Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

Lapsi haluaisi kaverin kotiin leikkimään. Vauvavuosista tutun tai ihan uuden. 

 

Vaan kuka kantaa kotona vastuun siitä, että vieraaksi tulleella lapsella on hyvä olla? Seuraa, että leikit sujuvat? Kattaa välipalan pöytään ja auttaa tarvittaessa vessassa? Huolehtii ulkovaatteiden vetoketjuista ja toppahousujen lenksuista?

 

Meillä tämä nousi keskusteluun siinä vaiheessa, kun lapsilla alkoi vierailla kavereita ilman vanhempiaan. Silloin, kun perhetapaamiset muuttuivat lasten itsenäisiin leikkeihin ja yhteisten teehetkien sijaan lapset vain tuotiin eteiseen leikkejään aloittamaan. 

 

Vuosien perhevapaiden jälkeen jäi vähänkuin selviöksi, että vastuu olisi minulla. Tunsin ystäväperheiden lapset ja he minut. Lasten tavat olivat tuttuja ja lasten oli helppoa jäädä meille ilman vanhempiaan.

 

Tytöillä on paljon ystäviä, etenkin nyt koulunsa aloittavalla esikoisella. Se on ehdottomasti hyvä ja vanhempina halutaan myös tukea lasten ystävyyssuhteita järjestämällä leikkitreffejä. Usein on kuitenkin se kuuluisa mutta. 

Jossakin vaiheessa kaveritapaamisia alkoi olla useampia, kolmesta neljäänkin viikossa, harrastuksiin lomittuen. 

Yhtä monta kertaa se tarkoitti, että jompi kumpi meistä vanhemmista oli ikäänkuin lukittu kotiin. Useimmiten minä. Monina iltoina sillä ei ollut merkitystä, olinhan kuitenkin kotona ja viihdyin lasten seurassa. Mieskin oli pääosin kotosalla, mutta uppoutui muuhun kodin tekemiseen.

 

Etenkin hyvin tuttujen lasten kyläillessä merkityksellistä oli ja on vain turvallisen aikuisen läsnäolo, hehän leikkivät varsin omatoimisesti. Välillä ajatus kuitenkin vaivasi, periaatteesta. Sitoutuminen. 

 

Oma asiansa ovat ne vain päiväkodista tutut lapset, joiden ponnarit heilahtelevat eteisessä omaa lasta noudettaessa, mutta jotka ovat meille vanhemmille tuttuja lähinnä niminä. Se kaveri, jota ei olla päiväkodin ulkopuolella tavattu. 

Se lapsi, joka uuteen kotiin tullessaan etsii toisella tavalla paikkaansa leikkien alkaessa ja tarvitsee mahdollisesti tukea leikkien sujumiseen. 

 

Kuka ylipäätään sopii siitä, että lapsi saa kaverin kylään? Kumpi vanhemmista selvittää päiväkodista yhteystiedot ja on vanhempiin yhteydessä?

 

Vastuu yhteydenpidosta lapsen kavereihin on pitkälti yhä minulla. Käytännössä myös aina toisiin äiteihin. 

Nykyisin lasten kavereista huolehditaan tietoisemmin yhdessä. Mies katsoo vierailulle tulleita lapsia siinä missä minäkin, ja voitelee iltapalaleivät tai tarjoilee pannarit kermavaahtoineen koko poppoolle. Saatan käydä kaupassa tai tehdä muita kotijuttuja joutumatta miettimään vastuuta leikkivistä pikkukavereista. Edes oikeastaan kuulematta tai kuuntelematta. 

 

Ajatukseen piti kuitenkin herätä. Siihen, että kotiin liittyy paljon ns. näkymättömiä rooleja, jotka vaativat vastuunkantoa. Sellaisia, joista tulee keskustella. 

 

Ystävyyssuhteiden tärkeydestä puhutaan paljon. Kenen vastuulla teidän perheessä on lapsen kaveriseurasta sopiminen ja vieraista lapsista huolehtiminen? 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lasten ystäviä käy meillä paljon. Tähän saakka lapset perheineen ovat olleet tuttuja, monet heistä lasten taaperovuosista saakka. Lapset ovat lähteneet yökylään samoihin perheisiin, joiden kanssa vietämme mökkiviikonloppuja ja varaamme risteilyjä. He viettävät öitä perheissä, joiden vanhempien kanssa ollaan käyty lukuisia keskusteluita kasvatuksesta ja arvoista.

 

"Äiti, saako Meea tulla meille yöksi? Tai voinko mä mennä Meealle?" on hetki, jonka tiedän olevan tulossa tulevina vuosina. Meea, Liia tai Iina, joista tiedän tuskin enempää kuin nimen.

 

Lapsia, jotka ovat lastemme ystäviä ihan omina itsenään. Ilman vanhempiaan ystävyyden syntyyn vaikuttamassa. Jos ystävyyden rakentumispaikkana on koulu, iltapäivätoiminta tai harrastus, on ystävyys mahdollisesti jo pitkällä ennen kuin tapaamme lapsemme uuden kaverin.

Lapsia, joiden vanhempia emme todennäköisesti tunne samalla tavoin kuin tunsimme päiväkoti-ikäisten perheet. Iltapäiväkerhossa tai harrastuksissa tutustuvat enää itse lapset, eivät vanhemmat, joiden rooliksi jää tuon ikäisillä usein pelkät kuljettamiset, jos sitäkään. Kaverisynttäreillekään ei enää satele kutsuja lapsen lisäksi vanhemmalle. 

 

Saako uuden kaverin kanssa yökyläillä?

 

Meillä yökyläily edellyttää, että tunnen hyvin lapsen ja hänen perheensä. Että tiedän edes jollakin mittapuulla perheen tavan toimia. Että ennen kaikkea luotan.

 

Ymmärrän, että kotona totutuista nukkumisen ja syömisen rutiineista poiketaan. Kahdeksalta kotona nukkuvat lapset supisevat sängyissään vielä liki kymmentä ja iltapalalla syödään innostuksessa herkku, jos toinenkin. Yökyläilyihin ne kuuluvat.

Popcornjuhlien ja muutaman tunnin univajeen sijaan mietinkin sitä, onko lapsellani turvallista.

 

Haluan tietää, että lapsestani huolehditaan.

 

Haluan tietää, että hänen untaan valvotaan. Että jos hän heräisi yöllä tarvitakseen turvaa, hän tietäisi, kenen luokse mennä kertomaan ja se, kuka huolesta kuulisi, pystyisi häntä kuuntelemaan ja lohduttamaan. Olisi aidosti läsnä.

Tuttavani kertoi lapsensa lähteneen yökylään kaverilleen. Vielä iltakymmeneltä nukkumaan mennessään perheen lapset olivat itsekseen ilman vanhempiaan. Yökyläperheen lapset eivät asiaa hätkähtäneet, sillä he olivat toimintatapaan tottuneita. Vierailulle tullut kaveri palasi kuitenkin yöksi kotiinsa tuntiessaan olonsa turvattomaksi.

 

Haluan olla varma, että paikalla olevat aikuiset ovat selvinpäin ja pystyviä huolehtimaan paitsi omasta lapsestaan, myös omastamme. Viini- ja juustoillan aika on toiste.

Hänen ei tarvitse joutua osalliseksi aikuisten asioista. Etenkään oman kotinsa ulkopuolella. En halua hänen näkevän aikuisten riitelyä tai pelkäävän perheväkivaltaa. Vaikkei elämä ole täydellistä, eikä sen sitä tarvitse olla, on lasten ja aikuisten kuplia. Toivon, ettei häntä sysätä tahtomattaan osaksi aikuisten kuplaa.

 

Vaikka yökyläily jännittäisi, ja kotoa poissaolo toisi oman lisämausteensa, hän saa olla lapsi, jolla on ympäristön tarjoamat edellytykset tuntea olonsa turvalliseksi.

En odota, että perhe petaa lapselleni silkkilakanat ja valmistaa vaahtokylvyn, elleivät he niin tee muutoinkaan. Odotan, että hän saa olla yhden illan ajan osa kaverinsa perhearkea. Turvallista.

 

Useimmissa perheissä juuri niin olisikin, huolehdittua ja vakaata, mutta haluan voida olla siitä varma. Sen, jos minkä, koen olevan vanhemman vastuulla. 

 

Siitä syystä Meea tuskin tulisi meille yökylään. Lapsemme ei ainakaan pakkaisi hammasharjaansa ja pyjamaansa, vaan tutustuisi Meeaan ensin paremmin. Me hänen perheeseensä. Vasta sen jälkeen voisin luottaa, että lapsestani huolehditaan. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Syksyn myötä tiet erosivat. Kolmevuotiaista toistensa kanssa päivittäin leikkineet päiväkotikaverit jatkoivat esikouluvuottaan eri päiväkotien alaisuudessa.

Suuresta muutoksesta keskusteltiin paljon niin viimeisenä yhteisenä keväänä kuin kesälomankin aikana. Ikävä kaihersi mieltä. 

 

Lapsistamme nuorempi, eskarilaisen pikkusisko, jatkoi yhä vanhassa päiväkodissaan. Samassa, jossa esikoisen tärkeä ystäväkin oli. Järjestin hoitohaut siten, että esikoinen pääsi lähes päivittäin vanhan päiväkotinsa pihalle mukaan kavereita katsomaan. Näin hänen oli yhä mahdollista nähdä ystäväänsä. 

Syksyn myötä selvisi, että pikkusisko leikkikin toisinaan päiväkodin pihalla isosiskon ystävän kanssa. Hän kertoi innoissaan puuhista, joissa oli parhaan ystävänsä kanssa ujuttautunut eskarilaisten seuraan. Pelaamaan pelejä, leikkimään kotia ja kiipeilemään leikkitelineillä. Kyllä, juuri niiden isosiskon kavereiden kanssa. Erityisesti sen, jota samaan aikaan ikävöitiin toisessa eskarissa paljon.

 

Olisi olettanut, että yhteinen ystävä on pelkästään mukava juttu. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Etenkään alussa, silloin, kun uudessa eskarissakin oli vielä moni oman ryhmän lapsista vieras. 

"Se on silti enemmän mun ystävä”, painotti eskarilainen pontevasti useasti viikossa. "Sä vaan lainaat sitä päivisin."

 

Välillä ajatus ystävän jakamisesta tuntui mahdottomalta. Etenkin silloin, kun ystävä tuli käymään meillä kotona. Pikkusiskon oli vaikea ymmärtää, miksei hän saisi mennä mukaan, ikään kuin jatkamaan siitä, mihin leikit päiväkodissa vain hetkeä aiemmin jäivät. Isosisko puolestaan oli ehdoton. Hän halusi ystävän vain itselleen. Hän halusi kikattaa ja höpöttää ystävänsä kanssa suljetun oven takana ihan omia juttujaan. Sellaisia, mihin pikkusiskoilla ei ole mitään asiaa. Ymmärrettävästikin, näin vanhemman silmin. 

Talvea kohti soraäänet hieman vaimenivat, ja vanhan päiväkotinsa pihalla isosisko kipaisi meneillään oleviin leikkeihinkin jo sujuvasti. Keväällä asia nousi keskusteluun enää harvoin, vaikka pikkusisko mainitsikin kaverista usein. Se, että isosisko löysi omasta eskariryhmästä paikkansa ja uusia kavereita, tuntui tuovan uuteen tilanteeseen hyväksyttävyyttä. Vanhan päiväkotinsa pihalla hän ei enää samalla tavalla takertunut vanhaan, vaan meni innostunein mielin mukaan. Ajan myötä kummatkin tuntuivat oppivan senkin, että molemmilla voi olla yhteisen kaverin kanssa omat juttunsa.

 

Muutaman viikon kuluttua kolme tulevan syksyn ekaluokkalaista pakkaa reppunsa suunnaten viettämään viikonloppua Tallinnaan äitiensä kanssa. Tämä tyttökaksikko ja kolmas heidän kaveriporukkaansa kuulunut. He, joista tuli kolmevuotiaina saman päiväkotiryhmän lapsia ja ystäviä. Pikkusisarukset jäävät kotiin. 

"Ei se haittaa. Mä ehdin kuitenkin olla sen kanssa päiväkodissa enemmän", kuittasi pikkusisko matkasta kuullessaan.

"Mäpäs kirjoitan sun parhaan kaverin nimen omaan kirjaani, enkä näytä sulle", napautti isosisko välittömästi takaisin. 

 

Omat ystävät ovat omia ystäviä, vaikka siskolla vähän lainassa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ystävyys. Tärkeää meistä jokaiselle. 

Päädyin ystävyyttä ja ajankäsitettä sivuavaan keskusteluun esikoiseni kanssa ollessamme useamman päivän matkalla ystäväperheen kanssa. Matkaseuranamme oli perhe, jossa lapset ovat hyvin samanikäisiä omiemme kanssa. Tyttöjen ystäviä vauvavuosilta saakka.

 

Meillä, äideillä, elämäntilanne oli pitkään sama. Olimme vuosien ajan kotona lasten kanssa ja tapaamismahdollisuuksia oli paljon. Viikoittain, useamminkin.

Töihin palattuamme aika oli ja on rajallisempaa. Päivät täyttyivät vastuusta työlle ja iltoihin tuli mahduttaa ystävien rinnalla harrastukset, kotityöt ja kotiarki. Lapset löysivät arjen rutiinit hoitopaikoissaan.

 

Onhan meillä ollut aikaa toisillemme, mutta paljon rajallisemmin. Siitä ei kai pääse yli eikä ympäri.

Kun lapsilla oli aikaa toisilleen useampien päivien ajan - hyvistä huomenista hyviin öihin - asia nousi keskusteluun. Se, että joskus yhteinen leikki monesti viikossa on ollut hyvinkin arkista. Vuosia.

”Miksi me ei olla enää?” oli kysymys, joka sai ajattelemaan. Että miksei enää olla lähes päivittäisiä leikkikavereita.

 

On selvää, että työhönpaluu muuttaa. Se pakottaa tasapainottamaan elämää. Miettimään arki-iltojen ohjelmaa suhteessa hoito/työpäiviin ja sitä, miten vain muutamat viikonlopun vapaapäivät käyttää. Selvää on, että toisin kuin silloin, kun vapaita on seitsemän päivää viikossa.

Arki muutti myös lasten ystävyyttä. Tavan olla ystävä, luontevasti. Ilman aikuisten suurempia sopimisia ja kuukausittaista kalenterointia. Tultiin ja mentiin, oltiin.

Aikuisten arki, työelämän todellisuus, työn ja perheen yhteensovittaminen muutti lastenkin ystävyyttä. Sitä tuli jotenkin vasta nyt ajatelleeksi toisin silmin.

 

Vaikka lapsilla on ilmiömäinen kyky jatkaa pidemmänkin erossaolon jälkeen siitä, mihin he viimeksi leikeissään jäivät ja hetken hapuiltuaan uppoutua silmät loistaen yhteiseen tekemiseen, tunsin piston sydämessäni. Hartioita painavan vastuun muutoksesta. Vastuun siitä usein tiedostamastani ajatuksesta, että lasten ollessa alle kouluikäisiä, heidän päivähoitoajan ulkopuoliset ystävyyssuhteensa vahvistuvat tai kuihtuvat pitkälti vanhempien aktiivisuudesta. Siitä, miten usein isät ja äidit löytävät illoista omien kotitöiden ja harrastusten lomassa rakosia lasten leikeille.

Päätin löytää jatkossa enemmän aikaa. Arjenkin muuttuessa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu