Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hän istuu lasittunein silmin katsomassa työhuoneen ikkunasta ulos saamatta mitään aikaan, jaksamatta tarttua. Katsoo ikkunalaudalle putoavia lumihiutaleita, kevään häikäisevää valoa. Tuijottaa lähes yhtä lasittuneella katseella vielä kesän kynnyksellä. Syksyn väriloistossa vihdoin helpottaa, päivä päivältä. Jaksaa jälleen innostua työyhteisönsä kehittämisestä, suunnitella strategioita. Katsoa eteenpäin, rajansa nyt jo tietäen. 

Hän pyyhkii työpöytänsä ääressä yllättävät kyyneleet. ”Enhän mä koskaan itke”, hämmästelee sairaanhoitajalle työterveydessä. Päättää vähentää työmääräänsä ja jättää avaamatta tietokoneensa iltaisin. Antaa vapaa-ajassa enemmän tilaa isyydelle kuin työlle. Ymmärtää, että kyynelten myötä taituroidaan jaksamisen reunalla. Vuosienkin jälkeen katseessa asuu haavoittuvuus. 

Hän istuu aamuaikaisessa toimiston hämärässä, joka aamu ensimmäisenä. Naputtelee meilejä yksi toisensa perään, mutta on satojen avaamattomien tulvassa jo taistelunsa hävinnyt. Hän korostaa tehokkuutta, mutta väsyy jatkuvassa kiireessä muistamaan. Työpäivän päätteeksi hän sulkee oven viimeisten joukossa, kantaa laukussaan läppäriä, jonka paino tuntuu musertavalta. Niin paljon jää joka päivä tekemättä. Samalla hän pelkää, ettei jonakin päivänä ole organisaatiolleen tärkeä. 

Hän istahtaa lounaalle pöydän toiselle puolelle. Hymyilee, vaikka taistelee silmäluomien alla polttavia kyyneliä vastaan. ”Mä olen niin väsynyt, tästä kaikesta”, saa sanotuksi ennen murtumista. Erinomainen äiti, ystävä, puoliso. Työntekijäkin. "Onkohan tällaista kenelläkään muulla?", hän saa vaivoin kysytyksi.

Hän seuraa, kun työkaverit yksi toisensa jälkeen pakkaavat laukkunsa. Ottavat takit naulakoista ja lähtevät kotia kohtia askeleet toimiston käytävällä kaikuen. Hän heilauttaa henkilökorttia lukijaa kohti. Leimaa itsensä ulos, aina viimeisenä.

Hän ajaa työmatkaansa kädet rattia puristaen. Rystyset valkoisina. Sydän pamppailee, hikihelmet kohoavat otsalle. Päiväkotiin on ehdittävä ennen sulkemisaikaa, tärkeä sähköposti jäi kesken. Kello käy, minuutit kuluvat. Tilanne toistuu päivittäin. Kunpa aikaa olisi enemmän. 
 

Työntekijöitä, toinen toistaan tunnollisempia ja osaavampia. Parhaaseensa pyrkiviä. 

Äitejä ja isiä, perheen ja työn tasapainoa tavoitellen. Huonoa omaatuntoa potien, milloin mistäkin. Silti aina rakastaen. 

Puolisoita, jotka tahtoisivat antaa enemmän, mutta arki uuvuttaa. Se, ettei koskaan tunne riittävänsä. Väsyneenä tulee tiuskittua. Kunpa muistaisi ojentaa käden, tarttua siihen itsekin. 

Heitä, joille työ luo pakoväyliä ja heitä, jotka etsivät pakoväyliä työstä.

 

Sinä teet parhaasi. Minuuttienkin uhkaavasti kuluessa ja sähköpostin tulviessa, kyynelten polttaessa silmäluomia ja riittämättömyyden kuristaessa kurkkua. Ikkunan takana leijailevien lumihiutaleiden vaihtuessa kevään vihreydeksi. Miten usein haluaisinkaan sinun näkevän ja ymmärtävän, että teet parhaasi. 

 

Meitä. Arjen taituroijia. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vuosi. Miten nopeasti aika kuluukaan, viikot vaihtuvat kuukausiksi. Kevät kesäksi ja pian jo talveksi. Palasin vuosien perhevapaiden jälkeen töihin jotakuinkin vuosi sitten. 

 

Vuodet olivat muovanneet organisaatiota ja omaa tiimiäni. Toimiston käytävillä tervehtivät monet tutut, mutta joukosta erotin lukuisia vieraitakin kasvoja – jännitti, odotutti ja innostutti. 

Ensimmäiset kuukaudet olivat hapuilua ja riittämättömyyttäkin. Moni työkaveri oli vaihtunut, käytänteet muuttuneet, tietotekniikka ja ohjelmat päivittyneet. Epävarmuuden sietämisen rajoja piti venyttää päivästä toiseen.

Rutinoitumisen huomasi kuitenkin pian. Vanhan tuttuuden, päiviin tottumisen. Kun uppouduin tekemiseeni, tuntui kuin en olisi poissa ollutkaan. 

 

Kotivuosista lasten kanssa nautin valtavasti. Valittiin kirjoista houkuttavimmat ja ahmittiin niitä tarina tarinalta sylikkäin istuen, nökötettiin teattereiden eturiveissä ja kelluttiin kylpylöiden poreissa. Nukuttiin päiväunia ulkoilusta väsyneenä ja askarreltiin mitä mielikuvituksellisempia viritelmiä, leivottiin ja seikkailtiin, tavattiin ystäväperheitä lähes päivittäin ja tehtiin jos jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Naurettiin ja höpötettiin. 

Olin tietoisesti päättänyt pitää kotivuosina työasiat etäämmällä ja antaa ne vuodet täysin lapsille ja perheelle. Sitten aikanaan uudella kipinällä, uusin ajatuksin, ajattelin kotona ollessani. Minulle se sopi ja oli siihen hetkeen onnistunut valinta. 

Nyt töihin palattuani ja viikoittaiseen aikataulutettuun arkeen hypättyäni ymmärrän vieläkin paremmin, miten poikkeuksellisia – ainutlaatuisen hienoja - nuo vuodet olivat. 

 

Sain mahdollisuuden palata työyhteisööni rauhallisin mielin. Palasin rooliin, joka minulla oli ollut ennen lasten syntymää. Sain vastuulleni monet niistä työtehtävistä, joista olin kantanut vastuuta aiemminkin. Vaikka tätä edellyttää lakikin, odottaa perhevapailta palaavaa tutkimusten mukaan silti liian usein tyrmistys. Se johtuu joko merkittävästä muutoksesta työroolissa tai tosiasiasta, ettei ole paikkaa, johon takaisin tullessa asettua. 

 

Perusturvallisuus, jota tulevien tapahtumien ennustettavuus tuo, luo rauhallisuutta. Luottamusta siihen, että elämä kantaa.

On tärkeää tietää, että omasta organisaatiosta löytyy perhevapaalta palaavalle paikka mielekkäine työtehtävineen, kuten lähtiessäkin. Että (pidempäänkin) poissaolleella nähdään arvo vuosien mittaisessa sitoutumisessa ja kehittämisessä, vaikka omaa roolia tuleekin hetken hakeneeksi.

Ymmärrystä siitä, että lasten myötä töihin palaavalla arki ja arvot ovat usein muuttuneet. Ainakin minulle selkiytyi lasten myötä yhä kirkkaammin se, että vaikka pidänkin työstäni, se ei ole elämäntehtäväni. Asioita katsoo pienten lasten vanhempana hyvin toisenlaisin silmin. 


Jos minulla ei olisi ollut työpaikkaa, johon palata, olisinko nauttinut kotivuosista yhtä paljon? Olisinko kantanut huolta tulevaisuudesta silloinkin, kun luin satukirjan rivejä lapset viereeni käpertyneenä ja pohtinut työmahdollisuuksia olematta läsnä eväsretkillä? Olisivatko pelko ja epävarmuus asuneet sydämessäni silloinkin, kun vietin elämäni parhaita vuosia? Olisinko valmistautunut muutokseen yhtä levollisin mielin?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Äiti, sä et saa koskaan hävitä", toteaa nelivuotias vakavin silmin. Hän rutistaa lujasti kättäni, josta pitää kiinni ja antaa kämmenelle suukon toisensa perään. Hän on pyytänyt mut istumaan sänkynsä viereen ennen unentuloa. Keskustelunaihekin on mietittynä, sen hän on kertonut jo iltapalan yhteydessä. Rakkaus. 

Hän on huolissaan kuultuaan tutulta lapselta, että hänen vanhempansa ovat eronneet. 

"Sen äiti ja isä eivät rakasta enää toisiaan. Niin ne oli sanoneet ja siksi niillä on molemmilla omat kodit. Sitten lapset muuttaa ensin isän kotiin ja sitten äitin kotiin ja sitten taas isän kotiin. Mutta äiti ja isä ei enää muuta, lapset vaan."

 

Ajatus huolettaa häntä paljon. Niin paljon, että hän on miettinyt sitä vuorokauden ennen asian puheeksi ottamista "Mä ajattelin, että se paha asia menis ohi mun ajattelusta, mutta ei se mee." Hänellä on kavereita eroperheistä, mutta yksikään vanhempien ero ei ole tapahtunut siten, että hän muistaisi niitä. 

Nyt tilanne tuntuu järkyttävän hänen perusturvallisuuttaan. Hänellä on ollut tähän saakka itsestään selvä oletus siitä, että perheet ovat yhdessä. Nyt se kääntyy ymmärrykseksi siitä, että jokin voi muuttua - etteivät perheet aina pysy yhdessä. Hänen mielessään se kuulostaa samalta kuin se rakkaudettomuus. Se, ettei enää ole rakkautta. Ei ole tykkäämistä. 

 

Selitän, ettei vanhempien ero koskaan tarkoita sitä, etteivätkö vanhemmat yhä ja aina rakastaisi lasta. Ja että vanhemmat voivat rakastaa vielä toisiaankin, mutta ovat vaikkapa niin usein eri mieltä asioista eivätkä pysty niistä sopimaan, jolloin on kaikille parempi asua kahdessa eri kodissa. 

Huomaan, että eniten käytän aikaa kertoakseni, etteivät vanhempien satunnaiset riidat tai kinat tarkoita eroamista tai perheen hajoamista. Ettei hänen tarvitse olla huolissaan, jos joskus näkee minun ja isänsä olevan asioista eri mieltä. Hän kuuntelee vakava ilme kasvoillaan. Mietin, mitä nelivuotiaani ajattelee, miten hän asian ymmärtää. Kysyn välillä ja hän pyytää kertomaan enemmän. "Sano se uudestaan." 

 

Kerron, että erotilanteissa on lähes aina kyse siitä, miltä asiat tuntuvat aikuisista. Ei siitä, mitä lapset ovat tehneet tai mitä lasten olisi pitänyt tehdä perheessä toisin. Että erot eivät ole lapsista johtuvia, vaikka ne koskevatkin koko perhettä. 

"Osaakohan aikuiset sopia riitansa?" 

Hän kertoi tutun lapsen pohtineen, josko hänen vanhempansa vielä muuttaisivat joskus takaisin samaan kotiin. Että ehkä riidat voisi selvittää ja sitten taas rakastaa. 

 

Aika usein erot ovat lopullisia, huomaan selittäväni. Että äidit ja isät ovat niin päättäneet silloin, kun lapsille tulee kaksi kotia. Kerron myös, että asioita on yleensä mietitty pitkään, eikä päätöksiä ole tehty yhden tai kahden riidan perusteella, vaan koko perheen – ja erityisesti lasten – parasta miettien. Että kaikilla olisi hyvä olla, vaikkei samassa kodissa asuttaisikaan enää. 

"Voihan niinkin rakastaa, että ei asu samassa kodissa. Vähän niin kuin me mun kaverin kanssa", nelivuotias toteaa viitaten parhaaseen ystäväänsä. 

 

Rakkaus. Perhe. Yhdessäolo. Miten isoja asioita myös pienen ihmisen mielessä – ja miten vaikeita vanhempana kertoa ymmärrettävästi siten, että hän voisi ymmärtää toisten tilanteita ja olla kantamatta huolta omasta. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu