Kirjoitukset avainsanalla onnellisuus

Hyvää ystävänpäivää! Olet tärkeä. Ruusu työpöydällä. Kortti ja keksit postilaatikossa. Lämmin halaus. Miten kauniilta tuntuvia toivotuksia ja muistamisia, joita meistä monet pitävät ystävänpäivän lähestyessä itsestäänselvyyksinä. On heitä, joita muistaa. Heitä, jotka muistavat.

Suhtaudumme helposti ystäviin luonnollisena osana kaikkien elämää. Oletko koskaan miettinyt, millaista elämä olisi ilman ystäviä? Miltä yksinäisyys tuntuu? Se, ettei lähellä olisi ketään, kenen kanssa jakaa asioita.  

 

Joka kymmenes suomalainen kokee pidempiaikaista yksinäisyyttä, nuorista jopa joka viides. Heidät tulisi huomata, pohtii yksinäisyystutkija Niina Junttila Turun yliopistosta. Yksinäisyys ei enää ole sitä, että asuisi etäällä tavaten muita vain harvakseltaan. Yksinäisyys on sitä, että kaikkien lisääntyneiden yhteydenpitomahdollisuuksienkaan ollessa käytössä ei ole ketään, keneen ottaa yhteyttä. Ei ole ketään, joka kuuntelisi, jolle voisi kirjoittaa viestin tai soittaa. Ei ketään.

Sosiaalinen olemassaolomme perustuu kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen. Siksi se, että tulee suljetuksi ulkopuolelle ja jätetyksi huomiotta on yksi satuttavimmista asioista. Tätä tapahtuu kuitenkin kaikkialla leikkipuistoista kouluun ja työpaikoilta parisuhteisiin. Sivuutetaan ja jätetään huomiotta, tietoisesti tai tarkoittamatta, yleensä ilman sanoja ja tekoja. Se, että elää ihmisten ympäröimänä saamatta luotua heihin mitään suhdetta tai otettua aitoa kontaktia, on Junttilan mukaan pahinta yksinäisyyttä. Elämä tuntuu menevän ohitse - työyhteisöön kuulumattomana, parisuhteen muodostumatta, ilman ystäviä.

 

Yksinäisyyttä on kaikkialla; kaikissa ihmisryhmissä ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Se voi olla linkittynyttä tiettyyn elämäntilanteeseen tai olla pidempiaikaista. 

Sitä on paljon myös kaltaisissani pienten lasten äideissä, jotka uudessa elämäntilanteessa tuntevat yhtäkkiä olevansa yksin. Lapsiperhe-elämä verottaa jaksamista ja tapaamisen mahdollisuuksia ja toisaalta erilaista elämänvaihetta elävät kulkevat omaa polkuaan. Junttila mainitsee, että monet äidit kokevat häpeää siitä, että heillä on rinnallaan lapsi ja elämä näyttää täydelliseltä ulospäin, vaikka he samaan aikaan tuntevat olonsa hyvin yksinäisiksi.

 

Ystävyyden juhla korostaa sitä tosiasiaa, ettei meistä kaikilla ole ihmistä, jonka kanssa sitä voisi viettää.

 

Jostakin mielen sopukoista palautuivat ajatuksiin ystävänpäivän kirjeet vuosikymmenten takaa. Ne kiersivät luokassa haitarimaisesti taitettuina siten, että kuhunkin tuli kirjoittaa hyvä asia tai muisto luokkakaverista. Ajatus oli hyvä – jokainen saisi takaisin joukon hyviä muistoja rohkaisuksi.

Miten vaikeaa olikaan kirjoittaa mitään – kirjaimellisesti mitään – luokkakaverista, johon ei ollut mitään kontaktia. Ihmisestä, jolla ei ollut oikeastaan yhtään ystävää. Muistan yhä, miten mietin, mitä yleistä mukavaa toisesta voisi sanoa. "Sulla on kiva reppu", raapustin lopulta yhteen. Nolotti, pienenä koululaisena, sen muistan edelleen. Ymmärrän nyt, miten hänkään tuskin kirjeen takaisin saadessaan hihkui ilosta tai aitojen sanojen toiveista.

 

Muistan kortit, joita jaettiin näkyvästi etenkin tyttöjen keskuudessa. Mitä paremmalle ystävälle, sen kimaltavammin glitterein ja hohtavimmin tarroin. Pinot takaisin saaduista korteista kasvoivat kädessä "Ihanaa, kiitos, säkin muistit mua." Joku jäi ilman ensimmäisten ensimmäistä korttia. Edes ilman glitteriä. Hän, joka joko katseli sivummalta tai painoi päänsä alas.

Kunpa olisin tuolloin osannut toimia toisin. Kunpa edes joku meistä olisi osannut.

 

Miten toivonkaan, että tänä ystävänpäivänä moni kirjoittaisi kortin myös luokkansa hiljaisimmalle tai osaisi raapustaa haitarikorttiin viisaat sanat kuvailemaan sitäkin lasta, jonka kanssa ei ole juuri koskaan jutellut. Nimenomaan lasta, ei reppua. 

Että joku huomioisi leikkipuiston reunamilla olevan äidin, joka somea selatessaan tuntee pohjatonta surua yksinäisyydestään. Työkaverin, jota kukaan ei kysy kaveriksi lounaalle. Toivottaisi edes hyvät huomenet. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Kuka voisi kellot seisauttaa..."

lauloivat Suurlähettiläät nuoruudessani. Silloin sanoma oli rakkaudesta, mutta ajatus yhtä kaikki siinä, että aika näyttäytyy eri tavoin. Sekunnit eri mittaisina kuin toiset. 

 

Vain muutama päivä sitten palasin mietteissäni aikaan, jolloin parisuhteemme oli hyvin tuore. Aikaan, jolloin yhdessä vietettävä aika tuntui liitävän aivan liian nopeasti. Kun toisen syliin oli ikävä vielä siellä viipyessäänkin.

Ne muistot hymyilyttävät yhä, monien vuosienkin jälkeen. Elämä kahden pienen tytön vanhempina on tuonut rakkauteen toisenlaiset silmälasit, osin arkisemmat. Silti on yhä hetkiä, jolloin toivon, että aika pysähtyisi. Siihen kauneimpaan. Kun maailma antaa kaikkein parastaan.

"Kuka voisi kellot seisauttaa
Ja ajan pysäyttää
Kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan"

 

Viikonlopun puutarhatöissä sattui haaveri. Sellainen, joka säikähdyksessään vaati ambulanssia kotipihalle. Nuo minuutit ja sekunnit tuntuivat matelevan, hätäkeskuspäivystäjä jaarittelevan ja ambulanssin tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Todellisuudessa kyse oli vain joistakin minuuteista - matkasta pikkukaupungin keskustan laitamilta toiselle. 

 

Kun jotakin odottaa, tulee tuskallisen tietoiseksi siitä, että aika kuluu. Se, mitä odotamme, on harvoin omassa kontrollissa. 

"Aika on niin julma, se matelee
juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa"

 

Vastarakastuneen hengästyttävän nopeasti kiitävät sekunnit tai hätääntyneen loputtomalta tuntuva odotusaika ovat omanlaisiaan ääripäitä. Silti ne saavat pohtimaan, milloin aika oikeastaan kuluu sitä sopivinta vauhtia.

Mikä on se hetki, johon osaa pysähtyä ja olla juuri siinä hetkessä tyytyväinen?

Kommentit (4)

Elina ///Vauhtihirmun elämää

Aika on kyllä haastava; aina se tuntuu menevän väärällä tahdilla. Se on aivan totta, kun pysähtyy hetkeksikään asiaa miettimään. Milloin se menee liian nopeasti ja milloin liian hitaasti.. Pitäisi vain osata pysähtyä ja nauttia siitä mitä on juuri nyt :)

Satua vai totta
Liittynyt30.5.2018

Odottavan aika tosiaan on pitkä. Usein tunne, että nyt on hyvä vaatii jotain suurta tapahtuvan ympärillä. Aika usein kai jokin järkytys on sellainen joka saa oman elämän aina hyppäämään hiukan lähemmäs ja ajattelemaan tässä on niin hyvä olla. Arjesta pitäisi osata nauttia ihan sellaisenaan...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Syksy saapui tänä vuonna huomaamatta. Pihlajanmarjat oranssinhohtoisina, harvenevat mustikanvarvut ja syksyn moninaisiin väreihin taittuvissa puissa tuuli, jossa on jo selvä lähestyvän talven raskaampi kaiku. 

 

Aamut, joina tarvitsee pukea neulesormikkaat lapsen päiväkotipäivään ja muistuttaa ovenraosta ulos kipaisevalle lapselle, että ottaa tarvittaessa fleecen välistä pois iltapäivällä ulkoillessaan.

Tänä syksynä olen katsellut ympärilleni uusin silmin. Pysähtyneemmin, kiireettömämmin. Useana syksynä aiemmin on ollut jotenkin rauhaton olo, että minne se kesä katosikaan ja voi ei, kohta ne kurakelit ovat taas täällä. Odotettuun jouluunkin tuntuu pahimmissa rapakeleissä olleen vielä ikuisuus matkaa.

 

Tänä syksynä olen sujauttanut rapaiset kurahousut pesuun sen enempää miettimättä ja huuhtonut mutaiset saappaat takaisin kauniin vaaleanpunaisiksi, laittanut ryttyisen sormikkaan kuopukselle paremmin kerran jos toisenkin. Poiminut pihlajanmarjoja kotipihasta ja pysähtynyt lasten kanssa tekemään niistä sydämiä rautalankaan pujotellen, vaikka pyykkivuori olisi kutsunut kovasti luokseen. Olen sytyttänyt kynttilän ja juonut rauhassa ison kupin teetä ennen palaamista arkiaskareiden pariin.

Monet kerrat ollaan kipaistu takapihalta alkavaan metsään ja kallioille eväskori mukanamme. Unohdettu arjen säännöt ja ostettu kahvilasta mukaamme lasten valitsemana isoin ja takuulla runsaimmin raesokerilla kuorrutettu korvapuusti. Sovittu, että hetki voidaan puuhailla ilman pipoja ja silmiä siristäen nauttia auringosta kallioilla makoillen, vaikka olisi jo oltava kotona päivällisellä.

Luottamusta siihen, että arki kantaa. Sitä tämä syksy on ollut. Nauttimista arjen pienistä asioista. Niistä, jotka oikeastaan ovat lähemmin tarkasteltuna suuria, merkityksellisiä. Sudenkorennon lentoa, muurahaisten tekemää polkua, kiven koloon piiloutuvaa kotiloa. Kymmeniä lasten taskujen pohjalta löytyviä kiviä, aarteita kuulemma.

Pakattu ystäväperheen kanssa kertakäyttögrilli reppuun ja istuttu metsän siimeksessä lämpöistä kaakaota termarista nauttien. Odotettu malttamattomina nakkien lämpenemistä grillissä ja vaivihkaa maistettu ehkä sitäkin, joka ei ole vielä ihan lämmin. Ihan vain siksi, että luonnossa kaikki maistuu paremmalta.

Tänä syksynä en aio natista kumppareiden tuomasta ravasta eteisen matolle, lähes päivittäisistä ulkotakkien pesemisistä päiväkotiseikkailujen jälkeen tai siitä, että syysmyrskyt saapuvat. Olen kiitollinen siitä, että saan olla äiti näille kahdelle pienelle, jotka kumppareissaan tuovat eteisen matolle ja leikkivät tyytyväisinä ihanan päiväkotinsa ulkoleikeissä. Syyspimeyteen paras lääke ovat kynttilät, ystävät ja kannullinen teetä. Tässä ja nyt-elämää sitten kun-elämän sijaan.

- - - -

Lapsiperhearkeamme voit seurata myös Facebookissa sekä päivittäin uusin kuvatarinoin Instagramissa. Luvassa syysseikkailujen ohella askarteluvinkkejä, päiväkotiajatuksia, alkavaa joulun odotusta ja kurkistuksia tyttöjen huoneisiin lasten toivoessa omia sisustusideoitaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pikkusisko ojentaa ruusun kahvilasta lähtevälle. Katsoo silmiin lapsen rehellisellä katseellaan ja kipittää pois. On rohkaistunut nähtyään isosiskonsa tekevän samoin muutamien tuntien aikana useat kerrat. Pian seuraava kahvilassa hetken viivähtänyt jättää taas kahvikuppinsa, pieni kipittää ruusumaljakolle.

Yhteisvastuu. Ajassa, jossa niin monilla meistä on jatkuva kiire, onnistumiset määritellään suorituksina ja mitattavuuksina ja ihmiset ennättävät hädin tuskin pysähtyä - onko meillä aikaa välittää? Osaammeko edes ylipäätään enää välittää muista, vieraammista? Ehdimmekö ojentaa auttavan käden silmiin katsoen, vai ojennammeko sen hätäpäissämme vauhdissa toinen jalka jo toiseen suuntaan kiirehtien?

 

Me olemme olleet tänä keväänä tyttöjen kanssa paikallisen seurakunnan yhteisvastuukeräyskahvilan vapaaehtoisina. Se on saanut ajattelemaan. Yhteisvastuun lähtökohta - se, että 60 vuotta sitten haluttiin etsiä apua hädässä oleville lapsiperheille, puhututtaa yhä. Ylipäätään se, että autetaan toista ja ojennetaan käsi. Ollaan lähellä tarvittaessa.

 

Silloin, kun elämä ja arki kiristyy, meillä on tapana usein kääntyä sisäänpäin. Keskittää kaikki oma energia siihen, että selvitään juuri siitä hetkestä eteenpäin. Tästä päivästä huomiseen. Ehkä huomisestakin sitä seuraavaan päivään, kunnes taas jonakin päivänä se aurinko alkaa paistaa kirkkaammin. Kuka muistaa noina hetkinä kiinnittää huomiota siihen, että oman elämän ulkopuolelle, sinne käpertyneisyyden ulkokehälle, jää aina joku, joka myös tarvitsisi apua ja kaipaisi ojennettua kättä?

 

Näinä aikoina ei voi välttyä kuulemasta ja näkemästä keskusteluja siitä, miten ihmisten arki rutistaa välillä otteessaan. Onneksi on Yhteisvastuu ja seurakunta, onneksi on lapsiperheitä tukeva Hope, onneksi on moni muu taho. Sen lisäksi uskon, että meistä jokaista tarvitaan.

 

Tee pieniä asioita suurella rakkaudella. Sanoma eräässä ruusussa, joita tytöt jakoivat kahvilasta lähteville.

 

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu