Kirjoitukset avainsanalla onnellisuus

Syksy saapui tänä vuonna huomaamatta. Pihlajanmarjat oranssinhohtoisina, harvenevat mustikanvarvut ja syksyn moninaisiin väreihin taittuvissa puissa tuuli, jossa on jo selvä lähestyvän talven raskaampi kaiku. 

 

Aamut, joina tarvitsee pukea neulesormikkaat lapsen päiväkotipäivään ja muistuttaa ovenraosta ulos kipaisevalle lapselle, että ottaa tarvittaessa fleecen välistä pois iltapäivällä ulkoillessaan.

Tänä syksynä olen katsellut ympärilleni uusin silmin. Pysähtyneemmin, kiireettömämmin. Useana syksynä aiemmin on ollut jotenkin rauhaton olo, että minne se kesä katosikaan ja voi ei, kohta ne kurakelit ovat taas täällä. Odotettuun jouluunkin tuntuu pahimmissa rapakeleissä olleen vielä ikuisuus matkaa.

 

Tänä syksynä olen sujauttanut rapaiset kurahousut pesuun sen enempää miettimättä ja huuhtonut mutaiset saappaat takaisin kauniin vaaleanpunaisiksi, laittanut ryttyisen sormikkaan kuopukselle paremmin kerran jos toisenkin. Poiminut pihlajanmarjoja kotipihasta ja pysähtynyt lasten kanssa tekemään niistä sydämiä rautalankaan pujotellen, vaikka pyykkivuori olisi kutsunut kovasti luokseen. Olen sytyttänyt kynttilän ja juonut rauhassa ison kupin teetä ennen palaamista arkiaskareiden pariin.

Monet kerrat ollaan kipaistu takapihalta alkavaan metsään ja kallioille eväskori mukanamme. Unohdettu arjen säännöt ja ostettu kahvilasta mukaamme lasten valitsemana isoin ja takuulla runsaimmin raesokerilla kuorrutettu korvapuusti. Sovittu, että hetki voidaan puuhailla ilman pipoja ja silmiä siristäen nauttia auringosta kallioilla makoillen, vaikka olisi jo oltava kotona päivällisellä.

Luottamusta siihen, että arki kantaa. Sitä tämä syksy on ollut. Nauttimista arjen pienistä asioista. Niistä, jotka oikeastaan ovat lähemmin tarkasteltuna suuria, merkityksellisiä. Sudenkorennon lentoa, muurahaisten tekemää polkua, kiven koloon piiloutuvaa kotiloa. Kymmeniä lasten taskujen pohjalta löytyviä kiviä, aarteita kuulemma.

Pakattu ystäväperheen kanssa kertakäyttögrilli reppuun ja istuttu metsän siimeksessä lämpöistä kaakaota termarista nauttien. Odotettu malttamattomina nakkien lämpenemistä grillissä ja vaivihkaa maistettu ehkä sitäkin, joka ei ole vielä ihan lämmin. Ihan vain siksi, että luonnossa kaikki maistuu paremmalta.

Tänä syksynä en aio natista kumppareiden tuomasta ravasta eteisen matolle, lähes päivittäisistä ulkotakkien pesemisistä päiväkotiseikkailujen jälkeen tai siitä, että syysmyrskyt saapuvat. Olen kiitollinen siitä, että saan olla äiti näille kahdelle pienelle, jotka kumppareissaan tuovat eteisen matolle ja leikkivät tyytyväisinä ihanan päiväkotinsa ulkoleikeissä. Syyspimeyteen paras lääke ovat kynttilät, ystävät ja kannullinen teetä. Tässä ja nyt-elämää sitten kun-elämän sijaan.

- - - -

Lapsiperhearkeamme voit seurata myös Facebookissa sekä päivittäin uusin kuvatarinoin Instagramissa. Luvassa syysseikkailujen ohella askarteluvinkkejä, päiväkotiajatuksia, alkavaa joulun odotusta ja kurkistuksia tyttöjen huoneisiin lasten toivoessa omia sisustusideoitaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pikkusisko ojentaa ruusun kahvilasta lähtevälle. Katsoo silmiin lapsen rehellisellä katseellaan ja kipittää pois. On rohkaistunut nähtyään isosiskonsa tekevän samoin muutamien tuntien aikana useat kerrat. Pian seuraava kahvilassa hetken viivähtänyt jättää taas kahvikuppinsa, pieni kipittää ruusumaljakolle.

Yhteisvastuu. Ajassa, jossa niin monilla meistä on jatkuva kiire, onnistumiset määritellään suorituksina ja mitattavuuksina ja ihmiset ennättävät hädin tuskin pysähtyä - onko meillä aikaa välittää? Osaammeko edes ylipäätään enää välittää muista, vieraammista? Ehdimmekö ojentaa auttavan käden silmiin katsoen, vai ojennammeko sen hätäpäissämme vauhdissa toinen jalka jo toiseen suuntaan kiirehtien?

 

Me olemme olleet tänä keväänä tyttöjen kanssa paikallisen seurakunnan yhteisvastuukeräyskahvilan vapaaehtoisina. Se on saanut ajattelemaan. Yhteisvastuun lähtökohta - se, että 60 vuotta sitten haluttiin etsiä apua hädässä oleville lapsiperheille, puhututtaa yhä. Ylipäätään se, että autetaan toista ja ojennetaan käsi. Ollaan lähellä tarvittaessa.

 

Silloin, kun elämä ja arki kiristyy, meillä on tapana usein kääntyä sisäänpäin. Keskittää kaikki oma energia siihen, että selvitään juuri siitä hetkestä eteenpäin. Tästä päivästä huomiseen. Ehkä huomisestakin sitä seuraavaan päivään, kunnes taas jonakin päivänä se aurinko alkaa paistaa kirkkaammin. Kuka muistaa noina hetkinä kiinnittää huomiota siihen, että oman elämän ulkopuolelle, sinne käpertyneisyyden ulkokehälle, jää aina joku, joka myös tarvitsisi apua ja kaipaisi ojennettua kättä?

 

Näinä aikoina ei voi välttyä kuulemasta ja näkemästä keskusteluja siitä, miten ihmisten arki rutistaa välillä otteessaan. Onneksi on Yhteisvastuu ja seurakunta, onneksi on lapsiperheitä tukeva Hope, onneksi on moni muu taho. Sen lisäksi uskon, että meistä jokaista tarvitaan.

 

Tee pieniä asioita suurella rakkaudella. Sanoma eräässä ruusussa, joita tytöt jakoivat kahvilasta lähteville.

 

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsiperheaika on erikoista sitten-kun-leikkiä.

 

Monen monta kertaa olen öisin herätessäni pohtinut, miten mahtavaa olisikaan joskus nukkua heräämättä aamuun. Ettei ihan joka yö tarvitsisi raahautua puoliunessa, silmät sikkurassa lastenhuoneeseen korjaamaan peittoa tai vakuuttamaan öiselle huhuilijalle, että kaikki on hyvin, eikä pimeässä ole niitä mörköjä tai ties mitä muitakaan kummituksia. Silittämään hetken hiuksia ja toivottamaan uudelleen hyvää yötä. Tai hakemaan pienempää, kesken uniensa herännyttä, väliimme aamuyöksi nukkumaan.

 

Tai parisängyn reunalla ahtaasti nukkuessa haaveillut hetkestä, jona saa vallata ihan koko leveän sängyn yksinään, eikä selässä tunnu ensimmäistäkään pienen jalan potkua. Ainoa, joka nukkuisi poikittainkin, olisin vain tahtoessani minä.

 

Että kaikesta rakkaudesta huolimatta olisi mahtavaa joskus nukkua koko yö ilman, että toisella korvalla unenkin läpi valvoo pienten ihmisten unta. Kuulostelee alitajuntaisestikin, kuuluuko lastenhuoneista ääniä tai liikkuvatko tytöt tavalla, joka enteilee heräämistä. Nukkuisi aamulla niin pitkään kuin nukuttaisi.

 

Viime yön nukuin yksin, 400 kilometrin päässä muusta perheestäni. Makasin leveässä parisängyssä pehmeän tuplapeiton alla ja kasasin pääni alle useamman tyynyn. Kokeilin jopa ylellistä poikittain oloakin. Viime yönä kukaan ei potkinut pienillä saati isommillakaan jaloilla selkääni, enkä joutunut pitelemään kaksin käsin kiinni peiton reunasta varmistaakseni, että sitä riittää edes reunan verran mullekin. Yö oli hipihiljainen. Häiritsemätön ja rikkoutumaton.

 

Silti - kylläpä kaipasin muuta perhettä viereeni. Sitä, että saan nukkumaan mennessäni käydä vielä kerran varmistamassa, että nukkuvathan lapset rauhallisesti. Sitä, että puoliso tarttuu lämpimästi kädestä ja toivottaa kauniita unia. Sitä, että joku kömpii viereeni ennen aamua ja hivuttautuu ihan lähelle ja nukkuu uninalle tiukasti syliin rutistettuna lähelläni. Sitä, että aamulla herätessäni tiedän kaikkien olevan samassa aamupalapöydässä.

 

Mahdollisuudesta huolimatta en osannut mennä ajoissa nukkumaan, enkä näemmä edes nukkua pitkään. Sovin näet treffit lapsuuden ystäväperheen luokse aamuteelle melkein ennen auringonnousua. Tälle reissulle, tähän hetkeen se oli ainoa mahdollinen rakonen, mutta toimi tässä tapauksessa erinomaisesti.

 

Tulevana yönä, tänään junan puksutellessa takaisin pääkaupunkiseudun tuntumaan, iloitsen tuhisevasta puolisostani ja siitä, että kuopus painautuu tiiviisti minua vasten nukkuessaan. Lupaan mennä sikkuraisista silmistä huolimatta hyvillä mielin esikoiseni sängyn viereen hetkeksi, kun hän joka öiseen tapaansa aamuyöllä huutelee äitiä. Tarjoan mielelläni suurimman osan peitosta miehelle ja väliin kömpiville lapsilleni. Kaikki tämä öinen elämähän vain tarkoittaa, että minulla on heidät. Oma perheeni. Juuri tänään sillä on erityisen suuri merkitys.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatko, miten kerroin naapurin mummostamme? Hänestä, joka asuu rajanaapurinamme, ja jonka koti näkyy keittiömme ikkunasta. Hänestä, joka on käynyt useat kerrat pyytämässä meitä poimimaan omenapuistaan omenia ja toivonut, että lapset tulisivat leikkimään ja juoksemaan hänen pihalleen – ihan vain siksi, että hän nauttii lasten äänistä ja touhuista.

 

Tytöt puhuvat hänestä paljon, vaikka tapaamme häntä etenkin nyt talvella hyvin satunnaisesti. Välillä ollessamme potkukelkkailemassa, pulkkailemassa tai kävellen kauppareissuilla hän sattuu samaan aikaan kotipihaansa ja vaihdetaan muutama sananen ennen kuin jatketaan matkaamme.

 

Lapsille hänestä on kuitenkin tullut naapurin mummo. The naapurin mummo. He pohtivat hänen kotinsa ohi kävellessään, lieköhän mummokin menossa päiväunille tyttöjen tapaan tai onkohan hänkin menossa kauppaan.

 

Muutama päivä sitten neiti neljävee muisti yhtäkkiä, miten veimme joulun alla naapureille itseleivottuja joulutervehdyksiä. ”Äiti, sen mummon kakku on jo varmasti loppunut! Nyt mennään äkkiä kotiin ja leivotaan sille uusi.” Niinpä me leivottiin ja lapset veivät isänsä kanssa vasta uunista tulleen kakun naapurin ovelle vielä iltahämärissä.

 

Sisälläni läikähti ilo siitä, että tytöt ovat oppineet itse oivaltamaan, miten voivat omilla teoillaan ilahduttaa muita sekä osaavat huomioida ja ylipäätään nähdä ihmiset ympärillään. Että he itse yhä useammin ehdottavat sitä, miten haluaisivat ilahduttaa tai muistaa jotakin toista. On helpompaa nähdä itsensä ja omat tarpeensa ja toiveensa, vaikeampaa muut ympärillä ja se, että heitäkin voisi luontaisesti huomioida.

 

Kotiin reippaat punaposkiset palasivat touhuissaan syntymäpäiväkutsun kanssa. Naapuriin ysikymppisille. Kahvia tarjolla kuulemma koko päivän. Jotenkin tosi mukavaa.

- - -
Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja kuvatarinoin Instagramista

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram