Kirjoitukset avainsanalla Päiväkoti

”Tänään kun me oltiin aamulla ulkona, kukaan ei leikkinyt mun kanssa”, totesi takapenkkiläinen turvaistuimestaan, kun lähdettiin päiväkodin pihasta kotia kohti.

Sydämeni jätti lyönnin väliin. Vanhemmuuden huoli vyöryi päälle, kun kuuntelin tarkalla korvalla nelivuotiastani. 

"Mä vain kävelin ja katsoin ympärilleni, mutta kaikilla oli omat leikit", hän täsmensi koettua tilannetta. "Kävelin ja kävelin, eikä ollut ketään."

 

Paras ystävä, jonka kanssa lapseni on lähes erottamaton, on reilun viikon poissa päiväkodista. Tänään oli poissaolon ensimmäinen päivä. Erilainen päiväkotipäivä — ilman ystävää, joka kanssa kävellään käsi kädessä ja jota halataan aina tavatessa. Ystävää, jota vedetään päiväkodin pihalla pulkassa poskien hehkuessa vähintään yhtä paljon innostuksen punasta kuin talvipäivän raikkaudesta. 

 

Vyyhti ulkoilutilannetta koskien lähti onneksi purkautumaan pian. 

”Ei mua paljon haitannut", sain vastauksen, kun yritin kysellä, miten hän ulkoilutilanteen koki. Hän ei ollut asiasta lopulta oikeastaan moksiskaan. Hän oli jo aamulla pohtinut sitä, että alkava viikko on hänen tiiviin kaverisuhteensa osalta erilainen. Hän oli lapsen ajattelutavalla tiedostanut, että tämä viikko leikitään enemmän toisten kavereiden kanssa ja rutiinit ovat toisenlaiset.

Nelivuotiaan tarkkuudella hän kiinnitti kuitenkin asiaan huomiota päiväkotipäivän päättyessä. Siihen, että päiväkodin pihalla tuntui erilaiselta olla yksin. Etsiä ystävää. 

 

Ajatus pienten lasten yksinäisyydestä jäi mietityttämään. Entä jos lapsellani ei olisi ystävää, kuka sen huomaisi ja missä vaiheessa? Saisinko siitä itse kiinni keskusteluissa lasten kanssa vai tulisiko se esiin jutellessa päiväkodin aikuisten kanssa lasten kuulumisista? Veisikö se viikkoja vai kuukausia? Miltä nuo päivät - viikot ja kuukaudet - tuntuisivat lapsesta? 
 
Pysyvyys. Miten tärkeää onkaan, että päiväkodin aikuiset tuntevat lapset. Tästä kirjoitin jo aiemmin. Että heillä on ymmärrys siitä, kuka on luontaisesti syrjään vetäytyvämpi ja hiljaisempi, eikä kaipaakaan porukan keskipisteenä olemista tai näkevät tavallisesti sosiaalisen lapsen poikkeuksellisen vaisuuden. Että jokaisella olisi se oma ystävänsä ja paikkansa kodin ulkopuolella. Että muutostilanteissakin tuttujen kavereiden sairastuessa tai lomaillessa jokainen löytää paikkansa. 

 

”Sitten kun mä kävelin ja kävelin, niin lopussa mä sain kaverin”, hän palasi hetken päästä huoneestaan kertomaan. Keskustelumme oli jäänyt hänenkin mieleensä kotileikkien jatkuessa. ”Se tuli hakemaan mua leikkimään ja tykkäs musta. Me leikitään yhdessä yhden yön päästäkin”, hän päätti ja kipaisi kevyin askelin takaisin leikkeihinsä. Niin kevyin, että viimeisetkin huolet kaikkosivat sydämestäni.  

 

Päiväkotilasten yksinäisyydestä puhutaan harvoin toisin kuin siitä, miten koululaiset odottavat välitunteja huoli sydämessä tai työyhteisössä vältellään kahvituntien keskusteluja oman näytön ja työmäärän taakse piiloutuen.

Miten helppoa on olettaa, että isoista lapsiryhmistä löytyy luontevasti useitakin kavereita. Että hei, teitähän on kymmenen samanikäistä tyttöä, leikkikäähän vaikka kotia. Ellei leikki yhden kanssa suju, voi aina etsiytyä toisen seuraan. Liekö se kuitenkaan noin helppoa? Meillä aikuisilla ainakaan. 
 

Miten yleistä lienee päiväkotilasten yksinäisyys? 

 

Lasten yksinäisyydestä olen kirjoittanut aiemminkin: 

Jääkö pienten lasten yksinäisyys päiväkodissa huomaamatta? 
Mitä jos lastani ei huomattaisikaan?  
"Siihen istutaan, jos ei ole kaveria" - Ystävyyden penkillä huomio lasten yksinäisyyteen 
Ystävänpäivän yksinäisyys - Miltä tuntuu, jos ei ole kenellekään tärkein? 
On tärkeää olla tärkeä - Kolmevuotiaan ensimmäinen ikioma ystävä 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oletko sinä, päiväkodin aikuinen, työpäiväsi päätyttyä mieluiten tunnistamaton, vai ilahdutko tutusta lapsesta, joka juoksee halaamaan lähikaupan käytävälläkin? Tervehditkö lasta, joka hymyilee vienosti hyllyn takaa, vaihdatko muutaman sanankin vai yritätkö edetä huomaamattomasti ostoskärryihisi kiireisesti katsellen?

Päiväkotien aikuiset, etenkin lapsen oman ryhmän osalta, ovat tiivis osa päivittäistä arkea. Arkipäivinä lapset viettävät heidän kanssaan enemmän aikaa kuin omien vanhempiensa. Vanhemmat tapaavat heitä aamuvientien ja iltapäivähakujen yhteydessä oletettavasti useammin kuin omia ystäviään. Siteestä muodostuu nopeasti tärkeä. 

Totumme tapaamaan heitä päiväkodin tiloissa, heidän työaikanaan. 

 

Kaikesta merkityksellisyydestä huolimatta kyse on pohjimmiltaan asiakassuhteesta. Siitä, joka syntyy lapsen kirjautuessa tiettyyn päiväkotiin hoitosuhteeseen ja joka virallisesti päättyy päiväkotia vaihdettaessa tai kouluun siirryttäessä. 
Ihmiset jäävät tärkeiksi ja turva, joka on vuosia kantanut ja antanut, kulkee mukana vuodet eteenpäin. Samalla päiväkotiin tulee uusia lapsia, uusia hoitosopimuksia allekirjoitetaan. 

 

Päädyin joku aika sitten lukemaan keskustelua, jossa päiväkodissa olevien lasten vanhemmat keskustelivat siitä, miten suhtautua päiväkotien aikuisiin vapaa-ajalla. Vastineensa keskusteluun antoi muutama päiväkodissa työskentelevä.

Näkökulmissa korostui kunkin yksityisyyden kunnioittaminen. Työntekijän, joka on päiväkodista lähdettyään vapaalla ja mieluusti muutakin kuin työroolinsa näköinen. Ihan kuten lääkäri, joka toivoisi kaupan käytävillä keskustelua muustakin kuin astman ahdistavuudesta talvipakkasilla. Osaamisestaan huolimatta haluaisi tehdä viikonloppuostoksia puolison ja vanhemman roolissa. 

Perheet pohtivat omaa yksityisyyttään nolostellen ostoskärryjensä sisältöä einesvalikoimallaan tai kaupan käytävillä villiintyvien lasten tiukkaakin komentamista päiväkodissa säilytettävän hallitun ja hillityn kasvatusotteen sijaan. Moni halusi antaa myös työntekijöille yksityisyyden.

 

Lapsi – hän tuntui jäävän kaikkien keskustelujen ulkopuolelle. Pieni ihminen, joka harvoin ymmärtää, että hänen suhteensa tärkeään ihmiseen perustuu ammatilliseen kohtaamiseen. Asiakassuhteeseen. Palkan myötä maksettuun työtehtävään. Vanhempien valintaan hoitopaikasta. 

 

Vaikka meidän perheen osalta rajat tuntuvat olevan useinkin melko joustavia ja mahdollisesti joskus ammatillisen rajan ylittäviäkin, jäi ajatus isossa mittakaavassa mietityttämään. Se, miten suhtautua lasten parissa työtään tekevään, työnsä myötä perheille varsin tärkeäksi tulevaan ihmiseen vapaa-ajalla. 

 

Miten teidän perheessänne toimitaan? Halaillaanko päiväkodin aikuisia ruokakaupan jonossakin?
Miten sinä toivoisit päiväkodin työntekijänä toimittavan?

 

- - 

Muita ajatuksiani varhaiskasvatuksesta: 

Saako päiväkodin aikuinen turhautua työssään? — Inhimillisyyttä vai ammattitaidottomuutta?
Onko päiväkodissa pakko nukkua päiväunet? — Kuinka paljon lapsi tarvitsee unta? 
Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa?
Varhaiskasvatuksen laatu ja resurssit heijastuvat päiväkotilasten puheisiin 
 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä ja vanhempainyhdistysaktiivi. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lämpöä ja huolenpitoa. Aina avoin syli ja yhtä hymyä. Ideoita pursuava mieli, aktiviteettia aamusta iltapäivän tunneille. Vahva pedagoginen ote. Ei tietoakaan korotetusta äänestä tai tiukemmasta komentamisesta. 

Ideaalikuva päiväkodin aikuisesta? Sellaisesta, jonka toivoisit omalle lapsellesi. Oikeastaan edellytät. Lapsen ja lasten parhaaksi. 

 

Avasin muutama päivä sitten päiväkodin portin ryytyneenä. Askeleet päiväkodin pihalla tuntuivat tahmeilta, energiat imeneen työpäivän jälkeen lähes laahustavilta. Epämääräinen loska kasteli kengät. 

Päiväkodin eteisessä ohitseni pinkaisi kiljuva lapsi, perässään pian piipaa-äänin toinen. Joukko lapsia piirsi pöydän ympärillä, aikuinen heidän vieressään jutusteli eläinten käyttäytymisestä. Lähellä kasvattaja selvitteli lasten välistä kinaa tönimisestä – ties monettako kertaa sinä päivänä. Keskusteli käytöstavoista, toisen huomioon ottamisesta. Kysyi, miltä sinusta tuntuisi, jos kaveri tekisi saman. "En tykkäisi", vastasi töninyt. Sovittiin. 

Edellispäivänä samassa tilassa siivottiin saapuessani pienen päiväkotilaisen oksennusta lapsiryhmän keskeltä. Lapsia ohjattiin sivummalle, suljettiin väliovia. Takaan, että moni aikuisistakin ehti miettiä tarttuvuutta ja omaa lähestyvää viikonloppua suunnitelmineen. Päiväkodin oveen kiinnitetty "vatsatautia liikkeellä"-lappu viestitti tilanteen pian koteihinkin. 

 

"Onko sulla ollut kiva päivä?", kysyin nelivuotiaaltani, joka kipaisi vastaan halaamaan ja painoi nenänsä nenääni vasten päivän erossaolon jälkeen. Huomasin olettavani, että hän vastaisi tänäänkin olleen. Kiva päivä, kivoja kavereita, mukavaa tekemistä. Niin hän yleensä vastaa, mutkattomana ja varsin tyytyväisenä lapsena. 


Miksi siihen kuitenkin sisältyy tietty sisäänrakennettu oletuskin siitä, että päiväkotipäivän on lähes poikkeuksetta oltava lapselle viihdyttävä, opettava, kasvattava, sosiaalinen yhdessäolon mahdollisuus, joka tarjoaa myös juuri kullekin lapselle sopivanmittaisen tauon lepoon. Että hei, sehän on päiväkodin kasvattajina teidän vastuunne – huolehtia hoitopäivän aikana, että meidän lapsemme saavat kaiken sen, mitä hoito ideaaleimmillaan on. Että kun me tuomme lapsen kodin ulkopuolelle hoitoon, on hänen saatava se, mitä kotonakin – tai jopa enemmän. Seikkailuratoja roolivaatteineen, ulkoilua metsän siimeksessä vaikka räntäsateessa juuri ne oikeat vaatteet valiten ja satuhierontaa himmennetyssä valaistuksessa. Hymy alati kasvoilla ja loputtoman kärsivällisesti, kuinkas muuten. 

 

Päiväkodin aikuinen pörrötti kuopukseni hiuksia vielä ennen kuin kiiruhti selvittämään kahden lapsen keskinäistä nahinaa. "Pyyhkimään", kuului huuto avonaisesta vessan ovesta. 

Hoputin eteisessä lastani pukemaan kenkiään samalla, kun mielessäni pyöri kesken jäänyt työtehtävä ja valmistettava iltaruoka ennen harrastusrumbaa. Väsytti, turhautti. 

Olin hakijoista ensimmäisten joukossa, hoitoon jäävä lapsijoukko vielä suuri. Heidän vanhempansa valmistautuivat työpaikoillaan läppärin sulkemiseen tai odottivat tehdastyössä linjan pysähtymistä, ajoivat jokapäiväistä työmatkaansa. 

 

Päiväkodin aikuiset jäivät ohjaamaan lapsia pukemaan ulkovaatteitaan. Nostivat lokerosta vielä yhden, jos toisenkin pipon ja ottivat kuivauskaapista hanskoja. Muistuttivat vessassa käymisestä ja siitä, että ohuemman haalarin alle on puettava fleece. Tekivät sen kerran, kahdesti, kymmenesti.

Askel ei ollut päiväkodin pihalta portin sulkiessa yhtään kevyempi. Kysyin lapseltani kuulumisia, mutta ajatusten harhaillessa en kuullut hänen vastaustaan. Satoi räntää, se tarttui takkiin ja pipoon ennen kuin sain lapseni turvaistuimeen ja kotia kohti. 

 

Varhaiskasvatuksen resursseista on kohistu viime päivät. Puhuttu laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ja pysyvyydestä. Käännetty viimeinenkin kivi epäkohtien etsimisessä. Nostettu keskusteluun myös oleellista. Kärjistetty ja vaadittu. Keskustelulle on mahdollisesti paikkansa, isoa kokonaisuutta katsoen. Aika näyttää.  

 

Se on herättänyt pohtimaan osin toista puolta, omia odotuksiani, odotuksiamme. Sitä, että kaiken keskellä on ihminen, inhimillisyys. Työntekijä, jolta odotetaan aamusta iltaan kaikki se energia metsäretkistä askarteluun, satuhetkistä kiireettömiin ruokailuihin. Huono päivä ei saa näkyä. Väsymys ei saa heijastua. Se ideaalikuva päiväkodin aikuisesta päivästä toiseen. Askeleissa ei saisi olla tahmeutta. Koskaan. 

Se, jolta me vanhempina odotamme päivittäistä hymyä kasvoilla ja loputonta kärsivällisyyttä. Rauhallisen rakentavaa otetta silloinkin, kun yhden työntekijän sairastuessa on henkilökuntavajaus ja lapsilla ylivilkas päivä. Odotamme sitä ihan vain siksi, että he tekevät töitä lasten kanssa ja ovat ammattinsa valinneet. Unohdamme, että mekin turhaudumme toisinaan omilla työpaikoillamme, emmekä löydä rakentavuutta tai luovuutta. Sinnittelemme viimeisillä voimilla minuuttien kulumista odottaen, hymyttöminä. Työmme valinneina. Ja kotona lasten kanssa - pelkkää tyyneyttä, vai mitä?

 

Lasinpyyhkijät pyyhkivät vimmatusti, kun tultiin lasten kanssa kotipihaan. Kengät jäivät eteisen lattialle hujan hajan pyynnöistä huolimatta, nälkäisiä lapsia kinastelutti. Läsnäolevuuteni oli tipotiessään, ideointikykyni kadoksissa. Ei, en rakentanut majaa, eikä ulos todellakaan tehnyt mieli hetkeksikään, vaikka se olisi rauhoittanut lapsia ruuan valmistuessa. Huomasin ajattelevani, että onneksi olivat ehtineet päiväkodissa ja eskarissa pihalle - kelistä välittämättä. 

Päiväkodilla kymmenien lasten joukko oli vasta tulossa ulos päiväkodin pihalle. Märkä loska ei saisi koskaan kiukuttaa heitä, lapsia eikä etenkään työtehtävänsä valinneita aikuisia. Ideaalimaailmassa. 

 

Saako varhaiskasvattaja koskaan turhautua omassa työssään, tai näyttää sitä? Missä kulkee inhimillisyyden ja ammattitaidon raja? Mikä vaikuttaa käsitykseen laadukkaasta varhaiskasvatuksesta?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Tää leikkis yhdessä tuon kanssa ja sitten ne ei yhtään riitelis", tarinoi nelivuotias. 
"Joo, mutta joskus ne vähän riiteliskin. Sitten ne sopis siitä taas ja ois kavereita." Barbi nappaa toisen barbin kädestä lelun, ja kääntää selän kaverilleen. Toinen barbi mököttää hetken.

Leikki, jossa lapset eläytyvät, jatkuu.

"Jos ne ei osaa sopia, ne voi pyytää aikuisen auttamaan. Ne osaa aina auttaa jotenkin."

 

Kyse on neljävuotiaan päiväkotilaisen ja kuusivuotiaan eskarilaisen leikistä hoitopäivän jälkeen.

Heidän leikissään päiväkodin aikuiset ovat turvallisuuden tuojia. Niitä, joilla on aina keino ratkaista tilanteet ja aikaa auttaa – vaikka omaa vuoroa tarvitsisi joskus vähän aikaa odottaakin. 

 

Varhaiskasvatuksen laatu ja resurssit näkyvät tavassa, jolla lapsi puhuu päivähoitopaikastaan. Se näkyy koteihin illoissa, joissa sängyn äärellä jutellaan menneen päivän tapahtumista. Se näkyy aamuissa, joissa lasten silmissä syttyy innostus ja pikkuruinen reppu nostetaan olkapäille kevyesti tai lähtemisen tahmeudessa. 

 

Hoitoalan resursseista ja laadusta on viime päivinä puhuttu jälleen paljon. Keskustelu alkoi vanhuspalvelujen räikeistä epäkohdista, mutta siirtyi nopeasti päivähoitoon. Siihen, mihin nykyresurssit riittävät ja riittävätkö ne ylipäätään. Arki päivähoitopäivän rauhallisuudessa tai rauhattomuudessa, hallitussa kaaoksessa tai hallitsemattomuudessa, heijastuu koteihin. 
 

Kyselen lapsilta heidän hoitopäivistään paljon. Yritän saada selville muutakin kuin sen, söivätkö he broilerkastiketta vai jauhelihakeittoa ja ehtivätkö ulos jo aamupäivälläkin. Ujutan keskustelun lomaan tarkentavia kysymyksiä kaverisuhteista ja ryhmään kuulumisesta, päiväkotiaikuisten suhtautumisesta, keinoista ratkaista ristiriitatilanteista ja tavasta kertoa asioista. Yritän päästä kärpäseksi päiväkodin tai eskarin kattoon.

Kuulostelen vaivihkaa siskosten keskinäisiä leikkejä, joissa viime päivien aikana koettu nousee usein luontevasti esille. 

 

Useat tutkimukset osoittavat, että lapsella on turvallisin olo päiväkodissa silloin, kun hän voi luottaa aikuisiinsa ja kokee, että he ovat läsnä. Tällöin hän pystyy myös olemaan oma itsensä, luottamaan omiin valintoihinsa ja seisomaan niiden takana.  Turvallisuuden tunne vaikuttaa myös tunteiden käsittelyyn ja kykyyn osoittaa niitä. 

Sanotaan, että lapsuudessa koetut turvallisuuden tai turvattomuuden tunteet jättävät jälkensä tulevaisuuteen, sillä elämän perusturvallisuuden tunne muodostuu jo varhain lapsuudessa. Pienen ihmisen askelissa, vuosien matkalla kohti aikuisuutta.

 

Päiväkotien aikuiset tietävät takuulla eniten perheiden arjesta. Paitsi yhdessä tehdystä ja koetusta mukavasta, myös niistä kireistä äänensävyistä nälkäkiukun aikaan tai vanhempien erimielisyyksistä. Samalla tavalla, lapselta kysymällä ja häntä kuuntelemalla, oppii vanhempana varsin pian päiväkodin toimintakäytänteistä ja henkilökemioista. 

 

Kuulen hetkittäisen kiireen ja resurssihaasteet. Sen, miten suunniteltu tekeminen vaihtui toiseen sairastapauksessa ja miten sijaisten vaihtuessa lapsi ei ihan aina tiedä, kuka hänen oma aikuisensa oikeastaan onkaan. Sen, että joskus töniminen jää selvittämättä ja kiusantekoa tapahtuu silmien valvomattomissa. 

Kuulen sen, miten erilaiset pöpöt ovat ulottamassa lonkeroitaan koteja kohti, vaikken vielä näe lappua hoitopaikan ovessa. 

 

Toivon silti, että jatkossakin kuulen ennen kaikkea sen, että päiväkodin aikuisilla on ollut aikaa pysähtyä auttamaan, kertomaan. Olemaan läsnä. Että jatkossakin leikeissä iloitaan lapsen vilpittömyydellä: "Aikuiset osaavat aina auttaa jotenkin." Tai kuten kuopukseni jokin aika sitten totesi: Ne huolehtii meistä myrskyissäkin. 

 

Pohdintojani aiheesta myös: 

Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa?
Mitä päiväkodin aikuisen tarvitsee osata? 
"Ne huolehtii meistä myrskyissäkin" - Lapsen luottamus päiväkodin aikuisiin 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liity mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai Instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu