Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Hypitäänkö sohvilla? Kiipeilläänkö vanhempien makuuhuoneen sängylle tekemään majaa? Saako vaatekaappiin mennä piiloon vaaterekkien sekaan? Voiko olohuoneen sohvalla nakertaa keksiä tai syödä lounastakin? Saako omassa huoneessa pelata pelejä kaverin kanssa vanhemmille kertomatta? Tullaanko kengillä sisälle? Tarvitseeko yhteisten leikkien lelut siivota lähtiessä?

Oman kodin ruokapöydässä on maitopurkkien ja leipälautasten lomassa joukko leluja. Barbie nököttää pöydän päässä ja ninja nojaa leviterasiaan. Toisessa kodissa leikki on sovittu keskeytettävän ja lelut jäävät lastenhuoneisiin.

Onko oman kodin sääntöjen seuraaminen vieraalle lapselle nipottamista?

 

Lasten kasvaessa he vierailevat ystävillään yhä enemmän, ja saavat omia ystäviään kotiin. Se, mikä jää pienten lasten kohdalla perheen sisäiseksi käyttäytymismalliksi, alkaa eskari- ja kouluikäisenä näkymään kaveritapaamisten myötä oman kodin ulkopuolelle. 

Jokainen perhe toimii parhaaksi näkemällään tavalla. Siksi ollaankin lähdetty ajatuksesta, että meidän kodissa ollessa toimitaan meidän säännöillä ja toisten koteihin mennessä heidän säännöillään. Säännöistä osa on ehdottomampia ja toiset läpi sormien katsottavia. Tiedostan myös perheiden erilaisuuden, joten tasapainoilen mukautuen niissä meille vähemmän tärkeissä.

Piece of cake, vai ei sittenkään?

 

Häilyvimpiä rajoja ovat kahden perheen yhteiset lomat ja illanvietot. Siinä, missä toisen perhen lomailu on sokeripilven kyllästämää, toisessa pysytään kotonakin tutulla omppu-porkkanalinjalla. Kokista vasta yläkouluikäiselle, pelkkää vettä ruokajuomaksi laivan buffassakin.

Tai katsotaan ipadia jokainen yhtään tylsistyttävä hetki, kun toisessa ruutuaika on rajallista reissussakin.Yhdessä noudatetaan nukkuma-aikoja jotakuinkin rutinoituneesti, toisessa ajatellaan että lomalla saa valvoa niin pitkään kuin jaksaa.

Entä yhteisenä huvipuistopäivänä; saako lapsi mahdollisuuden jokaiseen ongenvetoon ja onko toisen perheen mutkatonta kieltäytyä kitkatta ensimmäisestäkin? Vai tekevätkö molemmat kompromisseja puoliväliä lähentyen?

 

Edelleen saatan varmistaa, saavatko meille leikkimään tulleet lapset syödä välipalaa tai ruokaa. Monille laitan jo vanhasta tottumuksesta, ja jos mahdollista, perheiden ajatusmaailmaa mukaillen kuten hyvin terveellisesti syövän perheen lapsen tullessa enemmän vihannesdippejä ja varsin vähän makeaa. Silti välillä poden huonoa omaatuntoa tarjoamastani kesäpäivän jätskistä, etenkin jos lapsi valitsi pakastimesta kaikkein suurimman tuutin. Kiemurrellen kerron lasta hakemaan tultaessa, että saattaakin olla, ettei ruoka ihan heti maistu.


Millaisia kompromisseja te olette tehneet? Tai millaisissa asioissa huomaatte eriäviä toimintatapoja?

Kenen säännöillä perheet tapaavat?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uskon, että ihminen, joka on tullut huomatuksi, huomioi toisen. 
Että hän, joka ei jää yksin, ei jätä toistakaan yksin. 

Uskon, että kuulluksi tullut pysähtyy itsekin kuuntelemaan ja antaa aikaansa. 
Että hän, joka saa rakkautta, rakastaa itsekin. Sulkee syliinsä ja antaa anteeksi.

Uskon, että yhteinen polku on aina kevyempi kuin yksin kuljettu.
Että tulevaisuutta voidaan rakentaa vain luottamuksella. 

 

Olen pohtinut paljon sitä, mitä elämältäni haluan. Sitä, miksi niin haluan. Ajatusten kehä päättyy aina samaan. Merkityksellisyyteen. 

Haluan olla entistä vahvemmin myötävaikuttamassa yhteiseen ja hyvään, toivoon ja luottamukseen. Siihen, että jokainen löytäisi oman paikkansa. Juuri sen omannäköisensä kolosen, jossa on hyvä olla. 

Haluan tehdä moninaisin tavoin töitä perheiden, työyhteisöjen ja yksilöiden puolesta. Tukea meitä ruuhkavuosien perheitä, työpolullaan harhailevia, vanhemmuudessaan epävarmoja ja onnessaan eksyneitä. Olla vahvistamassa onnistumisia, innostumisia ja saavutuksia. Arjen iloja. Olla kertomassa, että sinä riität, osaat ja pystyt. Onnistut. 

Haluan olla luomassa malleja ja soveltamassa käytäntöön, visioimassa suuria linjoja ja toteuttamassa pieniä yksityiskohtia. 
Haluan olla rakentamassa polkuja, joilla on merkitystä. Polkuja, joiden päässä on parempi huominen. Toimia työryhmissä ja organisaatioissa, joilla on vahva arvopohja ja usko tulevaisuuteen. 

 

Liki päivälleen kaksi vuotta sitten luulin oman matkani lähtölaskennan alkaneen. Kun elämä päättikin onneksi toisin, lupasin itselleni etsiä polun, jossa sisäinen maailmanparantamisen liekkini saa roihuta. 

Olen kantanut vastuuta vanhempainyhdistyksissä ja löytänyt ilon lukuisissa vapaaehtoistyön rooleissa perheiden ja ikäihmisten kanssa. Leiponut ja askarrellut palvelutalossa mummot seuranani, osallistunut likipitäen kaikkiin keräyksiin vauvanvaatteista ensimmäiseen kotiin muuttavalle nuorelle ja tulipalossa kotinsa menettäneelle, vienyt kukkia yksinäisille vanhuksille, avun tuoneelle ambulanssihenkilöstölle ja päiväkotien osaaville aikuisille, kaartanut auton vuosi toisensa jälkeen tutun lastenkodin pihaan. Sen konkreettisen tekemisen rinnalla rakentanut strategioita, koordinoinut yhteistyötä, luonut siltoja, tehnyt viestintää, neuvotellut ja sopinut. Etsinyt tapoja vaikuttaa hyvään tähän päivään ja parempaan huomiseen. Joitakin askelmia sille polulle on olemassa, monia vielä löydettävissä.


Kun katson syliini kömpivää ekaluokkalaistani ja kuuntelen, miten viisivuotiaani pohtii maailmansyntyä isänsä kanssa, on heistä helppo löytää vastaus kysymykseen miksi. Toivon, että teko toisensa perään johtaa siihen, että heidän maailmansa, lasten, voisi olla vieläkin parempi kuin minun ja meidän. 

Että heidän kasvaessaan aikuisiksi he eläisivät välittävämmässä, tasavertaisemmassa ja hyväksyvämmässä ilmapiirissä kuin me tänään. Että he tulisivat huomatuiksi. Että heidän olisi hyvä olla. Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen toivon, että moni muukin ilahtuu. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mäkin haluan”, pyytää pikkusisko kauniista paidasta, jonka isosisko valitsee kouluvaatteeksi. ”Ihan samanlaisen.”

Miksen saa?” hän kysyy pituutta venähtäneen isosiskon uusista housuista. 

 

Tytöt kasvavat parin vuoden ikäerolla ja vain yhden vaatekoon erolla. 

 

Olen hankkinut lapsille paljon vaatteita. Useimmiten isosiskolta pieneksi jäävissä vaatteissa on kulumisen jälkiä vain lempivaatteissa. 

 

Tähän saakka tytöt ovat pitkälti saaneet omia uusia vaatteita. Kun toinen oli vastasyntynyt vauva ja toinen puhuva taapero, sitä ei edes pohtinut. Elämänvaiheet olivat pienestä ikäerosta huolimatta niin erilaisia; bodyja ja ensimmäisiä verryttelypukuja. 

 

Kun pian viisi- ja seitsenvuotiailla ol välissä vain yksi vaatekoko, tuntuu samanlaisten tuplavaatteiden ostaminen toisinaan turhalta. Muutamissa kuukausissahan pikkusisko saa joka tapauksessa taas paljon uudenveroista vaatetta siskoltaan omien samanlaisten vaatteidensa rinnalle. 

 

Ymmärrän kuitenkin, että myös pikkusisko haluaa uusia, itse valittuja vaatteita. Prikulleen samanlaisia samaan aikaan kuin isosisko. Ei vasta puolen vuoden kuluttua. Niinhän minäkin haluaisin hänen tilanteessaan, järkevyyden sivuuttaen. 

 

Isosiskon vaatteisiin liittyy onneksi myös ylpeyttä ja sitä enemmän kuin tahtoa aina uusiin vaatteisiin. Hän iloitsee, kun saa vihdoin sen paidan, joka on näyttänyt niin kauniilta isosiskon päällä. 

 

Annan lasten kohdalla tasapuolisuudelle ison merkityksen. Etenkin, kun lapsia on vain kaksi, kuten meillä. Siksikin olen - järkevyydenkin kustannuksella - halunnut, että he saavat kumpikin pitkälti omat vaatteensa. 

 

Viime ajat olen miettinyt, josko tasapuolisuusajatuksen voisi osin sivuuttaa arjen tarpeisiin perustuvissa hankinnoissa. Jos toinen tarvitsee tanssiasun tai kuravaatteet, eihän niitäkään hankita toiselle vain hankkimisen ilosta tasapuolisuudelle liputtaen. 

Ai no miksei siis sama ole pätenyt niihin leggareihin ja paitoihin? Siksi, että niissä isosisko saisi käytännössä aina uudet ja vanhat säästyisivät pikkusiskolle. 

 

Talven myötä lapset ovat ainakin väliaikaisesti siirtymässä samaan vaatekokoon. Tän vaiheen osalta suunnittelen muutosta - osin yhteistä vaatekaappia sisävaatteiden osalta. Ei kaksia samaan koon samanvärisiä paitoja tai housuja, vaan keskenään yhdistettäviä ja vaihdeltavia. 

Koululaisuus saattaa tuoda tähän oman sävynsä. Mustaharmaan pinkin ja lilan rinnalle. Onnistuukohan se, sen aika näyttää. 

 

Millä perustein teillä hankitaan pienellä ikäerolla kasvaville lapsille vaatetta? Miten usein pohditte ostaessanne tasapuolisuutta, vai ohjaako vaatehankintoja pelkästään järkevyys? Kuuluuko sisaruksen saada, jos toinenkin saa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Esikoisemme aloittaa syksyllä koulun. Tulevaan koulunaloitukseen liittyy ensimmäisen luokan laaja terveystarkastus, jossa sekä tuleva ekaluokkalainen että hänen perheensä tavataan ennen koulun aloitusta ja ensimmäisen kouluvuoden lopussa. Tällä tuetaan siirtymävaihetta varhaiskasvatuksesta kouluun ja saadaan yhtenevä käsitys siitä, miten lapsen koulupolku on alkanut.

 

Moni asia meni jo neuvolasta tutulla rutiinilla; pituudesta painoon ja perheen arkirutiineissa yhdessäolosta ruutuaikaan. Keskustelua siitä, mitä lapsi harrastaa ja missä määrin harrastukset ovat muun arjen kanssa tasapainossa. Paljon juteltiin myös aamupalan tärkeydestä. Yllättävää oli tieto, että varsin moni lapsi lähtee aamuisin kouluun ilman aamupalaa, joka on kuitenkin merkittävä aamupäivän tuntien jaksamisen ja oppimisen näkökulmasta. Riittävästä unestakin, jota alakoululaisella tulisi olla vähintään 10 tuntia yössä, tingitään monessa perheessä.

 

Erityisen mukavaa oli, että kouluterveydenhoitaja huomioi ensi sijassa lapsen ja kyseli juuri hänen kuulumisiaan ja ajatuksiaan, eikä niinkään lapsen asioita meidän vanhempien kautta. He keskustelivat siitä, miten eskarivuosi sujui ja miltä tuntuu aloittaa koulu, juttelivat ystävistä ja ystävyyssuhteiden tärkeydestä sekä mahdollisista peloista.

 

Koululainen opettelee huolehtimaan itsestään yhä itsenäisemmin. Siksi hänen kanssaan käsiteltiin myös sitä, mitä lapsi voi kohdata maailmaa vapaammin tutkiessaan. Näistä yllättävin oli meiltä vanhemmilta pyydetty lupa keskustella lapsen kanssa huumeista.

 

Lapseni katsoi silmät suurella, kun kouluterveydenhoitaja näytti hänelle huumeneulaa. Lapsentasoisella tavalla terveydenhoitaja kertoi, että tietyt ihmiset käyttävät neuloja muuallakin kuin sairaalassa ja terveysasemilla ja siksi niitä saattaa löytyä vaikkapa koulujen tai puistojen tuntumasta. Tärkein sanoma oli, ettei neulaan saa missään tilanteessa koskea, eikä siirtää edes jalalla. Neulan löytämisestä on kerrottava heti jollekin lähellä olevalle aikuiselle. 

 

"Siitä neulasta voi tulla tosi kipeäksi", painotti kouluterveydenhoitaja tarkkaavaisesti kuunnelleelle lapselle. Hän vastasi rauhallisesti lapseni esittämiin lisäkysymyksiin ja sai tärkeän asian käsiteltyä kuusivuotiaan ikätasoa vastaten.

 

Yhä useammalla suomalaisella on omakohtaista kokemusta huumeista, kertovat tutkimukset. Erityisesti 25–34-vuotiaiden huumeidenkäyttö yleistyy ja jopa 45 prosenttia 80-luvun alun jälkeen syntyneistä on joskus elämänsä aikana kokeillut tai käyttänyt jotain laitonta huumetta.  

 

Siksi ymmärrän, että yhä itsenäisemmin liikkuvan lapsen on tiedettävä huumeista jollakin tasolla. Tässä vaiheessa riittänee se, että hän osaa varoa neuloja ja tarvittaessa toimia niitä nähdessään.

"Jos jossakin on neuvolan rokotusneula, sitä ei saa koskaan potkaista, eikä ottaa. Ei edes keinun vierestä", kertoi tuleva koululainen ensimmäisenä kotona pikkusiskolleen. Ainakin tältä osin sanoma on sisäistetty.  

 

Sanotaan, että pärjätäkseen olisi oltava askeleen edellä. Kouluterveydenhoitajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen häivähti epävarmuus siitä, missä määrin osataan vanhempina pysyä mukana kaikessa siinä, mikä lapsia ja aikanaan tulevia nuoria ympäröi. Mistä saisi sen tiedon, jolla pysyisi askeleen edellä tai edes pystyisi kulkemaan rinta rinnan voidakseen tukea parhaalla mahdollisella tavalla. Lohduttaudun ajatuksella, että nämä vuodet kasvattavat hiljalleen – meistä kutakin. 

 

Kuva: Ylen arkisto, Pekka Sipilä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu