Kirjoitukset avainsanalla muistot

 Vanha kotimme oli kaunis ja kodikas, kaikin puolin.

Sen piha oli huoliteltu, jokaista valkoista tuoksuvaa pensasta, köynnöshortensiaa ja viimeisteltyä kukkapenkkiä myöten. Huoneet rakkaudella sisustettuja, tarkkaan harkittuja ja meidän polustamme monin tavoin kertovia. Täynnä muistoja. 

Muistan miettineeni pitkään, haluaisimmeko muuttaa ja miten tulisinkaan kaipaamaan sitä, mikä oli meidän parisuhteellemme kaiken kauniin synty. Paikka, jossa rakkautemme puhkesi kukkaan ja jossa meistä kahdesta tuli lasten myötä perhe.

Tiedättekö se vähän hölmökin ajatus, että miten voisinkaan ikinä jättää taakseni ne lattiat, joilla lapseni oppivat kävelemään ja huoneet, joissa he kasasivat palikoita ja kääntelivät ensimmäisiä pahvikantisia satukirjojaan. Sen pihan, jossa lapset vauvana nukkuivat lämpimästi vaunuihin peiteltyinä pitkiä päiväunia ja ottivat haparoivia askelia kotipihan kivikossa.

Koti, jollaiseksi se aikanaan suunniteltiin ja tarkoitettiin, oli jo kuitenkin yhdessä eteenpäin muuttaessamme kaikin tavoin erilaisessa merkityksessä.

Kävimme jokunen aika sitten esikoisen toiveesta kääntymässä vanhan kodin lähettyvillä. Hän oli muuton aikaan kolmevuotias ja palasi tuolloin kuukausien ajan muistoissaan vanhaan kotiin. Hän tuntui tallettaneen kaiken jonnekin hyvin syvälle sydämeensä, niin eläviä hänen muistikuvansa tuntuivat olevan.

 

Vanhan kotipihan tuntumassa hän ei enää muistanut mitään, ei yhtikäs mitään. Hän ei tunnistanut edes taloa saati tuttua kotitietä vehreän koivikon lomassa. Kotipihalla nököttävä hiekkalaatikko, jonka reunalla hän oli lapioineen ja sankoineen istunut kymmeniä tunteja, oli täysin vieras.

Hän olisi halunnut mennä pihaan, mutta vain nähdäkseen, millaiset ihmiset pomppivat takapihan trampoliinilla. "Äiti, sen mä kyllä muistan. Tuon trampoliinin, siinä me hypittiin (pikkusiskon kanssa) ja se oli mukavaa. Siitä, mä tykkäsin." Paitsi että se oli tutulla pihalla uutta, uuden perheen hankkima. Ja ei, pikkusiskosikin oli muuttaessamme vielä niin pieni, ettei hän olisi trampoliinilla muutoinkaan hyppinyt. Kahdessa vuodessa hän oli ehtinyt unohtaa kaiken.

Pihaa reunustavat puut olivat kasvaneet, mutta moni asia tuntui nopealla vilkaisulla olevan ennallaan. Niin tuttua - ja samalla niin vierasta. Se, minkä taakse jättäminen tuntui aikanaan valtavan haikealta, ei herättänyt enää mitään tunnetta. Nykyiset omistajat olivat pitäneet kodista hyvää huolta. Siitä oli tullut heille tärkeä paikka, heidän kotinsa. Tunneside oli katkennut.

 

Takapenkkiläisillä oli jo kiire kotiin. Omaan kotiin. Omalle trampalle ja omalle takapihan hiekkalaatikolle. Omaan leikkimökkiin, jota ei vanhaan kotiin ehditty rakentaa.

Siitä, kun muutin lapsuudenkodistani opintojen pariin ja elämää omilla siivillä elämään, on kulunut tänä kesänä 20 vuotta. Näinä vuosina ja vuosikymmeninä olen asunut eri elämäntilanteissa monessa kodissa; jakanut opiskelija-asunnon, haaveillut ensimmäisestä yhteisestä kodista parisuhde-elämään totutellen, luonut omasta yhteistä ja sisustanut kahden aikuisen kotia perheen kasvaessa lapsia ajatellen.

Olen muuttanut vieraalle paikkakunnalle ja toiseen maahan opiskelujen ja töiden perässä, muuttanut aikansa eläneeseen ja remppaa vaativaan sekä nuuhkutellut ihkauuden asunnon tuntua. Olen kiivennyt kerrostalon portaita ylimpään kerrokseen, rakentanut rivitalon aitaa ja nauttinut omakotitalon rauhallisuudesta. Asunut pienessä yksiössä ja sadoissa neliöissä, maalla ja kaupungissa. Muuttanut osoitetietoja useammin kuin kahden, tai edes kolmen käden sormet riittävät laskemaan. 

Haluan uskoa, että tänä päivänä asutaan loppuelämämme kodissa. Täältä meidät toivottavasti aikanaan kärrätään vasta vanhainkotiin, jos sinnekään. Silti näiden muuttojen jälkeen tiedän, että koti voi olla muuallakin. Oikeastaan missä tahansa. Kunhan siellä ovat itselle rakkaimmat ihmiset.

 

Koti syntyy tarinoista, eletystä elämästä. Siitä, että elämä jaetaan. Yhdessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mun mummoni, kotoisasti muori, piti paljon sinivuokoista. Niitä - tuolloin vielä rauhoitettuja - kasvoi myös hänen vaalimansa kukkapenkin reunassa mun lapsuudenkodissani Etelä-Pohjanmaalla. 

Hän puhui ylpeydellä pioneista, puutarhan vaaleanpunaisista katseenvangitsijoista. Joka kesä ne tarvitsivat tukea, sillä niiden varret notkuivat kukkaloiston alla. Kesä toisensa jälkeen harmiteltiin sitä, miten ne pudottivat kauniit terälehtensä vain hetken kukoistettuaan. 

 

Oma äitini on vaalinut noita kukkapenkkejä jo vuosikymmenet. Hän on suunnitellut ja istuttanut, kiskonut rikkaruohoja ja kastellut. Ideoinut ja toteuttanut, kuljettanut kukkia kottikärryillä kukkapenkistä toiseen ja innostunut multaisin puutarhahansikkain yhä uudelleen. 

Lapsuudenkotini kukkapenkit näyttävät tänään toisenlaisilta, kertovat omaa tarinaansa vanhempieni tavalla. 

 

Samojen kukkapenkkien väriloistoa tulevat ihailemaan mun lapseni, oman mummonsa vierellä kulkien. ”Kuunlilja, tuo kukka mummon kukkapenkissä on kuunlilja”, voin melkein kuulla äitini kertovan lapsenlapsilleen. 

Ihan kuten itse yli kolme vuosikymmentä sitten. 

 

Tänä keväänä ja kesänä meillä on vihdoin ollut aikaa puutarhaunelmille. Omaan kukkapenkkiimme halusin joukon sinivuokkoja. Niiden kuunliljojen vierelle.

 

Muistot elävät. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Irma, Birgit ja Tauno ovat lähimmät naapurimme. Vaikka vanhat nimet tulevat muotiin, he ovat juuri sitä miltä kuulostavatkin. Hyvin iäkkäitä. Vastapäinen talokin on seisonut tyhjillään jo pitkään, sillä sen omistaja, 96v elelee nykyisin palvelutalossa.

Olemme asuinalueen harvoja pikkulapsiperheitä, vaikka asummekin ihan keskustan tuntumassa. Kun aluetta on rakennettu, täällä on haluttu pysyä vuosikymmenet. Tietynlaisessa idyllissä.

Juuri siksi alue on niin valloittava. Ihmisillä ympärillämme ei ole kiire mihinkään. Täällä huokuu rauhallisuus.

”Keväässä on parasta mustarastaan laulu. Sitä minä päivisin kuuntelen”, totesi naapuri ja jatkoi ”ja katson aurinkoa teidän talon yllä.” Hän, kasikymppinen eläkeläinen tiivisti jotenkin kaiken. Kesäaamut. Sen, että välillä on pysähdyttävä ilman kiirettä. Kuunneltava mustarastaita.

 


Yksi parhaista tässä naapurustossa on kuitenkin naapurin mummo. Reilu ysikymppinen leveähymyinen harmaahapsi. Hän, joka on naapuruston ikäkavereiden mielestä se, jonka luona tapahtuu koko ajan. ”Siinä kulmalla käy koko ajan vieraita.” 

Tänne muuttaessamme hän kutsui tytöt maistelemaan valtavan omenapuutarhansa omppuja ja kipaisi kutsuttuna luoksemme vain hetki sen jälkeen. Vierailut ovat vastavuoroisia - itsenäisyyspäivä, joulu, syntymäpäivät. Toivottavasti tulevana keväänä ja kesänä vieläkin spontaanimpia, arkisia.

Lapset muistavat hänet usein leivottaessa: ”Viedäänkö naapurin mummollekin?” ja pinkaisevat matkaan mokkapiirakan, kuivakakun tai pikkuleipien kera. Eivät viivy ovella pitkään, mutta haluavat käydä. Kuten eilen.

He juttelevat naapurin mummosta muutenkin hyvin luontevasti. Että mitähän mummo tekee ja näkeeköhän meidän lähtevän nyt kotoa.

Joku aika sitten etenkin esikoinen hullaantui vierailun yhteydessä naapurin mummon lapsenlapsesta. Kolmeakymmentä lähestyvästä miehestä, jolla on mieletön taito ottaa lapset huomioon ja olla läsnä. Hänestä juteltiin ekat päivät useasti, mutta ajan myötäkin säännöllisesti supatellen. Pikkutyttömäisen onnellisesti ja ihastuenkin. Sillä tavalla omana aikuisena.

Hän asuu toisella puolella maata, joten käy täällä harvakseltaan. Sen verran kuitenkin, että on jättänyt lähtemättömän muistijäljen viisivuotiaamme sydämeen.

Kun lapset valmistelivat mokkapalatervehdyksiä naapureille, käytiin lapsenlapsesta jälleen keskustelua, josta seurasi hämmentynyt ihmetys:Miten sillä voi olla sama mummo kuin meillä? Että miten meidän naapurin mummo voi olla niiden oma, kun se on meidän oma?”

Irma, Birgit ja Tauno. Melkein kuin oma mummola, oman kotitien varrella. 

 - - -

Naapurin mummo on ollut mielessämme aiemminkin: 

Naapuriavussa sadan vuoden ympyrä sulkeutuu 
Naapurin harmaahapsinen mummo 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sama toteamus ”kerro mulle siitä, kun mä olin vauva” on toistunut meillä viime aikoina useasti. Esikoinen, neljävee, toivoo, että hänelle kerrotaan, miten häntä pidettiin sylissä ja pestiin suihkussa, miten hänelle puettiin body pään yli ja miten laitettiin nukkumaan häkkisänkyyn tai ulos vaunuihin. Että oliko siellä ulkona kylmä ja millainen se lämpöpussi oli. Ja äiti, jos mulla ei ollut jalassa kenkiä, kun mä olin pieni, niin mitä mulla sitten oli. Hän kysyy, kuka häntä piti vauvana sylissä ja neuvolan ohi ajettaessa hän pohtii, itkikö hän rokotuksia saadessaan.

No joo, itkit sä vähän ”ai loppuiko se kuitenkin aika pian?” Loppui, loppui.

 

 

Istahdimme tyttöjen kanssa heidän vauva-ajastaan alkaen täydennettävien aarrelaatikoiden pariin pitkäksi toviksi. Katsoimme läpi vaate kerrallaan jokaisen mekon, bodyn ja lelun, joka on talletettu heidän aikuisuuttaan varten. Kerroin niistä tarinat, joita osasin ja muistin. Katsottiin yhdessä valokuviakin. Laitettiin rinnakkain vauva-ajan mekot, mekot muutaman vuoden ikäisenä ja mekot nyt, ihmeteltiin kasvua. Etsittiin kaikkien kolmen lapsuusajan mekot vierekkäin - äidin ruskea samettimekko, valkopohjainen kesämekko sinisin palloin ja kirkkaanpunainen froteemekko, tyttöjen neulemekot ja kesämekot. Lapset nauroivat pikkutyttömäistä nauruaan – ”äiti, mahtuiko tää mekko oikeasti mulle?”

 

 

Haikeaa onnellisuutta. Sydän täynnä lämpöä ja rakkautta. Helpottuneisuutta siitä, että se ainutlaatuinen, mutta monilta osin raskaskin vauva-aika on takana molempien lasten osalta. Oma mieli vaatteita pitkän ajan jälkeen katsellessa oli jotenkin jännän nostalginen. Vaikka meidän kuopus on vasta 2,5vee, olin jo unohtanut kokonaan bodyt neppareineen, rapisevat katselukirjat, tutit ja purulelut sekä minikokoiset vaipat – tai vaipat oikeastaan ylipäätään, sillä nuorempikin tyttömme oppi vaipattomaan arkeen heti kaksi vuotta täytettyään. Oli ihanaa nostaa laatikon kätköistä 56cm mekot ja kämmenelle mahtuvat valkoiset tossut, sovittaa niitä lasten nukeille ja verrata nykyisiin vaatekokoihin. Toki tämä oli taas hyvä muistutus myös siitä, miten nopeasti lasten lapsuus kiitää ohitse. Nepparibody vaihtuu kimallepaitaan, vauvatöppöset Goretexeihin, vaunut Stigan rattikelkkaan – ja ei, älkää sanoko, että mopoautoon tai autoonkin kohta. Niin pitkälle en halua vielä elää edes ajatuksissani. Jokainen vanhempi tietää, että välillä päivät ovat toooooooodella pitkiä ja aika suorastaan matelee, mutta ainakin itse huomaan, että kokonaisuutta katsoessa tuntuu, että viikot ja kuukaudet melkein karkaavat käsistä.

 

 

Ihan parasta tyttöjen mielestä oli silti avata äidin ja isän lapsuuden muistot kätkevä laatikko. Se, jonne on kätketty mun keltaiset Tutan froteepotkuhousut ja saman sarjan kietaisupaita, joilla kotiuduin 70-luvun lopussa synnäriltä äitini sylissä. Tai josta löytyvät lempparileluni Posteljooni ja Kuperkeikka ja miehen Karvinen. Ruskea samettimekko ja sinisävyinen tirolaispukuni, jotka ovat juuri nyt sopivia esikoiselle. Niihin vaatteisiin puettuna mäkin olen joskus ollut, samalla tavalla elämäni alussa kuin omat lapseni nyt. Muistot ja vuosikymmenten taakse ulottuva muisti ovat siitä kiehtovia, että samettimekon nähdessäni iski vahva flashback – tiedän siihen mekkoon kuuluneen aikoinaan, silloin 35 vuotta sitten, kissarintaneulan. Sen koommin sitä en varmasti ole nähnyt, mutta edelleen oma käsi hakeutui mekon rinnukselle ”tuossa se silloin oli.”

 

 

No, seitkytluvun lopun lapsi, se mä ainakin vahvasti olen. Siitä kertoo jo tää vaatekielikin. Aikakaudelleen tyypillistä.

 

Mitä vaatteita sinä olet säilyttänyt lapsesi lapsuudesta? Oletko kerännyt muistoksi jotakin muuta tavaraa?

- - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista (klikkaa mukaan seuraamaan) sekä aktiivisesti päivittyen Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu