpuolella.

 

Hän halusi erityisesti huomioida pienet vieraansa, meidän tytöt. Etsi kaappien kätköistä lelut, joilla hänen lapsensa ja lapsenlapsensa olivat leikkineet vuosikymmeniä sitten. Huolehti, että he saavat oman pihan omenoista valmistettua omenamehua ja muistavat varmasti hakea pöydästä tarjottavaa. Kotiin lähdön hetkellä hän ojensi tytöille muistamiset kauniisiin lahjakasseihin pakattuina. Olin vaikuttunut. Me oltiin vieraista kaikkien vieraimmat, ja silti sen hetken tietyssä määrin jalustalle nostettuna. Uusina naapureina. Tervetulleeksi toivotettuina. Se tuntui mukavalta. Naapuruudelta parhaimmillaan.

 

Se, että hänen äitinsä leipoi naapureilleen ja nyt hän saa lähes sadan vuoden kuluttua leivonnaisia naapureiltaan, sulki ympyrän. Se kertoo samalla mukavalla tavalla siitä, että naapuriapu kantaa ja ilahduttaa aikakaudesta riippumatta. Pula-aikana 1900-luvun alkupuolella ja vuonna 2017. Ehkä juuri naapuriavun vilpittömyyden ja odottamattomuuden takia nousee myös niin arvostetuksi.

 

Kun sinä leivot seuraavan kerran, olisiko lähelläsi joku, joka ilahtuisi pussillisesta tuoreita sämpylöitä tai rasiallisesta keksejä, palasesta kuivakakkua iltakahvin kanssa nautittavaksi? Kenen ovikelloa voisit soittaa tai oveen koputtaa?

- - -
Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hän levittää hartaasti jauhoja pöydälle, pienin sormin piirtää valkoiseen pintaan ympyrän ja sille silmät. Huomauttaa siskonsa pudottavan jauhoja lattialle, huomaamatta, että omat kädet ovat kyynärpäitä myöden valkoiset. Molemmat valitsevat piparkakkumuottien joukosta mieluisimmat ja odottavat malttamattomina taikinaa. Koristeluun hankittuja karkkeja voisi kuulemma jo maistaa, yhden, tai oikeastaan kaksi. Isällekin kuulemma jätetään yksi.

 

Tuoreiden leivonnaisten tuoksu tuo mieleeni vahvasti lapsuuden; äitini paistamat sämpylät, joilla herkuttelin koulupäivien jälkeen ja ison maalaistalomme yläkerrassa asuvan mummoni rahkapiirakan ja hannatädin kakut, jotka leivottiin punaisessa taikinakulhossa pirttikaluston penkillä istuen. Meillä kotona leivotaankin usein – tytöt mukana touhuten.

 

Sormella kuvien piirtäminen pöydälle levitettyihin jauhoihin ja taikinan maistelu palanen kerrallaan (äidin kielloista huolimatta ”yksi pieni pala vielä”) ovat varmaan ne kohokohdat. Yhdessä leipominen on hauskaa, kun pikkuapurit voivat osallistua monin tavoin. Herkullista lopputulosta malttaa odotella, kun voi tarkkaan seurata kaikkia vaiheita raaka-aineiden sekoittamisesta leivosten paistumiseen uunissa. Keskittyäkin jaksaa paremmin, kun yhdessä jutellaan, miksi mitäkin tehdään.

 

Tai ainakin useimmiten jaksaa keskittyä. Ja useimmiten on hauskaa. Eilen tulinen tahtojen taistelu alkoi siitä, kun pikkusisko ujutti vaivihkaa kätensä siskon leipomisreviirille ja nappasi suuhunsa palan isosiskon taikinasta. Voi herttileijaa, niin miniminipienen, ettei pienen sormen nappaamaa kuoppaa edes isossa taikinakasassa havainnut. Mutta isosiskohan näki, hän, joka muutoinkin oli aloittanut aamunsa väärällä jalalla. Ja vei palan kuitenkin, ettäs kehtasikin. Krokotiilinkyyneleitä ja oi, niin kovin pahoitettu mieli epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Siskostahan otetaan luonnollisesti esimerkkiä, joten nopeasti mielensäpahoittajia oli kaksi. Draamakuningatarten aamu.

 

 

Pitkään välejä selvitellyt äiti siivosi lopulta jauhoja ja taikinaa lattialta hiki otsalla ja vannoi puhisten mielessään, että yhtään pikkuleipää ei ainakaan tänään koristella. Hetkeä myöhemmin taukoamatta toistensa kimpussa olleet siskokset istuivat sopuisasti vieri vieressä uuninluukun edessä odottamassa pikkuleipien valmistumista. ”Äiti, kohta me laitetaan näihin niitä pyöleitä kalkkeja, joita ostettiin kaupasta. Enin laittaa punaisia ja mä laitan olansseja ja tulkooseja.” Sekin me tehtiin, tosi sopuisasti ja hyvällä mielellä. Jossakin vaiheessa äidinkin kuohuva mieli tasoittui.

 

Iltapäivän prinsessakaverisynttäreiden tuliaisiksi keksit eivät vielä valmistuneet, mutta tänään famon ja fafan kanssa matkailuautoreissuun lähdettäessä esikoinen pakkasi ylpeydellä mukaansa rasiallisen keksejä. ”Näissä on kyllä ihanan kauniit kolisteet. Jos fafa ei tykkää niistä, mä voin syödä senkin omat.” Sitä en epäile.

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram