Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Lipaston reunaan nojaa enää yksi helmiäishohtoinen, yksisarviskuvioinen penaali. 

Kaiken muun hän on tavara toisensa jälkeen joko ujuttanut vaivihkaa kaapin nurkkaan tai antanut auliisti siskolleen. Joulusta on vain päiviä, mutta hänen huoneestaan ei huomaisi jouluaaton lahjavyöryä.

”Miksi te ostitte, kun en pyytänyt?”

 

”Miksi te ostitte, kun en pyytänyt?” hän katsoo kysyvän näköisenä suoraan silmiin. Haastaenkin. Hän viittaa joululahjoihinsa. Lukuisiin paketteihin, joita hänelle hankimme. Suorastaan haalimme.

”Mähän kerroin, mitä mä toivoin, enkä tarvinnut muuta.” Niinpä. Ole siinä sitten muuta mieltä.

 

Ripityspuheelle, jota yritin marttyyrimaisesti rakentaa nyt kaappiin piilotettujen harkittujen (ja vähemmän harkittujen) lahjojen ja niiden hankkimiseen käytetyn ajan ja rahan ympärille, ei löydy jalansijaa.

Järjestelmällisyydestä ja selkeydestä pitävä lapseni on oikeassa. Hänellä oli joulun lähestyessä vain yksi toive: tuo tietty penaali. Muuta, mielestään tarpeetonta, hän ei halua huoneeseensa järjestystä sekoittamaan.

 

Miksi minun on vaikea suhtautua siihen, että yltäkylläisyyden ajassa hän ei tunnu toivovan mitään?

Miksi minua epämukavasti kiemurteluttaa ajatus siitä, että olisin hankkinut hänelle vain sen yhden ainoan paketin? Sen hänen toivomansa, muistutan itseäni. Että vain yksi kertoisi jostakin vaikkapa viiden sijaan? Niin, mistä?

Kuka vannottikaan, ettei materia ole merkki välittämisestä saati välittämättömyydestä, muttei itse osannut kuunnella lapsensa toivetta herkin korvin?

 

”Sä voit hyvin saada sen”, kuulen lapseni sanovan siskolleen. Näen sivusilmällä, miten hän antaa pois tarrakirjansa. Hänellä on niitä kuulemma riittävästi. Eikä se edes sopisi pöydälle, kuten hänen järjestyksensä edellyttää.

 

Vanhemmuuden mitta harvoin — juuri koskaan — määrittyy siinä, mitä omistaa tai on omistamatta. Siinä, mitä tavarana antaa tai on antamatta. Edes jouluna, kuten huomaan.

Posket punottaen, vaivautuneenakin joudun myöntää itselleni, että sivuutin lapseni selkeän pyynnön, koska oletin hänen toivovan enemmän. Että ajattelin jouluun kuuluvan tietyn määrän paketteja. Että hän ei osaisi suhtautua, jos saisi selkeästi vähemmän paketteja kuin muut aattoiltana paketteja saavat samanikäiset (osaisikokaan aidosti sinä hetkessä?). Ehkä ajattelin kai hölmösti sitäkin, että pakettien määrä jollakin tavalla kertoisi lapselleni, miten tärkeä hän on ja että me vanhempina toivomme hänen parastaan. 

 

Josko ensi kerralla kuuntelisin, mitä lapseni haluaa kertoa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kiitos,
Sinulle, joka kannat huolta lasten terveydestä ja hyvinvoinnista,
Sinulle, joka puutut tiukasti kiusaamiseen ja tuet kaveritaitoja,
Sinulle, joka järjestät koulukyytejä pidemmällä asuville ja huolehdit lapsia takseilleen,
Sinulle, joka pidät huolta kiinteistöstä ja avaat myöhästyneelle oven

Sinulle, joka huolehdit, että lapseni saa päivittäin monipuolista ruokaa,
Sinulle, joka ruokalassa ohjaat hyviin käytöstapoihin omalla esimerkilläsi,
Sinulle, joka pidät koulun käytävät siisteinä ja pyyhit leivänmurut lattialta

Sinulle, joka päivität Wilmaa ja huolehdit oppikirjatilauksista,
Sinulle, joka etsit kadonnutta hanskaa ja pyyhit likaantunutta reppua,
Sinulle, joka johdat koulua oppilaiden ja henkilöstön parasta ajatellen,
Sinulle, joka järjestät vasarat riviin ja ompelurullat rinnakkain alkuvuotta odottamaan,
Sinulle, joka etsit varastosta lainaksi sopivan kokoisia luistimia ja monoja

Sinulle, joka suunnittelet lukuvuotta, lukujärjestystä ja kutsut kasvatuskeskusteluihin,
Sinulle, joka tavaat lapseni kanssa aapisen rivejä ja opetat matikassa ”piikki pistää pienempään, suu auki suurempaan”

Sinulle, joka kannustat ja rohkaiset,
Sinulle, joka annat ja mahdollistat, mutta myös odotat ja edellytät, asetat rajoja

Kiitos
Sinulle, joka uskot ja katsot tulevaan,
Sinulle, joka olet läsnä omana itsenäsi.

Sinulle, joka opetit lapselle, että jokaisessa on jotakin hyvää. Että hän osaa ja pärjää, oppii ja oivaltaa.
Että hän on arvokas, ja yhtä arvokkaita ovat kaikki muutkin hänen koulussaan ja luokallaan.

Kiitos Sinulle, joka ajattelet lapsen parasta.

 

Lue myös: 
Kiitos päiväkodin aikuisille

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eilen moni aikuinen tarttui ojennettuun käteen, istahti pienen pulpetin viereen, seurasi lukemaan opettelemista, kuuli musiikkiesityksen tai englanninkielen ääntämisen. 

Kurkisti lapsensa pulpettiin, selasi koulukirjan sivuja, katseli luokkahuoneeseen ripustettuja piirustuksia. Näki, miten paljon lapset tunneilla osallistuvatkaan. Hämmästyi, millaista on tämän päivän opetus. Ilahtui nähdessään, miten monta ystävyyssuhdetta kouluissa syntyy kouluarjen ulkopuolella. 

 

Meidän esikoisen koululla vietettiin valtakunnallista kodin ja koulun päivää aamukahveilla rehtoreiden ja vanhempainyhdistyksen läsnäollessa, avattiin SPR:n koordinoima Lukukuu-haaste lokakuulle koko kouluväen kokoontuessa saliin vanhempien kera ja tutustuttiin lasten opetukseen arjessa.

Meitä vanhempia oli paikalla paljon. Jokainen omalle lapselleen tärkeänä.

 

Yhdessä tekemisen ja onnistumisen voima on valtava. Verkostoista saa hurjasti hyvää energiaa. Merkityksellisyydestä ja kohtaavista päämääristä. Ideoinnista ja innostuksesta. Siitä, että sulla on paikka ja mulla, ja yhdessä ne täydentävät toisiaan. 

Olen itse aktiivinen vanhempainyhdistystoimija, lapseni koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja. Kun puhuessani annoin katseeni kiertää salia ja sen lähemmäs 600 ihmistä, mietin, miten tärkeää on aito yhteistyö. 

Vaikka päivä oli tuolloin vasta edessä, ehdin mikki kädessäni suunnitella jo tulevaa. Kodin ja koulun yhteistyötä toimintamalleineen. Perheiden hyvinvointia. Opettajuuden arvostusta. Lasten - tulevaisuuden aikuisten - parasta. Kaikkea sellaista, mihin meistä moni voi halutessaan vaikuttaa. 

Näinä hetkinä mietin, miten tän adrenaliiniryöpyn ja innostuksen kipinän vois palauttaa silloin, kun on hetkellisesti harmaampaa. 

Uskon, että aito palo siihen, mitä tekee, on asia, joka kantaa. Työssä ja vapaa-ajalla. Se, että löytää merkityksellisyyden. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hypitäänkö sohvilla? Kiipeilläänkö vanhempien makuuhuoneen sängylle tekemään majaa? Saako vaatekaappiin mennä piiloon vaaterekkien sekaan? Voiko olohuoneen sohvalla nakertaa keksiä tai syödä lounastakin? Saako omassa huoneessa pelata pelejä kaverin kanssa vanhemmille kertomatta? Tullaanko kengillä sisälle? Tarvitseeko yhteisten leikkien lelut siivota lähtiessä?

Oman kodin ruokapöydässä on maitopurkkien ja leipälautasten lomassa joukko leluja. Barbie nököttää pöydän päässä ja ninja nojaa leviterasiaan. Toisessa kodissa leikki on sovittu keskeytettävän ja lelut jäävät lastenhuoneisiin.

Onko oman kodin sääntöjen seuraaminen vieraalle lapselle nipottamista?

 

Lasten kasvaessa he vierailevat ystävillään yhä enemmän, ja saavat omia ystäviään kotiin. Se, mikä jää pienten lasten kohdalla perheen sisäiseksi käyttäytymismalliksi, alkaa eskari- ja kouluikäisenä näkymään kaveritapaamisten myötä oman kodin ulkopuolelle. 

Jokainen perhe toimii parhaaksi näkemällään tavalla. Siksi ollaankin lähdetty ajatuksesta, että meidän kodissa ollessa toimitaan meidän säännöillä ja toisten koteihin mennessä heidän säännöillään. Säännöistä osa on ehdottomampia ja toiset läpi sormien katsottavia. Tiedostan myös perheiden erilaisuuden, joten tasapainoilen mukautuen niissä meille vähemmän tärkeissä.

Piece of cake, vai ei sittenkään?

 

Häilyvimpiä rajoja ovat kahden perheen yhteiset lomat ja illanvietot. Siinä, missä toisen perhen lomailu on sokeripilven kyllästämää, toisessa pysytään kotonakin tutulla omppu-porkkanalinjalla. Kokista vasta yläkouluikäiselle, pelkkää vettä ruokajuomaksi laivan buffassakin.

Tai katsotaan ipadia jokainen yhtään tylsistyttävä hetki, kun toisessa ruutuaika on rajallista reissussakin.Yhdessä noudatetaan nukkuma-aikoja jotakuinkin rutinoituneesti, toisessa ajatellaan että lomalla saa valvoa niin pitkään kuin jaksaa.

Entä yhteisenä huvipuistopäivänä; saako lapsi mahdollisuuden jokaiseen ongenvetoon ja onko toisen perheen mutkatonta kieltäytyä kitkatta ensimmäisestäkin? Vai tekevätkö molemmat kompromisseja puoliväliä lähentyen?

 

Edelleen saatan varmistaa, saavatko meille leikkimään tulleet lapset syödä välipalaa tai ruokaa. Monille laitan jo vanhasta tottumuksesta, ja jos mahdollista, perheiden ajatusmaailmaa mukaillen kuten hyvin terveellisesti syövän perheen lapsen tullessa enemmän vihannesdippejä ja varsin vähän makeaa. Silti välillä poden huonoa omaatuntoa tarjoamastani kesäpäivän jätskistä, etenkin jos lapsi valitsi pakastimesta kaikkein suurimman tuutin. Kiemurrellen kerron lasta hakemaan tultaessa, että saattaakin olla, ettei ruoka ihan heti maistu.


Millaisia kompromisseja te olette tehneet? Tai millaisissa asioissa huomaatte eriäviä toimintatapoja?

Kenen säännöillä perheet tapaavat?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu

Instagram