Kirjoitukset avainsanalla sukupuoliroolit

"Me mennään naimisiin", hän julistaa kotimatkalla autossa. Heleällä lapsen äänellä, mutta hyvin vakuuttuneesti. Olen juuri hakenut hänet eskarin pihalta, jossa hän on leikkinyt posket hehkuen kavereidensa kanssa. Naimisiin menijöitä vaikuttaa olevan omanikäisissä useampi. Pareja on vaihdettu jo jokusen kerran ja osa on päätynyt toisiin ajatuksiin. Tykätäänkin välillä toisesta, joskus useammastakin. 

 

Eskaripuuhissa hän hakee kontaktia siihen hymyilevään poikaan, joka on kuulemma reilu ja mukava, joka pusuhipassa aina pussaa. Samainen poika tarttuu lastani käteen vielä, kun tulen pihalle. "Älä mee, yks leikki vielä", hän nauraa. Heidän tunteensa ovat mutkattomia ja välittömiä.

 

Alkuhämmennyksen jälkeen asiat suhteutuvat omassakin mielessä. Loppuelämän rakkaustarinaa tässä tuskin kuusivuotiaiden välillä rakennetaan, mutta tärkeitä ihmissuhdetaitoja kyllä. Sitä, että on jollekin tärkeä. Sitä, että joku on tärkeä. 

Näen sen mahdollisuutena rakentaa hyvää itsetuntoa ja onnellista elämää, joka kantaa pitkälle. Hän luottaa itseensä, ystäviinsä ja vilpittömään läheisyyteen. Hän halaa ja rutistaa, kertoo välittävänsä ja moiskauttaa suukon poskelle. Siinä samassa tytölle kuin pojallekin. 

Lapsi opettelee tunnetaitoja; sosiaalisten suhteiden solmimista, tunteiden käsittelyä ja niiden näyttämistä. Sitä, miten kerrotaan tykkäämisestä ja miten myös kunnioitetaan toisten rajoja. Sitä, jos joku ei haluakaan olla lähellä tai tuntee toisin. 

Omassa lapsuudessani viihdyin leikeissä saman kylän poikien kanssa; majan rakentamisesta purkkikseen ja valopiiloseen. Löysin kouluvuosina yhtäläisen sävelen niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa; pelaten, leikkien, koulutehtäviä tehden ja jutellen. 
Harvoin niihin sekoittui ihastusta, useimmiten yhdessä viihtymistä kaveruuden ehdoilla. Ajatus ei ole vuosien saatossa muuttunut aikuisiän ystävyyksien saati työelämän osalta. Sama pilke silmäkulmassa sukupuolten välisiä raja-aitoja vetämättä. Ihmisyytenä, kohtaamisena. 

 

Siksi olen iloinen, että eskarissakin lapsia rohkaistaan leikkimään keskenään sukupuolesta riippumatta, eikä vastakkaista sukupuolta olevien lasten yhteisleikkiä leimata palavaksi ihastukseksi tai kiusoitella lapsia tykkäämisistä. Kuunnellaan herkällä korvalla ja muistutaan, että ihmissuhteissa on aina kaksi mielipidettä, kaksi tunnetta. 

 

Hän menee naimisiin. Välillä vanhan päiväkotikaverin, välillä uuden eskarikaverin kanssa. Toisinaan ystäväperheen omanikäisen kanssa. Ennen kaikkea naimisiin mennään yhteisellä sopimuksella kuitenkin siksi, että "voitaisiin olla aina kavereita ja yhdessä. Sittenkin kun me ollaan aikuisia ja asutaan omassa kodissa toisten kavereiden kanssa." Hän ottaa ympäristöstä mallin, miten rakkautta ja tunteita osoitetaan – ja että naimisissa oleminen tarkoittaa yhteisen elämän jakamista. Sitä, että tykätään pitkänkin ajan päästä, koska yhdessä on nyt hyvä olla. Koska joku on tärkeä ja on itse jollekin tärkeä. 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Mä en leiki poikien kanssa”, hän painottaa topakasti, ”koska mä en tykkää yleensä pojista paitsi isästä.”

Isosisko on mielipiteissään ehdottomampi, pikkusisko on valmis taipumaan. ”Kyllä me joskus leikitään päiväkodissa, mutta ei kyllä yleensä.” 

Automatkalla veljekset pohtivat samaa. Että miksi pitää mennä vierailulle, kun onhan se aika kamalaa. No, koska tytöt. Ja vielä yökylään, mökkeilemään. 

Mökkipihassa tytöt odottavat malttamattomina. Kurkkivat tauotta tielle ja suunnittelevat touhuissaan, että aikovat leikkiä ainakin piilosta ja mennä merenrantaan katsomaan joutsenia. Tuntuvat jo unohtaneen, että tytöt eivät tykkää pojista. 

Pikkusisko tarttuu toisen kolmevuotiaan käteen, johdattaa tutustumaan hiekkalaatikon leluihin ja näyttää mökkiympäristöä. 

Esikoiset hakeutuvat toistensa seuraan, vaikka viettävät aikaa pikkusisarustenkin kanssa. Silti syödessä on tärkeää päästä istumaan vierekkäin. Saunan lauteilla he kömpivät kylki kyljessä ja pujahtavat sohvalle sopuisasti vierekkäin lastenohjelman pariin. 

 

Päiväkotikaverit, isot ja pienet, tytöt ja pojat, kaverit vauva-ja taaperovuosista saakka.

Illan tullen neiti pian eskarilainen pyörii sängyssään ja kuulostelee tarkkaavaisesti yläkerrasta alakertaan. ”Mä olisin halunnut nukkua niiden kanssa. Miks mä en ois saanut nukkua sen (kuusveen) vieressä?” 

Aamuaikaisella rävähtävät silmät auki: ”Ne on jo hereillä! Mä meen heti.” 

 

Kalakaverit tahtovat aamupalapöytään vierekkäin ja nököttävät meren äärellä samaan vapaan tarttuen ja kalansaaliista iloiten. 

 

Kotimatkalle valmistautuessaan ja turvaistuimeen hypätessään syksyllä koulutaipaleensa aloittava poika löytää auton sivutaskusta suksivoiteen. ”Tällä voi muuttaa tytöt pojiksi”, hän toteaa toiveikkaana. 

Hän saa eskarilaiselta halin ja suukon, nyrpistää kasvojaan vastentahtoisesti. Koska tytöt ja pojathan eivät tykkää toisistaan :)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ennen esikoisemme syntymää, oikeastaan koko vuoden 2012 raskausajan pienen ihmisen tuloon valmistautuessamme puhuimme siitä, että toivottaisiin lapsen kasvavan ilman selkeitä stereotypioita. Ilman suoranaista mallia siitä, miten tytön kuuluu toimia tai mitä pojalta odotetaan. Noin niin kuin normeina siitä, mitä odotetaan yhteiskunnan taholta ja yleisenä mielipiteenä. Tai ettei suoranaisesti ohjattaisi, että otahan barbie tai mikä-lie-mollamaija, että ne on tyttöjen juttuja tai jätettäisi hankkimatta autorataa tai tukkirekkaa vain siksi, että ne mielletään enemmän poikien leluiksi.

 

 

Ja no, värisävyt. Niistäkin toki puhuttiin. Ettei ainakaan tietoisesti vietäisi keskustelua siihen, että jotkut värit ovat tyttövärejä, toiset muka enemmän poikavärejä. Tasaisesti punaista ja sinistä, erityisesti meidän vanhempien lempiväriä valkoista. Ensimmäisinä raskauskuukausina hankittiin luonnollisesti paljon valkoista ja neutraaleja beigen sävyjä, mutta auta armias, kun kätilö totesi siellä jossakin 20 raskausviikon tienoilla olevassa ultrassa, että hei, tyttö täällä näyttäisi olevan. Salamannopeasti meille löysi tiensä vaaleanpunainen untuvatakki minikoossa (taidettiin käyttää sitä kerran, mutta olen yhä sitä mieltä, että tuhansista lastenvaatteistamme se on ollut yksi sykähdyttävimpiä) ja aika monta söpöä mekkoa rimpsuhelmoineen. Vaaleanpunaisia, hempeän vaaleanpunaisia. Kimalletta, tylliä, pitsiä, jokunen romanttinen kukkakuosikin.

 

 

Tänään pysähdyin katsomaan lastenhuoneita. Laatikollinen barbeja, iso rekillinen Baby Bornin nukenvaatteita. Rivissä nukenrattaita ja -vaunuja. Sängyssä Frozen-lakanat Frozenin Elsan ja Annan värittämine fleecehuopineen. Peilipöydällä sata rannekorua ja helminauhaa, kruunuja ja huulikiiltoja. Kyllä, muutama pikkuauto ja joululahjaksi saatu rekka. Ne näitä perinteisemmin poikaleluina nähtyjä, mutta selkeässä vähemmistössä. Valtavassa palapeli- ja kirjapinossakin vahva painotus prinsessoihin, ballerinoihin ja kaikenlaisiin suloisiin eläinhahmoihin ja vähemmän Spidermaneja, supermiehiä tai ritareja linnoineen.

 

 

Vaaleanpunaista, vaaleanpunaista ja no, lomassa valkoista ja harmaatakin.

 

 

Kasvatuksellisesti ollaan kuitenkin yhä vahvasti sillä tiellä, ettei määritellä tytön tai pojan pystyvän tai olevan pystymättä johonkin vain sukupuolensa takia. Tai käyttäytyvän tietyllä tavalla. Toisaalta - kirjoissa avautuu hyvinkin stereotyyppinen maailma; kiltit hoitajatytöt ja sirot ballerinat, rohkeat palomiespojat ja ahkerat autonkuljettajat. Luin myös vain ihan hetki sitten tutkimuksesta (jonka linkitän kun löydän), jossa todettiin lasta kohdeltavan eri tavalla sen mukaan, minkä värisiä vaatteita hän pitää yllään. Vaaleanpunaiset herättivät söpöstelyä ja tyttökieltä, siniset oletettua reippautta. Ohjaammeko siis huomaamattamme kuitenkin?

Hmm. Mitä ihmettä tälle värimaailmalle oikein tapahtui?

 

PS. Neiti neljäveen lempiväri on muuten turkoosi ja neiti kaksivee leikkii mieluiten autoilla ja parkkihalleilla niitä nähdessään. Onko kyse siitä, että se kiehtoo, mitä ei ole luontaisesti ympärillä niin paljon? Että ruoho on tässäkin tapauksessa vihreämpää aidan toisella puolella?

- -

Teehetkien koti ajankohtaisine päivityksineen löytyy myös Facebookista

Kommentit (2)

Susanna K.
Liittynyt17.7.2016
1/2 | 

Ihanan vaaleanpunaista tosiaan teillä! :) muistan olleeni innoissani, kun esikoinen oli tyttö, koska pääsisin ostamaan kaikkea pinkkiä. En kysynyt raskausaikana sukupuolta ja kaikki ostettiin hyvin neutraalina. Verhot oli keltaiset, lakanat vihreät. Vaatteetkin aluksi vain valkoisia. Ei Lissulla sitten lopulta tainnut koskaan olla kovin paljon pinkkiä. Ja poikatyttöhän siitä on kasvanut.
B:llä eli meidän keskimmäisellä on kaikkea pinkkiä ja Frozenia, mutta ihan tytön omasta tahdosta. Omaa silmää ehkä miellyttäisi enemmän toisenlainen värimaailma.
Kuopukselle on ostettu hyvin paljon vaaleita vaatteita, mutta myös sinistä, vihreää ja mustaa. Ja tyttöhän hänkin on. Violetti ja liila ovat meillä olleet nyt tytön synnyttyä hyvin vahvasti esillä myös vaatehankinnoissa. Pinkki tulee jo korvista ulos:D
Jokainen tytöistä saa leikkiä ihan juuri niillä leluilla, jotka kiinnostaa (tosin leluaseita en hyväksy) ja kasvaa juuri sellaiseksi yksilöksi kuin on kasvamassa. Ei siis meilläkään tuputeta tiettyjä leluja.

Muistathan seurata myös Facebookissa, Instagramissa sekä Blogit.fi-sivustolla.

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Lasten kasvaessa huomaa myös oman maun muuttumisen  - ja sen, miten lapset alkavat itse toivoa tiettyjä värisävyjä. Meillä ainakin neljävee tietää hyvin selkeästi jo sen, mitä hän toivoo ja mikä miellyttää hänen silmäänsä erityisesti pukeutumisessa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Takana neljä viikkoa koko perheen yhteistä lomailua – tai no, lomailua? Puolisoni pohti viimeisenä lomapäivänään keittiönpöytää pyyhkiessään loma-aikaisia vastuita kotitöiden osalta. Että olenko mä koko neljään viikkoon pessyt pyykkiä (en, en tainnut edes raottaa kodinhoitohuoneen ovea), imuroinut (yhden kerran muistin ja toisen hämärästi näin jälkeenpäin, sekin lasten glittereiden kaatuessa askarteluhuoneessa) tai olenko tyhjännyt astianpesukonetta (yritin vedota juhannukseen, jolloin meillä oli ystäväperhe syömässä). Hieman karrikoiden, mutta pitkälti näin.

 

Huokaillessani ystävälleni, että arki taitaa todellakin taas alkaa, hän kysyi varovaisesti, että onko meillä tosi paljon vaatteita vai onko joku kuitenkin pessyt sitä pyykkiä. On, se joku joo on. Pyykkikorit ovat tyhjiä, parketit puhtaita ja astianpesukonekin oli tänä aamuna tyhjä päivän tuleville tiskeille. Kuulemma se joku en ole minä.

 

Yritin saada tehokkaan vaimon sympatiapisteitä edes vähän ja kysyin, milloin meillä on viimeksi vaihdettu puhtaat lakanat. Että olisin edes siihen tarttunut näyttääkseni aikaansaavalta, siltä joka miehen ei-lomaillessa olen. ”Nukuit viime yön puhtaissa, etkö huomannut?” Äh, parempi jättää small talk tästä aiheesta. Huomasinhan mä raikkaat lakanat niistä iloiten, mutten hätäpäissäni muun osalta keksinyt kokeilla kepillä jäätä.

 

Sen verran täytyy omaksi puolustukseksi sanoa, että muistan aamuisin ajatelleeni, että vielä tänään haluaisin ottaa kotitöiden osalta vähän rennommin. Vielä tänään, kun puoliso juuri aloitti lomansa ja pystyy samassa määrin kotona ollessaan vastaamaan asioista. Jotenkin se ”vielä tänään” huomaamatta hujahti koko neljäksi viikoksi, kärjistäen. Ei sillä, puolisoni siivoaa vähintään yhtä huolellisesti ja vastuullisesti, joten kodin osalta kaikki kunnossa. Me saatamme perheessä vielä asiasta joskus keskustella ;)

 

Omat päiväni tässä kotiäiti/opiskeluarjessa täyttyvät pikkutyttöjen kanssa pitkälti ystävien tapaamisesta, retkistä ja puistoiluista, askartelusta ja yhteisistä leikeistä sekä pienemmän päiväuniaikana opiskelusta. Ihan parasta on saada kavereita kotiin ja koko porukka saman pöydän ääreen lounaalle tai päivälliselle. Sen lomassa kuitenkin tuntuu, että astianpesukone ja pyykkikone hurisevat ihan tauotta, imuri on yksi perheenjäsenistä ja ruokaakin laitetaan useasti päivässä. En kylläkään koe kotitöitä taakaksi satunnaisia harmistuspäiviä lukuun ottamatta, sillä nautin ruuanlaitosta ja leipomisesta sekä pidän siististä kodista. Kodilla on meidän perheessä iso merkitys, joten kotiin liittyvät työt sujuvat siksi aika mutkitta molemmilta. Meillä ei siis ole juuri koskaan keskustelua siitä, kuka tekee ja mitä tekee, vaan kotitöitä tekee se, joka kulloinkin ennättää tai haluaa. Puolison kesälomalla näemmä halusi joku muu kuin minä.

 

Silti on erikoista huomata, että toisen loman alkaessa sitä itse heittäytyy kotitöiden osalta vapaalle, rukkaset putoavat puolison tullessa töistä viimeisenä lomaa edeltävänä päivänä. Ei sillä, että se olisi millään tavoin oikeutettua, sillä töissä käyvä puolisokin takuuvarmasti ansaitsee kiireettömät päivät ja levolliset hetkensä. Samasta dilemmasta – liittyypä se lastenhoitoon tai kotitöihin – on keskusteltu monen monta kertaa samassa elämäntilanteessa olevien ystävien kanssa. Ilman rutiinittomia lomiakin siis. Miten tasapainoilla, kun esimerkiksi iltaisin omaa rauhallista hetkeä tarvitsisivat sekä kotona päivän lasten kanssa touhuillut että vaativan työpäivän tehnyt? Miten tasapainottaa ilta siten, että aikaa on sekä itselle että kaikkein rakkaimmalle, koko perheelle yhdessä?

 

Ensimmäisen loman jälkeisen päivän aloitimme pehmeällä laskulla arkeen – kivoilla leikkitreffeillä ystäväperheen luona, jossa heilläkin perheen isä oli juuri palannut loman jälkeen töihin. Samassa elämäntilanteessa olevien seura on vain niin parasta <3 Sitä paitsi kuten tänään juteltiin, toisen tekemä lounas maistuu aina taivaalliselta, riippumatta mitä tarjotaan.

 

Kotiin tullessa ja kuopuksen nukkuessa jalka alkoi omituisesti vipattaa kodinhoitohuoneen suuntaan. Hyvää mieltä puhkuen pesin ne viimeiset pyykit pyykkikorin pohjalta. Hetken jo toivoin, että niitä olisi ollut enemmän. Niin mukavaa oli viikata puhtaanpyykinpinoja ja lorotella huuhteluainetta lokeroonsa. Samassa energialatauksessa siivosin kaapit, tein ruokaa ja leivoin – ihan vain innostuksesta. Saatanpa ehdottaa kotona, että nämä lähes kuukauden tauot pyykkikoneen äärestä ovat jatkossakin välttämättömiä, jos pyykkien pesukoneeseen täyttäminen ja niiden kääriminen kuivausrumpulämpiminä ovat pyykkilevon jälkeen suorastaan nautinto tai jos tauon jälkeen leipoessa ei malttaisi keskittyä sillä hetkellä leivottavaan, vaan suunnittelee jo seuraavaakin leipomista ja tekee ruokalistaa koko viikolle. Ei siis enää ruokailuja ulkona tai nopeita ruokia, arki on palannut. Oikein hyvä niin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu