Kirjoitukset avainsanalla Terveys

Se taisi alkaa syksyn toisella päiväkotiviikolla. Ilmoitus kihomadoista päiväkodissa. Että tervetuloa lapset perheineen takaisin pitkältä kesälomalta, arki kutsuu taas. Vaikka pelkkä ajatus kutitti, niiltä vältyttiin toistaiseksi tälläkin kertaa.

 

Vain muutama viikko sitten niin eskarin kuin päiväkodinkin seinät kirkuivat enterorokkoa. Oranssille printattu lappu kiinnitti huomion senkin vanhemman osalta, joka olisi halunnut olla näkemättä, ja sai tihrustamaan pienimmälläkin painetun rivin. Sen, joka kertoi, että erityisesti suun rakkulat ovat kipeitä ja syöminen ja juominen kivuliasta. Ainakaan vielä ei ole olemassa parannuskeinoa tautiin, joka on useammassa ystäväperheessä pudottanut aikuisilta kynnet ja saanut heidät konttaamaan useamman viikon, kun kävely on ollut mahdotonta rakkojen täyttämien jalkapohjien takia. Pöpö ei tarttunut, ja kynnet ovat tallella. Tähän saakka. 

Toki heiluteltiin myös vatsatautikorttia. Rajuin oirein ja nopeasti leviämään alkaneena juuri siinä lapsiryhmässä, jossa toinen tytöistä on. Ajankohdallisesti ihan nappiin: syysloman lähestyessä ja kummankin vanhemman työtilanteen osalta tiukkaan saumaan. Tuskanhiki kävi otsalla pelkästä kuvitteellisesta tartunnasta; palaverien ja liian naftisti suunniteltujen deadlinejen väliin olisi aika vaikea kitkatta sovittaa illasta aamuun oksentavaa pikkupotilasta. Puhumattakaan siitä, että itse jaksaisi olla pöpön iskiessä likipitäenkään yhtä reipas kuin lapset. Senkin osalta ollaan saatu vielä olla kuvitteellisella tasolla, onneksi.

 

Kahden työssäkäyvän vanhemman arjessa joudutaan kerta toisensa jälkeen pohtimaan, miten sairastuvien lasten hoito järjestetään. Meillehän tilanne on yhä jotakuinkin uusi, sillä palasin vasta alkuvuonna töihin oltuani vuosia perhe- ja opintovapailla lasten koko sen astisen lapsuuden. Lasten sairastuessa oli selvää, että olin heidän kanssaan kotona ja lasten isä lähti aamun tullen töihin. Kuumeen, flunssan tai korvakivun valvottaessa lapsia hän osallistui kyllä öisin valvomisiin ja hoitamisiin siinä missä minäkin, edessä olevasta työpäivästään huolimatta.

 

Kumman työ on tärkeämpää? Siihen keskusteluun meillä ei ole koskaan lähdetty. Päätettiin toimintatavoista sovittaessa, ettei työ ole arvotettavissa, edes työrooliin katsoen. Kotiin jää se, jolla on palavereja sovittuna vähemmän tai jonka työtilanne kulloinkin sen paremmin sallii. Toki mahdollisimman paljon vuorotellen, sillä harvoin sallii vaivatta kummallakaan.

 

Tähän saakka toimineen tasavertaisuuden ansiosta huomaan myös, että mun on helpompi ilmoittaa työpaikalleni niistä satunnaisista kotonaolopäivistä lapsen sairastuessa. Ei siksi, että meidän yrityksessä suhtauduttaisiin jotenkin nuivasti kipeän lapsen kanssa kotiin jääviin työntekijöihin, vaan siksi, että tunnen itsekin voineeni vaikuttaa siihen, että kotiarjesta kannetaan huolta yhdessä. Ei vain yhden ehdoilla, vaan molempien vanhempien. Harva sitä kuitenkaan työpaikalleen kovin riemusta hihkuen laittaa viestiä, että hei, mä en pääsekään tänään, enkä näillä näkymin edes muutamiin lähipäiviin.

 

Mikä onni on kuitenkin se, että työpaikoilla tunnistetaan yhä paremmin jousto työn ja muun elämän välillä. Uskon, että pitkällä aikavälillä se näyttäytyy työntekijän sitoutumisena ja vastavuoroisena joustona tarvittaessa. 

 

Epidemiakausi influenssineen vaanii vasta kulman takana. Enterorokostakin ehditään varoittaa monet kerrat ennen vuodenvaihdetta. 

Miten teillä hoidetaan sairaan lapsen hoitojärjestelyt? Kumpi vanhemmista jää kotiin niinä aamuina, kun molemmilla olisi palaverivarauksia ja to-do-lista tarttumista odottamassa? Kuka tarjoaa sylin lapselle, joka on tärkeämpi kuin yksikään kokous, eteenpäinsiirtyvä päätös tai excel?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaupallinen yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö: Tuisa, Saltair

Kun on terve, unohtaa sen, miltä tuntuu olla kipeä. Unohtaa ne jatkuvat yöheräilyt – omat ja lasten – ja sen, miten yön pimeinä tunteina kelloa katsoessa on lähes varma, ettei aamu tule ikinä. Vaikka tuleehan se, joka kerta kuten aiemminkin. 

Tämä loppuvuosi on uhkaavasti osoittamassa piirteitä siitä, että pöpörintama tavoittaa meitä ja lasten ystäväpiirejä. Tuttavaperheissä yskitään, aivastellaan ja kuljetaan nenät punaisina ja valuvina. Meillä pestään käsiä ja pidetään peukut pystyssä, ettei vielä sairastuta. Ei vielä kaverisynttäri- ja teatteriviikonlopuksi, eikä seuraavan viikon ystävävierailuille. 

 

Viime keväänä lasten sairastaessa meillä pöhötti makuuhuoneessa useita öitä suolalaite. Sen lähtökohtana on helpottaa hengitystä esimerkiksi allergioista kärsivillä, mutta olin lukenut myös sen eduista flunssaisille. 

Edellisenä talvena ryvettiin niin syvällä influenssan kourissa, että olin valmis testaamaan ihan kaiken – mieluiten lääkkeettömän näin lapsiperheessä. Saltairin maahantuoja, Tuisa, tarjosikin mahdollisuutta laitteen kokeiluun ja meillä töhötti makuuhuoneessa hiljaisesti huriseva laite useitakin öitä peräkkäin. 

Laite itsessään on helppokäyttöinen. Sen sisälle, pieneen läpinäkyvään säiliöön laitetaan vettä ja mukana tulevaa vuorisuolaa (jonka voi myöhemmin korvata kristallisuolalla). Piuha pistorasiaan ja pienellä vihreällä valolla varustettu laite sijoitetaan lähelle sänkyä – ja eikun parempi unia kohti nukkumatin matkassa.

Lähtökohta ovat huoneilmaan vapautuvat hengitettävät suolahiukkaset, joiden sanotaan suosittujen suolahuoneiden tavoin tunkeutuvan keuhkoihin poistaen limaa, vähentävän tulehduksia ja kosteuttavan hengitysteitä. 

Pidemmän ajan käyttökokemusta meillä ei vielä ole, vaan laite on ollut käytössä lähinnä flunssa-ajankohtina. Näiltä ajanjaksoilta kokemus on ollut myönteinen, vaikkakin laitetta suosittelevat monet allergia- ja astmayhdistykset pidempinäkin ajanjaksoina. 

 

Hieman varauksellisuutta tosin säilyttäisin. 
Meillä laite näet valutti vettä useamman kerran. Siksi laite kannattaakin sijoittaa heti paikalle, jossa sitä aikoo käyttää, sillä vesisäiliö vaikuttaa olevan vuotamiselle melko altis. Tässä apua saa ennakoinnista.

Samoin huomattiin, että laitetta käytettäessä käyttötila kannattaa rajata. Se, että silminnäkymättömät suolakiteet leviäisivät kevyellä ilmavirralla satoihin neliöihin, ei tuo konkreettista hyötyä. 

 

Laite on nostettu kesän jälkeen jo kaapin perukoilta helpolle tarttumisetäisyydelle pöpöarmeijan marssiessa päiväkoteja ja julkisia tiloja kohti. Vaikka osa vaikutuksesta voi olla psykologista, huomaan pienten lasten vanhempana niitä keinoja, joilla voi lääkkeettömästi vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Suolaterapia olkoon yksi niistä. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen ollut aina aika mustavalkoinen. Asiat ovat joko tai ja vain harvoin siinä välissä, vaikka elämän tuoma kokemus on hieman tasoittanut polkua. Näin etenkin silloin, kun kyse on arvoista ja periaatteista. Välillä muustakin. Peripohjalaista perimääni, veikkaisin. 
 
Herkuttelukesän – irtojäätelövuorten ja ah, toinen toistaan kutsuvampien jäätelömakujen jälkeen - ajattelin ulottaa tän ehdottomuuden ainakin jonkin ajan myös kokeiluna elämäntapoihin. Kun sitä kaikkien huulilla ollutta ”kesäksi bikinikuntoon”-lookkia ei näiksi(kään) helteiksi kuoriutunut, on syksy toinen suosikkiajankohta astua uusille poluille. Jumpat täyttyvät osallistujista, kuntopolut kirmailijoista ja uimahallien vesijuoksuradat sinivöisistä huhkijoista siinä määrin, että vesi uhkaa nousta altaan reunamille.
 
Bikinit eivät ole koskaan olleet mun juttuni, joten niitä en sen enempää jatkossakaan tavoittele. Oman itseni kanssakin olen mitä suurimmassa määrin sujut.

Sokerikoukusta ja jatkuvasta suklaakeksihaaveilusta haluaisin kuitenkin päästä eroon. Siitä, etten joka kerta keittiöön tullessani kurkistaisi sivusilmällä herkkukaappia tai ruokakaupassa saisi turkinpippurinmakua suuhuni jo karkkihyllylle vilkaistessani. 

 
Ajattelin liittyä syksyn uudistushaluisten joukkoon ystävieni suosittelemalla sokerien minimoimisella. En siis vähentämällä, vaan hetkeksi kokonaan kieltäytymällä. Kun en kohtuullisuutta osaa, kokeillaan ehdottomuutta. Sopinee mun mustavalkoisuudelleni.
 
Takaan, että onnistuneita sokerikierteestä irtipääsemisiä on siellä näyttöjen toisella puolella lukuisia.

Mitkä ovat olleet teidän keinonne etenkin niihin hetkiin, joina Turkinpippurit huutavat kutsuhuutoaan ja synttärijuhlissa – joita ainakin meidän perheessä on lähes viikoittaisina kutsuina - suklaaleivonnaiset hivuttautuvat vaivihkaa lautasten reunoille?

 

Sokeririippuvaiseksi, suklaakakkujen ongelmakäyttäjäksi tunnustautuu myös bloggaajakollegani "Sormet suuhun", joka tavoittelee myös sokeritonta elokuuta. Hän kirjoittaa blogissaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin rinnalla myös siitä, miten sokeri väsyttää ja tuo iholle ryppyjä. Hän pystyi vuosia sitten kuukausien sokerittomuuteen. Arjen tottumukset, niistähän moni asia lähtee.

Kommentit (1)

Tiia Aaltonen
Liittynyt2.1.2018

Samassa sokerikuorrutteisessa veneessä ollaan...mä itse asiassa olin vuoden 2015 ja pitkälle vuoteen 2016 täysin ilman sokeria ja kirjoitin sokerittomuuden hullaannuttamana projektistani Kindle-omakustanteen: https://www.amazon.com/My-Sugar-Free-Project-Tiia-Aaltonen-ebook/dp/B01A...

Mutta vaikka mä niin vannoin tuon pitkän ja hyvin menneen sokerittomuuden jälkeen, etten enää joudu sokerikoukkuun, niin hupsista vaan, tänäkin kesänä on mennyt about 100 Daim-tuuttia.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kerroin loppukesästä koko kropan puutuneisuudesta ja tuntohäiriöistä. Silloin en onneksi tiennyt, ettei kyse ollutkaan (lääkärinkin diagnosoimasta) niskahartiaseudun jumiutumisesta vaativan opiskelukevään jälkeen, vaan jostakin, joka pakotti minut miettimään elämän rajallisuutta ja omaa kuolemaani. 

On ollut vaikea ymmärtää kaikkea koettua. Viime kuukaudet olen elänyt kahden ääripään välissä; toisessa ääripäässä vaihtoehtona oli todennäköinen menehtyminen, toisessa parantuminen pitkälti tai kokonaan ennalleen ilman ensimmäistäkään hoitotoimenpidettä saati lääkettä. Vaihtoehtoja väliin ei jäänyt. Joko tai. Miten tällaisia ääripäitä voi ylipäätään käsitellä?

 

Kun ei aamulla sairaalasängystä herätessään tiedä, montako päivää tai viikkoa on edessä, mutta tietää määrän olevan hyvinkin rajallinen, joutuu tahtomattaan perimmäisten kysymysten äärelle:

Miten pienet lapset pärjäävät ilman toista vanhempaansa, ilman äitiään? Miten perhe, joka on rakentunut kahden vanhemman lähes symbioottiselle suhteelle, muotoutuu uudelleen toisen vanhemman menehtyessä? Miten ikinä voi kertoa pienelle lapselle, että äiti tuleekin ehkä kuolemaan? Miten edes selittää, mitä on kuolema? 

Miksi minulta vanhempana viedään mahdollisuus nähdä lasteni kasvavan? Menevän kouluun, oppivan lukemaan? Miksen saa mahdollisuutta nähdä päivää, jona he ihastuvat ja rakastuvat ensimmäisiä kertoja tai löytävät opiskelumaailmassa ja työelämässä aikanaan omaa polkuaan? Miksi kaikki se, jota niin valtavasti elämältäni halusin, päättyy ennen kuin kunnolla ehti alkaakaan? Vanhemmuus. Äitiys kahden pienen tytön äitinä. Niin odotettujen ja toivottujen lasten, jo ennen syntymäänsä rakastettujen.

Sielunkumppani. Hän, joka jakaa unelmani ja jonka kanssa polku yhteisiä eläkevuosia kohti on vasta alussa. "Mitään en hetkistä kanssasi vaihtaisi", hän totesi syliin rutistaessaan. Miten raastava voikaan olla tunne rakkauden menettämisestä. 

Miten niin kipeiden pohdintojen ääreen voi edes pysähtyä? Menemättä enempää rikki. Tiedän, ei voikaan. Näistä kirjoitin jo aiemmin "Jos aikaa olisi vain vähän."

 

Kävin elämäni läpi pikakelauksella. Sen, miten olen tähän tullut ja miten elämä voi ikinä tästä jatkua. Millään tavoin.

 

Silti joka ikinen päivä on täytynyt elää (epä)uskoen. Koota itsensä uuteen päivään ja elää juuri se päivä puolisona, äitinä, omana itsenään. Pyörittää lapsiperhearkea niillä voimavaroilla, joita on. Tai joita ei ole. Rutistaa syliin entistä tiukemmin juuri siksi, ettei tiedä, miten pitkään ylipäätään saa vielä rutistaa. Kuukausiin en suunnitellut elämää eteenpäin, hädin tuskin seuraavan päivän, välillä vain kuluvan.

Onneksi peripohjalainen tahto on ollut kova ja tukiverkosto liikuttavan hyvä. Teetä on kulunut kannullisia tilannetta ja tunteita ystävien kanssa läpi käydessä, kotiovelle on tuotu lounasta, tuoreita leivonnaisia ja syksyisen metsän marjoja, lähellä asuvat appivanhemmat ovat huolehtineet lapsista kriittisinä päivinä ja päiväkodin kokonaisvaltainen tuki on ollut merkityksellinen. Tekoja arjessa sanojen sijaan. Arvostan. Arvostan hurjan paljon. Kiitos.

 

Jos elämäni matkanpää on tässä, lähden täältä onnellisena. Se oli ajatus, joka nousi pintaan aika nopeasti. Kaiken järkytyksen keskellä jossakin oli rauha ja levollisuus. Kaikki jäisi kesken aivan liian aikaisin, mutta olisin elänyt sellaista elämää, jossa on hyvä olla. Juuri näiden ihmisten lähellä, tällä tavalla. Antaen aikaa, ollen läsnä. Rakastaen ja sen osoittaen. Valiten ne tiet, jotka tuntuivat juuri meille perheenä oikeimmilta.

Vaikken juuri mitään tahdo tuosta kuukausien takaisesta ajasta muistaakaan, nämä ajatukset talletan syvälle sydämeen.

(Alla taivas sairaalahuoneeni ikkunasta vain hetki sen jälkeen, kun diagnoosi kääntyi vahvemmin tulehdukseen. Valo ja pimeys - kuvainnollista)

 

Painajaisellani on päätepysäkki: Kuukausien kauhun tasapainon jälkeen sain tietää, että löydös, joka pahimmillaan näytti kasvaimelta - ja joka olisi siksi todentuessaan ollut todennäköisesti menehtymiseen johtava - osoittautui tulehdukseksi. Harvinaiseksi sellaiseksi, sillä arviot ilmaantuvuudesta vaihtelevat alle viidessä sairastuneessa miljoonaa kohti per vuosi. Kannattaisi ehkä ostaa iso pino arpoja, sillä todennäköisyys isoillekin voitoille lienee suurempi.

Omalla kohdallani ovat taivaan tähdet olleet kuitenkin kohdillaan, sillä ennusteena nykyisillä enää varsin vähäisillä oireilla on parantua jopa täysin. Melko poikkeukselliset jälkioireet kevään infektiokierteestä kuitenkin tulivat. Ei ihan perusflunssakauden pöpöjä yskineen, aivasteluineen ja kuumeineen, kuten silloin luulin. Siksi - pitäkää itsestänne huolta ja antakaa pian lähestyvän flunssakauden alkaessa itsenne parantua kunnolla. Elämä on sen arvoista. 

 

Muistutan jälleen itseäni, että elämää täytyy elää tavalla, joka tuntuu parhaalta juuri itsestä. Jos saisit huomenna kuulla, että elämää ja päiviä on enää hyvin rajallisesti, mitä sinä tekisit? Eläisitkö tavalla, jota haluat? Toivon, että kuuntelet sydäntäsi. 

 

Pohdintojani aiheesta:

Jos aikaa olisi vain vähän. Tämä hetki on lahja.
Vasta menettäessään osaa arvostaa - EKG:stä labroihin
Huolen häivähdyksiä lastenhuoneen hämärässä
Selviytyjäsyndrooma - Miksi apua on niin vaikea ottaa vastaan?
Toistensa unelmia

 

PS. Hesarissa julkaistiin 2.11. artikkeli liittyen Matti-Pekka Virtaniemen tutkimukseen parantumattomasti sairaista. "Sairaus pakottaa pohtimaan asioita, jotka yleensä jäävät arjen jalkoihin," siinä todetaan ja painotetaan, että jokainen nosti elämässään merkityksellisimmäksi läheiset ihmissuhteet. Miten tutuilta nämä ajatukset tuntuvatkaan. 

- - - -

Joko seuraat arkeamme Facebookissa tai lähes päivittäisin kuvatarinoin Instagramissa? Tänä syksynä meillä valmistellaan joulua suurella lämmöllä, luetaan paljon ja askarrellaan vieläkin enemmän kolme- ja viisivuotiaiden kanssa sekä seikkaillaan ja retkeillään erilaisissa lapsiperhekohteissa. Koska mitään en pidä itsestäänselvyytenä, blogissa pohditaan myös elämää sen syvempinä merkityksinä.

Kommentit (1)

Vierailija

Huh huh, hurjat kuukaudet olleet teillä :( !
Olen lukenut blogiasi, ja kirjoituksistasi näkyy syvällisyys ja arvostus elämää kohtaan, lähimmäisen rakkaus. Arvostan.

Myös nyt kirjoitit vaikeasta aiheesta kauniisti, jotenkin "rauhallisesti" ja hienovaraisesti, omia tunteitasi hienovireisesti tulkiten ja läpikäyden, vaikka varmasti sisällä on myllertänyt kuukausien aikana paljonkin!
Muutaman kerran tässä syksyn aikana kun katsoin onko uutta blogikirjoitusta tai luin blogiasi, tuli mieleen että mitäköhän ns. kuuluu: toivottavasti voit(te) hyvin & oireiden takana jotain "arkipäiväistä" esim. juurikin niska-hartiat tms. No kaukana arkipäiväisyydestä sitten oli kyse :(. Hyvä, että asia selvinnyt ja hyvällä tavalla!

Hyvää talven odotusta, ja muutenkin kaikkea hyvää :) .

Ja ps. Kevennyksenä, kiitokset hauskoista askarteluvinkeistä pitkin blogiasi, aivan loistavia ja silti hyvällä tavalla ns. helppoja :)

Henna81

Kiitos Marika tästä kirjoituksesta! Tämän kirjoituksen ansiosta tuntuu huvittavalta, että itse stressaan hyvälaatuisen todella yleisen naisilla olevan kasvaimen/myooman takia.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu