Kirjoitukset avainsanalla ikävä

Ystäväperheemme on asunut ulkomailla kaikki nämä vuodet, jolloin meillä on ollut lapsia. Heillä ja meillä. Esikoisemme ovat samanikäiset, lasketut ajat olivat vain päivien päässä toisistaan. Kummipoikamme on kuopustamme jonkin verran nuorempi. Aikanaan silti hyvä kaverinelikko, toivon.

He ovat vihdoin palaamassa odotetusti Suomeen, ainakin hetkeksi. Joiksikin vuosiksi, toivottavasti. 

 

Lapset ovat tavanneet tänä aina toisiaan hyvin satunnaisesti. Oikeastaan ystäväperheemme muutamilla Suomi-vierailuilla lähinnä. Muutoin yhteydenpito on ollut aikuisten välistä, vaikkakin paljon lapsista keskustellen.

”Kohta te saatte taas leikkiä enemmän, voidaan nähdä tosi useastikin”, olen maininnut viime viikkoina tytöille useasti. "Pyydetään vaikka yökylään ja mennään jonnekin yhdessä." Odotukseen sekoittuu jo malttamattomuutta, sillä välimatka on näissä ruuhkavuosissa tehnyt sen, että olen ollut huono pitämään yhteyttä ikävöinnistä ja monista mietteistä huolimatta. Että hei, vihdoin välimatka on taas lyhyempi. Ei enää toista mannerta, eikä edes toista maata. Ihan jo melkein naapurikaupunki. 

”Äiti, sä sanot siitä aina, mutta mä en ihan oikein tunne sitä”, vastasi esikoinen hieman hölmistyneellä ilmeellä odotushihkumiseeni tänään. Nikottelin muutaman kerran, vastaus tuntui hölmöltä. 

Mietin mielessäni, että tokihan sä tunnet. Että hänhän on meidän ystävien lapsi, teitä odotettiin samaan aikaan ja teistä on niin paljon juteltu. Että täytyyhän sun muistaa. Että käviväthän he täällä viime kesänäkin ja me käytiin isän kanssa kaksin heidän luonaan ja oltiin kaikki heillä synttäreillä silloin, kun… no, te olitte kolmevuotiaita tai jotain. 

Hän katsoi omanikäisensä valokuvaa ja vakuutti muistavansa ainakin sen, kun kuva otettiin. ”Mä heilutinkin niille ulkona, kun ne lähti autolla meidän pihasta”, hän jatkoi. Muistiko hän todella, vai sanoiko niin nähdessään mun haikeuden, en ole varma. 

 

"Lasten totuus on toinen. Heidän tarvitsee nähdä muistaakseen pidempään."

 

Ajatukseen sekoittui paljon kurkkua kuristavaa haikeutta. Että vaikka olen itse halunnut ajatella samanikäisten lastemme kasvavan ystäviksi, kuten me vanhemmatkin olemme, hänen muistikuvansa ovat menneiltä vuosilta hataria. Satunnaisia, tai jopa olemattomia. Se kirpaisee.

Se kertoo siitä, miten välimatka on lapsille toista kuin meille aikuisille. Kun me pystymme säilyttämään sydämessä ja palaamaan muistoihin tai lähettämään iltatuulen mukana lämpimän ajatuksen näkemättä pitkiin aikoihin, lasten totuus on toinen. Heidän tarvitsee nähdä muistaakseen pidempään. Heidän tarvitsee kerätä muistoja ja elämyksiä, voidakseen palata niihin elävin mielikuvin. 

"Musta on kivaa saada uusia kavereita, kun ne tulee tänne." Että vaikka hän ei nyt muista, on edessä olevina vuosina aikaa oppia tuntemaan. Se tuntui paljon lohdullisemmalta.

 

Tervetuloa Suomeen, ystävät. Ei lasketa edessä olevia vuosia samassa maassa, vaan eletään tätä tärkeää hetkeä. Kerrytetään niitä merkityksellisiä yhteisiä muistoja, joilla pidetään toisemme sydämessä sittenkin, kun eron hetki taas koittaa. Että sitten muistavat kaikki – isot ja pienetkin.  

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tytöt täyttävät tulevana syksynä kuusi ja neljä vuotta. Heidän syntymästään saakka olen saanut viettää heidän kanssaan jokaisen kesän. Paitsi tämän. 
 

Palasin alkuvuonna vuosien perhe- ja opintovapaiden jälkeen töihin. Iltapäivien leikkimökkihetket, metsäretket, jokirantajäätelöt ja lukuisat vierailukohteet ovat vaihtuneet toimiston to-do-listoihin ja aikaisiin aamuihin mekkoa pukien ja ripsiväriä sukien - ja lasten päiväkotipäiviin. Tämä oli lapsille ensimmäinen kesä, jolloin he olivat ylipäätään kesäkuun puolella päiväkodissa. Tavallista lähes jokaiselle lapsiperheelle, tiedän, mutta ei ole ollut meille. Siksi se kirpaisi.

Ajatukseen on täytynyt sopeutua. Siihen, että yhteiselle tekemiselle lasten kanssa on etsittävä aikaa suunnitelmallisemmin. Siihen, etten voi noin vain aamun tullen ehdottaa lapsille huvipuistoreissua tai pakata eväslaukkua merenrantakalliota varten. Kaikelle tulee aikansa, mutta tietty spontaanius on väistämättä poissa.

Heinäkuun lapset ovat isänsä kanssa. Jaksotettiin tänä vuonna lomat siten, että tytöt saisivat yhä lähes kahden kuukauden kesäloman päiväkodista ja rutiininomaisista aamuista. Olen nyt reilun viikon herännyt aikaiseen aamuun ja pakannut työlaukkuani samaan aikaan kun muu perhe on vielä silmät sikkaralla suunnitellut tulevan vapaapäivän yhteisiä tekemisiään. Pehmistä jätskikioskilta iltapäiväauringossa, laivaristeilyä, keinumista takapihalla pilviin saakka, eväsretkeä, pyöräilyä metsässä ja mökkipäivää. Tai sitä, että ovat tekemättä mitään. 

Heillä on ollut yhdessä hurjan kivaa. Sen aistin vielä töistä tullessanikin, kun lapset kertovat jo kotiovella kilpaa siitä, mitä ovat isänsä kanssa tehneet. Silmät säihkyen ja posket innostuksesta punottaen. Kuin huomaamatta he kutsuvatkin leikkimökkiin kipaistessaan isäänsä mukaan leikkimään, signeeraavat kauneimman piirustuksen isälleen tai varaavat ruokaillessa viereisen tuolin hänelle. Tottumuksesta. Siitä, että päivisin juuri isä jakaa arjen heidän kanssaan. 

 
Pienen piston sydämessäni, senkin kyllä tunnen. Sellaisen kateuden kevyesti sävyttämän. Että hei, mäkin tahtoisin elää kanssanne tuon kaiken. Mäkin tahtoisin jäädä kanssanne kotiin, miettiä koko perhettä kiinnostavaa tekemistä ja näkemistä minkään aikataulun rajoittamatta ja heittäytyä riippumattoon auringosta nauttien. Nämä kesäthän olivat meidän kulta-aikaa, m-e-i-d-ä-n.

 

Lasten oikeus isäänsä. Hyvänen aika, sitähän tulevat viikot myös ovat. Sitä, että he saavat kolmisin luoda ihan omat rutiininsa useiksi viikoiksi ja päiviksi. He saavat tänä kesänä mahdollisuuden siihen, joka minulla oli vuodet. Arjen, jossa he päättävät yhdessä päiviensä kulusta. Sulkea syliin ja rutistaa milloin tahansa. 

 

Lapset nauttivat jokaisesta päivästä. On sanomattakin selvää, että se on tärkeintä. Kyllä mä pienen piston sydämessä kestän ja senkin, etten tulekaan välttämättä pyydetyksi viereen ruokapöydässä näinä päivinä ja viikkoina. Olen iloinen, että tytöt saivat juuri sellaisen isän, joka heillä on.

Siksi tänäkin aamuna levitän ripsivärin ja kipaisen läppäri kainalossa portaat alakertaan muun perheen vasta heräillessä uuteen aamuun. Kaikelle on aikansa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kolmas aamu ilman lapsia

 

Puhelin piippaa, tavoitan satojen kilometrien päähän kuvat hymyilevistä lapsista. Mummolassa, vaarin sylissä satuhetkellä ja mummon kanssa pääsiäiskokolla. Tädin kanssa liukurimäessä ja potkukelkkailemassa. Tytöt nauttivat. Paljon. 

 

Lapset lähtivät viettämään pääsiäistä Etelä-Pohjanmaan mummolaan tätinsä kanssa. Tätinsä, mun sisko, vakuutti pitävänsä heistä huolta. Että nyt on se hetki - hänen ja tyttöjen ja vähän isovanhempienkin. Rivien välistä vakuutti, että meidänkin on vanhempina aika pärjätä. ”Menkää vaikka jonnekin. Tehkää jotain kivaa. Nukkukaa. Aikuisjuttuja.”

 

Tytöt pakkasivat reppuihinsa unikaverit, pyjamat ja tärkeimmät lelut. Tavarat, joilla on eniten merkitystä. Ne, joita haluavat kuljettaa mukanaan sinne, minne menevätkin.  

Toiset isovanhemmat veivät aamupäivällä rautatieasemalle, josta juna puksutti eteenpäin. Meidän pienet mukanaan, unileluineen ja reppuineen. Innoissaan tulevasta, lähtöikävän hälvetessä sydämestä.

 

Kodin hiljaisuus. Pysähtyneisyys.

 

Ekan päivän, kiirastorstain, tein etänä töitä. Uppouduin selvitystyöhön ja teehetken lomassa mietin, että aika monta päivää on kotiinpaluuseen. Onneksi puoliso varasi ravintolaillallisen - vpn-yhteys poikki ja läppäri kiinni. 

 

Tehkää jotain kivaa”, kaikuivat siskoni sanat. Tehtiinhän me. Kummityttösynttäreitä, kävelylenkki auringossa ja - no, kristallikruunuja. Puunattiin näet koti katosta lattiaan ja kiillotettiin jokaisen kristallikruunun kristalli yksi kerrallaan. Sitä kivaa?

Lastenhuoneita siivotessa löysin lukuisia lappuja; kolmevuotiaan piirroksia perheestä, viisivuotiaan raapustuksia ”mamma pappa” ja suuria sydämiä paperin reunoilla. Ikävä nakersi mieltä.

 

Menkää jonnekin.” Hotellihuoneen hiljaisuus, puhtaat valkoiset, ylellisetkin lakanat. Rivi paperikasseja hotellihuoneen lattialla päivän shoppailuista. Löytöjä lukuisten sovituskoppien suljettujen verhojen takaa, jonne ei malttamattomien lasten kanssa pitkiksi ajoiksi sulkeudu. 

Valmiiksi katettu aamupala, eikä kukaan kiskonut vaativasti hihasta kuten naapuripöydissä: ”Äiti, äitiiii! Isä, isääääää! Kato.” Oma arvonsa muuten silläkin, kiskomisella. Sen huomaa viimeistään silloin kun hihastakiskoja puuttuu vierestä. 

 

Aikuisjuttuja, tehkää jotain aikuisjuttuja.” Kuohuviinilasin ääressä haaveiltiin (myös) kesälomareissuista. Koko perheen yhteisistä. Särkänniemestä, Herra Hakkaraisesta ja matkailuautoöistä. Tammisaaren rannoista ja auringosta. Visulahdesta ja mökkeilystä. Pihasuunnitelmista ja kasvihuoneesta. 

Mitä muita aikuisjuttuja kuin lasillinen kuoharia? Ainakin varaus jännitysleffaan, jonne mies hetken harkinnan jälkeen pyysi mukaan ystävänsä. Toimivampi miesten mukava keskinäinen juttu kuin että mä pelkäisin leffateatterin pimeydessä silmäni kämmenillä peittäen. 

 

Nukkukaa.” Joka aamu tyttöjen isä on todennut heränneensä kolmen ja neljän välillä. Viiden vuoden tottumuksella. Mutta joo, ollaan me nukuttukin. Mitä on siivoamiselta ja kesälomahaaveilta ehditty. Note to myself: raskaat ravintolaruoat eivät edistä nukahtamista iltaisin, eikä etenkään useampana peräkkäisenä iltana.

 

Kuvat nukke- ja neuvolaleikeistä tavoittivat mummolasta. Sieltä satojen kilometrien päästä toiselta puolelta Suomea. Kodin hiljaisuus. Lastenhuoneissa joka ikinen tavara paikoillaan. 

 

Siivet, itsenäistymistä. Luottamusta siitä, että itsekin pärjää ja uskaltaa. Osaa ja rohkenee. 

 

Lapsilla on ollut mukavaa. Me ollaan vanhempina saatu olla pariskunta, aviopari. Toinen toisellemme, aikuinen aikuiselle. 

Samalla ollaan todettu, että tämä elämänvaihe tällaisenaan on hyvä. Perhe-elämä pienten kanssa. Siitäkin huolimatta, että välillä turhauttaa ja väsyttää. 

Tasapaino sen välillä, että välillä saa olla ihan vain puoliso ja itsestään vastaava aikuinen, vaikka pääosin huolehtiva ja vastuullinen vanhempi. Sen kun aina löytäisi.

 

Tykkään susta äiti. Tykkään susta isä”, tavoittaa jälleen puhelimen piippaus, video ja siinä hymyilevä lapsi. 

 

Onneksi näitä aamuja on vain neljä. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Nukuit lähes koko matkan turvaistuimessasi, pidit tutulla tavalla uniharsoa poskea vasten. Ihan samalla tavalla kuin vauvasta saakka, nämä viisi vuotta. Tuhisit levollisesti pikkusiskosi vieressä rakkain nukke tiukasti sylissäsi. 

 

Vilkaisin sinua monet kerrat peruutuspeilistä. Mun esikoiseni, pieni suuri tyttöni, matkalla jälleen kummitädin luokse useammaksi yöksi. Miten samaan aikaan voikaan olla niin ylpeä ja toisaalta niin hurjan haikea mieli.

 

Kilometrit taittuivat. Olisin halunnut herättää sinut, jutella viimeisiä tärkeältä tuntuvia ajatuksia ennen reissuasi. Niitä, jotka eivät oikeasti tainneet olla kovin tärkeitä, vaan ihan arkisia päivän kuulumisia, mutta merkittävältä tuntuvia juuri silloin.

 

Rutistin sinut lujasti syliin ennen kuin nostin turvaistuimeen kummitätisi auton takapenkillä, kuiskasin rakastavani. Takavaloja katsoessani lähetin mielessäni onnenenkeleitä matkaasi. Turvallista matkaa pieni, ihania kokemuksia ja elämyksiä, hyviä leikkihetkiä omien aikuistesi kanssa. Tiedän, että iloitset jokaisesta hetkestä ja sinun on hyvä olla. 

 

Tänä iltana ikävä on jo suuri. Koti on niin erilainen, kun yksi perheenjäsen on poissa useamman yön. Tutut askeleet ja riemuisat hypähtelyt, tanssiaskeleet Ti Ti Nallen tahtiin, innostusta pursuavat tarinat ja loputtomat ideat. Halaamiset ja rakkaudentunnustukset. Mökötykset ja viisivuotiaan tunnekuohut. Sisarusten väliset kinaamiset siitä, kumpi on kotileikin äiti ja kumpi lapsi. Elämä jatkuu, mutta erilaisena. Toisenlaisena.

 

Pikkusisko, joka palvoo isosiskoaan, on etsinyt seuraa ja miettinyt taukoamatta tapoja ilahduttaa kotiin palaavaa sisarustaan. Askarrellut kortteja, ostanut kaupasta korvapuustin ja etsinyt parhaat lelut esille - yhteisiin leikkeihin sitten, kun sisko tulee. Toisaalta hän on nämä päivät ottanut paikkansa perheessä uudella tavalla, ikään kuin vahvemmin esille nousten. Yksin ollessaan hän on leikkinyt juuri niitä leikkejä, joista eniten pitää ja pyytänyt seuraksi asioihin, jotka tuntuvat hänelle tärkeiltä. Hän on kiivennyt syliin satukirjan kanssa ja saanut juttuhetkelle jakamattoman huomion. Tullut nähdyksi vain itsenään. Silti tiedän hänenkin kaivanneen.

 

Aamulla olet taas täällä. Juna tuo sinut luokseni. Asemalla saan rutistaa sinut syliin. Rakastan näidenkin erossa vietettyjen päivien edestä.

 

Kiitän siitä, että olet. Että meidän perheemme on. Juuri tällaisena. Onni on arjessa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu