Kirjoitukset avainsanalla Työ

Eskarilainen vääntelehti ja kiemurteli, siirteli ruokapöydässä ruokaa lautasella edestakaisin siihen juuri koskematta. Tavallisesti vilkas ja touhukas lapsi makoili sängyllään ja haki vaivihkaa huovan ylleen. "Sattuu mahaan ja päähän", hän sai sanottua. Kömpi lopulta kalpeana nukkumaan ilman iltapalaa.

"Todennäköisesti vatsatautia, sitä täällä on ollut aikuisillakin", piippasi eskarista aamutuimaan saapunut paluuviesti. Syvää huokausta oli vaikea välttää. Ruokahaluttoman kiemurtelu ja kalpeus sai mahdollisen selityksen.

 

Kun palasin töihin vuosien perhevapaiden jälkeen tuolloin kolme- ja viisivuotiaiden lasten äitinä, kummastelin sairastuneen lapsen ympärillä käytävää työelämälähtöistä keskustelua. Että miten kummassa ihmiset eivät pysty järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää kotona, kysehän on aina lapsen parhaan ajattelemisesta. Satunnainen päivä silloin tällöin, poissa tuskin mistään. Sairastetaanhan me vanhemmat itsekin.

Kahden vanhemman työarkea ja lasten täyspainoisempaa päiväkotielämää on takana pian vuoden verran. Aika monta kertaa ollaan jo vuodenkin aikana seurattu kuumemittarin nousua tai epämääräisesti oireilevaa vatsaa ja mietitty, kummalla meistä on mahdollisuus jäädä kotiin kipeän lapsen kanssa. Arvottu iltamyöhällä tai aamunaikaisella kalentereita selaten sitä, kummalla on akuutimpia asioita ja itse koolle kutsuttuja palavereita mahdollisesti ulkopuolistenkin kanssa.  

Se, että meillä on ollut pöpöjä hyvin vähän suhteessa moniin saman elämäntilanteen ystäväperheisiin, ei lämmitä. Ei oikeastaan missään määrin. Jokaisella kun on se oma arkensa järjestettävänä. 

 

Meistä harva on korvaamaton päivien tai muutamien viikkojen poissaolojen aikana, joten en ensisijassa mieti rooliani osana isoa organisaatiotani. Ajatukseni ovat pikemminkin hyvin itsekkäitä -  omat asetetut tavoitteeni muutoinkin tiukassa työaikataulussa, vastuu kanssani työskenteleville ja to-do-lista, jonka suhteen tehtyjen asioiden ylitsevetäminen yksi toisensa jälkeen tuottaa suurta tyydytystä. Joten vaikka kyse onkin satunnaisista päivistä silloin tällöin, oikeastaan useampi lähekkäin osuva päivä on jo poissa vaikka mistä. Tiedän toki, että isommassa mittakaavassa asiat järjestyvät aina, ja useimmiten parhain päin. Kukaan ei maaliskuussa muista, että joulukuussa oli useampi poissaolopäivä tai toisin suunniteltu työpäivä, eikä mieti syyskuussa, miten toukokuinen deadline viivähtikin kesäkuun puolelle. 

 

Olen aina ollut päättämiini asioihin sitoutuva, joten työaikataulujeni ja ylipäätään töissäolo-/poissaoloaikataulujeni sumpliminen (lapsen tai oman) sairastumisen määrittämänä vaatii sopeutumista. Asian työstämistä. Perheellisenä tarvitsee oman nuhanenän rinnalla huomioida pienetkin niistäjät ja heidän terveeksi tulemisensa. On hyväksyttävä ennakoimattomuus, jonka todennäköisyyskertoimet kasvavat kymmenien pikkutahmatassujen haliessa toisiaan nenät valuen ja samalla vessanpöntöllä kököttäen.  

 

Loppuvuoden kuukaudet meillä sairastettiin vuoron perään. Joustettiin molempien vanhempien taholta; etäpäivinä, lyhennettyinä työpäivinä ja töitä illalla kotona yömyöhäiseen jatkaen, pidempää päivää tai aikaisempaa aamua tehden, sairaan lapsen hoitopäivinä ja ties minä päivinä. Vuorotellen. Ilmoitettiin aamulla esimiehelle ja omalle tiimille, että ollaan tänäänkin poissa työtehtävien ääreltä. Parempina päivinä vaihdettiiin toimistopäivä etäpäiväksi. 

Meidän perhettä ovat myös lasten toiset, lähellä asuvat isovanhemmat pystyneet onneksi tarvittaessa auttamaan. 

 

Arjen todellisuus on silti iskenyt päin näköä. En enää pohdi sitä, että onpa kumma, miten ihmiset eivät pysty vaivatta järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää. 

Silmät ovat avautuneet, alkuperäinen ajatus kääntänyt kurssiaan. Kumma, miten työelämässä olevat ihmiset pystyvät järjestämään kipeän lapsen hoitopäivät omien sairastelujensa rinnalla. Vieläpä niin, että niin lapset kuin aikuisetkin saavat riittävän lepoajan tullakseen taas terveiksi. Että he palaavat hoitopaikkoihinsa vasta, kun jaksavat olla aidosti touhuissaan muiden mukana, eivätkä tartuta ketään toista lasta palaamalla puolikuntoisena. Edellisiltana oksentaneen, mutta aamulla hyvinvoivan lapsen päiväkotiin lähettäminen kun on suoraan vahingon kiertämään laittamista toisille perheille.  

 

Viime päivinä Facebookin fiidi on täyttynyt sairastuvien päivityksistä; kurkkukipuisista äänensä menettäneistä nuhaneniin ja ensimmäisiin influenssatapauksiin. Huokaan helpotuksesta joka päivä, kun lapsia eskarista ja päiväkodista hakiessani huomaan heidän olevan yhä täysin terveitä. Muistuttelen käsien pesemisestä sekä päiväkodin päässä että kotiin saapuessammekin ja raapustan ostoslistaan satsumien rinnalle vitamiinit. 

 

Sinä päivänä, kun pieni nuhanenä jälleen kietoo kädet kaulalleni ja kiipeää väsyneenä syliin, yritän kuitenkin muistaa sen tärkeimmän. Että kaikki muu saa lopulta joustaa lasten hyvinvoinnin edessä, jotenkin sumplien. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Läppäri, muistivihko ja pino papereita keskeneräisistä työtehtävistä, jokunen kynäkin. Pakkaan ajatuksissani työlaukkua aamua varten. Tahmeasti, tunnustan. Lomaa on perheen kanssa takana kaksi viikkoa ja mieli on levännyt. Lomaa voisin tosin myös jatkaa, sillä aikatauluton rutiinittomuus on tehnyt hyvää.

Aamulla koko nelihenkinen perheemme palaa arkeen. Me aikuiset töihin, lapset päiväkotiin ja eskariin.

Avaan kalenterin vilkaistakseni tulevan työviikon palaveriaikoja ja annan ajatusten kulkea tuleviin päiviin. Tekemättömiin asioihin, tuleviin ja suunnitteilla oleviin. Suljen yhtä nopeasti, sillä haluan vielä hetken pitää kiinni lomamoodistani ja viimeisen lomapäivän rippeistä.

 

”On kivaa nähdä kaikki kaverit taas”, kuulen eskarilaisen juttelevan isälleen sängyssä. ”Mä niin odotan huomista.”

”Ethän äiti tuu liian aikaisin hakemaan”, hän on pyytänyt jo illan aiemmassa keskustelussa, kun kerrataan tulevan päivän kulkua. ”Että me ehditään leikkiä kaikki leikit pitkästä aikaa. Tai jos me ei ihan kaikkia ehditä, niin yhden yön päästä jatketaan."

 

”Mulla on ollut sitä ikävä, se on lakas”, pohtii nelivuotias pikkusisko päiväkotiystävästään, kun istahdan hänen sänkynsä laidalle. Hän kertoo, miten aikoo näyttää parhaalle ystävälleen uuden flamingo-unilelunsa ja pohtii unihiekkaisin silmin, mitä leikkejä voisivat yhdessä leikkiä. Hänkin odottaa alkavaa viikkoa.

 

Havahdun ajatuksissani. Pohdin omaa tahmeuttani. Tarvitseeko sitä valmistautua ensimmäiseen loman jälkeiseen työpäivään 120% työtehokkuutta tavoitellen ja suunnitella tarttuvansa niihin mieltä vaivaavimpiin asioihin heti aamutuimaan?

Voisinko ottaa edes hitusen oppia lapsen tavasta katsoa maailmaa? Lähteä etsimään työn rutiineja hiljakseltaan ja nauttia kiireettömän aamuteen tiimiläisteni kanssa.

Olla itselleen armollisempi kuten lapsi — Jos ei kaikkia ehditä, jatketaan sen yhden yön jälkeen. Toisenkin yön.

 

Kun nukkumatti vie lapset mukaansa unien valtakuntaan, mieli rauhoittuu. Kai tämä tästä taas hiljalleen - paluu arkeen. On helpottavaa nähdä, että pitkänkin loman jälkeen lapset odottavat paluuta hoitoon. Tavallisia päiviä, rutiineja. Ystäviä. Tuttuja aikuisia. Yhteistä tekemistä.

Heillä on ollut onnistunut loma kotona ja reissussa, mutta he viihtyvät hoitopaikoissaan. Se kertoo turvallisuudesta ja laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Meille perheenä se tuo mutkattomuutta arjen aikataulutettuun hulinaan.

 

Suljen työlaukkuni. Nostan sen lasten pakkaamien päiväkotireppujen viereen eteiseen.

Uusi viikko ja tammikuu, näytä meille parhaat puolesi.

 

- - -
Teehetkien koti-blogin takaa löytyy tänä vuonna nelikymppisten joukkoon liittyvä Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Vaimo, joka aikoo nauttia teensä useamminkin kiireettä puolisonsa kanssa. 
Äiti, joka haluaa olla läsnä lastensa lapsuudessa. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 
Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa, ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Aamu, jona huomaat lapsesi yskivän niin paljon, ettet voi viedä häntä päiväkotiin. Edeltävä päivä meni vielä ehkä kevyessä nuhassa, mutta tämä ei. Hän ei jaksaisi ja touhutessaan tartuttaisi toisetkin.

Yö, jonka valvot lapsesi vierellä hänen oksentaessaan vatsataudin kourissa. 

Ilta, jona huomaat lapsesi poskien punottavan ja asetat kätesi hänen otsalleen jo tietäen odottaa kuumetta. Eteisen lattialle valmiiksi asetellut seuraavan päivän päiväkotivaatteet jäävät pukematta. Odottamaan toista leikkipäivää kavereiden kanssa. 

Deadline. Rästitöiden lista. Palaveri, jolle oli muutoinkin hankalaa löytää yhteistä ajankohtaa. 

Jostakin takaraivosta mieleen nousevat väistämättä omat työt. Ne, joille ei arkipäivissä juuri varattu rakosia muutoksiin. Ainakaan päivien mittaisiin. Ne, jotka siirtyessään kuormittavat joko omaa tulevien viikkojen kalenteria tai työkavereita. 

Mietit, mitä voisit ehkä hoitaa etäyhteyksien kautta ja mitä illalla lasten nukahdettua. Yhden meilin, pari muutakin ehkä.

Vai - tarvitseeko hoitaa? Entä se pieni syliin kömpivä lapsi, joka väsyneenä etsii läheisyyttä? Lapsi, joka pyytää seurakseen lukemaan satuja, piirtämään, juttelemaan. Kipeys kiukuttaa ja harmittaa, saa rauhattomaksi. Eikö lapsen sairaslomapäivä tarkoita nimenomaan aikaa lasta varten?

Se on vain työ, hokevat ihmiset. Asiat tärkeysjärjestykseen, he jatkavat. Samat, jotka pyyhkivät itsekin hikihelmet otsaltaan kuumemittarilukeman kohotessa ja naputellessaan viestiä päiväkotiin lapsen sairaslomapäivästä. Yhdestä ja mahdollisista tulevista. Useimmiten useammista.

Vaakakupissa vuorottelevat lapsen hyvinvointi ja hänelle täysin annettu huomio ja se, miten meistä kukin sumplii omaa työtään. Muuttuneita aikatauluja. 

Tunnollisuus painaa, vaikka samaan aikaan työpaikoilla puhutaan lähes selviönä siitä, miten työ ja vapaa-aika saataisiin parhaalla tavalla lomittumaan. Että tänä päivänä organisaatiossa ymmärretään erilaiset, vaihtelevat työ- ja elämäntilanteet, kun katsotaan viikkojen tai kuukausien sijaan vuosia eteenpäin. 

Milloin läppäri pidetään suljettuna työlaukussa ja keskitytään kokonaisvaltaisesti lapsen hyvinvointiin? Milloin lapsi on riittävän terve mennäkseen hoitoon toisten seuraan? Milloin toisetkin sisarukset pidetään kotona, etteivät he tahoillaan vielä terveinä tartuttaisi jotakin, josta ei vielä tiedetä? Milloin oman perheen etu saa väistyä sen tieltä, että muut perheet saavat mahdollisuuden pysyä terveinä, ja omia aikataulujaan sumplimatta?

Jopa sata päivää vuodessa, sanovat terveydenhuoltoalan asiantuntijat pienen, päiväkoti-ikäisen lapsen sairastamisesta. Melkoisen monen päivän ristiriita asiassa, jossa ei pitäisi ristiriitaa lähtökohtaisesti ollakaan. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sähköpostin lomavastaaja. Out of office. Please contact ja päivämäärä elokuulla.

 

En kokenut olevani vielä loman tarpeessa. En sillä tavalla palavasti päiviä laskien ja viimeisten työpäivien tuntien suorastaan madellessa. Olen ollut töihin maaliskuun alusta palattuani yhä kevyessä kuplassa, jossa omien vastuutonttien toteuttaminen on pääosin vain kiinnostava haaste ja monien kotivuosien jälkeen pelkkä lounasaikakin työkavereiden kanssa sisäisen hihkumisen veroista.

Tämä viikko on ensimmäinen lomaviikkoni. Sittenkin valtavan odotettu ja toivottu, huomaan nyt, kun rytmi on hetkessä kääntynyt siihen, etten aamulla herätessäni tiedä viikonpäivää. Toisaalta ollaan myös huiskittu suunnitelmiemme kanssa siinä määrin pitkin poikin Suomea, ettei ihmekään, jos päivät menevät sekaisin. Näkymät matkailuauton tai hotellihuoneen ikkunan takana ovat aamuisin vaihtuneet ja huomisesta eteenpäin annetaan risteilyaluksen kuljettaa uusiin maisemiin.

 

Koko perheen yhteisenä tämä jää myös ainoaksi lomaviikoksi, sillä haluttiin jaksottaa lomat siten, että tytöt saisivat olla mahdollisimman pitkään kotona päivähoidon rutiinien ja aikataulujen ulottumattomissa. Tosin kuten olen aiemmin maininnutkin, oma lyhennetty työaikani neljän päivän työviikkona mahdollistaa paljon perheaikaa joka viikko.

Kesälomassa on monien kotivuosien jälkeen toisenlainen lataus, sillä se on aiempia kesiä selkeästi rajallisempi. Oikeastaan hyvinkin rajallinen, muistuttaa työpöydän nurkalla lojuva henkilökortti. Samalla kun lomaan haluaa kiireetöntä oleilua, tuo rajallisuus myös tietynlaisen suunnitelmallisuuden. Iltateen ääressä istuttiinkin useina kevätviikkoina miettien, mikä olisi kivaa juuri meille.

Loma myös tuntuu lomalta. On eri asia sulkea itse viimeistä kertaa läppäri ja kytkeä lomavastaaja sähköpostiin kuin odottaa kotona lasten kanssa kesälomaansa aloittavaa puolisoa. Sillä joo, tavallaanhan olin nämä reilut viisi vuotta tyttöjen kanssa kotona ollessani aina lomalla. Tai en koskaan lomalla, kumminpäin sen sitten haluakaan ajatella.

Nyt olen vastannut hyvin satunnaisiin työmeileihin, mutta muutoin heittäytynyt täysin perheen yhteisiin suunnitelmiin. Ollut läsnä ja nauttinut. Leppoisuuden ja yhdessäolon mukavuuden huomaa koko perheessä. Lasten silmät loistavat ja he kertovat omia tarinoitaan ja ideoitaan taukoamatta. Juuri näin on nyt ihan älyttömän hyvä.

Out of office.  Paikalla ainoastaan äitinä, vaimona ja ystävänä.
 

Ps. Näinä päivinä käydään kotona lähinnä vaihtamassa puhdasta vaatetta laukkuihin. Lomailuamme voit seurata Instan kuvatarinoin Teehetkien koti-blogin Instagramista.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu