Kirjoitukset avainsanalla Lukeminen

Kun nelivuotiaani hakee kirjan toisensa perään pyytäen lukemaan vielä yhden sadun tai istuu huoneensa lattialla kertoen kirjan kuvista omaa tarinaansa mielikuvituksen laukatessa, hymyilyttää. Kun hän nukahtaa illasta toiseen kirja kasvoillaan tai tyynyn viereen kauniisti aseteltuna, palaan omiin lapsuus- ja nuoruusvuosiini.
 
Muistan, miten istuin isäni sylissä maalaistalon tuvan keinutuolissa ja selattiin saman kirjan sivuja kannesta kanteen. Yhä muistan sanasta sanaan Ester Ahokaisen runon: 
Äiti, älä telkkua avaa! Kuuntele. Saderatsut ravaa huohottain yli kattojen. Vauhti vain kiihtyy, nyt ne jo laukkaa, syöksykouruihin kaviot paukkaa. Pisaraharjat hulmahtain vauhdikas lento jatkuu vain.  Äiti, selvästi kuulla voi saderatsujen soitto soi.

Astevuosien lopulla luin peiton alla taskulampun valossa Neiti Etsivän ja Merja Jalon salapoliisimaisia Nummelan ponitalli-kirjoja silloinkin, kun olisi jo pitänyt nukkua. Elin mukana teini-ikäisen Kikan ihastumisia ja liikutuin lukiessani Husaari-hevosen menehtymistä. Jännä, miten edelleen muistan nuo lähes 30 vuoden takaa. Välillä aamuisin väsytti, mutten malttanut päästää tarinoista irti. Sitä paitsi seuraava kirja odotti jo hyllyssä, uusine vielä lukemattomine seikkailuineen. 

Maalaistalon yläkerrassa mummoni, eteläpohjalaisittain muori, luki ääneen rivejä Kalle Päätalon kirjoista. Sen pariin saatoin istahtaa pitkäksikin aikaa, vaikken kaikkea ymmärtänytkään. Joka joulu hänen joululahjatoiveensa oli sama; Päätaloa tai Eeva Joenpeltoa.  

Niin yläasteen kuin lukionkin äidinkielen opettajani vaativat, että tunneilla luetaan ääneen. Luokassa kiersi pulpetilta toiselle milloin Aleksis Kiven Seitsemästä veljestä, milloin Anna-Leena Härkösen Häräntappoase. Me nuoruuttamme elävät tankkasimme rivejä siinä missä vasta koulunsa aloittaneet seitsenvuotiaat. Silloin se tuntui erikoiselta – kai nyt jokainen lukea osaa. En ymmärtänyt, mikä arvo noissa hetkissä oli taianomaisen tarinaan uppoutumisen rinnalla meistä kunkin tulevaisuuteen. 

Lukutaidon heikentymisestä ollaan lukutaidon kärkimaihin kuuluneessa Suomessa huolissaan. Siitä, että lukutaidon merkityksen kasvaessa taso heikkenee. 

Jotakuinkin joka kymmenes suomalainen kuuluu näet heikkoihin lukijoihin, joille jatko-opinnot tai työhön sijoittuminen tuottavat vaikeuksia. 370 000 aikuista on siis vaikeuksissa, jos tietoa tulee paljon tai se on ristiriitaista ja tulkinnanvaraista. 

Lukeminen ei ole vain tarinoita, eikä salaisia hetkiä taskulampun valossa. Se ei ole pulpetilta toiselle kiertävä kirja, jonka sivut ovat käpristyneitä tai huoli, joka liittyy hetkellisesti kadoksissa olevaan kirjastokirjaan palautusajan lähestyessä. 

Se on avain tulevaisuuteen, sillä digiaikanakin – lyhyempien lauseiden ja irrallisten sanojen viestiviidakossa - kaikki perustuu tekstiin ja sen ymmärtämiseen, tekstien oikeanlaiseen tulkintaan ja kokonaisvaltaisen mielikuvan luomiseen.  Se opettaja, joka luetutti katolla ison savupiipun takana asuvaa Astrid Lindgrenin luomaa Katto Kassista tai aikansa Romeota ja Juliaa, Härkösen Häräntappoasetta, oli kaukaa viisas. 

 

Tunnustan silti, etten aina jaksaisi tarttua kirjaan, enkä lukea moniulotteisia, ajatuksia herättäviä Kunnaksia tai käydä syvääluotaavia keskusteluja Katri Kirkkopellon Molli- ja Piki-kirjojen kautta. Tosikompana päivänä Havukaisen ja Toivosen luomat Outolan veljekset Tatu ja Patu tuntuvat ihmettelevän liikaa. Osaan unissanikin sanasta sanaan niin Kerttu Ruuskan Elsat ja Laurit kuin Lastenkeskuksen julkaisemat Herra Jänikset ja Rouva Karhut.  

Koska kodin asenteella lukemiseen on merkittävä rooli lapsen lukuinnon synnyttäjänä, aion silti näinä vuosina vastata vieläkin useammin myönteisesti silloin, kun lapseni kantaa satukirjan viereeni. Aion etsiä ajan pysähtyäkseni tarinoiden maailmaan ja nähdä vuosia eteenpäin hänen tulevaisuuteensa. 

Ihan, kuten isänikin kiikkasi Ahokaisen riimein keinutuolissaan: 

Mittarimato, pysähdy tähän!
Hetkinen huokaa, levähdä vähän!
Mitä sä mittaat yhä, olipa arki tai pyhä?
Maailmankaikkeus kiinnostaa.
Mitaten siitä selvän saa.

 

PS. Tiesitkö, että lapselle lukemisella on yhteys parempaan koulumenestykseen ja koulumyönteisyyteen? Saksalaisen lukututkimukseen mukaan kouluun menivät mielellään 83% lapsista, joille luettiin päivittäin, mutta vain 43% niistä lapsista, joille luettiin harvoin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen aina hakeutunut kirjojen tuntumaan.

Lapsuudenkodista omille siiville noustuani työskentelin kesän ihan Otavan kirjapainon kupeessa. Katselin päivittäin rakennuksen portteja ja pohdin, mitä tarinoita kirja-aarteineen talon kätköistä löytyisikään. 

Samoihin aikoihin olin jäsenenä kai jokaisessa kirjakerhossa, mitä kotimaastamme löytyi. Posti kantoi kotiin useita kuukausilähetyksiä, joita hankin joko tarkoituksella tai perumisen unohtaneena. Yhtä kaikki - nostin ne koko seinän levyiseen kirjahyllystöön vieri viereen ja ahmin sivuja ilta toisensa perään. Heräsin aamulla väsyneenä, kun olin halunnut keskiyön jälkeen lukea vielä yhden rivin. Toisenkin.

Siksi ei ollutkaan yllättävää, että yliopistovuosina hakeuduin opintojen lomassa kiireapulaiseksi Gummerukselle. Istua nökötin pehmeäkansilinjalla latomassa uusia sivuja tai tarkastin kansia ja liimauksia kovakansilinjalla. Seurasin vaivihkaa taittopuolta ja suunnittelua. En lakannut ihastelemasta yksi toisensa perään käsistämme kulkevia vasta myyntiin kulkevia uutuuskirjoja.

Nykyiseen kotikaupunkiini Porvooseen muuttaessani kolusin usein WSOY:n (nyt jo suljettua) kirjamyymälää vihreässä, koko korttelin kokoisessa WSOY-talossa. Mukaan tarttui joka kerta huomattavasti useampi opus kuin tarkoitus lähtökohtaisesti oli. Kirjojen vastustaminen oli mahdotonta.

 

Kirjakaupoissa hypistelen yhä kirjojen kansia, käännän varovasti sivuja. Sen pienenkin hetken uppoudun tarinaan, jonka luen takakannesta. Kustantajien logot kirjojen päädyissä kuljettavat ajatuksissa Otavan tähtiloistossa Keurusselän rannalle ja Gummeruksen myötä Jyväskylään. WSOYssa tuntuu kotoisa porvoolaisuus. 

 

Vanhemmuuden myötä oma aika on jäänyt vähäiseksi. Niitä kiireettömiä iltoja kirjoihin tunneiksi upoten ei ole ollut, eikä ole näköpiirissä. Lukuharrastus on joutunut hetkeksi väistymään. 

Lasten kanssa voidaan istua tarinoiden äärellä pitkäänkin. Etenkin kuopus kuuntelisi sadun, jos toisenkin, lainkaan kyllästymättä. Se tuntuu hyvältä - näen hänessä samaa paloa kirjoihin kuin mulla on lapsesta saakka ollut.

 

Viime kuukausina olen toiveikkaasti hankkinut yöpöydälleni muutaman ”omankin” kirjan lasten satojen satukirjojen rinnalle.

Nuoruudessa tiesin, mitä uutuuskirjoja miltäkin kirjailijalta odottaa. Iloitsin postiluukusta putoavista kirjakerholähetyksistä. Nyt tunnen tämän ajan aikuisille suunnatut kirjasuosikit huonommin.

 

Onko sinulla vinkata kevyestä, ajankohtaisesta ja kiinnostavasta lukemisesta? Hyvistä sarjoistakin kenties, sellaisista joilla saisi taas vankan otteen muihinkin kuin lastenkirjoihin?

Mitä kirjoja sinun yöpöydältäsi löytyy juuri nyt?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ruuanlaitolla ja leipomisella on meidän perheessä oma tärkeä paikkansa. 

Ruokailu ei ole vain einespinaattilettuja tai lähikaupan lämpötiskin valintoja, vaikka niitäkin toisinaan tarvitaan. Ruokaa yhdessä valmistettaessa on mukava jutella päivän mietteistä ja nälkäisetkin jaksavat mielekkään tekemisen parissa paremmin odottaa. Sitä paitsi niin leipoessa kuin ruokaa tehdessä voi opetella laskemista, raaka-aineiden nimiä ja maistella jokaisesta purkista vähäsen; mustapippurista paprikajauheeseen ja silmiä kirvelevään sipuliin. 

Lapset saavat toivoa suosikkireseptejään, vaikkakin vastapainoksi edellytän, että he myös maistavat hyvinkin erilaisia vieraampia makuja. Välillä hyvinkin irvistellen.

Etenkin kolmevuotias kuopus vetää salamana tuolin keittiön tason viereen, kun kuulee mahdollisuudesta päästä kaveriksi keittiöön. Lapset ovat mukana rikkomassa kananmunia, mittaamassa raaka-aineita, sekoittamassa jauhoja ja käynnistämässä monitoimikonetta. Olisivat varmaan vieläkin enemmän, jos joka kerta muistaisi kysyä. 

"Useimpien mielestä syöminen on helppoa: noukkii vain ruokaa haarukkaan. Ruuanlaitto on sen sijaan monen mielestä vaikeaa - jos ei ole kokeillut. Mitä jos kokeilisi?", herättää pohtimaan Risto Räppääjän uusi keittokirja.

Risto Räppääjä kauhan varressa / Sinikka Nopola & Tiina Nopola (Tammi 2018)

on lukuisten aikuisille suunnattujen kokkaus- ja leivontakirjat rinnalla piristävä poikkeus koko perheen keittokirjana. Vaikka muidenkin keittokirjojen pariin voi uppoutua katselemaan toinen toistaan kutsuvampia ruokakuvia lasten kanssa, on mukavaa, että lapsia houkutellaan keittiöpuuhiin ihan omalla kirjalla - ja takuuvarmalla Risto Räppääjällä.

Onhan se nyt i-h-a-n eri asia syödä punatukkaisen Riston räpeitä vohveleita tai kikkarapäisen, raitapaitaisen Nellin päättömiä nuudeleita kuin pelkkää rahkapannukakkua. 

 

Kirjassa on paljon helppoja ohjeita, joista löytyy vaihtoehtoja niin välipalalle kuin pääruokiinkin. Jokaisen reseptin  yhteyteen on lisäksi liitetty tunnusmerkit kertomaan, miten helppo ruoka on valmistaa (tomaatein) ja miten terveellistä ruoka on (porkkanoin). Esimerkiksi yksi tomaatti tarkoittaa jäätävän helppoa, kaksi tomaattia helppoa ja kolme tomaattia aavistuksen mutkikkaampaa.  Se, että lukijakunta on lapsia, on otettu huomioon pääosin hyvin. Resepteissä on huomioitu nimenomaan lasten suosikkeja; Elvin koukuttavat kalapuikot, Lennartin pehmisperunamuusi, Nellin porkkanakookoskeitto ja rouskuva kauraomenapaistos.

Kirjan kuvitus toistaa vahvasti Risto Räppääjä-tyyliä ja tutut hahmot ovat tunnistettavissa helposti. Reseptien lomaan mahtuu lukuisia ristomaisia räppejä "Jos sä tarvit apua, niin ahmi kuule papua!" tai "Älä ruuan jämiä hukkaan heitä, niistä voi tehdä strösseleitä!" 

Se, mitä jäin kaipaamaan, ovat tavanomaisen ruokakirjan kuvat valmiista ruuasta. Vaikka kyse on Risto Räppääjä-henkilöityneestä lasten keittokirjasta, ei lakritsisisen mutapainikakku-reseptin yhteydessä kuva Ristosta hiekkarannalla saa lasta innostumaan leipomisesta. Toisaalta jos ohjeita etsisivät kouluikäiset, joille Risto Räppääjän hohto yhä puree, voisi kuvilla olla pieniä lapsia vähemmän merkitystä kiinnostuksen painottuessa reseptin sisältöön ja makuelämykseen.

Toimiva kokonaisuus joka tapauksessa ja varsin kiva lisä ruuanlaitosta pitävien perheisiin. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kotiovelle leijaileva tuoreiden leivonnaisten tuoksu on yksi vastustamattomimmista tuoksuista, mitä tiedän.

Lapsuudessani ihan parasta olivat äitini leipomat sämpylät tai lapsuudenkotini yläkerrassa, maalaistalon vintillä, asuvan mummoni leipoma rahkapiirakka aitoon pullapohjaan tehtynä. 

Jo vuosia olemme muistaneet ystäviä joulun alla itsetehdyin herkuin. Se on pieni ele kertoa, että ajattelen sinua ja arvostan sitä, että olet elämässäni. Samalla tähän tavarapaljouteen tuntuu rehellisesti hyvältä voida ystäville antaa jotakin sellaista, mikä ei jää olemaan pysyvästi. 

 

Yhden viime aikoina hyväksi todetun cookies-reseptin haluan teille jakaa.

Ohje on poimittu Emman makea joulu kirjasta, joka pitää sisällään monta herkullista ja hyvin helppoa reseptiä niin ystävän kanssa teehetkelle kuin lahjaksi annettavana. 

Joulupukin cookiet

Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen.
Sekoita vehnäjauhot, vaniljasokeri ja ruokasooda keskenään.
Vatkaa voi, sokeri ja fariinisokeri vaahdoksi. Lisää kananmuna hyvin vatkaten.
Lisää kuivat aineet siivilän läpi ja sekoita vain sen verran, että taikina on tasaista.
Kääntele suklaarouhe joukkoon.

Nosta taikinaa leivinpaperille lusikalla. Keksit saavat jäädä pieniksi, sillä ne leviävät uunissa. Huomioi siis leviämisvara. Paista uunin keskitasolla 13-15 minuuttia, kunnes reunat ovat hieman ruskistuneet. 
 

Yhdestä taikina-annoksesta valmistuu noin 20 keksiä.

Valmistaessani näitä useammalle ystävälle kerrallaan olen usein tehnyt tupla- tai tripla-annoksen kerralla. Sellofaaniin tai kauniiseen peltirasiaan pakattuna on maistuva tervehdys valmiina. Muutama kannattaa toki jättää omaan herkutteluun iltateelle lasten nukahdettua. 

Jouluiset kirjat ovat ihana tapa vastaanottaa joulutunnelmaa, ja niiden sivuja selatessa voi hetken uppoutua omiin ajatuksiin. 

Emman makea joulu on inspiroiva kirja, josta löytyy helppoja ohjeita niin aloittelevalle kuin kokeneemmallekin leipojalle, perusohjeita muutamin ainesosin ja hifistelyä sitä kaipaavalle. Erityisesti lahjaideoita kirjasta löytyy paljon; helpoista fudgeista kekseihin ja granolaan. Juuri sellaisia, joita toivoo joulun alla löytävänsä. 

 

Kuvat: Emman makea joulu / Emma Iivanainen. 2016. Docendo. 

Kirja saatu arvioitavaksi Docendolta

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu