Kirjoitukset avainsanalla yksinäisyys

”Tänään kun me oltiin aamulla ulkona, kukaan ei leikkinyt mun kanssa”, totesi takapenkkiläinen turvaistuimestaan, kun lähdettiin päiväkodin pihasta kotia kohti.

Sydämeni jätti lyönnin väliin. Vanhemmuuden huoli vyöryi päälle, kun kuuntelin tarkalla korvalla nelivuotiastani. 

"Mä vain kävelin ja katsoin ympärilleni, mutta kaikilla oli omat leikit", hän täsmensi koettua tilannetta. "Kävelin ja kävelin, eikä ollut ketään."

 

Paras ystävä, jonka kanssa lapseni on lähes erottamaton, on reilun viikon poissa päiväkodista. Tänään oli poissaolon ensimmäinen päivä. Erilainen päiväkotipäivä — ilman ystävää, joka kanssa kävellään käsi kädessä ja jota halataan aina tavatessa. Ystävää, jota vedetään päiväkodin pihalla pulkassa poskien hehkuessa vähintään yhtä paljon innostuksen punasta kuin talvipäivän raikkaudesta. 

 

Vyyhti ulkoilutilannetta koskien lähti onneksi purkautumaan pian. 

”Ei mua paljon haitannut", sain vastauksen, kun yritin kysellä, miten hän ulkoilutilanteen koki. Hän ei ollut asiasta lopulta oikeastaan moksiskaan. Hän oli jo aamulla pohtinut sitä, että alkava viikko on hänen tiiviin kaverisuhteensa osalta erilainen. Hän oli lapsen ajattelutavalla tiedostanut, että tämä viikko leikitään enemmän toisten kavereiden kanssa ja rutiinit ovat toisenlaiset.

Nelivuotiaan tarkkuudella hän kiinnitti kuitenkin asiaan huomiota päiväkotipäivän päättyessä. Siihen, että päiväkodin pihalla tuntui erilaiselta olla yksin. Etsiä ystävää. 

 

Ajatus pienten lasten yksinäisyydestä jäi mietityttämään. Entä jos lapsellani ei olisi ystävää, kuka sen huomaisi ja missä vaiheessa? Saisinko siitä itse kiinni keskusteluissa lasten kanssa vai tulisiko se esiin jutellessa päiväkodin aikuisten kanssa lasten kuulumisista? Veisikö se viikkoja vai kuukausia? Miltä nuo päivät - viikot ja kuukaudet - tuntuisivat lapsesta? 
 
Pysyvyys. Miten tärkeää onkaan, että päiväkodin aikuiset tuntevat lapset. Tästä kirjoitin jo aiemmin. Että heillä on ymmärrys siitä, kuka on luontaisesti syrjään vetäytyvämpi ja hiljaisempi, eikä kaipaakaan porukan keskipisteenä olemista tai näkevät tavallisesti sosiaalisen lapsen poikkeuksellisen vaisuuden. Että jokaisella olisi se oma ystävänsä ja paikkansa kodin ulkopuolella. Että muutostilanteissakin tuttujen kavereiden sairastuessa tai lomaillessa jokainen löytää paikkansa. 

 

”Sitten kun mä kävelin ja kävelin, niin lopussa mä sain kaverin”, hän palasi hetken päästä huoneestaan kertomaan. Keskustelumme oli jäänyt hänenkin mieleensä kotileikkien jatkuessa. ”Se tuli hakemaan mua leikkimään ja tykkäs musta. Me leikitään yhdessä yhden yön päästäkin”, hän päätti ja kipaisi kevyin askelin takaisin leikkeihinsä. Niin kevyin, että viimeisetkin huolet kaikkosivat sydämestäni.  

 

Päiväkotilasten yksinäisyydestä puhutaan harvoin toisin kuin siitä, miten koululaiset odottavat välitunteja huoli sydämessä tai työyhteisössä vältellään kahvituntien keskusteluja oman näytön ja työmäärän taakse piiloutuen.

Miten helppoa on olettaa, että isoista lapsiryhmistä löytyy luontevasti useitakin kavereita. Että hei, teitähän on kymmenen samanikäistä tyttöä, leikkikäähän vaikka kotia. Ellei leikki yhden kanssa suju, voi aina etsiytyä toisen seuraan. Liekö se kuitenkaan noin helppoa? Meillä aikuisilla ainakaan. 
 

Miten yleistä lienee päiväkotilasten yksinäisyys? 

 

Lasten yksinäisyydestä olen kirjoittanut aiemminkin: 

Jääkö pienten lasten yksinäisyys päiväkodissa huomaamatta? 
Mitä jos lastani ei huomattaisikaan?  
"Siihen istutaan, jos ei ole kaveria" - Ystävyyden penkillä huomio lasten yksinäisyyteen 
Ystävänpäivän yksinäisyys - Miltä tuntuu, jos ei ole kenellekään tärkein? 
On tärkeää olla tärkeä - Kolmevuotiaan ensimmäinen ikioma ystävä 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hyvää ystävänpäivää! Olet tärkeä. Ruusu työpöydällä. Kortti ja keksit postilaatikossa. Lämmin halaus. Miten kauniilta tuntuvia toivotuksia ja muistamisia, joita meistä monet pitävät ystävänpäivän lähestyessä itsestäänselvyyksinä. On heitä, joita muistaa. Heitä, jotka muistavat.

Suhtaudumme helposti ystäviin luonnollisena osana kaikkien elämää. Oletko koskaan miettinyt, millaista elämä olisi ilman ystäviä? Miltä yksinäisyys tuntuu? Se, ettei lähellä olisi ketään, kenen kanssa jakaa asioita.  

 

Joka kymmenes suomalainen kokee pidempiaikaista yksinäisyyttä, nuorista jopa joka viides. Heidät tulisi huomata, pohtii yksinäisyystutkija Niina Junttila Turun yliopistosta. Yksinäisyys ei enää ole sitä, että asuisi etäällä tavaten muita vain harvakseltaan. Yksinäisyys on sitä, että kaikkien lisääntyneiden yhteydenpitomahdollisuuksienkaan ollessa käytössä ei ole ketään, keneen ottaa yhteyttä. Ei ole ketään, joka kuuntelisi, jolle voisi kirjoittaa viestin tai soittaa. Ei ketään.

Sosiaalinen olemassaolomme perustuu kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen. Siksi se, että tulee suljetuksi ulkopuolelle ja jätetyksi huomiotta on yksi satuttavimmista asioista. Tätä tapahtuu kuitenkin kaikkialla leikkipuistoista kouluun ja työpaikoilta parisuhteisiin. Sivuutetaan ja jätetään huomiotta, tietoisesti tai tarkoittamatta, yleensä ilman sanoja ja tekoja. Se, että elää ihmisten ympäröimänä saamatta luotua heihin mitään suhdetta tai otettua aitoa kontaktia, on Junttilan mukaan pahinta yksinäisyyttä. Elämä tuntuu menevän ohitse - työyhteisöön kuulumattomana, parisuhteen muodostumatta, ilman ystäviä.

 

Yksinäisyyttä on kaikkialla; kaikissa ihmisryhmissä ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Se voi olla linkittynyttä tiettyyn elämäntilanteeseen tai olla pidempiaikaista. 

Sitä on paljon myös kaltaisissani pienten lasten äideissä, jotka uudessa elämäntilanteessa tuntevat yhtäkkiä olevansa yksin. Lapsiperhe-elämä verottaa jaksamista ja tapaamisen mahdollisuuksia ja toisaalta erilaista elämänvaihetta elävät kulkevat omaa polkuaan. Junttila mainitsee, että monet äidit kokevat häpeää siitä, että heillä on rinnallaan lapsi ja elämä näyttää täydelliseltä ulospäin, vaikka he samaan aikaan tuntevat olonsa hyvin yksinäisiksi.

 

Ystävyyden juhla korostaa sitä tosiasiaa, ettei meistä kaikilla ole ihmistä, jonka kanssa sitä voisi viettää.

 

Jostakin mielen sopukoista palautuivat ajatuksiin ystävänpäivän kirjeet vuosikymmenten takaa. Ne kiersivät luokassa haitarimaisesti taitettuina siten, että kuhunkin tuli kirjoittaa hyvä asia tai muisto luokkakaverista. Ajatus oli hyvä – jokainen saisi takaisin joukon hyviä muistoja rohkaisuksi.

Miten vaikeaa olikaan kirjoittaa mitään – kirjaimellisesti mitään – luokkakaverista, johon ei ollut mitään kontaktia. Ihmisestä, jolla ei ollut oikeastaan yhtään ystävää. Muistan yhä, miten mietin, mitä yleistä mukavaa toisesta voisi sanoa. "Sulla on kiva reppu", raapustin lopulta yhteen. Nolotti, pienenä koululaisena, sen muistan edelleen. Ymmärrän nyt, miten hänkään tuskin kirjeen takaisin saadessaan hihkui ilosta tai aitojen sanojen toiveista.

 

Muistan kortit, joita jaettiin näkyvästi etenkin tyttöjen keskuudessa. Mitä paremmalle ystävälle, sen kimaltavammin glitterein ja hohtavimmin tarroin. Pinot takaisin saaduista korteista kasvoivat kädessä "Ihanaa, kiitos, säkin muistit mua." Joku jäi ilman ensimmäisen ensimmäistä korttia. Edes ilman glitteriä. Hän, joka joko katseli sivummalta tai painoi päänsä alas.

Kunpa olisin tuolloin osannut toimia toisin. Kunpa edes joku meistä olisi osannut.

 

Miten toivonkaan, että tänä ystävänpäivänä moni kirjoittaisi kortin myös luokkansa hiljaisimmalle tai osaisi raapustaa haitarikorttiin viisaat sanat kuvailemaan sitäkin lasta, jonka kanssa ei ole juuri koskaan jutellut. Nimenomaan lasta, ei reppua. 

Että joku huomioisi leikkipuiston reunamilla olevan äidin, joka somea selatessaan tuntee pohjatonta surua yksinäisyydestään. Työkaverin, jota kukaan ei kysy kaveriksi lounaalle. Toivottaisi edes hyvät huomenet. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

En enää kuulunut niihin piireihin. Olin yksi muiden joukossa, mutten yhtä muiden kanssa. 

Havahduin ajatukseen viedessäni lastani keskellä arkipäivää olevaan harrastukseensa. Sama miete oli käynyt mielessä vain vähän aiemmin pysähtyessämme hetkeksi leikkipuistoon. 

 

En tuntenut enää ketään. Tuttavalliset tervehdykset jäivät vaisuihin, muodollisiin pään nyökytyksiin. Ketään ei kiinnostanut, mitä meille tänään kuuluu. Tai jos olisikin kiinnostanut, ei heillä ollut mitään kontaktipintaa minuun. Ventovieraaseen.

 

Kotiäitivuosina olimme tyttöjen kanssa hyvin aktiivisesti liikkeellä. Vaikken ihan löytänytkään luontevaa paikkaani hiekkalaatikoiden reunalta, oli leikkipuistoissa aina useampia tuttuja muskarista, lasten tanssista, lastenteattereista tai perhekahvilasta. Lapsilla oli päiväsaikaan lukuisia harrastuksia, joissa paitsi he tutustuivat omanikäisiinsä, myös me vanhemmat lastemme varjolla toisiimme. Perhekahvilan lounastilassa jaettiin eväitä, leikkipuiston kevätjuhlassa grillattavia herkkuja. Muskarista lähdettiin porukalla lounaalle tai kokoonnuttiin pienten ystävien kanssa askartelemaan. 

Nuo vuodet olivat sosiaalisimpia koskaan, sillä lähiystäväpiirissäni oli yhdeksän muuta samaa elämäntilannetta elävää. 

Elämäntilanteet muuttuivat, me kaikki palasimme töihin yksi toisemme perään. Tapaamiset vaihtuivat työpäivien jälkeisiin ajankohtiin, lasten yhteiset harrastukset iltoihin ja arkipäivien teatterireissut viikonloppuihin. 

 

Tervehtimättömyys. Se tuntui hetken vieraalta. Erikoiselta. 

Äidit nauttivat lastensa kanssa ajasta puistossa kuten mekin teimme vielä vuosi, pari sitten. Antoivat hurjia keinuvauhteja lasten kiljuessa riemusta ja vaihtoivat kuulumisia toistensa puoleen kumartuen. Loivat ympärilleen oman näkymättömän yhteenkuuluvuuden kuplansa, joka sulki heidät sisäänsä. Lapset ottivat toisiaan käsistä tuttavallisesti ja juoksivat lumessa toppahaalareiden heijastimet vilkkuen. 

Jättäessäni lapseni harrastukseensa, kuulin sivukorvalla, miten vanhemmat sopivat seuraavan päivän tapaamisesta samalla, kun pukivat harrastukseen kipaisseen pienempiä sisaruksia, vauvaikäisiä. Vain muutamaa viikkoa aiemmin yksi vanhemmista oli jakanut useammalle kutsun lapsensa syntymäpäiväjuhliin. Meille kutsua ei tullut, enkä edes rehellisesti tiennyt, minkä nimisiä heidän pienet ponnaripäänsä olivat. 

Muutamaa vuotta aiemmin olin itse samassa aulassa selannut kalenteria yhteisen päivämäärän päättämiseksi, kiikuttanut synttärikutsua ja ehdottanut leikkitreffejä. Toisessa elämäntilanteessa, toisille ihmisille.

 

Toivotin kuopukselleni mukavia harrastushetkiä ja heilutin hyväntuulisesti hänen peräänsä, käännyin kannoillani. Sydämeni oli kevyt, sillä tiesin, että minulla on paikka muualla. Sosiaalinen verkostoni, lasteni ystävät ja omat ystäväni – he, jotka jäivät omilta kotiäitivuosiltani tähän päivään tiiviisti vierelle.


Jokin kuitenkin pysähdytti. Ajatus siitä, että aina on joku, joka ei kuulu joukkoon. Joku, joka ei löydä paikkaansa. Joku, jota kukaan ei tervehdi. Joku, joka jää ilman syntymäpäiväkutsua. Tahtomattaankin. 

Joku, jolla ei ole sitä toista verkostoa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Mäkin istuin siihen ja odotin, tuleeko joku hakemaan mua. Ja tuli, ihan heti se huomas mut ja haki mukaan leikkiin", kertoo eskarilainen innoissaan. Poikkeuksellisen innoissaan. Hän ottaa eskaripäivänsä päättyessä tiukasti kädestä kiinni ja vie pihassa olevan penkin luokse selvästi vaikuttuneena. 

 

Hänen lähikoulun yhteydessä sijaitsevan esikoulunsa pihalle oli tänään tuotu muutama punaiseksi maalattu puupenkki. Noilla tuikitavallisilla penkeillä, jotka nököttävät muiden penkkien lomassa ison koulun pihalla, on valtava merkitys. Ne ovat ystävyyden penkkejä. 

Satojen oppilaiden koulussa on otettu syyslukukauden alkaessa, useiden uusien koululuokkien aloittaessa käyttöön ystävyyden penkit. Oppilaille on kerrottu, että niille voi istahtaa silloin, jos ei löydä ystävää ja tuntuu yksinäiseltä. Silloin joku toinen voi huomata seuraa toivovan ja hakea mukaan yhteiseen tekemiseen. Ajatuksessa on yksinkertaisuudessaan jotakin pysähdyttävää. Ettei kukaan jäisi yksin. 

 

Lapsista ja nuorista lähes joka viides kokee jossakin vaiheessa elämäänsä yksinäisyyttä, osoittavat tutkimukset. Useimmilla paha olo on kuitenkin vain hetkellistä, joka syntyy esimerkiksi parhaan ystävän muuttamisesta tai koulun vaihtamisesta. Yksinäisyystutkija Niina Junttila toteaa, että hetkittäisen yksinäisyyden rinnalla vajaalla 10 prosentilla lapsista yksinäisyys jatkuu vuodesta, tilanteesta ja kontekstista toiseen. Näistä lapsista Junttila on hyvin huolissaan.

Yksinäisyydestä syntyy näet helposti kehä, joka vahvistaa itseään. Jos kokee lapsena yksinäisyyttä, se jatkuu usein läpi nuoruuden aina aikuisikään asti. Kun on lapsena menettänyt uskon elämän kantavuuteen, ei sitä löydä enää aikuisenakaan. 

 

Tyypillisesti ajatellaan, että sellainen lapsi jää yksin, joka ei ole samanlainen kuin muut. Raadollisin syy yksinäisyyteen on tutkimusten mukaan kuitenkin sattuma kuten kaveriporukassa muodostuvat suhteet, joissa lapsi jää ulkopuolella sosiaalisista taidoistaan tai luonteestaan riippumatta. 

Yksinäisyys osoittaa kristallinkirkkaasti ja viiltävästi, että yksinäisyydessä on aina kyse vastakkainasettelusta minä ja muut. Ei koskaan siitä, että oltaisiin me. Kaiken keskellä voi olla yksin.

 

Siksi ystävyyden penkeillä alakoulun ja eskarin pihalla on merkittävä sanoma. Ettei kukaan jäisi yksin. Ettei kehää, jota on vaikea katkaista, pääsisi edes syntymään. Ettei kukaan joutuisi siihen kymmeneen prosenttiin, joilla yksinäisyys jatkuu vuodesta toiseen. Joskus on helpompi istahtaa paikoilleen ilman sanoja, ja toivoa sydän väristen, että joku huomaa. Ne ovat tapoja osoittaa, että lapsi toivoisi tilanteeseensa muutosta. Että haluaisi jonkun lähelleen, ystäväksi. Koulun pihaan asetettuina ne tuovat myös opettajille keinon tarttua yhteisöllisyyteen ja siihen, että jokainen voisi löytää oman paikkansa. 

 

Eskarilainen aikoo testata penkin huomenna uudestaan nähdäkseen, hakeeko hänet sama ystävä vai joku muu. Vielä enemmän pysäyttää hänen oivalluksensa juuri ennen nukahtamista: "Äiti, mä aion myös tarkkaan katsoa, jos joku muu menee sille penkille ja haen sen lapsen heti mukaan meidän yhteiseen leikkiin. Ei kukaan tykkää istua siellä penkillä yksin, vaikka se onkin punainen ja muut on tavallisia." 

 

Lasten ihmissuhteita ystävyydestä yksinäisyyteen olen pohtinut myös mm.

Mitä jos lastani ei huomattaisikaan?
Eskaria aloittava pohtii uusien ystävien löytämistä  
Jääkö pienten lasten yksinäisyys päiväkodissa huomaamatta? 
Jäänkö yksin, jos vaihdan leikkiä? - Sosiaaliset suhteet päiväkodissa 
Kaiken keskellä aina yksin - Lasten ja aikuisten yksinäisyydestä 
Ystävyys muuttaa näkymättömän näkyväksi 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka palasi alkuvuodesta vuosien perhe- ja opintovapailta asiantuntijatyöhönsä viestintäkentälle. Äiti ja vaimo, ystävä. Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Kommentit (3)

Iimans
1/3 | 

En olisi ikamaailmassa uskaltanut istahtaa tuollIselle penkille. Tuollaisia keksivät ihmiset jotka ei ole koskaan kokeneet oikeaa yksinäisyyttä. Ei sellanen ihminen lapsi mene sitä.noin julkisesti julistamaan! Tuskin niin rohkea ohminen on yksin...

Altto
2/3 | 

Ystävyyden penkki on varmasti positiivinen asia ja lapsille jännä juttu. Mutta onko sillä paljonkaan tekemistä yksinäisyysongelman kanssa. En ole huolissani, jos lapseni jonain päivänä ei löydäkään kaveria leikkiin. Tai jos jonakin päivänä on tullut riitaa parhaan kaverin kanssa. Se kuuluu elämään, niin pitääkin olla. Olisin huolissani, jos lapsi seisoisi enimmäkseen yksin seinän vieressä. Ei koskaan löytäisi tietään leikkiin. Ei enää uskaltaisi edes yrittää ja alkaisi itsekin uskoa että ei kelpaa kaveriksi. Istahtaako tällainen lapsi ystävyyden penkille? Jokainen vanhempi kokee huolta lapsestaan ja siitä pääseekö hän mukaan, löytääkö kaveria. Joidenkin vanhempien huoli on ihan täyttä totta ja lapsen elämää joka päivä.

Jokaiselle tekee hyvää ripaus yksinäisyyttä ja torjutuksi tukemista. On todella terveellistä, että lapsi ei aina pääse leikkiin. Miten voi ymmärtää miltä yksinäisyys tai ulkopuolisuus tuntuu, jos ei sitä koskaan hetkeäkään ole kokenut. Empatiataidot ja toisen ihmisen huomaaminen on isompi kasvatusasia, kuin penkit. Toivottavasti useimmissa päiväkodeissa ja kouluissa jaksetaan panostaa tähän asiaan.

Avaimet yksinäisyyden katkaisemiseen on niillä aikuisilla, joiden silmien alla se yksinäisyys tapahtuu. Itse en pystyisi vain katsomaan joka päivä, kuinka joku yksi ja sama lapsi jää yksinäisenä seisomaan ulkopuolelle. Se olisi ihan liian surullista katsottavaa.

Ystävyyden penkit ovat varmasti ihana asia lapsille ja vähän jännä juttu. Mutta aikuisten täytyy auttaa, keksiä jotain muutakin kuin self help -penkit pihalle.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu