Kirjoitukset avainsanalla Työ

Hän istuu lasittunein silmin katsomassa työhuoneen ikkunasta ulos saamatta mitään aikaan, jaksamatta tarttua. Katsoo ikkunalaudalle putoavia lumihiutaleita, kevään häikäisevää valoa. Tuijottaa lähes yhtä lasittuneella katseella vielä kesän kynnyksellä. Syksyn väriloistossa vihdoin helpottaa, päivä päivältä. Jaksaa jälleen innostua työyhteisönsä kehittämisestä, suunnitella strategioita. Katsoa eteenpäin, rajansa nyt jo tietäen. 

Hän pyyhkii työpöytänsä ääressä yllättävät kyyneleet. ”Enhän mä koskaan itke”, hämmästelee sairaanhoitajalle työterveydessä. Päättää vähentää työmääräänsä ja jättää avaamatta tietokoneensa iltaisin. Antaa vapaa-ajassa enemmän tilaa isyydelle kuin työlle. Ymmärtää, että kyynelten myötä taituroidaan jaksamisen reunalla. Vuosienkin jälkeen katseessa asuu haavoittuvuus. 

Hän istuu aamuaikaisessa toimiston hämärässä, joka aamu ensimmäisenä. Naputtelee meilejä yksi toisensa perään, mutta on satojen avaamattomien tulvassa jo taistelunsa hävinnyt. Hän korostaa tehokkuutta, mutta väsyy jatkuvassa kiireessä muistamaan. Työpäivän päätteeksi hän sulkee oven viimeisten joukossa, kantaa laukussaan läppäriä, jonka paino tuntuu musertavalta. Niin paljon jää joka päivä tekemättä. Samalla hän pelkää, ettei jonakin päivänä ole organisaatiolleen tärkeä. 

Hän istahtaa lounaalle pöydän toiselle puolelle. Hymyilee, vaikka taistelee silmäluomien alla polttavia kyyneliä vastaan. ”Mä olen niin väsynyt, tästä kaikesta”, saa sanotuksi ennen murtumista. Erinomainen äiti, ystävä, puoliso. Työntekijäkin. "Onkohan tällaista kenelläkään muulla?", hän saa vaivoin kysytyksi.

Hän seuraa, kun työkaverit yksi toisensa jälkeen pakkaavat laukkunsa. Ottavat takit naulakoista ja lähtevät kotia kohtia askeleet toimiston käytävällä kaikuen. Hän heilauttaa henkilökorttia lukijaa kohti. Leimaa itsensä ulos, aina viimeisenä.

Hän ajaa työmatkaansa kädet rattia puristaen. Rystyset valkoisina. Sydän pamppailee, hikihelmet kohoavat otsalle. Päiväkotiin on ehdittävä ennen sulkemisaikaa, tärkeä sähköposti jäi kesken. Kello käy, minuutit kuluvat. Tilanne toistuu päivittäin. Kunpa aikaa olisi enemmän. 
 

Työntekijöitä, toinen toistaan tunnollisempia ja osaavampia. Parhaaseensa pyrkiviä. 

Äitejä ja isiä, perheen ja työn tasapainoa tavoitellen. Huonoa omaatuntoa potien, milloin mistäkin. Silti aina rakastaen. 

Puolisoita, jotka tahtoisivat antaa enemmän, mutta arki uuvuttaa. Se, ettei koskaan tunne riittävänsä. Väsyneenä tulee tiuskittua. Kunpa muistaisi ojentaa käden, tarttua siihen itsekin. 

Heitä, joille työ luo pakoväyliä ja heitä, jotka etsivät pakoväyliä työstä.

 

Sinä teet parhaasi. Minuuttienkin uhkaavasti kuluessa ja sähköpostin tulviessa, kyynelten polttaessa silmäluomia ja riittämättömyyden kuristaessa kurkkua. Ikkunan takana leijailevien lumihiutaleiden vaihtuessa kevään vihreydeksi. Miten usein haluaisinkaan sinun näkevän ja ymmärtävän, että teet parhaasi. 

 

Meitä. Arjen taituroijia. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosi. Miten nopeasti aika kuluukaan, viikot vaihtuvat kuukausiksi. Kevät kesäksi ja pian jo talveksi. Palasin vuosien perhevapaiden jälkeen töihin jotakuinkin vuosi sitten. 

 

Vuodet olivat muovanneet organisaatiota ja omaa tiimiäni. Toimiston käytävillä tervehtivät monet tutut, mutta joukosta erotin lukuisia vieraitakin kasvoja – jännitti, odotutti ja innostutti. 

Ensimmäiset kuukaudet olivat hapuilua ja riittämättömyyttäkin. Moni työkaveri oli vaihtunut, käytänteet muuttuneet, tietotekniikka ja ohjelmat päivittyneet. Epävarmuuden sietämisen rajoja piti venyttää päivästä toiseen.

Rutinoitumisen huomasi kuitenkin pian. Vanhan tuttuuden, päiviin tottumisen. Kun uppouduin tekemiseeni, tuntui kuin en olisi poissa ollutkaan. 

 

Kotivuosista lasten kanssa nautin valtavasti. Valittiin kirjoista houkuttavimmat ja ahmittiin niitä tarina tarinalta sylikkäin istuen, nökötettiin teattereiden eturiveissä ja kelluttiin kylpylöiden poreissa. Nukuttiin päiväunia ulkoilusta väsyneenä ja askarreltiin mitä mielikuvituksellisempia viritelmiä, leivottiin ja seikkailtiin, tavattiin ystäväperheitä lähes päivittäin ja tehtiin jos jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Naurettiin ja höpötettiin. 

Olin tietoisesti päättänyt pitää kotivuosina työasiat etäämmällä ja antaa ne vuodet täysin lapsille ja perheelle. Sitten aikanaan uudella kipinällä, uusin ajatuksin, ajattelin kotona ollessani. Minulle se sopi ja oli siihen hetkeen onnistunut valinta. 

Nyt töihin palattuani ja viikoittaiseen aikataulutettuun arkeen hypättyäni ymmärrän vieläkin paremmin, miten poikkeuksellisia – ainutlaatuisen hienoja - nuo vuodet olivat. 

 

Sain mahdollisuuden palata työyhteisööni rauhallisin mielin. Palasin rooliin, joka minulla oli ollut ennen lasten syntymää. Sain vastuulleni monet niistä työtehtävistä, joista olin kantanut vastuuta aiemminkin. Vaikka tätä edellyttää lakikin, odottaa perhevapailta palaavaa tutkimusten mukaan silti liian usein tyrmistys. Se johtuu joko merkittävästä muutoksesta työroolissa tai tosiasiasta, ettei ole paikkaa, johon takaisin tullessa asettua. 

 

Perusturvallisuus, jota tulevien tapahtumien ennustettavuus tuo, luo rauhallisuutta. Luottamusta siihen, että elämä kantaa.

On tärkeää tietää, että omasta organisaatiosta löytyy perhevapaalta palaavalle paikka mielekkäine työtehtävineen, kuten lähtiessäkin. Että (pidempäänkin) poissaolleella nähdään arvo vuosien mittaisessa sitoutumisessa ja kehittämisessä, vaikka omaa roolia tuleekin hetken hakeneeksi.

Ymmärrystä siitä, että lasten myötä töihin palaavalla arki ja arvot ovat usein muuttuneet. Ainakin minulle selkiytyi lasten myötä yhä kirkkaammin se, että vaikka pidänkin työstäni, se ei ole elämäntehtäväni. Asioita katsoo pienten lasten vanhempana hyvin toisenlaisin silmin. 


Jos minulla ei olisi ollut työpaikkaa, johon palata, olisinko nauttinut kotivuosista yhtä paljon? Olisinko kantanut huolta tulevaisuudesta silloinkin, kun luin satukirjan rivejä lapset viereeni käpertyneenä ja pohtinut työmahdollisuuksia olematta läsnä eväsretkillä? Olisivatko pelko ja epävarmuus asuneet sydämessäni silloinkin, kun vietin elämäni parhaita vuosia? Olisinko valmistautunut muutokseen yhtä levollisin mielin?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eskarilainen vääntelehti ja kiemurteli, siirteli ruokapöydässä ruokaa lautasella edestakaisin siihen juuri koskematta. Tavallisesti vilkas ja touhukas lapsi makoili sängyllään ja haki vaivihkaa huovan ylleen. "Sattuu mahaan ja päähän", hän sai sanottua. Kömpi lopulta kalpeana nukkumaan ilman iltapalaa.

"Todennäköisesti vatsatautia, sitä täällä on ollut aikuisillakin", piippasi eskarista aamutuimaan saapunut paluuviesti. Syvää huokausta oli vaikea välttää. Ruokahaluttoman kiemurtelu ja kalpeus sai mahdollisen selityksen.

 

Kun palasin töihin vuosien perhevapaiden jälkeen tuolloin kolme- ja viisivuotiaiden lasten äitinä, kummastelin sairastuneen lapsen ympärillä käytävää työelämälähtöistä keskustelua. Että miten kummassa ihmiset eivät pysty järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää kotona, kysehän on aina lapsen parhaan ajattelemisesta. Satunnainen päivä silloin tällöin, poissa tuskin mistään. Sairastetaanhan me vanhemmat itsekin.

Kahden vanhemman työarkea ja lasten täyspainoisempaa päiväkotielämää on takana pian vuoden verran. Aika monta kertaa ollaan jo vuodenkin aikana seurattu kuumemittarin nousua tai epämääräisesti oireilevaa vatsaa ja mietitty, kummalla meistä on mahdollisuus jäädä kotiin kipeän lapsen kanssa. Arvottu iltamyöhällä tai aamunaikaisella kalentereita selaten sitä, kummalla on akuutimpia asioita ja itse koolle kutsuttuja palavereita mahdollisesti ulkopuolistenkin kanssa.  

Se, että meillä on ollut pöpöjä hyvin vähän suhteessa moniin saman elämäntilanteen ystäväperheisiin, ei lämmitä. Ei oikeastaan missään määrin. Jokaisella kun on se oma arkensa järjestettävänä. 

 

Meistä harva on korvaamaton päivien tai muutamien viikkojen poissaolojen aikana, joten en ensisijassa mieti rooliani osana isoa organisaatiotani. Ajatukseni ovat pikemminkin hyvin itsekkäitä -  omat asetetut tavoitteeni muutoinkin tiukassa työaikataulussa, vastuu kanssani työskenteleville ja to-do-lista, jonka suhteen tehtyjen asioiden ylitsevetäminen yksi toisensa jälkeen tuottaa suurta tyydytystä. Joten vaikka kyse onkin satunnaisista päivistä silloin tällöin, oikeastaan useampi lähekkäin osuva päivä on jo poissa vaikka mistä. Tiedän toki, että isommassa mittakaavassa asiat järjestyvät aina, ja useimmiten parhain päin. Kukaan ei maaliskuussa muista, että joulukuussa oli useampi poissaolopäivä tai toisin suunniteltu työpäivä, eikä mieti syyskuussa, miten toukokuinen deadline viivähtikin kesäkuun puolelle. 

 

Olen aina ollut päättämiini asioihin sitoutuva, joten työaikataulujeni ja ylipäätään töissäolo-/poissaoloaikataulujeni sumpliminen (lapsen tai oman) sairastumisen määrittämänä vaatii sopeutumista. Asian työstämistä. Perheellisenä tarvitsee oman nuhanenän rinnalla huomioida pienetkin niistäjät ja heidän terveeksi tulemisensa. On hyväksyttävä ennakoimattomuus, jonka todennäköisyyskertoimet kasvavat kymmenien pikkutahmatassujen haliessa toisiaan nenät valuen ja samalla vessanpöntöllä kököttäen.  

 

Loppuvuoden kuukaudet meillä sairastettiin vuoron perään. Joustettiin molempien vanhempien taholta; etäpäivinä, lyhennettyinä työpäivinä ja töitä illalla kotona yömyöhäiseen jatkaen, pidempää päivää tai aikaisempaa aamua tehden, sairaan lapsen hoitopäivinä ja ties minä päivinä. Vuorotellen. Ilmoitettiin aamulla esimiehelle ja omalle tiimille, että ollaan tänäänkin poissa työtehtävien ääreltä. Parempina päivinä vaihdettiiin toimistopäivä etäpäiväksi. 

Meidän perhettä ovat myös lasten toiset, lähellä asuvat isovanhemmat pystyneet onneksi tarvittaessa auttamaan. 

 

Arjen todellisuus on silti iskenyt päin näköä. En enää pohdi sitä, että onpa kumma, miten ihmiset eivät pysty vaivatta järjestämään kipeän lapsen hoitopäivää. 

Silmät ovat avautuneet, alkuperäinen ajatus kääntänyt kurssiaan. Kumma, miten työelämässä olevat ihmiset pystyvät järjestämään kipeän lapsen hoitopäivät omien sairastelujensa rinnalla. Vieläpä niin, että niin lapset kuin aikuisetkin saavat riittävän lepoajan tullakseen taas terveiksi. Että he palaavat hoitopaikkoihinsa vasta, kun jaksavat olla aidosti touhuissaan muiden mukana, eivätkä tartuta ketään toista lasta palaamalla puolikuntoisena. Edellisiltana oksentaneen, mutta aamulla hyvinvoivan lapsen päiväkotiin lähettäminen kun on suoraan vahingon kiertämään laittamista toisille perheille.  

 

Viime päivinä Facebookin fiidi on täyttynyt sairastuvien päivityksistä; kurkkukipuisista äänensä menettäneistä nuhaneniin ja ensimmäisiin influenssatapauksiin. Huokaan helpotuksesta joka päivä, kun lapsia eskarista ja päiväkodista hakiessani huomaan heidän olevan yhä täysin terveitä. Muistuttelen käsien pesemisestä sekä päiväkodin päässä että kotiin saapuessammekin ja raapustan ostoslistaan satsumien rinnalle vitamiinit. 

 

Sinä päivänä, kun pieni nuhanenä jälleen kietoo kädet kaulalleni ja kiipeää väsyneenä syliin, yritän kuitenkin muistaa sen tärkeimmän. Että kaikki muu saa lopulta joustaa lasten hyvinvoinnin edessä, jotenkin sumplien. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Läppäri, muistivihko ja pino papereita keskeneräisistä työtehtävistä, jokunen kynäkin. Pakkaan ajatuksissani työlaukkua aamua varten. Tahmeasti, tunnustan. Lomaa on perheen kanssa takana kaksi viikkoa ja mieli on levännyt. Lomaa voisin tosin myös jatkaa, sillä aikatauluton rutiinittomuus on tehnyt hyvää.

Aamulla koko nelihenkinen perheemme palaa arkeen. Me aikuiset töihin, lapset päiväkotiin ja eskariin.

Avaan kalenterin vilkaistakseni tulevan työviikon palaveriaikoja ja annan ajatusten kulkea tuleviin päiviin. Tekemättömiin asioihin, tuleviin ja suunnitteilla oleviin. Suljen yhtä nopeasti, sillä haluan vielä hetken pitää kiinni lomamoodistani ja viimeisen lomapäivän rippeistä.

 

”On kivaa nähdä kaikki kaverit taas”, kuulen eskarilaisen juttelevan isälleen sängyssä. ”Mä niin odotan huomista.”

”Ethän äiti tuu liian aikaisin hakemaan”, hän on pyytänyt jo illan aiemmassa keskustelussa, kun kerrataan tulevan päivän kulkua. ”Että me ehditään leikkiä kaikki leikit pitkästä aikaa. Tai jos me ei ihan kaikkia ehditä, niin yhden yön päästä jatketaan."

 

”Mulla on ollut sitä ikävä, se on lakas”, pohtii nelivuotias pikkusisko päiväkotiystävästään, kun istahdan hänen sänkynsä laidalle. Hän kertoo, miten aikoo näyttää parhaalle ystävälleen uuden flamingo-unilelunsa ja pohtii unihiekkaisin silmin, mitä leikkejä voisivat yhdessä leikkiä. Hänkin odottaa alkavaa viikkoa.

 

Havahdun ajatuksissani. Pohdin omaa tahmeuttani. Tarvitseeko sitä valmistautua ensimmäiseen loman jälkeiseen työpäivään 120% työtehokkuutta tavoitellen ja suunnitella tarttuvansa niihin mieltä vaivaavimpiin asioihin heti aamutuimaan?

Voisinko ottaa edes hitusen oppia lapsen tavasta katsoa maailmaa? Lähteä etsimään työn rutiineja hiljakseltaan ja nauttia kiireettömän aamuteen tiimiläisteni kanssa.

Olla itselleen armollisempi kuten lapsi — Jos ei kaikkia ehditä, jatketaan sen yhden yön jälkeen. Toisenkin yön.

 

Kun nukkumatti vie lapset mukaansa unien valtakuntaan, mieli rauhoittuu. Kai tämä tästä taas hiljalleen - paluu arkeen. On helpottavaa nähdä, että pitkänkin loman jälkeen lapset odottavat paluuta hoitoon. Tavallisia päiviä, rutiineja. Ystäviä. Tuttuja aikuisia. Yhteistä tekemistä.

Heillä on ollut onnistunut loma kotona ja reissussa, mutta he viihtyvät hoitopaikoissaan. Se kertoo turvallisuudesta ja laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Meille perheenä se tuo mutkattomuutta arjen aikataulutettuun hulinaan.

 

Suljen työlaukkuni. Nostan sen lasten pakkaamien päiväkotireppujen viereen eteiseen.

Uusi viikko ja tammikuu, näytä meille parhaat puolesi.

 

- - -
Teehetkien koti-blogin takaa löytyy tänä vuonna nelikymppisten joukkoon liittyvä Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Vaimo, joka aikoo nauttia teensä useamminkin kiireettä puolisonsa kanssa. 
Äiti, joka haluaa olla läsnä lastensa lapsuudessa. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 
Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa, ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu