Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

Hyvää ystävänpäivää! Olet tärkeä. Ruusu työpöydällä. Kortti ja keksit postilaatikossa. Lämmin halaus. Miten kauniilta tuntuvia toivotuksia ja muistamisia, joita meistä monet pitävät ystävänpäivän lähestyessä itsestäänselvyyksinä. On heitä, joita muistaa. Heitä, jotka muistavat.

Suhtaudumme helposti ystäviin luonnollisena osana kaikkien elämää. Oletko koskaan miettinyt, millaista elämä olisi ilman ystäviä? Miltä yksinäisyys tuntuu? Se, ettei lähellä olisi ketään, kenen kanssa jakaa asioita.  

 

Joka kymmenes suomalainen kokee pidempiaikaista yksinäisyyttä, nuorista jopa joka viides. Heidät tulisi huomata, pohtii yksinäisyystutkija Niina Junttila Turun yliopistosta. Yksinäisyys ei enää ole sitä, että asuisi etäällä tavaten muita vain harvakseltaan. Yksinäisyys on sitä, että kaikkien lisääntyneiden yhteydenpitomahdollisuuksienkaan ollessa käytössä ei ole ketään, keneen ottaa yhteyttä. Ei ole ketään, joka kuuntelisi, jolle voisi kirjoittaa viestin tai soittaa. Ei ketään.

Sosiaalinen olemassaolomme perustuu kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen. Siksi se, että tulee suljetuksi ulkopuolelle ja jätetyksi huomiotta on yksi satuttavimmista asioista. Tätä tapahtuu kuitenkin kaikkialla leikkipuistoista kouluun ja työpaikoilta parisuhteisiin. Sivuutetaan ja jätetään huomiotta, tietoisesti tai tarkoittamatta, yleensä ilman sanoja ja tekoja. Se, että elää ihmisten ympäröimänä saamatta luotua heihin mitään suhdetta tai otettua aitoa kontaktia, on Junttilan mukaan pahinta yksinäisyyttä. Elämä tuntuu menevän ohitse - työyhteisöön kuulumattomana, parisuhteen muodostumatta, ilman ystäviä.

 

Yksinäisyyttä on kaikkialla; kaikissa ihmisryhmissä ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Se voi olla linkittynyttä tiettyyn elämäntilanteeseen tai olla pidempiaikaista. 

Sitä on paljon myös kaltaisissani pienten lasten äideissä, jotka uudessa elämäntilanteessa tuntevat yhtäkkiä olevansa yksin. Lapsiperhe-elämä verottaa jaksamista ja tapaamisen mahdollisuuksia ja toisaalta erilaista elämänvaihetta elävät kulkevat omaa polkuaan. Junttila mainitsee, että monet äidit kokevat häpeää siitä, että heillä on rinnallaan lapsi ja elämä näyttää täydelliseltä ulospäin, vaikka he samaan aikaan tuntevat olonsa hyvin yksinäisiksi.

 

Ystävyyden juhla korostaa sitä tosiasiaa, ettei meistä kaikilla ole ihmistä, jonka kanssa sitä voisi viettää.

 

Jostakin mielen sopukoista palautuivat ajatuksiin ystävänpäivän kirjeet vuosikymmenten takaa. Ne kiersivät luokassa haitarimaisesti taitettuina siten, että kuhunkin tuli kirjoittaa hyvä asia tai muisto luokkakaverista. Ajatus oli hyvä – jokainen saisi takaisin joukon hyviä muistoja rohkaisuksi.

Miten vaikeaa olikaan kirjoittaa mitään – kirjaimellisesti mitään – luokkakaverista, johon ei ollut mitään kontaktia. Ihmisestä, jolla ei ollut oikeastaan yhtään ystävää. Muistan yhä, miten mietin, mitä yleistä mukavaa toisesta voisi sanoa. "Sulla on kiva reppu", raapustin lopulta yhteen. Nolotti, pienenä koululaisena, sen muistan edelleen. Ymmärrän nyt, miten hänkään tuskin kirjeen takaisin saadessaan hihkui ilosta tai aitojen sanojen toiveista.

 

Muistan kortit, joita jaettiin näkyvästi etenkin tyttöjen keskuudessa. Mitä paremmalle ystävälle, sen kimaltavammin glitterein ja hohtavimmin tarroin. Pinot takaisin saaduista korteista kasvoivat kädessä "Ihanaa, kiitos, säkin muistit mua." Joku jäi ilman ensimmäisten ensimmäistä korttia. Edes ilman glitteriä. Hän, joka joko katseli sivummalta tai painoi päänsä alas.

Kunpa olisin tuolloin osannut toimia toisin. Kunpa edes joku meistä olisi osannut.

 

Miten toivonkaan, että tänä ystävänpäivänä moni kirjoittaisi kortin myös luokkansa hiljaisimmalle tai osaisi raapustaa haitarikorttiin viisaat sanat kuvailemaan sitäkin lasta, jonka kanssa ei ole juuri koskaan jutellut. Nimenomaan lasta, ei reppua. 

Että joku huomioisi leikkipuiston reunamilla olevan äidin, joka somea selatessaan tuntee pohjatonta surua yksinäisyydestään. Työkaverin, jota kukaan ei kysy kaveriksi lounaalle. Toivottaisi edes hyvät huomenet. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En enää kuulunut niihin piireihin. Olin yksi muiden joukossa, mutten yhtä muiden kanssa. 

Havahduin ajatukseen viedessäni lastani keskellä arkipäivää olevaan harrastukseensa. Sama miete oli käynyt mielessä vain vähän aiemmin pysähtyessämme hetkeksi leikkipuistoon. 

 

En tuntenut enää ketään. Tuttavalliset tervehdykset jäivät vaisuihin, muodollisiin pään nyökytyksiin. Ketään ei kiinnostanut, mitä meille tänään kuuluu. Tai jos olisikin kiinnostanut, ei heillä ollut mitään kontaktipintaa minuun. Ventovieraaseen.

 

Kotiäitivuosina olimme tyttöjen kanssa hyvin aktiivisesti liikkeellä. Vaikken ihan löytänytkään luontevaa paikkaani hiekkalaatikoiden reunalta, oli leikkipuistoissa aina useampia tuttuja muskarista, lasten tanssista, lastenteattereista tai perhekahvilasta. Lapsilla oli päiväsaikaan lukuisia harrastuksia, joissa paitsi he tutustuivat omanikäisiinsä, myös me vanhemmat lastemme varjolla toisiimme. Perhekahvilan lounastilassa jaettiin eväitä, leikkipuiston kevätjuhlassa grillattavia herkkuja. Muskarista lähdettiin porukalla lounaalle tai kokoonnuttiin pienten ystävien kanssa askartelemaan. 

Nuo vuodet olivat sosiaalisimpia koskaan, sillä lähiystäväpiirissäni oli yhdeksän muuta samaa elämäntilannetta elävää. 

Elämäntilanteet muuttuivat, me kaikki palasimme töihin yksi toisemme perään. Tapaamiset vaihtuivat työpäivien jälkeisiin ajankohtiin, lasten yhteiset harrastukset iltoihin ja arkipäivien teatterireissut viikonloppuihin. 

 

Tervehtimättömyys. Se tuntui hetken vieraalta. Erikoiselta. 

Äidit nauttivat lastensa kanssa ajasta puistossa kuten mekin teimme vielä vuosi, pari sitten. Antoivat hurjia keinuvauhteja lasten kiljuessa riemusta ja vaihtoivat kuulumisia toistensa puoleen kumartuen. Loivat ympärilleen oman näkymättömän yhteenkuuluvuuden kuplansa, joka sulki heidät sisäänsä. Lapset ottivat toisiaan käsistä tuttavallisesti ja juoksivat lumessa toppahaalareiden heijastimet vilkkuen. 

Jättäessäni lapseni harrastukseensa, kuulin sivukorvalla, miten vanhemmat sopivat seuraavan päivän tapaamisesta samalla, kun pukivat harrastukseen kipaisseen pienempiä sisaruksia, vauvaikäisiä. Vain muutamaa viikkoa aiemmin yksi vanhemmista oli jakanut useammalle kutsun lapsensa syntymäpäiväjuhliin. Meille kutsua ei tullut, enkä edes rehellisesti tiennyt, minkä nimisiä heidän pienet ponnaripäänsä olivat. 

Muutamaa vuotta aiemmin olin itse samassa aulassa selannut kalenteria yhteisen päivämäärän päättämiseksi, kiikuttanut synttärikutsua ja ehdottanut leikkitreffejä. Toisessa elämäntilanteessa, toisille ihmisille.

 

Toivotin kuopukselleni mukavia harrastushetkiä ja heilutin hyväntuulisesti hänen peräänsä, käännyin kannoillani. Sydämeni oli kevyt, sillä tiesin, että minulla on paikka muualla. Sosiaalinen verkostoni, lasteni ystävät ja omat ystäväni – he, jotka jäivät omilta kotiäitivuosiltani tähän päivään tiiviisti vierelle.


Jokin kuitenkin pysähdytti. Ajatus siitä, että aina on joku, joka ei kuulu joukkoon. Joku, joka ei löydä paikkaansa. Joku, jota kukaan ei tervehdi. Joku, joka jää ilman syntymäpäiväkutsua. Tahtomattaankin. 

Joku, jolla ei ole sitä toista verkostoa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Miksi se ei ole enää sun kaveri?, kysyi lapseni ihmetellen viitaten menneisiin ystävyyssuhteisiini.

”Tuliko teillekin kinaa, että kumpi saa kumman?”, hän jatkoi arveluaan viitaten siihen, että nahistelee siskonsa kanssa jatkuvasti leluista ja muista tavaroista. ”Ettekä osanneet sopia ilman aikuista.”

 

Lomaillaan mun lapsuus- ja nuoruusmaisemissa, jossa käydään pitkän välimatkan takia  harvakseltaan. Tutuille kulmille saavuttaessa ja kylän läpi ajettaessa innostuin kertomaan tytöille omia muistojani. Kerroin, missä oli kouluni ja missä aikanaan paljon vierailtu kirjastorakennus. Nuorisotalon kohdallakin hymyilytti, samoin paikallisen urheilupyhätön liepeillä.

 

Heille, neljä- ja kuusivuotiaille, kerroin erityisellä lämmöllä ja innostuksella siitä, missä olin ollut heidän ikäisenään. Kuten seurakunnan päiväkerhossa.

”Kuka oli silloin sun paras kaveri?”, kysyi kuusivuotias pohtivalla äänensävyllä takapenkiltä. Vastattuani hän halusi tietää, jatkuuko ystävyytemme yhä.

 

Havahduin joku aika sitten huomioon, että vaikka elämässämme on valtava määrä läheisiä ystäviä, vain hyvin harvalla heistä on sidettä lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Heistä lähes jokaiseen olen tutustunut aikuisena, monien kanssa vasta lasten myötä.

Lapsuus- ja nuoruusvuosiltani on jäänyt näihin vuosiin vain muutama läheinen ystävä.

Ystäväperhe, joiden lapsia hoidin nuoruudessani paljon ja joihin on muodostunut vuosikymmenissä sympaattisen lämmin suhde. Heidän  lapsensa kasvoivat aikuisuuteen huomaamatta, meille syntyi omia lapsia. Ympyrä sulkeutui, mutta kaikki on tavatessa ennallaan. 

Ystävä, jonka kanssa hakeuduttiin yläaste- ja lukiovuodet vierekkäisiin pulpetteihin ja vuosina aikuistumisenkin jälkeen huomattiin etsiytyvämme toistemme seuraan. Nyt jo perheystävinä, lapsetkin toisistaan jutellen.

 

Monet heistä, jotka tuntuivat aikanaan tärkeiltä ja joilla oli elämän eri vaiheissa arvonsa, ovat matkan varrella jääneet. Elämä on kuljettanut omille poluille ja eri elämäntilanteissa opiskelujen, parisuhteiden ja työvalintojen myötä eri suuntiin. Osin tavoittamattomiin, toisinaan satunnaisten viestien päähän.

Meitä yhdisti sama kotipaikkakunta. Koulu, joita pienessä kunnassa oli vain yksi. Nyt jälkeenpäin ymmärrän myös sen, ettei jokainen silloinen ihmissuhde perustunut samanlaisuuteen tai sielujen sympatiaan. Osin ajautumisiin ja vaikkapa luokkajaon määrittämiin koulukaveruuksiin.

Muistot. Niilläkin on paikkansa. Yhteinen polku vuosien ja lapsuuden kavereilla vuosikymmentenkin ajan on muokannut mua siksi, millainen tänä päivänä olen. Lapsuuden kaverisuhteet, majan rakentamiset ja valopiiloset naapurustossa. Ensi-ihastumiset ja niistä supattelut. Kouluvuodet ja yhdessä päähän painetut valkolakit.

 

”Jos löytyisi taas yhteinen aika matkalle”, tavoittaa viesti nuoruudenystäväni vaimolta yhteisessä WhatsApp-ryhmässä. Paljon on jäänyt hyvääkin.

 

”Mä aion kyllä olla aina mun kavereiden kaveri”, palaa kuusivuotias pohdintoihinsa yön nukuttuaan. ”Sehän olisi muuten ihan epäreilua.” Ajatus muuttuvista ihmissuhteista jäi selkeästi mietityttämään.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meillä on ystäväpariskunta, jonka kanssa tehdään uuden vuoden tullen lista siitä, mitä haluttaisiin alkaneena vuonna toteuttaa yhdessä niiden arkisten helposti toteutuvien teehetkien rinnalla. Sillä listalla on vuosien aikana ollut pieniä ja suuria asioita - Ribseistä musikaaliin. Pakohuoneesta teatteriin. Peli-ilta ja lentokoneen siivin viikonlopuksi reissuun. Lasten kanssa ja ilman lapsia. Aika usein ilman, että on mahdollisuus jutella rauhassa. 

Erityisen paljon listalla on ollut elämyksiä. Niistä hetkistä saa ihan älyttömän paljon energiaa: arki-illan ravintolaillallinen, yhdessä kohotettu kupliva, teetä kannukaupalla, paljon naurua ja se yhteinen juttu. Yhteinen hetki.

 

Ollaan jaettu ilot ja surut, kirjaimellisesti. Pohdittu iltateen ääressä elämän kipeimpiä asioita sydämen syvimmistä sopukoista ja hehkuttu onnellisuutta. Katsottu syvälle silmiin, nökötetty päät yhdessä jutellen - luotettu ja tuettu, jaettu.

Nauru. Oivalsin joku aika sitten, että tapaamisiamme yhdistää lähes poikkeuksetta nauru. Hyväntuulinen kiusoittelu, yhtenevä huumori ja tarinallisuus. Se, että toinen osaa tarttua toisen pohdintoihin.

Nauru ihan vatsanpohjasta saakka, tikahtumiseen saakka vedet silmissä. Sellainen, joka tekee hurjan hyvää. Häviävä luonnonvara muuten ajassa, jossa kiire kiristää ja odotukset kuristavat, katse kurtistuu ja mieli mutristuu.

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Meillä on ystäväpariskunta, jonka kanssa tehdään uuden vuoden tullen lista siitä, mitä haluttais alkaneena vuonna toteuttaa yhdessä. Sillä listalla on vuosien aikana ollut paljon elämyksiä. Tänään Oopperan kummitus, joka oli By the way älyttömän hyvä. Näistä hetkistä saa ihan älyttömän paljon energiaa: arki-illan ravintolaillallinen, yhdessä kohotettu kupliva, paljon naurua ja se yhteinen juttu - peli-illasta oopperaan, teatteriin tai lentokoneen siivin reissuun. Ystävät ❤️ #oopperankummitus #kansallisooppera #ystävienkanssa #kulttuuri #ystävyys #olettärkeä #arjestajuhlaa #yhdessäonhyvä #perheblogit #meidänperhelehti #teehetkienkoti @meidanperhelehti @oopperabaletti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

Eräs yhteisistä viime aikojen elämyksistä on ollut Kansallisoopperan vaikuttava ilta Oopperan Kummituksessa.

”Hide your face, so the world will never find you”, tiivistyy ajatus maailman tunnetuimman musikaalin takana.

Ajatus siitä, että naamion takana olet turvassa. Siellä kukaan ei voi sinua loukata. Mutta sieltä et myöskään koskaan tule kunnolla esiin, itsenäsi.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

🌟Kiitos Haikon Kartano 🌟Kiitos elämyksestä, takuuvarmasta laadusta ja kohtaamisen taidosta. Erinomaisesta asiakaskokemuksesta. Kuin uudestisyntynyt ei ihan kuvaa tämän päivän oloa, sillä valvottiin aamuyön tunneille ja kilisteltiin rakkaan ystäväpariskunnan kanssa melko monella kuplivalla. Mutta tekipä ihan älyttömän hyvää viettää aikaa aikuisseurassa; nauraen, jutellen ja nauttien. Maailma on hurjan paljon parempi paikka tämän jälkeen. #maailmanparannusta #aamuyöntunneille #näkyyköväsymyskatseesta #parisuhdeaikaa #onniontässä #yhteistäaikaa #parisuhde #rakastansua #irtiottoarjesta #parastajustnyt #haikonkartano #hotelhaikko #haikko #visitporvoo #visitfinland #munkotikaupunki #matkailukotimaassa #hotelli #kartano #suosittelen #selfie #mylove #vauvablogit #perheblogit #matkablogi #meidänperhelehti #teehetkienkoti @haikonkartano @meidanperhelehti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

Kun menneenä viikonloppuna istuttiin yhdessä iltaa aamuyön tunneille ja keskustelut jatkuivat vielä lenkkikavereiden kesken viikonlopun päätteeksi, nousi Oopperan kummituksen pohdinta jälleen pintaan.

Läheisimpien kanssa et koskaan tarvitse naamioita. Rakkaimpien kanssa sinun ei tarvitse piiloutua. Voit luottaa, etteivät he koskaan puukota selkään tai loukkaa sinua. 

Siksi odotan paljon tulevaa vuotta. Ensi vuoden kattavaa listaa yhteisistä elämyksistä. Naurua ja rentoutta. Sitä, että saa olla oma itsensä. Naamiotta. Miten valtavan tärkeää se onkaan.
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu