Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

Ystävyys. Tärkeää meistä jokaiselle. 

Päädyin ystävyyttä ja ajankäsitettä sivuavaan keskusteluun esikoiseni kanssa ollessamme useamman päivän matkalla ystäväperheen kanssa. Matkaseuranamme oli perhe, jossa lapset ovat hyvin samanikäisiä omiemme kanssa. Tyttöjen ystäviä vauvavuosilta saakka.

 

Meillä, äideillä, elämäntilanne oli pitkään sama. Olimme vuosien ajan kotona lasten kanssa ja tapaamismahdollisuuksia oli paljon. Viikoittain, useamminkin.

Töihin palattuamme aika oli ja on rajallisempaa. Päivät täyttyivät vastuusta työlle ja iltoihin tuli mahduttaa ystävien rinnalla harrastukset, kotityöt ja kotiarki. Lapset löysivät arjen rutiinit hoitopaikoissaan.

 

Onhan meillä ollut aikaa toisillemme, mutta paljon rajallisemmin. Siitä ei kai pääse yli eikä ympäri.

Kun lapsilla oli aikaa toisilleen useampien päivien ajan - hyvistä huomenista hyviin öihin - asia nousi keskusteluun. Se, että joskus yhteinen leikki monesti viikossa on ollut hyvinkin arkista. Vuosia.

”Miksi me ei olla enää?” oli kysymys, joka sai ajattelemaan. Että miksei enää olla lähes päivittäisiä leikkikavereita.

 

On selvää, että työhönpaluu muuttaa. Se pakottaa tasapainottamaan elämää. Miettimään arki-iltojen ohjelmaa suhteessa hoito/työpäiviin ja sitä, miten vain muutamat viikonlopun vapaapäivät käyttää. Selvää on, että toisin kuin silloin, kun vapaita on seitsemän päivää viikossa.

Arki muutti myös lasten ystävyyttä. Tavan olla ystävä, luontevasti. Ilman aikuisten suurempia sopimisia ja kuukausittaista kalenterointia. Tultiin ja mentiin, oltiin.

Aikuisten arki, työelämän todellisuus, työn ja perheen yhteensovittaminen muutti lastenkin ystävyyttä. Sitä tuli jotenkin vasta nyt ajatelleeksi toisin silmin.

 

Vaikka lapsilla on ilmiömäinen kyky jatkaa pidemmänkin erossaolon jälkeen siitä, mihin he viimeksi leikeissään jäivät ja hetken hapuiltuaan uppoutua silmät loistaen yhteiseen tekemiseen, tunsin piston sydämessäni. Hartioita painavan vastuun muutoksesta. Vastuun siitä usein tiedostamastani ajatuksesta, että lasten ollessa alle kouluikäisiä, heidän päivähoitoajan ulkopuoliset ystävyyssuhteensa vahvistuvat tai kuihtuvat pitkälti vanhempien aktiivisuudesta. Siitä, miten usein isät ja äidit löytävät illoista omien kotitöiden ja harrastusten lomassa rakosia lasten leikeille.

Päätin löytää jatkossa enemmän aikaa. Arjenkin muuttuessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kymmeniä papereita, sivu sivulta selattuja. Diagnooseja, jotka tutkimusten edetessä pahenevat ennen kuin huojentava varmuus selviää.

Miten paljon pelkoja ja epävarmuutta paperit voivatkaan sisäänsä kätkeä. Miten paljon tukahdutettuja tunteita, kun mihinkään ei uskalla luottaa – eikä tulevaisuuteen nähdä. Miten paljon epäuskoa ja riipivää ahdistusta. Särkyneitä sydämiä. Rakkautta. 

Selasin nuo paperit läpi useat kerrat eläessäni keskellä elämäni pahinta painajaista 1,5 vuotta sitten. Muistan yhä ne viiltävät tunteet lukuisten vastaanottokäyntien jälkeen. 

Vieläkään en osannut heittää pois tuota nippua, kun se löytyi lipaston laatikosta vieden ajatukset täysin toisaalle siivouspuuhista. Tajusin, että minulla on tarve pitää koko pino siistissä järjestyksessä käden ulottuvilla – varuiksi. 

 

Minä menetin. Kaiken. Onneksi vain hetkeksi, mutta tiedän, miltä tuntuu, kun elämä viedään pois. Tiedän, miltä tuntuu menettää. Tietää, että määränpää on tässä. Pikemmin kuin hitaammin. 

 

Siksi sanonta "Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön" kuulostaa yhdeltä hölmöimmistä sanonnoista ikinä. Onnen piilottaminen! Sen kaiken kauniin, josta ihminen saa voimaa. Onnen ihmisistä, jotka ovat lähellä. Onnen siitä, että on jollekin tärkeä. Että sujut itsensä kanssa. Onnen elämästä, elämisen mahdollisuudesta.

 

Meillä on vain yksi elämä. Siihen onni on liian lyhyt piilotettavaksi. 

Kukaan ei lupaa meille eläkevuosia, eikä kauniita kesiä rollaattorilla köpötellen auringon heijastuessa harmaista kutreista. Kukaan ei lupaa aikaa vuosikymmenten tai edes vuosien päästä. Huomisestakaan ei tiedä. Luvata voi vain tämän hetken. 

Kaiken kerran menettäneenä tiedän, miltä se tuntuu. Tietää, että on vain tämä hetki. Olla näkemättä eteenpäin, jaksamatta luottaa edes samaan viikkoon.

 

Tässä ajassa asuu erikoinen täydellisen onnen tavoittelu. Oletus siitä, että ollakseen onnellinen täytyy saavuttaa jotakin mielettömän suurta. Tavoittaa kuu taivaalta ja timantit louhosten syvyyksistä voidakseen kokea onnea. Ikään kuin onni ei voisi olla arjessa. Tässä ja nyt. 

Tämä maailma huokuu materiaa ja suorittamista. Sitä, että pitäisi olla vieläkin enemmän. Ansaita enemmän, omistaa enemmän. Jotakin – enemmän. 

 

Haluan uskoa, että onneen tarvitaan paljon vähemmän. Yksinkertaisempaa. 
Rakkautta ja ystävyyttä. Läsnäoloa ja ymmärrystä, aikaa toisille. Enemmän tarjottua apua ja hartialle laskettuja käsiä. Useampia myötätuntoisia katseita. Aitoutta. Ystävällisyyttä. Uskon, että me ollaan täällä ennen kaikkea toisiamme varten.

Uskon, että suurten päämäärien ja tiukkojen tavoitteiden sijaan onni löytyy matkalta. Unelmia tulee olla jokaisessa takataskussakin, mutta erityisen tärkeä on matka sinne. Ei pelkkä lopputulos usein liiankin suurine odotuksineen. Koska meillä on vain se yksi elämä. 

 

Olen aina tiedostanut, että elämä on ainutlaatuista. Se, että käy syvällä pohjalla, vain kirkastaa sen. 

 

"Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön." Miten hölmöä. Niiden, ketkä onnen ja siihen liittyvän levollisuuden löytävät, tulisi pitää se visusti omana tietonaan. Olla hiiskumatta siitä muille ja myhäillä mieluummin itsekseen. Ihan paras, jos jättää kokonaan myhäilemättä. Onnestahan voi tulla vaikka kateelliseksi. Ainakin tämä katajainen kansa, joka ei usko toistuviinkaan tuloksiin maailman onnellisimmasta kansasta.

En ole toisten mielipiteistä suuresti välittänyt aiemminkaan, sillä jokainen kulkee omaa polkuaan kuten kohdallaan parhaaksi näkee. Varsin moni asia on kiinni omista valinnoista. Päätöksistä jäädä paikoilleen, mennä eteenpäin tai peruuttaa. Päätöksestä ajatella toisin. Siksi(kään) en ole valmis onneani kätkemään. Piilottamaan hyvää mieltäni tai tasoittamaan kevyttä askeltani silloin, kun on sen aika. 

 

Onnellisuuden ei tarvitse tarkoittaa 24/7 vaaleanpunaisessa pumpulissa elämistä. Tähtitomua sateenkaaren väreineen. Arki vie välillä mukanaan. Useinkin. Mustia pilviä ilmaantuu toisinaan itse kunkin horisonttiin. Kipeinä valvotut yöt uuvuttavat, eikä koettu painajainen muuta tosiasiaa siitä, etteikö lasten keskinäinen kinastelu kävisi vanhempienkin hermoille. 

Meistä jokainen kantaa mukanaan historiaa, joka harvoin on kovin yksiselitteinen. Mutkaton. Oleellista on kuitenkin se, mihin lähden ajatuksiani kiinnittämään. Uskon, että ajatukset ohjaavat meitä - ja siksi myönteisissä on valtava voima. 

 

Maailman onnellisin kansa. Mä haluan yhä myös uskoa siihen – ja valita onnellisuuden. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Tänään kun me oltiin aamulla ulkona, kukaan ei leikkinyt mun kanssa”, totesi takapenkkiläinen turvaistuimestaan, kun lähdettiin päiväkodin pihasta kotia kohti.

Sydämeni jätti lyönnin väliin. Vanhemmuuden huoli vyöryi päälle, kun kuuntelin tarkalla korvalla nelivuotiastani. 

"Mä vain kävelin ja katsoin ympärilleni, mutta kaikilla oli omat leikit", hän täsmensi koettua tilannetta. "Kävelin ja kävelin, eikä ollut ketään."

 

Paras ystävä, jonka kanssa lapseni on lähes erottamaton, on reilun viikon poissa päiväkodista. Tänään oli poissaolon ensimmäinen päivä. Erilainen päiväkotipäivä — ilman ystävää, joka kanssa kävellään käsi kädessä ja jota halataan aina tavatessa. Ystävää, jota vedetään päiväkodin pihalla pulkassa poskien hehkuessa vähintään yhtä paljon innostuksen punasta kuin talvipäivän raikkaudesta. 

 

Vyyhti ulkoilutilannetta koskien lähti onneksi purkautumaan pian. 

”Ei mua paljon haitannut", sain vastauksen, kun yritin kysellä, miten hän ulkoilutilanteen koki. Hän ei ollut asiasta lopulta oikeastaan moksiskaan. Hän oli jo aamulla pohtinut sitä, että alkava viikko on hänen tiiviin kaverisuhteensa osalta erilainen. Hän oli lapsen ajattelutavalla tiedostanut, että tämä viikko leikitään enemmän toisten kavereiden kanssa ja rutiinit ovat toisenlaiset.

Nelivuotiaan tarkkuudella hän kiinnitti kuitenkin asiaan huomiota päiväkotipäivän päättyessä. Siihen, että päiväkodin pihalla tuntui erilaiselta olla yksin. Etsiä ystävää. 

 

Ajatus pienten lasten yksinäisyydestä jäi mietityttämään. Entä jos lapsellani ei olisi ystävää, kuka sen huomaisi ja missä vaiheessa? Saisinko siitä itse kiinni keskusteluissa lasten kanssa vai tulisiko se esiin jutellessa päiväkodin aikuisten kanssa lasten kuulumisista? Veisikö se viikkoja vai kuukausia? Miltä nuo päivät - viikot ja kuukaudet - tuntuisivat lapsesta? 
 
Pysyvyys. Miten tärkeää onkaan, että päiväkodin aikuiset tuntevat lapset. Tästä kirjoitin jo aiemmin. Että heillä on ymmärrys siitä, kuka on luontaisesti syrjään vetäytyvämpi ja hiljaisempi, eikä kaipaakaan porukan keskipisteenä olemista tai näkevät tavallisesti sosiaalisen lapsen poikkeuksellisen vaisuuden. Että jokaisella olisi se oma ystävänsä ja paikkansa kodin ulkopuolella. Että muutostilanteissakin tuttujen kavereiden sairastuessa tai lomaillessa jokainen löytää paikkansa. 

 

”Sitten kun mä kävelin ja kävelin, niin lopussa mä sain kaverin”, hän palasi hetken päästä huoneestaan kertomaan. Keskustelumme oli jäänyt hänenkin mieleensä kotileikkien jatkuessa. ”Se tuli hakemaan mua leikkimään ja tykkäs musta. Me leikitään yhdessä yhden yön päästäkin”, hän päätti ja kipaisi kevyin askelin takaisin leikkeihinsä. Niin kevyin, että viimeisetkin huolet kaikkosivat sydämestäni.  

 

Päiväkotilasten yksinäisyydestä puhutaan harvoin toisin kuin siitä, miten koululaiset odottavat välitunteja huoli sydämessä tai työyhteisössä vältellään kahvituntien keskusteluja oman näytön ja työmäärän taakse piiloutuen.

Miten helppoa on olettaa, että isoista lapsiryhmistä löytyy luontevasti useitakin kavereita. Että hei, teitähän on kymmenen samanikäistä tyttöä, leikkikäähän vaikka kotia. Ellei leikki yhden kanssa suju, voi aina etsiytyä toisen seuraan. Liekö se kuitenkaan noin helppoa? Meillä aikuisilla ainakaan. 
 

Miten yleistä lienee päiväkotilasten yksinäisyys? 

 

Lasten yksinäisyydestä olen kirjoittanut aiemminkin: 

Jääkö pienten lasten yksinäisyys päiväkodissa huomaamatta? 
Mitä jos lastani ei huomattaisikaan?  
"Siihen istutaan, jos ei ole kaveria" - Ystävyyden penkillä huomio lasten yksinäisyyteen 
Ystävänpäivän yksinäisyys - Miltä tuntuu, jos ei ole kenellekään tärkein? 
On tärkeää olla tärkeä - Kolmevuotiaan ensimmäinen ikioma ystävä 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hyvää ystävänpäivää! Olet tärkeä. Ruusu työpöydällä. Kortti ja keksit postilaatikossa. Lämmin halaus. Miten kauniilta tuntuvia toivotuksia ja muistamisia, joita meistä monet pitävät ystävänpäivän lähestyessä itsestäänselvyyksinä. On heitä, joita muistaa. Heitä, jotka muistavat.

Suhtaudumme helposti ystäviin luonnollisena osana kaikkien elämää. Oletko koskaan miettinyt, millaista elämä olisi ilman ystäviä? Miltä yksinäisyys tuntuu? Se, ettei lähellä olisi ketään, kenen kanssa jakaa asioita.  

 

Joka kymmenes suomalainen kokee pidempiaikaista yksinäisyyttä, nuorista jopa joka viides. Heidät tulisi huomata, pohtii yksinäisyystutkija Niina Junttila Turun yliopistosta. Yksinäisyys ei enää ole sitä, että asuisi etäällä tavaten muita vain harvakseltaan. Yksinäisyys on sitä, että kaikkien lisääntyneiden yhteydenpitomahdollisuuksienkaan ollessa käytössä ei ole ketään, keneen ottaa yhteyttä. Ei ole ketään, joka kuuntelisi, jolle voisi kirjoittaa viestin tai soittaa. Ei ketään.

Sosiaalinen olemassaolomme perustuu kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen. Siksi se, että tulee suljetuksi ulkopuolelle ja jätetyksi huomiotta on yksi satuttavimmista asioista. Tätä tapahtuu kuitenkin kaikkialla leikkipuistoista kouluun ja työpaikoilta parisuhteisiin. Sivuutetaan ja jätetään huomiotta, tietoisesti tai tarkoittamatta, yleensä ilman sanoja ja tekoja. Se, että elää ihmisten ympäröimänä saamatta luotua heihin mitään suhdetta tai otettua aitoa kontaktia, on Junttilan mukaan pahinta yksinäisyyttä. Elämä tuntuu menevän ohitse - työyhteisöön kuulumattomana, parisuhteen muodostumatta, ilman ystäviä.

 

Yksinäisyyttä on kaikkialla; kaikissa ihmisryhmissä ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Se voi olla linkittynyttä tiettyyn elämäntilanteeseen tai olla pidempiaikaista. 

Sitä on paljon myös kaltaisissani pienten lasten äideissä, jotka uudessa elämäntilanteessa tuntevat yhtäkkiä olevansa yksin. Lapsiperhe-elämä verottaa jaksamista ja tapaamisen mahdollisuuksia ja toisaalta erilaista elämänvaihetta elävät kulkevat omaa polkuaan. Junttila mainitsee, että monet äidit kokevat häpeää siitä, että heillä on rinnallaan lapsi ja elämä näyttää täydelliseltä ulospäin, vaikka he samaan aikaan tuntevat olonsa hyvin yksinäisiksi.

 

Ystävyyden juhla korostaa sitä tosiasiaa, ettei meistä kaikilla ole ihmistä, jonka kanssa sitä voisi viettää.

 

Jostakin mielen sopukoista palautuivat ajatuksiin ystävänpäivän kirjeet vuosikymmenten takaa. Ne kiersivät luokassa haitarimaisesti taitettuina siten, että kuhunkin tuli kirjoittaa hyvä asia tai muisto luokkakaverista. Ajatus oli hyvä – jokainen saisi takaisin joukon hyviä muistoja rohkaisuksi.

Miten vaikeaa olikaan kirjoittaa mitään – kirjaimellisesti mitään – luokkakaverista, johon ei ollut mitään kontaktia. Ihmisestä, jolla ei ollut oikeastaan yhtään ystävää. Muistan yhä, miten mietin, mitä yleistä mukavaa toisesta voisi sanoa. "Sulla on kiva reppu", raapustin lopulta yhteen. Nolotti, pienenä koululaisena, sen muistan edelleen. Ymmärrän nyt, miten hänkään tuskin kirjeen takaisin saadessaan hihkui ilosta tai aitojen sanojen toiveista.

 

Muistan kortit, joita jaettiin näkyvästi etenkin tyttöjen keskuudessa. Mitä paremmalle ystävälle, sen kimaltavammin glitterein ja hohtavimmin tarroin. Pinot takaisin saaduista korteista kasvoivat kädessä "Ihanaa, kiitos, säkin muistit mua." Joku jäi ilman ensimmäisen ensimmäistä korttia. Edes ilman glitteriä. Hän, joka joko katseli sivummalta tai painoi päänsä alas.

Kunpa olisin tuolloin osannut toimia toisin. Kunpa edes joku meistä olisi osannut.

 

Miten toivonkaan, että tänä ystävänpäivänä moni kirjoittaisi kortin myös luokkansa hiljaisimmalle tai osaisi raapustaa haitarikorttiin viisaat sanat kuvailemaan sitäkin lasta, jonka kanssa ei ole juuri koskaan jutellut. Nimenomaan lasta, ei reppua. 

Että joku huomioisi leikkipuiston reunamilla olevan äidin, joka somea selatessaan tuntee pohjatonta surua yksinäisyydestään. Työkaverin, jota kukaan ei kysy kaveriksi lounaalle. Toivottaisi edes hyvät huomenet. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu