Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

"Miten teillä on sujunut?", kysyi neuvolantäti. Neuvolakäynnillä olivat samaan aikaan koko perhe; vauvaikäinen parivuotiaan sisaruksensa kanssa sekä vanhemmat. Vanhemmat kertoivat, miten arjessa vuorotellaan lastenhoidossa syöttämisestä nukuttamisiin ja valvomisiin, tehdään kotitöitä riidoitta ja jaksetaan vähäunisessa elämäntilanteessa hyvin, koska parisuhde on niin vahva. 

Isä kantoi lasta ylpeydellä, puki ja leikitti. Piti sylissä rokotuksen ajan, lohdutti. Kertoi nukkumisesta ja syömisestä, uusien asioiden oppimisesta. Neuvolatäti nyökytti, vaikkakin varmisti osan asioista toistamiseen äidiltä. Että miten se lapsi nukkuukaan, syöhän hyvin. 

"Onhan teillä kaikki oikeasti hyvin? Harva isä osallistuu kotitöihin ja lapsenhoitoon tuolla tavalla", hän halusi varmistaa vaivihkaa, kun perhe oli jo lähdössä onnistuneen(ko?) neuvolakäynnin jälkeen. Isä oli kiiruhtanut hetkeä aiemmin jo alkaneeseen kokoukseen työpaikalleen. Neuvolantätiä mietitytti, oliko asioista kerrottu silotellen koko perheen läsnä ollen. 

 

Pohja oli vedetty alta. Isän osallisuus ja tasapuolinen kohtelu. Usko siihen, mitä perhe kertoi omasta tahdostaan. Kyvyttömyys nähdä, miten perhe kommunikoi ja miten luonteva isä oli lastensa kanssa. Ei äidin auttajana, vaan täysvertaisena vanhempana. 

 

Neuvolatädin huoleen oli mahdollisesti syynsä. Ehkä hän oli kuullut lukuisia kaunisteltuja tarinoita vuosien varrella. Nähnyt toisenlaisen todellisuuden silloin, kun hänen huoneessaan ovat vain äidit lasten kanssa koko perheen sijaan. Pelkään, että paikkansa oli ainakin jossakin määrin myös lukkiutuneilla ajatusmalleilla. Oletuksilla. 

 

Yle uutisoi (11.2.2019) siitä, miten neuvoloissa koulutetaan perhetyöntekijöitä kohtaamaan isät paremmin asiakastyössä. Koulutuksen saa seuraavan vuoden aikana 2000 sosiaali- ja terveysalan ammattilaista ja opiskelijaa.

 

Lapsen saaminen on vanhemmille suuri muutos. Puhuttaessa lasten hyvinvoinnista, vanhempien ja heidän voimavarojensa tukeminen on avainasemassa. Lapsen hyvinvointiin heijastuu myös vanhempien parisuhteen laatu ja sen mahdolliset haasteet. Isät tarvitsevat tukea äitien tavoin, jotta lapsen turvallinen kasvu, kehitys ja hyvinvointi voidaan taata.

Isät haluavat olla hyviä isiä siinä missä äidit hyviä äitejä. He haluavat yhä enemmän osallistua lastensa kehityksen ja kasvun seuraamiseen ja hoitoon. Isät haluavat olla läsnä odotuksesta alkaen. Tilastot osoittavat, että pääosa isistä on nykyään mukana neuvolassa, varsinkin ensimmäistä lastaan odottavien perheiden kohdalla.

Neuvolassa pyritään vastaamaan perherakenteiden muuttumiseen. Neuvolan periaatteita ovat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, perhelähtöisyys ja sukupuolisensitiivisyys. Tavoitteena ei ole vain turvata raskaana olevan naisen ja syntyvän lapsen terveys, vaan edistää myös vanhempien ja koko perheen hyvinvointia. 

 

Onko osallistuville isille neuvoloissa tilaa? Onko paljon puhutulle tasavertaiselle vanhemmuudelle sittenkään vielä paikkaa järjestelmässä, joka on perustunut pitkälti äitien ja lasten huomioimiselle raskauden ensimetreiltä koulun aloitukseen? 

 

Keskustelu perhekustannusten tasapuolisemmasta jakamisesta käy työnantajien näkökulmasta kuumana. Paljon puhutaan perhevapaiden jakamisesta ja mm. sosiaali- ja terveysministeriön syksyllä alkaneella neuvoloihin suunnatulla Isäaikaa-kampanjalla kannustetaan isiä käyttämään perhevapaita.

 

Kun isät halutaan koko perheen hyvinvoinnin kannalta aktiivisesti mukaan, on heille myös tarjottava tasavertainen paikka. Kyseenalaistamatta. Aloittamalla vaikka siitä, että vastaanottohuoneista löytyy aina kaksi tuolia asiakkaille äitiysneuvolasta lastenneuvoloihin ja lääkäreihin. Syrjemmällä seisomiseen ohjaaminen on viesti sinällään, riippumatta kuka sen paikan saa.

Haluan uskoa, että hän olisi halunnut myös vaivihkaa varmistaa neuvolasta lähtevältä isältä, että onhan teillä varmasti kaikki hyvin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hyvää ystävänpäivää! Olet tärkeä. Ruusu työpöydällä. Kortti ja keksit postilaatikossa. Lämmin halaus. Miten kauniilta tuntuvia toivotuksia ja muistamisia, joita meistä monet pitävät ystävänpäivän lähestyessä itsestäänselvyyksinä. On heitä, joita muistaa. Heitä, jotka muistavat.

Suhtaudumme helposti ystäviin luonnollisena osana kaikkien elämää. Oletko koskaan miettinyt, millaista elämä olisi ilman ystäviä? Miltä yksinäisyys tuntuu? Se, ettei lähellä olisi ketään, kenen kanssa jakaa asioita.  

 

Joka kymmenes suomalainen kokee pidempiaikaista yksinäisyyttä, nuorista jopa joka viides. Heidät tulisi huomata, pohtii yksinäisyystutkija Niina Junttila Turun yliopistosta. Yksinäisyys ei enää ole sitä, että asuisi etäällä tavaten muita vain harvakseltaan. Yksinäisyys on sitä, että kaikkien lisääntyneiden yhteydenpitomahdollisuuksienkaan ollessa käytössä ei ole ketään, keneen ottaa yhteyttä. Ei ole ketään, joka kuuntelisi, jolle voisi kirjoittaa viestin tai soittaa. Ei ketään.

Sosiaalinen olemassaolomme perustuu kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen. Siksi se, että tulee suljetuksi ulkopuolelle ja jätetyksi huomiotta on yksi satuttavimmista asioista. Tätä tapahtuu kuitenkin kaikkialla leikkipuistoista kouluun ja työpaikoilta parisuhteisiin. Sivuutetaan ja jätetään huomiotta, tietoisesti tai tarkoittamatta, yleensä ilman sanoja ja tekoja. Se, että elää ihmisten ympäröimänä saamatta luotua heihin mitään suhdetta tai otettua aitoa kontaktia, on Junttilan mukaan pahinta yksinäisyyttä. Elämä tuntuu menevän ohitse - työyhteisöön kuulumattomana, parisuhteen muodostumatta, ilman ystäviä.

 

Yksinäisyyttä on kaikkialla; kaikissa ihmisryhmissä ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Se voi olla linkittynyttä tiettyyn elämäntilanteeseen tai olla pidempiaikaista. 

Sitä on paljon myös kaltaisissani pienten lasten äideissä, jotka uudessa elämäntilanteessa tuntevat yhtäkkiä olevansa yksin. Lapsiperhe-elämä verottaa jaksamista ja tapaamisen mahdollisuuksia ja toisaalta erilaista elämänvaihetta elävät kulkevat omaa polkuaan. Junttila mainitsee, että monet äidit kokevat häpeää siitä, että heillä on rinnallaan lapsi ja elämä näyttää täydelliseltä ulospäin, vaikka he samaan aikaan tuntevat olonsa hyvin yksinäisiksi.

 

Ystävyyden juhla korostaa sitä tosiasiaa, ettei meistä kaikilla ole ihmistä, jonka kanssa sitä voisi viettää.

 

Jostakin mielen sopukoista palautuivat ajatuksiin ystävänpäivän kirjeet vuosikymmenten takaa. Ne kiersivät luokassa haitarimaisesti taitettuina siten, että kuhunkin tuli kirjoittaa hyvä asia tai muisto luokkakaverista. Ajatus oli hyvä – jokainen saisi takaisin joukon hyviä muistoja rohkaisuksi.

Miten vaikeaa olikaan kirjoittaa mitään – kirjaimellisesti mitään – luokkakaverista, johon ei ollut mitään kontaktia. Ihmisestä, jolla ei ollut oikeastaan yhtään ystävää. Muistan yhä, miten mietin, mitä yleistä mukavaa toisesta voisi sanoa. "Sulla on kiva reppu", raapustin lopulta yhteen. Nolotti, pienenä koululaisena, sen muistan edelleen. Ymmärrän nyt, miten hänkään tuskin kirjeen takaisin saadessaan hihkui ilosta tai aitojen sanojen toiveista.

 

Muistan kortit, joita jaettiin näkyvästi etenkin tyttöjen keskuudessa. Mitä paremmalle ystävälle, sen kimaltavammin glitterein ja hohtavimmin tarroin. Pinot takaisin saaduista korteista kasvoivat kädessä "Ihanaa, kiitos, säkin muistit mua." Joku jäi ilman ensimmäisten ensimmäistä korttia. Edes ilman glitteriä. Hän, joka joko katseli sivummalta tai painoi päänsä alas.

Kunpa olisin tuolloin osannut toimia toisin. Kunpa edes joku meistä olisi osannut.

 

Miten toivonkaan, että tänä ystävänpäivänä moni kirjoittaisi kortin myös luokkansa hiljaisimmalle tai osaisi raapustaa haitarikorttiin viisaat sanat kuvailemaan sitäkin lasta, jonka kanssa ei ole juuri koskaan jutellut. Nimenomaan lasta, ei reppua. 

Että joku huomioisi leikkipuiston reunamilla olevan äidin, joka somea selatessaan tuntee pohjatonta surua yksinäisyydestään. Työkaverin, jota kukaan ei kysy kaveriksi lounaalle. Toivottaisi edes hyvät huomenet. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Kuka sä, äiti, oikein olet?”, kysyi kuusivuotiaani suoraan silmiin katsoen. Häntä oli jäänyt askarruttamaan ajatus persoonan määrittelemisestä täyttäessään kaverikirjaa. Siinä pyydettiin määrittelemään, mitkä asiat kirjoittajaa kuvaavat. Rivit jäivät hänen osaltaan tyhjiksi. 

Hänen kysymyksensä jäi mietityttämään. Kuka minä oikeastaan olen? 

 

Blogini, Teehetkien koti, tulee alkukesästä kolmen vuoden ikään. Se on kasvanut vauvasta leikki-ikäiseksi. Kulkenut mukanani kotiäitivuosista opintovapaan kautta työelämään paluuseen. Ensimmäisessä postauksessa pohdin eväsretkien takaa - eikä taianomaisuus ole niistä edelleenkään kadonnut. 

Tuolloin 1v- ja 3v-lasten vanhemmuudesta nelivuotiaan ja eskarilaisen äitiyteen. Vaunu- ja pottavaiheesta lasketteluun ja pyörällä ajamiseen ilman apupyöriä. Silloin ja tänä päivänä sielunkumppanini ja parhaan ystäväni puolisona, juuri munlaisen miehen vaimona. Toivottavasti läpi elämän. 

 

Muutamat sadat luetut postaukset ensimmäisiltä kuukausilta kääntyivät tammikuussa yli 30 000 kuukautta kohti. Vaikka lähtökohtana on ollut palo kirjoittamiseen, saa blogin lukijamäärän kasvu hämmentyneeksi ja hurjan iloiseksikin. Kiitos, että kuljet mukana. Sillä on iso merkitys. 

Sama Marika, vuosien kasvattama. Jokusen lisärypynkin rututtama. Se tänä vuonna nelikymppisten joukkoon siirryttäessä sallittakoon. 

Kipuilen lasten kasvaessa pienuuden ja suuruuden kysymysten äärellä. Samalla kun iloitsen heidän uusista taidoistaan kirjainten oppimisesta baletin askeliin ja kyvystään olla yhä parempi ystävä, valtaa liikutuksen tunne sydämen lasten vauva-ajan vaatteita katsoessa. Kolme vuotta sitten heidän arkensa oli kotipainotteisempaa, nyt päiväkodin ja eskarin sekä ystävien täyttämää. Pienten parhaiden ystävien. Yökylien ja harrastusten. Päiväkotiystävät ovat vaihtuneet eskariystäviksi, kohta jo koulukavereiksi

Olen iloinen nähdessäni laadukasta varhaiskasvatusta, eskaritoimintaa, ja etsin suhdettani alkaviin kouluvuosiin. 

 

Työhön paluu on tuonut uusia näkökulmia - jotakuinkin kaikkeen. Ymmärrän nyt, mitä tarkoittaa työn ja perheen yhteensovittaminen. Samalla innostun siitä, mitä voin itse saada aikaan - tavoitteellisesti kodin ulkopuolella. Välillä sydän jättää lyöntejä väliin, kun aikataulut kuristavat ja päiväkotien ilmoitustaulut kirkuvat norovaroituksia, mutta yritän hengittää syvään tietäen, että kaikelle on aikansa. Kaikesta selviää, vakuutan. Muutokseen ehdin jo valmistautua toisten äitikavereiden palattua töihin ennen minua. 

Ystävillä on ollut aina tärkeä paikkansa meidän elämässä. Tasapainottelu perheen ja ystävyyssuhteiden välillä vaatii huomiota. Sitä, ettei kaksi hyvää ja tärkeää tule toisilleen väärällä tavalla kilpaileviksi. 

Olen myös tiedostanut, että ystävyyssuhteet muuttuvat vuosien varrella. Muistot. Niilläkin on paikkansa. Yhteinen polku vuosien ja lapsuuden kavereilla vuosikymmentenkin ajan on muokannut mua siksi, millainen tänä päivänä olen. 

 

Uskon, että meistä jokaisella on mahdollisuus tehdä asioita yhteiseksi hyväksi. Ojentaa käsi, tarjota tukea, keittää tee, kuunnella. Kysyä kertomisen sijaan. Vapaaehtoistyön monet muodot ovat lähellä mun sydäntä. Edelleenkin. 

Pelastaisin maailman, jos voisin. Vielä en ole keksinyt siihen keinoa. Pannukakuilla voisi aloittaa. 

Uskon hyvään. Jokaisen ihmisen hyvyyteen. Välillä naiivistikin, mutta tiedostan sen. 

 

Olen joissakin asioissa yhä aika mustavalkoinen, periaatteellinen. Osin väitän sen johtuvan eteläpohjalaisesta geeniperimästäni. Pysyn siinä, mihin vahvasti uskon, kun kyse on arvoista ja oikeudenmukaisuudesta tavalla, jolla asiat itse koen. Ehdotonkin, joskus joo. Jääräpää? Jep. Tarvittaessa. Ehkä aika useinkin. 

Vanhemmuus on toki opettanut näkemään myös harmaan sävyjä, vähemmän ehdottomuutta. Meistä kahdesta vanhemmasta mä olen silti se, joka on huonompi neuvottelemaan tunteiden kuumetessa. 

 

Itsestäänselvyyksiin en enää usko. Tiedän, kliseisyydestä huolimatta, että jokainen hetki on tärkeä. Korvaamaton. Vaikka tässä hetkessä kaikki on hyvin, ei elämäni pysäyttävin hetki unohdu koskaan. Tämä koettu heijastuu mun pohdinnoissani todennäköisesti pitkään. Vanhemmuuteen kuuluvat kaiken onnen rinnalla päivät, joina turhauttaa. Silti ei ole yhtään iltaa, jolloin en nukkumaan mennessäni ajattelisi, miten onnellinen olen saadessani olla näiden kahden pienen äiti.

 

Olla äiti. Olla vaimo. Olla rakastettu. 

Rakkaus lukemiseen ja askarteluun on säilynyt, vaikka aivan liian harvoin löydän (muka) aikaa istahtaa lasten kanssa askartelupöydän ääreen. Lastenkirjoista satuhetkineen en ole valmis tinkimään vieläkään. 

 

Palo elämyksiin ja matkailuun on vain kasvanut. Tytöt ovat kulkeneet kanssamme teattereissa ja lastenkonserteissa jo siitä saakka, kun ovat hädin tuskin kävelleet. Näinä ja tulevina vuosina aina vain enemmän, sillä uskon elämyksiin. Muistoihin yhdessä koettuna ja jaettuna. 

Kuva: Kansallisbaletti 

Vaikka olemme koti-ihmisiä, tunnustan olevani yhä se, joka ei pidä imuriin tarttumisesta tai parkettien pesemisestä, vaan järjestää mieluummin kaappeja ja uppoutuu yksityiskohtiin. Josko tuota siivousvastuuta saisi ujutettua lapsillekin vaivihkaa. Kodin siisteys on silti edellytys omalle mielenrauhalle. Onneksi kotitöitä voi jakaa sen toisen kanssa, jolle myös siisti koti tuo mielenrauhan. 

Olen nämä vuodet uskotellut itselleni, että joka vuosi - arvatenkin uudenvuodenrakettien aikaan - aloitan säännöllisen liikkumisen. Että hei, ehtiihän sitä lenkille vaikka ennen töihinlähtöä aamukuudelta. Piece of cake. Veikkaan, että uskottelen näin ensi vuodenkin vaihtuessa. Paljon muutakin voi kuvitella kohdalleen ennen kuin tietää totuuden - kuten että saattaisin yhä osata lasketella kuten lapsuus-ja nuoruusvuosina. Tänä talvena tajusin, että voin heittää uskotteluilleni hyvästit. Laskettelusukset jalassa tutisin lastenrinteessäkin. Ei siis pidäkään paikkaansa, että nuorena opitun hallitsee aina. Tuskin muistan asioita kolmen vuoden takaakaan. 

 

Kurkistus blogissa kolmen vuoden matkalle kertoo, että olen pohtinut vanhemmuutta ja perhe-elämää paljon. Muutosta, kasvua. Omaa ja lasten. Olen tarttunut iloon ja suruun. Kirjoittanut ajatuksiksi juuri ystävien kanssa jutellun - sen, minkä kokevat samaa elämäntilannetta elävät. 

 

Tästä saman matkaa eteenpäin molemmat lapset ovat jo koululaisia, itsenäisempiä omine ajatuksineen ja toiveineen. Omannäköistä elämäänsä yhä enemmän eläen. Toivottavasti silloinkin olen sama Marika. Äiti, vaimo ja ystävä. Pannukakuilla silloinkin maailmaa pelastava, ellei muuta elämää suurempaa oivallusta ole tullut. 

 

”Mä olen äiti, joka rakastaa sua ja sun pikkusiskoa”, vastasin kuusivuotiaalleni. Kaverikirjan rivit olisivat saattaneet jäädä täyttämättä itselläkin, tai vaatia ainakin hetken miettimistä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Tää leikkis yhdessä tuon kanssa ja sitten ne ei yhtään riitelis", tarinoi nelivuotias. 
"Joo, mutta joskus ne vähän riiteliskin. Sitten ne sopis siitä taas ja ois kavereita." Barbi nappaa toisen barbin kädestä lelun, ja kääntää selän kaverilleen. Toinen barbi mököttää hetken.

Leikki, jossa lapset eläytyvät, jatkuu.

"Jos ne ei osaa sopia, ne voi pyytää aikuisen auttamaan. Ne osaa aina auttaa jotenkin."

 

Kyse on neljävuotiaan päiväkotilaisen ja kuusivuotiaan eskarilaisen leikistä hoitopäivän jälkeen.

Heidän leikissään päiväkodin aikuiset ovat turvallisuuden tuojia. Niitä, joilla on aina keino ratkaista tilanteet ja aikaa auttaa – vaikka omaa vuoroa tarvitsisi joskus vähän aikaa odottaakin. 

 

Varhaiskasvatuksen laatu ja resurssit näkyvät tavassa, jolla lapsi puhuu päivähoitopaikastaan. Se näkyy koteihin illoissa, joissa sängyn äärellä jutellaan menneen päivän tapahtumista. Se näkyy aamuissa, joissa lasten silmissä syttyy innostus ja pikkuruinen reppu nostetaan olkapäille kevyesti tai lähtemisen tahmeudessa. 

 

Hoitoalan resursseista ja laadusta on viime päivinä puhuttu jälleen paljon. Keskustelu alkoi vanhuspalvelujen räikeistä epäkohdista, mutta siirtyi nopeasti päivähoitoon. Siihen, mihin nykyresurssit riittävät ja riittävätkö ne ylipäätään. Arki päivähoitopäivän rauhallisuudessa tai rauhattomuudessa, hallitussa kaaoksessa tai hallitsemattomuudessa, heijastuu koteihin. 
 

Kyselen lapsilta heidän hoitopäivistään paljon. Yritän saada selville muutakin kuin sen, söivätkö he broilerkastiketta vai jauhelihakeittoa ja ehtivätkö ulos jo aamupäivälläkin. Ujutan keskustelun lomaan tarkentavia kysymyksiä kaverisuhteista ja ryhmään kuulumisesta, päiväkotiaikuisten suhtautumisesta, keinoista ratkaista ristiriitatilanteista ja tavasta kertoa asioista. Yritän päästä kärpäseksi päiväkodin tai eskarin kattoon.

Kuulostelen vaivihkaa siskosten keskinäisiä leikkejä, joissa viime päivien aikana koettu nousee usein luontevasti esille. 

 

Useat tutkimukset osoittavat, että lapsella on turvallisin olo päiväkodissa silloin, kun hän voi luottaa aikuisiinsa ja kokee, että he ovat läsnä. Tällöin hän pystyy myös olemaan oma itsensä, luottamaan omiin valintoihinsa ja seisomaan niiden takana.  Turvallisuuden tunne vaikuttaa myös tunteiden käsittelyyn ja kykyyn osoittaa niitä. 

Sanotaan, että lapsuudessa koetut turvallisuuden tai turvattomuuden tunteet jättävät jälkensä tulevaisuuteen, sillä elämän perusturvallisuuden tunne muodostuu jo varhain lapsuudessa. Pienen ihmisen askelissa, vuosien matkalla kohti aikuisuutta.

 

Päiväkotien aikuiset tietävät takuulla eniten perheiden arjesta. Paitsi yhdessä tehdystä ja koetusta mukavasta, myös niistä kireistä äänensävyistä nälkäkiukun aikaan tai vanhempien erimielisyyksistä. Samalla tavalla, lapselta kysymällä ja häntä kuuntelemalla, oppii vanhempana varsin pian päiväkodin toimintakäytänteistä ja henkilökemioista. 

 

Kuulen hetkittäisen kiireen ja resurssihaasteet. Sen, miten suunniteltu tekeminen vaihtui toiseen sairastapauksessa ja miten sijaisten vaihtuessa lapsi ei ihan aina tiedä, kuka hänen oma aikuisensa oikeastaan onkaan. Sen, että joskus töniminen jää selvittämättä ja kiusantekoa tapahtuu silmien valvomattomissa. 

Kuulen sen, miten erilaiset pöpöt ovat ulottamassa lonkeroitaan koteja kohti, vaikken vielä näe lappua hoitopaikan ovessa. 

 

Toivon silti, että jatkossakin kuulen ennen kaikkea sen, että päiväkodin aikuisilla on ollut aikaa pysähtyä auttamaan, kertomaan. Olemaan läsnä. Että jatkossakin leikeissä iloitaan lapsen vilpittömyydellä: "Aikuiset osaavat aina auttaa jotenkin." Tai kuten kuopukseni jokin aika sitten totesi: Ne huolehtii meistä myrskyissäkin. 

 

Pohdintojani aiheesta myös: 

Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa?
Mitä päiväkodin aikuisen tarvitsee osata? 
"Ne huolehtii meistä myrskyissäkin" - Lapsen luottamus päiväkodin aikuisiin 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liity mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai Instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu