Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Ne kyllä auttais mua, jos mä sanoisin, että talvin apua", hän vakuuttaa viitaten päiväkotinsa aikuisiin. "Ihan valmasti", hän vielä painottaa. 

Tunnen piston sydämessäni. Auttamattomuudesta. Siitä, etten lupaa ottaa häneltä kenkiä jalasta vain siksi, ettei häntä nyt juuri satu kiinnostamaan. Nelivuotiasta haaveilijaani. 

 

Arki. Päiväkotipäivän jälkeinen arki, jossa töistä palannut miettii jo ruuan valmistamista perheelle ja toinen tahtoisi pitkästä hoitopäivästä hetkellisesti väsyneenä olla tekemättä mitään. Nököttää eteisen lattialla riisumatta. 

"Ne ottais kyllä toppahousutkin pois", kuulen ponnekkaan toteamuksen, kun lastani harmittaa. Olen yrittänyt eri sanakääntein vedota siihen, että kyllähän hän päiväkodissaankin joutuisi riisumaan itse ihan samalla tavoin kuin toisetkin lapset. Ettei lattialla istuminen toppavaatteet päällä johtaisi kovinkaan pitkälle, vaan ennen pitkää joutuisi silti tarttua itse toimeen. Riisua oma-aloitteisesti, jos sen niin halutessaan taitavasti osaa. 

Latelen samaan rimpsuun sen, miten hänen paras kaverinsakin saa takuulla kengät jalastaan. Etteivät päiväkodin aikuiset ennätä auttaa housujen tai kenkien kanssa, etenkään jo nelivuotiaita. 

 

"Äiti, ne auttaa aina, kun me talvitaan. Ihan aina." Hän katsoo loukkaantuneena suoraan silmiin ja mainitsee nimeltä aikuisen, josta pitää erityisen paljon. Uusi pisto sydämessä. Hänen vetoamisessaan päiväkodin aikuiset auttavat toisin kuin oma äiti.

 

Pyydän häntä kömpimään syliin, riisutaan yhdessä kengät ja toppahousut. Avataan takki ja otetaan pipokin päästä. Mökötys muuttuu hymyyn. Tällä kertaa omatoimisuuskasvatuskeskustelu saa jäädä taka-alalle, hän osasi vetää oikeasta narusta. 

"Kyllä säkin autat, äiti. Melkein yhtä hyvin." 

Kasvatuskumppanuutta päiväkodin kanssa, vai miten sen menikään. Ovelasti vedottu. 

 

 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (1)

Hoitaja
1/1 | 

Samaa meille kasvattajille vakuutellaan että kotona aina autetaan jos ei osaa,jaksa,halua tms. Lapsen omatoimisuuden tukeminen on yhteistyötä ja vaikka joskus poikkeuksellisesti autan isompaakin lasta niin pääsääntöisesti tekevät itse. Osa ei viitsisi koskaan, osa aina ja osa vaihdellen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen seurannut hämmentyneenä keskustelua päiväkotien ja koulujen henkilökunnan muistamisista. Siitä, mitä seurasi, kun Espoon kaupunki linjasi, ettei päiväkoteihin tai kouluihin tulisi viedä lahjoja, joiden arvo on muutamaa euroa enempää. Arvoltaan vähäisen mainoslahjan verran. Tai mieluiten ei muistamisia ollenkaan. 

 

Yksiselitteistä linjausta perustellaan virkamiehen puolueettomuudella ja sillä, että lahjassa on aina lahjuksen mahdollisuus. Että sillä voidaan tavoitella jotakin, joka ei ole hyvän tavan mukaista, vaikkapa kouluympäristössä parempaa kouluarvosanaa. Espoon opetustoimen johto näyttää muistutelleen, että opettaja on myös päätöksentekijä, kun hän arvioi oppilaita. 

"Miksi minulle tarjotaan tällainen etuus? Millaisista motiiveista otan tarjouksen vastaan?" ovat asioita, joihin Espoon linjauksessa viitataan ja joita oikeuskansleri on kehottanut jokaista virkamiestä kysymään itseltään vieraanvaraisuuden tarjoamisen tilanteissa. Really? Päiväkotimaailmassakin? Pliis. 

 

Olen kenties sinisilmäinen, naiivikin ehkä, mutta luotan yhä tämän päivän vahvan pedagogiikan ja laadukkaan koulutusjärjestelmän maassa, että arvosanojen takaa löytyy perustellumpi syy kuin se, kuka lausui joulujuhlassa kiitoksen, antoi lahjakortin tai tarjosi vaikka sen paljon keskustellun omenan. Tai jätti muistamatta kokonaan. 

On vaikeaa uskoa, että juuri kukaan vanhemmista paketoisi lapsen kanssa opettajalleen lahjaa tavoitellen parempaa numeroa tulevalle lukuvuodelle. Tai toivoen, että juuri tämä hopeaan lahjapaperiin kääritty joulukukka-asetelma tarjoaisi päiväkotiryhmässä enemmän sylitilaa. Poikkeuksia aina löytyy, mutta poikkeuksetonta asiaa ei olekaan. Pikemminkin kodeissa tunnetaan kiitollisuutta siitä kasvatustyöstä, jonka päiväkotien, eskareiden ja koulujen henkilöstö perheiden kanssa jakaa. Kääritään lahjat lämmöllä kiittäen. 

 

Luotan, että niinkin inhimillisellä alalla kuin kasvatus ja opetus, nähdään kokonaisuus. Se, että keskiössä on lapsi ja tarpeet, joita hänellä on yksilönä. Riippumatta siitä, millaisessa roolissa hänen perheessään on muistaminen tai esimerkiksi siitä, onko hänen perheellään siihen ylipäätään esimerkiksi taloudellisesti mahdollisuutta. 

Ymmärrän, että yhtenä näkemyksenä on pyrkimys yhdenvertaisuuteen perheiden välillä. Ettei lasta eroteltaisi sillä perusteella, onko hänen äitinsä miljoonatuloinen yritysjohtaja tai isänsä pitkäaikaistyötön – ja siltä osin perheen taloudelliset lähtökohdat mahdollisesti erilaiset. En siltikään usko pakkojen tuomaan tasapäistämiseen, vaan vilpittömyyteen. Siihen kustakin perheestä ja kasvatusalan työntekijästä lähtevään. Se ei erottele lämmöllä kirjoitettuja sanoja, kynttiläasetelmia tai viikonloppulahjakorttia kylpylään. 

 

En keksinyt toista työntekijäryhmää opettajien ja varhaiskasvattajien rinnalla, joilla on konkreettisesti joka päivä niin suuri myötävaikutus perheiden tasapainoiseen arkeen. Siihen, että lapset oppivat hiljalleen siipiensä kantavan – toistenkin aikuisten tuella. Siihen, että me vanhemmat voimme päivittäin hyvillä mielin lähteä töidemme pariin ja lapsistamme huolehditaan. Siihen, että illalla omassa sängyssään silmänsä sulkevat lapset toteavat, että on ollut hyvä päivä. Päiväkodissa, eskarissa ja koulussakin. 

Toivon, ettei kenenkään perheen tarvitsisi miettiä, voiko joulumuistamisten listaan raapustaa hyvillä mielin päiväkodin aikuisia. Ettei tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa pohtiessaan, mikä lahja sopii viranhaltijalle olematta pahamaineinen hiukset nostattava lahjus. Se, josta joudutaan koulun opettajanhuoneessa tai päiväkodin kahvihuoneessa käymään kireäsävyistä keskustelua. 

 

Voisiko joskus asioita lähestyä pelkästään vilpittömästi, hyvää tahtoen? Tarvitseeko ihan kaikkeen löytää nurinkurista kääntöpuolta? 

Muistetaan lahjoin, kiitoksin ja ajatuksin niitä, jotka ovat tärkeitä. Jotka jakavat arjen. Ihan vilpittömästi. 


- - 

Niitä aiempia ääneen lausuttuja kiitoksia:
Naisille, jotka kasvatatte lastani 
Eri päiväkotien lapsista yhtenäinen eskaritiimi - Esikoulunopettajat avainasemassa 
Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa? 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka palasi alkuvuonna vuosien perhe- ja opintovapailta asiantuntijatyöhönsä viestintäkentälle. Äiti ja vaimo, ystävä. Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kiitos tästä kirjoituksesta! Olen niin samaa mieltä! Tänäkin vuonna pakkaamme pienet muistamiset lasten opettajille (vaikka luokka muistaa myös yhteisellä lahjalla). Kahdelle opelle paketoimme lahjat lämmöllä ja syvällä kiitollisuudella ja se yksi, jonka opetukselliseen antiin emme niin tyytyväisiä, ansaitsee lahjansa myös. Teemme tämän senkin vuoksi, että haluan lasten näkevän, että arvostamme opettajia ja toivomme lapsenkin arvostavan. Sen vuoksi jokainen lapsi on aina valmistanut itse opelleen ja päiväkodin henkilökunnalle huolellisesti tehdyn kortin.

Vierailija
2/2 | 

"aina lahjuksen mahdollisuus. Että sillä voidaan tavoitella jotakin, joka ei ole hyvän tavan mukaista, vaikkapa kouluympäristössä parempaa kouluarvosanaa"

Öööäää..öö.. saan niin paljon lahjoja etten edes muista keneltä ne on välillä tullut 😄Joten...Ei en usko edes moiseen 'kalasteluun '
Kyllä hyvin tehdystä työstä saa antaa puhtaalla omallatunnolla jtn lahjaa. Kuitenkin myös vanhempien kanssa syntyy ns. "Kasvatuksellinen side" tämän maan lasten tulevaisuutemme kanssa.

- kasvatustieteiden maisteri Anna

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Miksi ihmiset kuolee? Mummot kuolee aina ennen lapsia ja äitejä, eikö niin?"

Meillä on keskusteltu viime aikoina vanhenemisesta ja kuolemasta. Siitä, että on eri-ikäisiä ihmisiä ja eri-ikäiset ovat usein erilaisia monilta ominaisuuksiltaan. Harmaahiuksisia ja hitaammin kulkevia, ketteriä ja hyppiviä kuten lapset, muistavia ja muistamattomia. Siitä, ettei meistä kukaan elä ikuisesti. 

Keskustelu alkoi pyhäinpäivänä haudalla käydessä. Onko haudassa kylmä? Onko jokaisen kiven alla joku? Miksi ne ihmiset on maan alla, eikä meidän kanssa? Miksi meidän pitää kuolla? Eihän me mennä sinne?

Tästä vähän myöhemmin tytöt kävivät tervehtimässä yli ysikymppistä palvelutalossa. "Se kuolee ihan pian, se oli niin vanha", totesi kuopus kotiin tullessaan. "Ei se ehkä kuolekaan, kun se oli ihan samanlainen kuin viimeksikin ja silloin mä jo sanoin, että se varmaan kuolee", napautti isosisko.

Tytöt hakevat ymmärrystä siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee. He pohtivat toisinaan, mitä heille tapahtuu, jos molemmat vanhemmat kuolisivat. Tähän saakka ollaan todettu, että toivotaan voivamme olla heidän kanssaan vielä tosi pitkään ja se on riittänyt. Jossakin vaiheessa keskustelua tarvinnee jatkaa turvallisuuden tunnetta vahvistamalla, että jos toisin kävisi, joku toinen läheinen aikuinen huolehtii kyllä heistä hyvin. He linkittävät kuoleman pääsääntöisesti vanhuuteen. 

 

Näissä mietteissä tutustuin uusin silmin lasten kirja-aarteiston kirjoihin, jotka käsittelevät kuolemaa ja vanhenemista. 

Peukalon käsikirja. Tietoa lapsille vanhenemisesta. Vuokko Hurme ja Sanna Pelliccioni / Aula & co. 2017

Harmalan perheen ja perheen mummin, tämän puolison Kalle-vaarin ja mummin äidin isomummelin Lyytin kautta tutustutaan lapsille suunnattuun tietokirjaan, jossa käsitellään vanhenemista ja siihen liittyviä asioita. Isomummeli Lyytihän on yhtä vanha kuin Suomi, sata vuotta. 

Kirja käsittelee niin ryppyjä, solujen vanhenemista, eläkettä, leskeyttä, alzheimeriä kuin kuolemaakin. 
Sitä, miksi jotkut elävät vanhemmiksi kuin muut ja mitä tapahtuu ihmisen ulkonäölle ja terveydelle vanhentuessa. Se selittää, miksi vanhat ihmiset joskus tuoksuvat omituiselle, tärisevät tai kävelevät kumarassa ja avaa, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee. 

"Kuoleminen mietityttää meistä useimpia. Mitä vanhemmaksi elät, sen lähempänä se myös väistämättä on. Tälle asialle ei mitään mahda, vaikka se vähän kauhistuttaisikin. Kaikki kuolevat joskus, ihmiset, eläimet ja kasvit. Mutta mitä ihmiselle tapahtuu, kun tämä kuolee? Kuolleen ihmisen keho on kuin tyhjä kuori. Sydän ei enää syki, eikä ihminen hengitä. Suomessa vainajat usein haudataan joko arkussa tai uurnassa maahan. On tapana järjestää myös hautajaiset." 

Nuorille suunnattu, mutta myös nuoremmille yhdessä aikuisen kanssa valikoidusti luettavaksi sopiva kirja, käsittelee asioita puhekielimäisellä ilmaisulla, osin huumorilla höystettynä. Siten se tavoittanee lukijakuntaansa paremmin. Voisin nähdä kirjalle arvon myös ammattikasvattajien työtä tukemassa. 

Kirjassa seikkaileva Kalle-vaarin puhuva peukalo herättelee keskustelua kirjaa lukevan aikuisen ja tarinaa kuuntelevan lapsen välille. Itse jätän peukun pohdinnat väliin, sen rooli tuntuu kirjassa teennäiseltä. 

Ihminen napakasti. Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen / Avain, 2016.

Kirjassa esitellään, millainen ihmiskeho on, millaisista osista se koostuu ja miten se toimii. Teoksen aiheita ovat muun muassa ihmisen aistit, sisäelimet ja hermosto. Kirjassa kerrotaan myös, miten voimme huolehtia itsestämme niin fyysisen kuin henkisenkin hyvinvoinnin näkökulmasta. 

Anatomiasta kertominen on aina haastavaa, mutta selkokielelle kirjoitetussa kirjassa onnistutaan jotakuinkin hyvin sekä tekstin että sitä värittävien kuvien kautta. 

Kirja liittyy kokonaisuudessaan ihmiskehon toimintaan ja on kiinnostava sellaisenaankin. Kuolemaankin kirjan elämänkaariosiossa pureudutaan. 

"Vanhus väsyy helposti. Elintoiminnot hiipuvat. Kun sydän ei enää lyö ja hengitys loppuu, elämä päättyy. Ihminen kuitenkin elää kuolemansakin jälkeen läheistensä muistoissa."

Lastenkin paljon pohtima kuolema on avattu ymmärrettävästi - vaikkakin lyhyesti - selittäen. Vaikeasta aiheesta on osattu kertoa nuorten tavalla tai aikuisen kainalossa istuvan hieman vanhemman lapsen ymmärrykselle sopien.  Mukavalla tavalla muistutetaan, että muistoja on tärkeä vaalia. 

Ihminen. Maapallon elämää. Heather Alexander / S&S, 2018.

Kirja, joka ei suoraan käsittele vanhuutta eikä kuolemaa, vaan ihmiskehon toimintaa yleensä. Haluan kuitenkin mainita sen tässä yhteydessä linkittyen paljon samankaltaisiin teemoihin kuin Ihminen napakasti kirja. 

Kirjassa luvataan antaa vastaus sataan kysymykseen ihmiskehon toiminnasta. Vastaukset löytyvät osin kirjan kymmenien luukkujen alta, jotka havainnollistavat mitä eri elimet kehossamme saavat aikaan. 

Tiiviillä tavalla esitellään niin luustoa ja lihaksistoa, kerrotaan ruuansulatusjärjestelmästä ja ajattelusta. Kirjassa tutustutaan myös aisteihin, immuunijärjestelmään ja tapoihin elää mahdollisimman terveellisesti.  

Kirja kiinnostaa etenkin luukkujensa ja selkeän esitystavan puolesta myös eskari-ikäistämme, vaikkakin asiasisältöä on hänen ikäiselleen melko paljon. Asioihin voi kuitenkin toistuvasti palata. 

Muistojen puu. Brita Teckentrup. Lasten keskus. 2013.

"Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, ja eläimet muistivat yhä uusia tarinoita Ketusta. Surusta raskaat sydämet kevenivät. Mitä enemmän ne muistivat, sitä suuremmaksi, korkeammaksi ja kauniimmaksi puu kasvoi. Pian se oli metsän korkein puu. Rakkauden ja muistojen puu."

Muistojen puu kertoo liikuttavan kauniisti ja lohdullisesti läheisen kuolemasta auttaen kohtaamana kuoleman yhdessä lapsen kanssa. Kirjassa ei lähestytä kuolemaa iän kautta, vaan ystävän poismenona. 

Kettu on tullut vanhaksi ja onnellisen elämän jälkeen se vaipuu ikuiseen uneen. Metsän eläimet ketun ystävinä surevat. Heidän on vaikeaa kuvitella elämää ilman auttavaista ja kilttiä Kettua. He muistelevat vuorollaan muistelee hyviä hetkiä Ketun kanssa ja jakavat muistonsa. Samaan aikaan muistojen kertomisen kanssa alkaa maasta nousta pieni taimi, joka hiljalleen kasvaa ja vahvistuu suureksi puuksi. Suru hellittää. 

"Ketun puu oli niin suuri ja vahva, että se antoi suojaa kaikille eläimille. Se aivan kuhisi elämää. Linnut rakensivat pesänsä sen lehvästöön, ja Pöllö kasvatti lapsenlapsiaan sen oksilla. Orava löysi kotoisen kolon sen rungosta, ja Karhu, Kauris ja Jänis nukkuivat sen varjossa. Puu antoi voimaa jokaiselle, joka oli rakastanut Kettua."

Ajattomassa kirjassa kohtaavat suru ja menetys, mutta myös toivo ja turvallisuus. Siinä keskitytään asioihin, jotka ovat olleet hyvin ja jaetaan tunteita ja muistojen toisten läheisten kanssa. Annetaan sillä tavoin hyvän jatkaa olemassaoloaan senkin jälkeen, kun ystävää ei enää ole. 
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu