Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Esikoisemme aloittaa syksyllä koulun. Tulevaan koulunaloitukseen liittyy ensimmäisen luokan laaja terveystarkastus, jossa sekä tuleva ekaluokkalainen että hänen perheensä tavataan ennen koulun aloitusta ja ensimmäisen kouluvuoden lopussa. Tällä tuetaan siirtymävaihetta varhaiskasvatuksesta kouluun ja saadaan yhtenevä käsitys siitä, miten lapsen koulupolku on alkanut.

 

Moni asia meni jo neuvolasta tutulla rutiinilla; pituudesta painoon ja perheen arkirutiineissa yhdessäolosta ruutuaikaan. Keskustelua siitä, mitä lapsi harrastaa ja missä määrin harrastukset ovat muun arjen kanssa tasapainossa. Paljon juteltiin myös aamupalan tärkeydestä. Yllättävää oli tieto, että varsin moni lapsi lähtee aamuisin kouluun ilman aamupalaa, joka on kuitenkin merkittävä aamupäivän tuntien jaksamisen ja oppimisen näkökulmasta. Riittävästä unestakin, jota alakoululaisella tulisi olla vähintään 10 tuntia yössä, tingitään monessa perheessä.

 

Erityisen mukavaa oli, että kouluterveydenhoitaja huomioi ensi sijassa lapsen ja kyseli juuri hänen kuulumisiaan ja ajatuksiaan, eikä niinkään lapsen asioita meidän vanhempien kautta. He keskustelivat siitä, miten eskarivuosi sujui ja miltä tuntuu aloittaa koulu, juttelivat ystävistä ja ystävyyssuhteiden tärkeydestä sekä mahdollisista peloista.

 

Koululainen opettelee huolehtimaan itsestään yhä itsenäisemmin. Siksi hänen kanssaan käsiteltiin myös sitä, mitä lapsi voi kohdata maailmaa vapaammin tutkiessaan. Näistä yllättävin oli meiltä vanhemmilta pyydetty lupa keskustella lapsen kanssa huumeista.

 

Lapseni katsoi silmät suurella, kun kouluterveydenhoitaja näytti hänelle huumeneulaa. Lapsentasoisella tavalla terveydenhoitaja kertoi, että tietyt ihmiset käyttävät neuloja muuallakin kuin sairaalassa ja terveysasemilla ja siksi niitä saattaa löytyä vaikkapa koulujen tai puistojen tuntumasta. Tärkein sanoma oli, ettei neulaan saa missään tilanteessa koskea, eikä siirtää edes jalalla. Neulan löytämisestä on kerrottava heti jollekin lähellä olevalle aikuiselle. 

 

"Siitä neulasta voi tulla tosi kipeäksi", painotti kouluterveydenhoitaja tarkkaavaisesti kuunnelleelle lapselle. Hän vastasi rauhallisesti lapseni esittämiin lisäkysymyksiin ja sai tärkeän asian käsiteltyä kuusivuotiaan ikätasoa vastaten.

 

Yhä useammalla suomalaisella on omakohtaista kokemusta huumeista, kertovat tutkimukset. Erityisesti 25–34-vuotiaiden huumeidenkäyttö yleistyy ja jopa 45 prosenttia 80-luvun alun jälkeen syntyneistä on joskus elämänsä aikana kokeillut tai käyttänyt jotain laitonta huumetta.  

 

Siksi ymmärrän, että yhä itsenäisemmin liikkuvan lapsen on tiedettävä huumeista jollakin tasolla. Tässä vaiheessa riittänee se, että hän osaa varoa neuloja ja tarvittaessa toimia niitä nähdessään.

"Jos jossakin on neuvolan rokotusneula, sitä ei saa koskaan potkaista, eikä ottaa. Ei edes keinun vierestä", kertoi tuleva koululainen ensimmäisenä kotona pikkusiskolleen. Ainakin tältä osin sanoma on sisäistetty.  

 

Sanotaan, että pärjätäkseen olisi oltava askeleen edellä. Kouluterveydenhoitajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen häivähti epävarmuus siitä, missä määrin osataan vanhempina pysyä mukana kaikessa siinä, mikä lapsia ja aikanaan tulevia nuoria ympäröi. Mistä saisi sen tiedon, jolla pysyisi askeleen edellä tai edes pystyisi kulkemaan rinta rinnan voidakseen tukea parhaalla mahdollisella tavalla. Lohduttaudun ajatuksella, että nämä vuodet kasvattavat hiljalleen – meistä kutakin. 

 

Kuva: Ylen arkisto, Pekka Sipilä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mä lähden uuteen maailmaan. Minä tunnen sen niin, hei näkemiin. Mun muistot alkaa loistamaan." Eskarilaisten heleät äänet kaikuvat heidän tulevan koulunsa juhlasalissa, viimeisen päiväkotivuoden kevätjuhlassa. Laulaessaan he heiluttavat meille vanhemmille ja isovanhemmille katsoen suoraan silmiin omia tärkeimpiään.

 

Lapseni on ihan liki parhaita ystäviään ja vilkuilee heitä läpi juhlan hymyillen, säihkyvä pilke silmäkulmassaan. Supattaa vaivihkaa korvaan. Liki heitä, joista useita hän ei edes tuntenut vielä eskarivuoden alkaessa. Syksyn alkaessa he olivat eskarinaulakoissa vieraita nimiä toinen toisensa perään.

Käsi tarttuu vieressä seisovan ystävän käteen. Onnellisuuden aistii läpi juhlasalin.  

 

"Olette jokainen omia persoonianne, ainutlaatuisia ja ihania", painottaa eskariopettaja lapsille, jotka seisovat hänen edessään viimeisiä yhteisen polun päiviä. Näen, että hän tarkoittaa jokaista sanaa. Hän nieleskelee puheensa lomassa. Sanat tarttuvat kurkkuun. 

Eskarin aikuisten vahva ammattitaito ja palo pedagogiseen toimintaan ovat heijastuneet meille vanhemmille läpi vuoden. Heidän osaamisensa on loistanut kilpaa lasten oppimisen ja kasvun kanssa. Tässä hetkessä vahvimmin näkyy kuitenkin se, miten vahvan luottamussuhteen he ovat onnistuneet luomaan lasten kanssa. Tunteen siitä, että he ovat yhtä. Ymmärryksen, että kaikki ovat tärkeitä.

Istun juhlasalissa hiljaa ja pyyhin liikutuksen kyyneleen poskeltani.

Tämän hetken täyttää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten paljon nämä vuodet varhaiskasvatuksen parissa ovat meidän perheelle antaneet. Opetusta ja oivalluksia, kasvua ja tukea, mutta ennen kaikkea läsnäoloa ja välittämistä. Miten moni aikuinen onkaan huolehtinut lapsestani suurella sydämellä. Ollut meidän vanhempien rinnalla turvallinen aikuinen. Lapsen puolella.

 

"Mä lähden uuteen maailmaan…" hyräilee eskarilaiseni kipaistessaan halaamaan ruusun ja todistuksen saatuaan.

Pieni suuri kuusivuotias jatkaa matkaansa kohti koulua. Uutta. Kulman takana, jo ihan lähellä, odottaa paljon sellaista, mistä meillä ei vielä ole aavistustakaan. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.

Juuri nyt elän tätä hetkeä. Näiden päivien haikeutta, kiitollisuutta, levollisuutta ja hyvää mieltä. Luottamusta tulevaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Onko tää koulu sun eskarikin? Kun täähän on koulu!” hämmästeli lapseni päiväkotieskarilaiskaveri, kun puikkelehdimme esikoulun ja koulun pihapiirissä isompien koululaisten välitunnin lomassa. 

 

Kun hetkeä aiemmin hain lastemme ystävän ja nelivuotiaan kuopuksemme päiväkodin pihalta, he olivat kaivamassa sateen jälkeen matoja päiväkodin aidan vierestä ja nököttivät isossa eri-ikäisten lasten porukassa pyllyt heiluen. 

Päiväkodin pihalla kävelemään opetteleva pikkupäiväkotilainen taapersi hitain askelin. Eskarilainen tarttui häntä huolehtivasti käteen ja ohjasi sivummalle isompien leikkien edestä. Yksi päiväkodin vanhimmista lapsista antoi vauvakeinussa vauhtia pikkutaaperolle. Koulumaailma ei tuntunut ulottuvan tuohon aidattuun pihapiiriin lainkaan, tai ainakin se oli hurjan kaukana. Päiväkodin pihalla lapsuus tuntuu jatkuvan hieman pidempään.

 

Lapseni esikoulun ulko-ovelle saakka raikui innostunut puheensorina. He olivat saaneet aiemmin päivällä kakkosluokkalaiset vierailulle eskaritilaan ja laskeneet yhdessä matikkatehtäviä. Saman luokan he ovat tavanneet jo useasti. Vierailusta riittää juteltavaa vielä tapaamisen jälkeenkin, vaikka lapset istuvat jo käsitöidensä ääressä vohvelikangastyötä pujotellen.

Koulun kello soi. Viimeisetkin lapset kipaisevat koulun pihalta luokkiinsa ihan eskarioven vierestä. Yksi linkkaa kävelysauvoilla. ”Tuo koululainen loukkasi jalkansa tänään”, yksin lapseni eskarikavereista osaa kertoa. Hän lienee kuullut asian ulkoilun yhteydessä. 

 

Lapseni käy esikoulua lähikoulunsa yhteydessä, koulurakennuksen tiloissa. Hän aloitti uudessa ryhmässään syksyllä siirtyen päiväkodista, jossa olisi sielläkin ollut eskaritoimintaa päiväkotiarkeen lomittuen. 

Päädyimme ratkaisuun tulevaisuuden ystävyyssuhteiden ja sopeutumisen takia. Hänen vanhasta päiväkotiryhmästään ei olisi tullut yhtään lasta hänen kanssaan samaan kouluun. Vaikka ero tärkeiksi tulleista päiväkotiystävistä tuntui tuolloin vaikealta, halusimme katsoa eteenpäin. Varmistaa, että hän ehtisi tutustua tuleviin koulukavereihinsa ennen koulun aloittamista.

Paljon painoi myös mahdollisuus tutustua koulun pihaan ja -ympäristöön. Tulla tutuksi kaiken sen kanssa, mikä on vääjäämättä edessä kouluruokailusta pihasääntöihin. ”Rehtori kuulutti tänään, ettei keinut oo käytössä, kun on niin paljon vettä”, ilmoitti lapseni eräänä iltapäivänä. ”Meillekin kuuluu paljon koululaisten kuulutuksia. Me opitaan niistä.” 

 

Eskarivuosi on herättänyt enemmän tunteita kuin osasin ajatella. 

Vuosi huolettomien päiväkotivuosien ja tavoitteellisemman koulun välissä on tietynlainen taitekohta. Vuosi, jonka aikana on hiljalleen rohkaistuttava siihen, että lapsi saa siivet oppiakseen lentämään. 

Muutos päiväkotiympäristöstä koulun tiloissa toimivaan eskariin on tuonut kouluvuodet toisella tavalla konkreettiseksi. Ollaan jo ihan liki koulua, mutta vielä riemusta hihkuen omissa vapaissa leikeissä. Silti joka päivä lasta eskariin viedessä tai sieltä hakiessa koulun läheisyyden tiedostaa toisella tavalla. Niin vanhempi kuin lapsikin.

 

Eskarin eteisessä lapseni tarttuu ystävänsä käteen, haluaa näyttää eskaritilan ja esitellä kaverinsa, näyttää parhaat leikit ja seinille ripustetut piirustukset. Heille, kolmevuotiaina yhteisen päiväkotipolkunsa aloittaneille ystävyksille, eskarivuosi saman kaupungin kahdessa eri eskarissa näyttäytyy hyvin erilaisena. Omanlaisenaan. 

 

Kotiin lähtiessämme eskarilaiseni heiluttaa ensin vieraalle lapselle ja toteaa hänen olevan 1B:ltä. "Se oli joskus aiemmin meidän eskarissa ja me nähdään sitä aina ulkona", hän kuittaa huolettomasti kyselyyni.

Samalla ottaa juoksuaskeleen ehtiäkseen edellä menevän aikuisen vierelle. ”Hei”, hän hihkaisee silmät loistaen ja kutsuu aikuista - minulle vierasta - nimeltä. He juttelevat hetken. ”Se oli niiden kakkosten opettaja, senkin mä tunnen”, hän hymyilee kiivetessään turvaistuimeen. ”Siks mua ei kyllä yhtään pelota mennä kouluun.”

 

Lue myös pohdintani eskarivuodesta: 

Esikoisen kouluun ilmoittautuminen —Miltä vanhempana tuntuu? 
"Vanhemmuus on vaiheita, yksi toisensa perään.
Olen ollut lapseton. Olen ollut vauvan äiti, päiväkotilaisen äiti ja eskarilaisen äiti. Opetellut sitä, mitä ruokaa vauvalle saa missäkin iässä antaa, jättänyt liikuttuneena lapseni ensimmäisenä päivänä päivähoitoon ja seurannut, miten eskarilaiseni opettelee riimejä ja raapustaa muistivihot täyteen kirjaimia ja numeroita. Olen keskustellut kaveritaidoista, omista tavaroista huolehtimisesta ja käynyt keskusteluja pukeutumisen oma-aloitteisuudesta.  

Koululaisen äiti en ole vielä koskaan ollut, enkä osaa ajatella, mitä se meiltä vanhempina vaatii. Olenko ylipäätään osannut näinä vuosina antaa hänelle niitä eväitä, joilla hän pärjää koulumaailmassa?"

 

Eri päiväkotien lapsista yhtenäinen eskaritiimi - Esikoulunopettajat avainasemassa
"Eskariryhmän opettajilla on ollut kyky luoda yksilöihin ryhmähenkeä ja sitouttaa yhteiseen tekemiseen. He onnistuivat ryhmäyttämään parisenkymmentä pitkälti toisilleen vierasta lasta ailahtelevien tunteiden ja epävarmuuden eskari-iässä hyvin lyhyessä ajassa. Arvostan sitä paljon. Onnistumista."

 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu