Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Eilen moni aikuinen tarttui ojennettuun käteen, istahti pienen pulpetin viereen, seurasi lukemaan opettelemista, kuuli musiikkiesityksen tai englanninkielen ääntämisen. 

Kurkisti lapsensa pulpettiin, selasi koulukirjan sivuja, katseli luokkahuoneeseen ripustettuja piirustuksia. Näki, miten paljon lapset tunneilla osallistuvatkaan. Hämmästyi, millaista on tämän päivän opetus. Ilahtui nähdessään, miten monta ystävyyssuhdetta kouluissa syntyy kouluarjen ulkopuolella. 

 

Meidän esikoisen koululla vietettiin valtakunnallista kodin ja koulun päivää aamukahveilla rehtoreiden ja vanhempainyhdistyksen läsnäollessa, avattiin SPR:n koordinoima Lukukuu-haaste lokakuulle koko kouluväen kokoontuessa saliin vanhempien kera ja tutustuttiin lasten opetukseen arjessa.

Meitä vanhempia oli paikalla paljon. Jokainen omalle lapselleen tärkeänä.

 

Yhdessä tekemisen ja onnistumisen voima on valtava. Verkostoista saa hurjasti hyvää energiaa. Merkityksellisyydestä ja kohtaavista päämääristä. Ideoinnista ja innostuksesta. Siitä, että sulla on paikka ja mulla, ja yhdessä ne täydentävät toisiaan. 

Olen itse aktiivinen vanhempainyhdistystoimija, lapseni koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja. Kun puhuessani annoin katseeni kiertää salia ja sen lähemmäs 600 ihmistä, mietin, miten tärkeää on aito yhteistyö. 

Vaikka päivä oli tuolloin vasta edessä, ehdin mikki kädessäni suunnitella jo tulevaa. Kodin ja koulun yhteistyötä toimintamalleineen. Perheiden hyvinvointia. Opettajuuden arvostusta. Lasten - tulevaisuuden aikuisten - parasta. Kaikkea sellaista, mihin meistä moni voi halutessaan vaikuttaa. 

Näinä hetkinä mietin, miten tän adrenaliiniryöpyn ja innostuksen kipinän vois palauttaa silloin, kun on hetkellisesti harmaampaa. 

Uskon, että aito palo siihen, mitä tekee, on asia, joka kantaa. Työssä ja vapaa-ajalla. Se, että löytää merkityksellisyyden. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hypitäänkö sohvilla? Kiipeilläänkö vanhempien makuuhuoneen sängylle tekemään majaa? Saako vaatekaappiin mennä piiloon vaaterekkien sekaan? Voiko olohuoneen sohvalla nakertaa keksiä tai syödä lounastakin? Saako omassa huoneessa pelata pelejä kaverin kanssa vanhemmille kertomatta? Tullaanko kengillä sisälle? Tarvitseeko yhteisten leikkien lelut siivota lähtiessä?

Oman kodin ruokapöydässä on maitopurkkien ja leipälautasten lomassa joukko leluja. Barbie nököttää pöydän päässä ja ninja nojaa leviterasiaan. Toisessa kodissa leikki on sovittu keskeytettävän ja lelut jäävät lastenhuoneisiin.

Onko oman kodin sääntöjen seuraaminen vieraalle lapselle nipottamista?

 

Lasten kasvaessa he vierailevat ystävillään yhä enemmän, ja saavat omia ystäviään kotiin. Se, mikä jää pienten lasten kohdalla perheen sisäiseksi käyttäytymismalliksi, alkaa eskari- ja kouluikäisenä näkymään kaveritapaamisten myötä oman kodin ulkopuolelle. 

Jokainen perhe toimii parhaaksi näkemällään tavalla. Siksi ollaankin lähdetty ajatuksesta, että meidän kodissa ollessa toimitaan meidän säännöillä ja toisten koteihin mennessä heidän säännöillään. Säännöistä osa on ehdottomampia ja toiset läpi sormien katsottavia. Tiedostan myös perheiden erilaisuuden, joten tasapainoilen mukautuen niissä meille vähemmän tärkeissä.

Piece of cake, vai ei sittenkään?

 

Häilyvimpiä rajoja ovat kahden perheen yhteiset lomat ja illanvietot. Siinä, missä toisen perhen lomailu on sokeripilven kyllästämää, toisessa pysytään kotonakin tutulla omppu-porkkanalinjalla. Kokista vasta yläkouluikäiselle, pelkkää vettä ruokajuomaksi laivan buffassakin.

Tai katsotaan ipadia jokainen yhtään tylsistyttävä hetki, kun toisessa ruutuaika on rajallista reissussakin.Yhdessä noudatetaan nukkuma-aikoja jotakuinkin rutinoituneesti, toisessa ajatellaan että lomalla saa valvoa niin pitkään kuin jaksaa.

Entä yhteisenä huvipuistopäivänä; saako lapsi mahdollisuuden jokaiseen ongenvetoon ja onko toisen perheen mutkatonta kieltäytyä kitkatta ensimmäisestäkin? Vai tekevätkö molemmat kompromisseja puoliväliä lähentyen?

 

Edelleen saatan varmistaa, saavatko meille leikkimään tulleet lapset syödä välipalaa tai ruokaa. Monille laitan jo vanhasta tottumuksesta, ja jos mahdollista, perheiden ajatusmaailmaa mukaillen kuten hyvin terveellisesti syövän perheen lapsen tullessa enemmän vihannesdippejä ja varsin vähän makeaa. Silti välillä poden huonoa omaatuntoa tarjoamastani kesäpäivän jätskistä, etenkin jos lapsi valitsi pakastimesta kaikkein suurimman tuutin. Kiemurrellen kerron lasta hakemaan tultaessa, että saattaakin olla, ettei ruoka ihan heti maistu.


Millaisia kompromisseja te olette tehneet? Tai millaisissa asioissa huomaatte eriäviä toimintatapoja?

Kenen säännöillä perheet tapaavat?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Uskon, että ihminen, joka on tullut huomatuksi, huomioi toisen. 
Että hän, joka ei jää yksin, ei jätä toistakaan yksin. 

Uskon, että kuulluksi tullut pysähtyy itsekin kuuntelemaan ja antaa aikaansa. 
Että hän, joka saa rakkautta, rakastaa itsekin. Sulkee syliinsä ja antaa anteeksi.

Uskon, että yhteinen polku on aina kevyempi kuin yksin kuljettu.
Että tulevaisuutta voidaan rakentaa vain luottamuksella. 

 

Olen pohtinut paljon sitä, mitä elämältäni haluan. Sitä, miksi niin haluan. Ajatusten kehä päättyy aina samaan. Merkityksellisyyteen. 

Haluan olla entistä vahvemmin myötävaikuttamassa yhteiseen ja hyvään, toivoon ja luottamukseen. Siihen, että jokainen löytäisi oman paikkansa. Juuri sen omannäköisensä kolosen, jossa on hyvä olla. 

Haluan tehdä moninaisin tavoin töitä perheiden, työyhteisöjen ja yksilöiden puolesta. Tukea meitä ruuhkavuosien perheitä, työpolullaan harhailevia, vanhemmuudessaan epävarmoja ja onnessaan eksyneitä. Olla vahvistamassa onnistumisia, innostumisia ja saavutuksia. Arjen iloja. Olla kertomassa, että sinä riität, osaat ja pystyt. Onnistut. 

Haluan olla luomassa malleja ja soveltamassa käytäntöön, visioimassa suuria linjoja ja toteuttamassa pieniä yksityiskohtia. 
Haluan olla rakentamassa polkuja, joilla on merkitystä. Polkuja, joiden päässä on parempi huominen. Toimia työryhmissä ja organisaatioissa, joilla on vahva arvopohja ja usko tulevaisuuteen. 

 

Liki päivälleen kaksi vuotta sitten luulin oman matkani lähtölaskennan alkaneen. Kun elämä päättikin onneksi toisin, lupasin itselleni etsiä polun, jossa sisäinen maailmanparantamisen liekkini saa roihuta. 

Olen kantanut vastuuta vanhempainyhdistyksissä ja löytänyt ilon lukuisissa vapaaehtoistyön rooleissa perheiden ja ikäihmisten kanssa. Leiponut ja askarrellut palvelutalossa mummot seuranani, osallistunut likipitäen kaikkiin keräyksiin vauvanvaatteista ensimmäiseen kotiin muuttavalle nuorelle ja tulipalossa kotinsa menettäneelle, vienyt kukkia yksinäisille vanhuksille, avun tuoneelle ambulanssihenkilöstölle ja päiväkotien osaaville aikuisille, kaartanut auton vuosi toisensa jälkeen tutun lastenkodin pihaan. Sen konkreettisen tekemisen rinnalla rakentanut strategioita, koordinoinut yhteistyötä, luonut siltoja, tehnyt viestintää, neuvotellut ja sopinut. Etsinyt tapoja vaikuttaa hyvään tähän päivään ja parempaan huomiseen. Joitakin askelmia sille polulle on olemassa, monia vielä löydettävissä.


Kun katson syliini kömpivää ekaluokkalaistani ja kuuntelen, miten viisivuotiaani pohtii maailmansyntyä isänsä kanssa, on heistä helppo löytää vastaus kysymykseen miksi. Toivon, että teko toisensa perään johtaa siihen, että heidän maailmansa, lasten, voisi olla vieläkin parempi kuin minun ja meidän. 

Että heidän kasvaessaan aikuisiksi he eläisivät välittävämmässä, tasavertaisemmassa ja hyväksyvämmässä ilmapiirissä kuin me tänään. Että he tulisivat huomatuiksi. Että heidän olisi hyvä olla. Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen toivon, että moni muukin ilahtuu. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kiitos

Sinulle lapseni päiväkodin aikuinen

joka otat lomalta palaavan lapseni vastaan hymyillen. Kysyt kuulumisia lapselta ja siinä lomassa vanhemmiltakin. 

Olisit itsekin tahtonut vielä jatkaa lomaasi ja nauttia ajasta perheesi kanssa, mutta toivotat lapseni tervetulleeksi. Olet läsnä hetkessä.

 

Sinulle, joka järjestät eteisen lokeroita ja nimeät koreja, että päiväkoti tuntuisi palaavalle omalta, tutulta. 

 

Sinulle, joka ideoit jo tulevaa syksyä, jotta lapseni ryhmän toiminta olisi monipuolista. Että laadukas pedagogiikka nousisi arjen lomassa vahvasti.

 

Sinulle, joka johdattelet lapsia mukaan yhteisiin leikkeihin, jotta jokainen löytää taas paikkansa ryhmässä. 

 

Sinulle, joka muistutat vanhempia aurinkovoiteesta ja juomapullosta loppukesän lämpiminä päivinä ja suhtaudut ymmärtäen meihin, jotka pahoittelemme syksy toisensa jälkeen puuttuvia nimikointeja ja unohtuneita kurahousuja. 

 

Sinulle, joka silität vasta päiväkotipolkunsa aloittaneen taaperon selkää, kunnes hänen ikävöivä nyyhkytyksensä laantuu. 

 

Sinulle, joka otat hänet päiväunien jälkeen tiukasti syliin ja viet mukaan toisten uuteen totuttelevien ryhmään. Saat hiljalleen unohtamaan ikävänsä ja päivä päivältä rohkaistumaan. 

 

Sinulle, joka kannustat työkaveriasi, jotta hänkin tekisi parhaansa. 

 

Kiitos, että voimme palata kesälomalta hyvin mielin päiväsajan kotiin, päiväkotiin.

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu