Kirjoitukset avainsanalla vanhemmuus

Kukaan meistä ei haluaisi jäädä yksin. Et sinä, en minä.

 

Kaikkein riipaisevimmalta tuntuisi ajatella yksinäisyyttä oman lapsen kohdalle. Sitä, ettei hänellä olisi ketään. Että hän ei pääsisi mukaan päiväkotileikkeihin eikä hänen puuttumistaan päiväkotiryhmästä edes huomattaisi, jokaisella kun olisi se oma kaverinsa.

 

Tai ettei hän koulumaailmassakaan löytäisi omaa paikkaansa ja viettäisi välitunnit piinaavan yksin. Jäisi ilman syntymäpäiväkutsua tai omiin juhliin ei tulisi ketään (kts. apuun Hätävaravieraat-ryhmä). Tai ystävyys niin erottamattomaan naapurin lapseen muuttaisikin koulun alkaessa muotoaan, saisi säröjä, kuten Sattumia ja Suklaarakeita-blogissa koskettavasti kuvataan. Harrastuksissa tulisi valituksi joukkuepeleihin aina viimeisenä ja jäisi pukukopeissa seuraamaan muiden iloista juttelua syrjemmältä. Kukaan ei kysyisi juuri häneltä, miten hänen päivänsä on sujunut.  

 

Sydämen särkevää olisi huomata, ettei oma lapsi löytäisi paikkaansa - juuri sitä, jossa hänen olisi hyvä ja turvallinen olla, jossa hän on hyväksytty omana itsenään. 

 

Yksinäisyys vaivaa suomalaisia. Jopa joka viidennen sanotaan kokevan yksinäisyyttä, eikä yksinäisyys katso ikää. Kukaan ei halua myöntää olevansa yksinäinen, eikä jäävänsä yksin. Silti joka neljäs yksinäisyyttä kokeva aikuinen olisi valmis jopa alentamaan elintasoaan, jos saisi edes yhden ystävän. 

 

Jos yksinäisyys on alkanut lapsuudessa, se jatkuu useimmiten nuoruudessa aina aikuisuuteen asti, osoittavat tutkimukset. Ajatus pienestä eskarilaisesta etsimässä omaa ystäväänsä vielä lukiovuosienkin alkaessa tuntuu lohduttomalta. 

 

Mitä yksinäisyydelle voisi tehdä? Onko se vain yksilöstä kiinni vai voisiko kuka tahansa vaikuttaa? Tai miten siihen ylipäätään vaikutetaan? 

 

Miten vanhempi voi tukea lasten ystävyyssuhteita? 

Pienten tyttöjen äitinä pysähdyn aika ajoin miettimään, miten voisimme vanhempina tukea lasten ystävyyssuhteiden syntymistä ja vahvistaa niitä lasten omin keinoin, mutta meidän vanhempien myötävaikuttamana. Lapset oppivat sosiaalisia taitoja ja suhteita olemalla toisten lasten kanssa. Lapset voivat löytää ystäviä vain silloin, kun heillä on ylipäätään mahdollisuus tavata samanikäisiä ja etsiä sitä, jonka kanssa leikit ja yhteiset tekemiset voisivat sujua. 

 

Vaikka joillekin lapsille on luontevaa mennä mukaan uusiinkin leikkeihin hyvin mutkattomasti, on vanhemman silti tuettava peruskäytöstapojen omaksumista; sitä miten kiitetään, jutellaan ja ylipäätään tervehditään uutta kaveria tai sitä, miten toimitaan mahdollisissa ristiriitatilanteissa.

 

Meistä jokainen muistanee omasta lapsuudestaan sen harmittavan hetken, jossa omat leikit keskeytettiin ilman tilannetajua. Mukaan rynnäten, leikin kulkua seuraamatta tai leikkijöitä kunnioittamatta. Niihin vuosikymmenten takaisiin muistoihini palaan itse hetkinä, joina käyn lasten kanssa keskustelua siitä, miten leikeissä tulee antaa tilaa kaikkien ideoille ja pyrkiä muistamaan leikkikavereiden erilaisuus. Kavereiden kanssa toimiminen ei siis niinkään ole sisäsyntyinen ominaisuus, joka toisilla on ja toisilla ei, vaan taito, jota voi harjoitella, muistuttaa oivasti kaveritaidoista kirjoittanut Älyllistä äitiyttä-bloggaaja. 

 

Näen, että meidän vanhempien rooli on erityisen suuri siinä, miten lasten kaverisuhteita ylläpidetään. Näin etenkin silloin, kun lapset ovat päiväkoti-ikäisiä tai asuvat pidemmän matkan päässä toisistaan. Uskon, että yksi parhaista tavoista vahvistaa ja ylläpitää pysyviä kaverisuhteita lasten välillä, on järjestää heille mahdollisuuksia kahdenkeskisiin leikkihetkiin omassa kodissa.

 

Vanhemmilta se vaatii väistämättä aikaa ja omasta ajasta tinkimistä, aikataulujen sumplimista ja toisinaan myös sitä, että löydettävä muutama ystävällinen sananen senkin lapsen vanhemman kanssa, jonka kanssa ei tunnu olevan mitään juteltavaa. Hyvistä vinkeistä esimerkiksi puistokaverin leikkitreffeille kutsumiseen vinkkaa myös bloggaajakollegani Älyllistä äitiyttä.

 

Koti on paikoista se rakkain, se jonne tahtoisi kutsua vain ihan lähimmät. Turvasatama, jossa haluaisi olla päivän vastuiden jälkeen vailla velvollisuuksia. Päiväkoti-ikäisten kavereiden kutsuminen kotiin tarkoittaa väistämättä sitä, että leikkihetken ajan olet omien lastesi lisäksi vastuussa lisälapsesta - leikkien sujumisen seuraamisesta ja ristiriitatilanteiden ratkaisemisesta, toisten kurahousujen pukemisesta yksien sijaan. Siitä, että katat välipalan toisellekin ja varaudut vastaamaan ylimääräiseen vessasta kaikuvaan "valmis"-huutoon. 

 

Ovien avaaminen lasten ystäville mahdollistaa kuitenkin sen, että lapsi voi tutustua mieluisaan kaveriin rauhassa ilman hälyä. Tai kutsua kotiin vieraamman lapsen, joka vaikuttaisi lapsen mielestä tutustumisen arvoiselta, omanlaiselta.

 

Ystävyyssuhteita solmivat toki lapset keskenään ja näen, että jo heidän ikäisillään kaverisuhteiden tulee tuntua omilta, ei aikuisten toimesta väkisin ohjatuilta. Sen, että vanhemmat ovat hyviä ystäviä keskenään tai naapurissa asuu juuri samanikäinen lapsi, ei voi olettaa johtavan lasten ystävyyteen. Silti koen, että meillä vanhemmillakin on mahdollisuus monin tavoin pyrkiä tukemaan kaverisuhteiden syntyä ja vahvistumista - omien lastemme parhaaksi.  

 

PS. Meillä on viime viikot käyty paljon (kai ikuista) keskustelua lasten syntymäpäiväjuhlista ja siitä, keitä kutsutaan mukaan päiväkotiryhmästä. Palaan näihin ajatuksiin lähipäivinä. 

 

- - - -

Lapsiperhearkeamme voit seurata myös Facebookissa sekä päivittäin uusin kuvatarinoin Instagramissa. Lapsiperhe-elämän syvällisempien pohdintojen ohella syysseikkailuja, synttärijuhlia, askarteluvinkkejä, päiväkotiajatuksia, alkavaa joulun odotusta ja kurkistuksia tyttöjen huoneisiin lasten toivoessa omia sisustusideoitaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tekisitkö jotakin toisin, jos tietäisit, että sinulla on vain hetki aikaa? Olisitko enemmän läsnä, ottaisitko useammin syliin ja kertoisitko vieläkin useammin rakastavasi - ennen kaikkea sanojen sijaan näyttäisit sen? Kysyisitkö, miten voin sen sijaan, että kerrot, miten itse voit?

 

Omassa elämässäni on aika, jolloin olen ollut viime kuukaudet hyvinkin perinpohjaisten asioiden äärellä. Miettinyt elämän tarkoitusta ja sitä, millaisia meistä kunkin elämänpolut ovat ja voisivat olla. Sitä, millaisena minut muistettaisiin, jos en pian olisikaan. Sitä, millainen äiti, puoliso tai ystävä olisin ollut. Sitä, olisinko tehnyt jotakin, jota en enää ehtisi korjata. Olisinko elänyt arvojeni mukaan.

 

Elämä ja kuolema. Mahdollisuus ja epätoivo. Usko ja epäusko. Rakkaus. Vahvimmin onneksi se.

 

Olen miettinyt elämän suunnitelmallisuutta ja mahdottomuutta tietää huomisesta. Sitä, että me itse kukin kalenteroimme tulevat viikot ja kuukaudet tietämättä, mitä huominen tai vaikkapa saman päivän ilta tuo tullessaan. Elämä vie jatkuvasti eteenpäin, usein niin, ettemme edes pysähdy miettimään tai katsomaan taaksemme. Tuskin ehdimme aina katsoa eteemmekään.

 

Olen miettinyt läheisyyttä ja etäisyyttä. Sitä, mistä saan voimaannuttavaa energiaa ja keiden seurassa minun on erityisen hyvä olla. Sitä, milloin rajan vetäminen ja etäisyys on parempi vaihtoehto kuin mukana pyristely, ja missä menee itsekkyyden raja ja milloin siihen on oikeus. Sitä, miten osaisin olla vieläkin enemmän läsnä ja avuksi niille, joilla on sydän paikallaan ja joiden kanssa koen sielujen sympatiaa. Miten voisin antaa takaisin edes osan siitä, mitä heiltä saan.

 

Rakkautta. Sitä olen miettinyt paljon. Pysyvyyttä ja vakautta vuosienkin jälkeen. Sitä, että saa tuntea olevansa toisen elämässä aina se tärkein – riippumatta siitä, mihin elämä vie ja miltä tulevaisuus näyttää. ”Sun kanssasi on ollut mun elämäni paras aika, enkä mitään haluaisi toisin”, on kauneinta, mitä parisuhteessa voi oikeastaan odottaa kuulevansa. Sitä, miten onni arjessa kantaa mielettömän pitkälle.

 

Vanhemmuutta ja lapsia. Se on ollut ajatuksissa eniten. Kun pienet kädet rutistavat lujasti kaulasta hyvänyön halausten jälkeen ja lapsenhuoneen pimeydestä kuuluu ovea sulkiessa hento, vilpitön kuiskaus ”tykkään susta”, on onnellisuus juuri siinä hetkessä. Siinä, mitä ei halua menettää ja minkä puolesta on valmis mihin tahansa.

 

Jonakin päivänä tulee se hetki. Hetki, jona mietit, että jos sinulla olisi vain hetki enää täällä, eläisitkö sinä elämää, jota haluat elää.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vaikka hammasta purren, takuulla selviän tästä. Venytän iltoja öihin tinkien omasta uniajastani ja huolehdin lapsista vaikka korkeassa kuumeessa. Leikin lastenhuoneen lattialla sillä My little Ponylla lasten kanssa, vaikka silmissä säihkii päänsärkyisenä enemmän tähtiä kuin sateenkaarisävyisen ponin glitterivärityksessä. Kyllä mä selviän, olenhan äiti, vanhempi.

 

Äidit selviävät kaikesta, isien selkärangat kestävät kaiken taakan. Antaa tulla vaan kaikki maailman huolet ja murheet, vanhemmat taklaavat tilanteen kuin tilanteen. Viis univajeista tai koliikeista, flunssista tai muista pöpöistä. Oma parisuhdeaikakin on ylipäätään ihan yliarvostettua - toistahan näkee koko ajan, kun illat juostaan ristiin rastiin milloin pyyhkimässä vauvaperheessä puklauksia matolta tai leikki-ikäisen takapuolta.

 

Superihmisiä. Niiksihän me itsemme luodaan ja vastataan hymyillen avuntarjouspyyntöihin, että kiitos kun ajattelit, mutta me pärjätään, näin on oikein hyvä. Missä vaiheessa meidän yhteiskunta muuttui sellaiseksi, ettei apua voida ottaa vastaan saati pyytää, edes sitä ihan arkisinta? Vai olikokaan se koskaan toisenlaista? Tekeekö tavoiteltu itsenäisyys meistä myös yksinäisiä?

 

Tytöt ovat pian 3v ja 5v. Olen ollut sen ajan heidän kanssaan kotona ja siksi saanut mahdollisuuden tavata päiväsaikaankin hurjan paljon samaa elämäntilannetta eläviä äitejä ja isejä. Olen nähnyt, miten moni kieltäytyy lapsenhoitoavusta ja yönsä valvova koliikkiperhekin ottaa vastahankaisesti vastaan ystävän tuoman valmiin päivällisen. Puhumattakaan, että kukaan siivoamisesta pitävä edes rohkenisi tarjota toiselle lapsiperheelle apua siivouspuuhiin. Tutulle ainakaan. Ennemmin melkein laittaa ilmoituksen jonnekin vapaaehtoissivustolle, että tarvitko lapsiperhearjessasi keittiön siivousta ja siistiä eteistä.

 

Peiliin on katsomista itselläkin. Aika helposti sivuutan avuntarjouksen minäkin. Kuka meistä nyt haluaa olla toiselle vaivana, onhan heilläkin oma arkensa. Pienet lapset, päällekkäiset harrastukset, reissutyötä tekevä puoliso, ruuanlaitot väsyneenä työpäivien jälkeen.

 

Viime päivät kuopuksen synttärijuhlien lähestyessä puhelin on piippaillut viestejä ystäviltä. Avuntarjouksia leipomisesta siivoamiseen ja lastenhoitoon. Ihan helmenä nurmikonleikkuu yöllisiin enneuniin viitaten. Toiset lapsiperhearkea elävät tietävät, että synttäreiden järjestäminen vie oman aikansa tai että arjessa ylipäätään olisi ihana ottaa tarjottu apu vastaan, vaikka kaikki sujuisikin mutkattomasti.

 

Aika monta kertaa vastasin jo sen totutun "kiitos, mutta kaikki on hoidossa", kunnes jäin miettimään. Palasin ja palaan ystäville, yksi kerrallaan.

 

Ystävä, jolla on kuopuksemme ikäinen lapsi, ehdotti ottavansa tytöt luokseen leikkimään, jotta me vanhemmat saadaan siivota koti perusteellisemmin juhlakuntoon rauhassa. "Käytän täällä iltasuihkut tai saunat ja annan iltapalan", hän kuittasi. Toiselle vahvistin, etten juuri nyt tarvitse apua, mutta josko hän haluaisi huolehtia lapsista jonakin sellaisena iltana, kun aikataulut muutoin menevät päällekkäin. "Tottakai, sitä vartenhan ystävät ovat", tavoitti viesti välittömästi. Tänään esikoinen lähtee hyvän ystävänsä luokse leikkimään pikkusiskonsa tanssitunnin ajaksi. Olisin muutoin sumplinut iltaa ja harrastuksia itsekseni miehen ollessa iltakokouksessa. Ihan nappiratkaisu, kaikille.

 

Meille tämä antaa lisäaikaa juhlavalmisteluille ja omille hetkille. Parisuhteellekin, sillä mut tavoitti juuri äsken seuraava viesti:

Ennen kaikkea lapset tulevat hihkumaan riemusta. He saavat leikkiä ystäviensä ja kummiensa kanssa, istua kavereiden turvaistuimissa, tutkia rauhassa kavereidensa lelulaatikoita ja syödä erilaisia iltapaloja tai päivällisiä kuin kotona.

 

Sen sijaan, että he leikkisivät huoneissaan imurin huristessa tai monitoimikoneen suristaessa kakkutaikinaa tai kulkisivat mukana hoputtaen sisaruksen harrastuksiin, tarjottuun apuun tarttuminen tuokin heille iloa. He tulevat kotiin muistojen reppu uudella tavalla pakattuna.

 

Ystävien arvoa lapsiperhearjessa olen pohtinut myös:

Illallinen kahdellekymmenelle

Kun toinen ymmärtää

Jos toisia äitejä ei olisi

- - - -

Joko sinä seuraat arkeamme kahden pienen tytön kanssa? Löydät meidät myös Facebookista ja Instagramista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuopuksemme aloittaa ensi viikolla päiväkodissa. Hän seuraa jalanjäljissä isosiskoaan samaan päiväkotiin, siihen, johon olemme olleet valtavan tyytyväisiä. Tiedän, että hänen on turvallista aloittaa ja että hänestä pidetään hyvää huolta silloin, kun hän ei ole kanssamme kotona.

 

Hän tuntee jo päiväkotia. Hän on ollut kanssani viimeiset kaksi vuotta hakemassa siskoaan iltapäivisin tutkien tarkkaan päiväkodin eteisen lokerikkoja, kipaisten tilaisuuden tullen leikkimään ja toivonut toistuvasti mahdollisuutta keinua ulkona edes hetken. Toisinaan olen saanut maanitella häntä lähtemään kotiin, kun hän on halunnut keinua pidempään ja valloittaa sen jälkeen kiipeilytelineen vielä kerran. Toisenkin.

 

Isosiskonsa päiväkotikavereista monet ovat hänelle tuttuja, niitä leikkikavereita kotoa, puistoista ja yhteisiltä reissuilta. Omaan ryhmäänsäkin hän saa muutamia ystäväperheiden lapsia.

 

Vielä joku aika sitten ajattelin, että meneepä tämä helposti. Olenhan jo kertaalleen ollut etsimässä sopivaa päiväkotireppua, sovittamassa uusia lenkkareita tuleviin leikkeihin ja valitsemassa lapsen kanssa juomapulloa aurinkoisiin päiviin. Käynyt kesän jälkeen tarkemmalla silmällä läpi ulkovaatteita, pakannut varavaatteiden reppua ja nimikoinut yömyöhään vaatetta. Olen jutellut lapsen kanssa siitä, mitä muutoksia päiväkoti tuo arkeen ja mitä asioita sitä varten kotona harjoitellaan.

 

Tänään iski mieletön haikeus. Pian molemmat lapset ovat päiväkotilaisia, isoja tyttöjä. Mun pienet, joiden kasvamisesta tunnen samaan aikaan valtavaa ylpeyttä ja riipivää haikeutta. Pienet rakkaat, älkää vielä tulko isoiksi. Pala kurkussa rutistin sylissä istuvia, toivoin hetken pysähtyvän.

 

Päiväkodin aloittaminen on väistämättä eräänlainen suunnanjakaja, uuden polun näyttäjä. Tie, joka vie kotoa eteenpäin maailmalle. Sinne, minne vanhemmat voivat vain tarjota siipiä ja arjessa kantavaa rakkautta olematta enää itse koko ajan läsnä.

 

"Mitä sä aiot tehdä päiväkodissa, kun sä meet sinne ensi viikolla?"
"Mä leikin ja mä syön. Mä keinun paljon ja leikin hiekkalaatikolla. Mä leikin (siskon ja) mun kaveleiden kanssa. Lakastan mun uusia kaveleita."

 

Ne siivet. Pyyhi kyynel silmäkulmastasi, äiti, sun lapsesi odottaa tulevaa hyvillä mielin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram