Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

Kukaan meistä ei haluaisi jäädä yksin. Et sinä, en minä.

 

Kaikkein riipaisevimmalta tuntuisi ajatella yksinäisyyttä oman lapsen kohdalle. Sitä, ettei hänellä olisi ketään. Että hän ei pääsisi mukaan päiväkotileikkeihin eikä hänen puuttumistaan päiväkotiryhmästä edes huomattaisi, jokaisella kun olisi se oma kaverinsa.

 

Tai ettei hän koulumaailmassakaan löytäisi omaa paikkaansa ja viettäisi välitunnit piinaavan yksin. Jäisi ilman syntymäpäiväkutsua tai omiin juhliin ei tulisi ketään (kts. apuun Hätävaravieraat-ryhmä). Tai ystävyys niin erottamattomaan naapurin lapseen muuttaisikin koulun alkaessa muotoaan, saisi säröjä, kuten Sattumia ja Suklaarakeita-blogissa koskettavasti kuvataan. Harrastuksissa tulisi valituksi joukkuepeleihin aina viimeisenä ja jäisi pukukopeissa seuraamaan muiden iloista juttelua syrjemmältä. Kukaan ei kysyisi juuri häneltä, miten hänen päivänsä on sujunut.  

 

Sydämen särkevää olisi huomata, ettei oma lapsi löytäisi paikkaansa - juuri sitä, jossa hänen olisi hyvä ja turvallinen olla, jossa hän on hyväksytty omana itsenään. 

 

Yksinäisyys vaivaa suomalaisia. Jopa joka viidennen sanotaan kokevan yksinäisyyttä, eikä yksinäisyys katso ikää. Kukaan ei halua myöntää olevansa yksinäinen, eikä jäävänsä yksin. Silti joka neljäs yksinäisyyttä kokeva aikuinen olisi valmis jopa alentamaan elintasoaan, jos saisi edes yhden ystävän. 

 

Jos yksinäisyys on alkanut lapsuudessa, se jatkuu useimmiten nuoruudessa aina aikuisuuteen asti, osoittavat tutkimukset. Ajatus pienestä eskarilaisesta etsimässä omaa ystäväänsä vielä lukiovuosienkin alkaessa tuntuu lohduttomalta. 

 

Mitä yksinäisyydelle voisi tehdä? Onko se vain yksilöstä kiinni vai voisiko kuka tahansa vaikuttaa? Tai miten siihen ylipäätään vaikutetaan? 

 

Miten vanhempi voi tukea lasten ystävyyssuhteita? 

Pienten tyttöjen äitinä pysähdyn aika ajoin miettimään, miten voisimme vanhempina tukea lasten ystävyyssuhteiden syntymistä ja vahvistaa niitä lasten omin keinoin, mutta meidän vanhempien myötävaikuttamana. Lapset oppivat sosiaalisia taitoja ja suhteita olemalla toisten lasten kanssa. Lapset voivat löytää ystäviä vain silloin, kun heillä on ylipäätään mahdollisuus tavata samanikäisiä ja etsiä sitä, jonka kanssa leikit ja yhteiset tekemiset voisivat sujua. 

 

Vaikka joillekin lapsille on luontevaa mennä mukaan uusiinkin leikkeihin hyvin mutkattomasti, on vanhemman silti tuettava peruskäytöstapojen omaksumista; sitä miten kiitetään, jutellaan ja ylipäätään tervehditään uutta kaveria tai sitä, miten toimitaan mahdollisissa ristiriitatilanteissa.

 

Meistä jokainen muistanee omasta lapsuudestaan sen harmittavan hetken, jossa omat leikit keskeytettiin ilman tilannetajua. Mukaan rynnäten, leikin kulkua seuraamatta tai leikkijöitä kunnioittamatta. Niihin vuosikymmenten takaisiin muistoihini palaan itse hetkinä, joina käyn lasten kanssa keskustelua siitä, miten leikeissä tulee antaa tilaa kaikkien ideoille ja pyrkiä muistamaan leikkikavereiden erilaisuus. Kavereiden kanssa toimiminen ei siis niinkään ole sisäsyntyinen ominaisuus, joka toisilla on ja toisilla ei, vaan taito, jota voi harjoitella, muistuttaa oivasti kaveritaidoista kirjoittanut Älyllistä äitiyttä-bloggaaja. 

 

Näen, että meidän vanhempien rooli on erityisen suuri siinä, miten lasten kaverisuhteita ylläpidetään. Näin etenkin silloin, kun lapset ovat päiväkoti-ikäisiä tai asuvat pidemmän matkan päässä toisistaan. Uskon, että yksi parhaista tavoista vahvistaa ja ylläpitää pysyviä kaverisuhteita lasten välillä, on järjestää heille mahdollisuuksia kahdenkeskisiin leikkihetkiin omassa kodissa.

 

Vanhemmilta se vaatii väistämättä aikaa ja omasta ajasta tinkimistä, aikataulujen sumplimista ja toisinaan myös sitä, että löydettävä muutama ystävällinen sananen senkin lapsen vanhemman kanssa, jonka kanssa ei tunnu olevan mitään juteltavaa. Hyvistä vinkeistä esimerkiksi puistokaverin leikkitreffeille kutsumiseen vinkkaa myös bloggaajakollegani Älyllistä äitiyttä.

 

Koti on paikoista se rakkain, se jonne tahtoisi kutsua vain ihan lähimmät. Turvasatama, jossa haluaisi olla päivän vastuiden jälkeen vailla velvollisuuksia. Päiväkoti-ikäisten kavereiden kutsuminen kotiin tarkoittaa väistämättä sitä, että leikkihetken ajan olet omien lastesi lisäksi vastuussa lisälapsesta - leikkien sujumisen seuraamisesta ja ristiriitatilanteiden ratkaisemisesta, toisten kurahousujen pukemisesta yksien sijaan. Siitä, että katat välipalan toisellekin ja varaudut vastaamaan ylimääräiseen vessasta kaikuvaan "valmis"-huutoon. 

 

Ovien avaaminen lasten ystäville mahdollistaa kuitenkin sen, että lapsi voi tutustua mieluisaan kaveriin rauhassa ilman hälyä. Tai kutsua kotiin vieraamman lapsen, joka vaikuttaisi lapsen mielestä tutustumisen arvoiselta, omanlaiselta.

 

Ystävyyssuhteita solmivat toki lapset keskenään ja näen, että jo heidän ikäisillään kaverisuhteiden tulee tuntua omilta, ei aikuisten toimesta väkisin ohjatuilta. Sen, että vanhemmat ovat hyviä ystäviä keskenään tai naapurissa asuu juuri samanikäinen lapsi, ei voi olettaa johtavan lasten ystävyyteen. Silti koen, että meillä vanhemmillakin on mahdollisuus monin tavoin pyrkiä tukemaan kaverisuhteiden syntyä ja vahvistumista - omien lastemme parhaaksi.  

 

PS. Meillä on viime viikot käyty paljon (kai ikuista) keskustelua lasten syntymäpäiväjuhlista ja siitä, keitä kutsutaan mukaan päiväkotiryhmästä. Palaan näihin ajatuksiin lähipäivinä. 

 

- - - -

Lapsiperhearkeamme voit seurata myös Facebookissa sekä päivittäin uusin kuvatarinoin Instagramissa. Lapsiperhe-elämän syvällisempien pohdintojen ohella syysseikkailuja, synttärijuhlia, askarteluvinkkejä, päiväkotiajatuksia, alkavaa joulun odotusta ja kurkistuksia tyttöjen huoneisiin lasten toivoessa omia sisustusideoitaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vieläkö muistat ajan ennen lapsia?

Sen, kun käperryit puolisosi kanssa lämpimän huovan alle sohvannurkkaan sylikkäin I will always love youn soidessa taustalla ja juttelitte tunteja elämästä. Parisuhteista, arvoista, onnellisuudesta, ihmisten tärkeydestä toinen toisilleen. Rutistitte sydän rakkautta tulvillaan, silititte poskea, sipaisitte hellästi otsalle putoavaa hiussuortuvaa. Kuljitte ruokakaupassakin käsi kädessä malttamatta irrottaa otetta ja olisitte halunneet päästä vieläkin lähemmäs, syliin. Suljitte illan tullen toisenne syleilyyn, toivotitte yöt hellin iltapusuin. Rakastitte.

Rakastatte.

Nyt sohvannurkkaan tosin kiipeää kanssanne pieni ihminen, ehkä toinenkin. Hän etsii sen lämpimimmän paikan keskeltänne vetäen tiukasti peittoa ympärilleen paljastaen omat varpaasi. Hän hivuttautuu lähelle silittäen poskeasi tahmaisella kädellään ja yhtä arkiromanttiseen tapaan taustalla soi reipas Ryhmä Haun tunnusmusiikki. Sen lomassa keskustelua käydään paitsi majanrakentamisesta pöydän alle myös siitä, miten hurjia temppuja voi tehdä voimistelurenkailla. Kaupassa kulkiessasi välissänne kieppuu leikki-ikäinen, jonka mielestä on mitä mahtavinta hypähdellä laatalta toiselle siksakkuviota. Puolisosi katse kertoo silti tärkeimmän - onni on tässäkin hetkessä. Moninkertaisena. Toisenlaisena.

Aikuisviikonloppu ystäväpariskunnan kanssa.

Pitkiä keskusteluja teekupin ja leivonnaisen ääressä. Uppoutumista ihmissuhteisiin, pohdintoja arvoista, vastuista ja mahdollisuuksista. Luottamusta, rehellisyyttä, aitoutta. Ystävyyttä. Sitä, joka kantaa arjessa.

Kävelyä suunnittelemattomasti kaupunkiin tutustuen. Ei kiirettä mihinkään ja samalla mahdollisuus poiketa mihin tahansa.

Illallisia hyvästä ruuasta nauttien, kuohuviinilasillisella kilistäen. Edelleen paljon, hurjan paljon keskustelua, kenenkään keskeyttämättä. Ehkä välillä tosin toinen toistemme päälle puhuen posket innostusta hehkuen.

Hotellihuone kahdestaan. Peitto itsellä, tai yhtä paljon puolisollakin, mutta sopuisasti jakaen ja syliin käpertyen.

Ei kenenkään varpaita suussa, eikä poikittain nukkumista sängyllä. Yöllisistä vessakäynneistäkin tuli huolehdittua vain omalta osin. Pitkä uni jäi vielä haaveeksi, kun maailmanparannuspohdinnat pitivät hereillä aamuyön tunneille.

Voimauttava viikonloppu. Ei pienten lasten vanhempina, ei äitinä tai isänä, vaan puolisoina. Miehenä ja vaimona, avioparina, pariskuntana. Melkein kuin vastarakastuneina. Ystävinä. Miten valtavan tarpeellista välillä kaiken touhotuksen ja arkiruljanssin keskellä.

Kotiin palatessa mieli oli levollinen. Oli ihana palata pienten ihmisten luokse, rutistaa lujasti syliin ja jutella siitä, mitä he olivat viikonlopun aikana tätinsä hoivissa tehneet majanrakennuksesta niihin hurjiin voimistelurengastemppuihin. Tahmaisen käden silitys poskella Ryhmä Haun soidessa taustalla on oikeastaan maailman parasta. Rakkainta.

- - - -

Lapsiperhearkeamme voit seurata myös Facebookissa sekä päivittäin uusin kuvatarinoin Instagramissa. Luvassa syysseikkailujen ohella askarteluvinkkejä, päiväkotiajatuksia, alkavaa joulun odotusta ja kurkistuksia tyttöjen huoneisiin lasten toivoessa omia sisustusideoitaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Esikoisen ystävän äidiltä tullut viesti lasten leikkihetken jälkeen pysäytti: ”Kiitos että A sai tulla meille, oli tosi hauskaa.”

 

Kotiin oli juuri palannut tyttö, jolla oli niin hurjan paljon kerrottavaa leikkihetkestä ystävänsä luona, ettei hän malttanut pysyä paikoillaan. Hän pomppi ja touhusi innoissaan kertoen samalla lähes hengästyneenä siitä, miten he olivat juosseet kilpaa ulkona, piirtäneet vierekkäin ja jutelleet. Miten ystävän kertoma asia oli naurattanut ja kuinka monta kertaa oli halannut. ”Äiti, tosi monesti halattiin ja mä nostin ilmaankin.”

 

Ilo loisti lapsen silmistä kauas. Hänen olemuksensa huokui hyvää mieltä ja onnellisuutta. Sitä, että hän oli pidetty ja hyväksytty juuri itsenään. Miten valtavan tärkeää se kokemus on jo pienelle ihmiselle – tai erityisesti oikeastaan hänelle, kun taitoa suodattaa tunnetiloja ei ole vielä samassa määrin kuin meillä aikuisilla.

 

Vanhempana koen lasten keskinäisistä leikkihetkistä kiitollisuutta. Minun tyttöni solmii omia, itselleen tärkeitä ihmissuhteita. Niitä omannäköisiään sellaisten lasten kanssa, joiden seurassa hän viihtyy. Hän saa ystäviä ja oppii vuorovaikutustaitoja, etsii ja löytää paikkaansa tässä maailmassa kokeillen omia siipiään.

 

”Kiitos, että sai tulla meille” oli silti viesti, joka havahdutti. Se kertoi, että ystävä oli odottanut ystäväänsä. Sanaan ”sai” sisältyi myös luottamus siitä, että vanhempi luottaa oman lapsensa toisen aikuisen huomaan. Päiväkotipolkujen erottua pienten ystävyys voi yhä jatkua ja kasvaa päiväkodin ulkopuolella.

 

Pieniä, mutta merkityksellisiä sanavalintoja. Pitkälle kantavia tekoja.

 

Miten sinä huomioit sitä, että lapsellasi on mahdollisuus leikkitapaamisiin omien ystäviensä kanssa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pikkusisko ojentaa ruusun kahvilasta lähtevälle. Katsoo silmiin lapsen rehellisellä katseellaan ja kipittää pois. On rohkaistunut nähtyään isosiskonsa tekevän samoin muutamien tuntien aikana useat kerrat. Pian seuraava kahvilassa hetken viivähtänyt jättää taas kahvikuppinsa, pieni kipittää ruusumaljakolle.

Yhteisvastuu. Ajassa, jossa niin monilla meistä on jatkuva kiire, onnistumiset määritellään suorituksina ja mitattavuuksina ja ihmiset ennättävät hädin tuskin pysähtyä - onko meillä aikaa välittää? Osaammeko edes ylipäätään enää välittää muista, vieraammista? Ehdimmekö ojentaa auttavan käden silmiin katsoen, vai ojennammeko sen hätäpäissämme vauhdissa toinen jalka jo toiseen suuntaan kiirehtien?

 

Me olemme olleet tänä keväänä tyttöjen kanssa paikallisen seurakunnan yhteisvastuukeräyskahvilan vapaaehtoisina. Se on saanut ajattelemaan. Yhteisvastuun lähtökohta - se, että 60 vuotta sitten haluttiin etsiä apua hädässä oleville lapsiperheille, puhututtaa yhä. Ylipäätään se, että autetaan toista ja ojennetaan käsi. Ollaan lähellä tarvittaessa.

 

Silloin, kun elämä ja arki kiristyy, meillä on tapana usein kääntyä sisäänpäin. Keskittää kaikki oma energia siihen, että selvitään juuri siitä hetkestä eteenpäin. Tästä päivästä huomiseen. Ehkä huomisestakin sitä seuraavaan päivään, kunnes taas jonakin päivänä se aurinko alkaa paistaa kirkkaammin. Kuka muistaa noina hetkinä kiinnittää huomiota siihen, että oman elämän ulkopuolelle, sinne käpertyneisyyden ulkokehälle, jää aina joku, joka myös tarvitsisi apua ja kaipaisi ojennettua kättä?

 

Näinä aikoina ei voi välttyä kuulemasta ja näkemästä keskusteluja siitä, miten ihmisten arki rutistaa välillä otteessaan. Onneksi on Yhteisvastuu ja seurakunta, onneksi on lapsiperheitä tukeva Hope, onneksi on moni muu taho. Sen lisäksi uskon, että meistä jokaista tarvitaan.

 

Tee pieniä asioita suurella rakkaudella. Sanoma eräässä ruusussa, joita tytöt jakoivat kahvilasta lähteville.

 

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram