Kirjoitukset avainsanalla Terveys

Kymmeniä papereita, sivu sivulta selattuja. Diagnooseja, jotka tutkimusten edetessä pahenevat ennen kuin huojentava varmuus selviää.

Miten paljon pelkoja ja epävarmuutta paperit voivatkaan sisäänsä kätkeä. Miten paljon tukahdutettuja tunteita, kun mihinkään ei uskalla luottaa – eikä tulevaisuuteen nähdä. Miten paljon epäuskoa ja riipivää ahdistusta. Särkyneitä sydämiä. Rakkautta. 

Selasin nuo paperit läpi useat kerrat eläessäni keskellä elämäni pahinta painajaista 1,5 vuotta sitten. Muistan yhä ne viiltävät tunteet lukuisten vastaanottokäyntien jälkeen. 

Vieläkään en osannut heittää pois tuota nippua, kun se löytyi lipaston laatikosta vieden ajatukset täysin toisaalle siivouspuuhista. Tajusin, että minulla on tarve pitää koko pino siistissä järjestyksessä käden ulottuvilla – varuiksi. 

 

Minä menetin. Kaiken. Onneksi vain hetkeksi, mutta tiedän, miltä tuntuu, kun elämä viedään pois. Tiedän, miltä tuntuu menettää. Tietää, että määränpää on tässä. Pikemmin kuin hitaammin. 

 

Siksi sanonta "Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön" kuulostaa yhdeltä hölmöimmistä sanonnoista ikinä. Onnen piilottaminen! Sen kaiken kauniin, josta ihminen saa voimaa. Onnen ihmisistä, jotka ovat lähellä. Onnen siitä, että on jollekin tärkeä. Että sujut itsensä kanssa. Onnen elämästä, elämisen mahdollisuudesta.

 

Meillä on vain yksi elämä. Siihen onni on liian lyhyt piilotettavaksi. 

Kukaan ei lupaa meille eläkevuosia, eikä kauniita kesiä rollaattorilla köpötellen auringon heijastuessa harmaista kutreista. Kukaan ei lupaa aikaa vuosikymmenten tai edes vuosien päästä. Huomisestakaan ei tiedä. Luvata voi vain tämän hetken. 

Kaiken kerran menettäneenä tiedän, miltä se tuntuu. Tietää, että on vain tämä hetki. Olla näkemättä eteenpäin, jaksamatta luottaa edes samaan viikkoon.

 

Tässä ajassa asuu erikoinen täydellisen onnen tavoittelu. Oletus siitä, että ollakseen onnellinen täytyy saavuttaa jotakin mielettömän suurta. Tavoittaa kuu taivaalta ja timantit louhosten syvyyksistä voidakseen kokea onnea. Ikään kuin onni ei voisi olla arjessa. Tässä ja nyt. 

Tämä maailma huokuu materiaa ja suorittamista. Sitä, että pitäisi olla vieläkin enemmän. Ansaita enemmän, omistaa enemmän. Jotakin – enemmän. 

 

Haluan uskoa, että onneen tarvitaan paljon vähemmän. Yksinkertaisempaa. 
Rakkautta ja ystävyyttä. Läsnäoloa ja ymmärrystä, aikaa toisille. Enemmän tarjottua apua ja hartialle laskettuja käsiä. Useampia myötätuntoisia katseita. Aitoutta. Ystävällisyyttä. Uskon, että me ollaan täällä ennen kaikkea toisiamme varten.

Uskon, että suurten päämäärien ja tiukkojen tavoitteiden sijaan onni löytyy matkalta. Unelmia tulee olla jokaisessa takataskussakin, mutta erityisen tärkeä on matka sinne. Ei pelkkä lopputulos usein liiankin suurine odotuksineen. Koska meillä on vain se yksi elämä. 

 

Olen aina tiedostanut, että elämä on ainutlaatuista. Se, että käy syvällä pohjalla, vain kirkastaa sen. 

 

"Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön." Miten hölmöä. Niiden, ketkä onnen ja siihen liittyvän levollisuuden löytävät, tulisi pitää se visusti omana tietonaan. Olla hiiskumatta siitä muille ja myhäillä mieluummin itsekseen. Ihan paras, jos jättää kokonaan myhäilemättä. Onnestahan voi tulla vaikka kateelliseksi. Ainakin tämä katajainen kansa, joka ei usko toistuviinkaan tuloksiin maailman onnellisimmasta kansasta.

En ole toisten mielipiteistä suuresti välittänyt aiemminkaan, sillä jokainen kulkee omaa polkuaan kuten kohdallaan parhaaksi näkee. Varsin moni asia on kiinni omista valinnoista. Päätöksistä jäädä paikoilleen, mennä eteenpäin tai peruuttaa. Päätöksestä ajatella toisin. Siksi(kään) en ole valmis onneani kätkemään. Piilottamaan hyvää mieltäni tai tasoittamaan kevyttä askeltani silloin, kun on sen aika. 

 

Onnellisuuden ei tarvitse tarkoittaa 24/7 vaaleanpunaisessa pumpulissa elämistä. Tähtitomua sateenkaaren väreineen. Arki vie välillä mukanaan. Useinkin. Mustia pilviä ilmaantuu toisinaan itse kunkin horisonttiin. Kipeinä valvotut yöt uuvuttavat, eikä koettu painajainen muuta tosiasiaa siitä, etteikö lasten keskinäinen kinastelu kävisi vanhempienkin hermoille. 

Meistä jokainen kantaa mukanaan historiaa, joka harvoin on kovin yksiselitteinen. Mutkaton. Oleellista on kuitenkin se, mihin lähden ajatuksiani kiinnittämään. Uskon, että ajatukset ohjaavat meitä - ja siksi myönteisissä on valtava voima. 

 

Maailman onnellisin kansa. Mä haluan yhä myös uskoa siihen – ja valita onnellisuuden. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Se taisi alkaa syksyn toisella päiväkotiviikolla. Ilmoitus kihomadoista päiväkodissa. Että tervetuloa lapset perheineen takaisin pitkältä kesälomalta, arki kutsuu taas. Vaikka pelkkä ajatus kutitti, niiltä vältyttiin toistaiseksi tälläkin kertaa.

 

Vain muutama viikko sitten niin eskarin kuin päiväkodinkin seinät kirkuivat enterorokkoa. Oranssille printattu lappu kiinnitti huomion senkin vanhemman osalta, joka olisi halunnut olla näkemättä, ja sai tihrustamaan pienimmälläkin painetun rivin. Sen, joka kertoi, että erityisesti suun rakkulat ovat kipeitä ja syöminen ja juominen kivuliasta. Ainakaan vielä ei ole olemassa parannuskeinoa tautiin, joka on useammassa ystäväperheessä pudottanut aikuisilta kynnet ja saanut heidät konttaamaan useamman viikon, kun kävely on ollut mahdotonta rakkojen täyttämien jalkapohjien takia. Pöpö ei tarttunut, ja kynnet ovat tallella. Tähän saakka. 

Toki heiluteltiin myös vatsatautikorttia. Rajuin oirein ja nopeasti leviämään alkaneena juuri siinä lapsiryhmässä, jossa toinen tytöistä on. Ajankohdallisesti ihan nappiin: syysloman lähestyessä ja kummankin vanhemman työtilanteen osalta tiukkaan saumaan. Tuskanhiki kävi otsalla pelkästä kuvitteellisesta tartunnasta; palaverien ja liian naftisti suunniteltujen deadlinejen väliin olisi aika vaikea kitkatta sovittaa illasta aamuun oksentavaa pikkupotilasta. Puhumattakaan siitä, että itse jaksaisi olla pöpön iskiessä likipitäenkään yhtä reipas kuin lapset. Senkin osalta ollaan saatu vielä olla kuvitteellisella tasolla, onneksi.

 

Kahden työssäkäyvän vanhemman arjessa joudutaan kerta toisensa jälkeen pohtimaan, miten sairastuvien lasten hoito järjestetään. Meillehän tilanne on yhä jotakuinkin uusi, sillä palasin vasta alkuvuonna töihin oltuani vuosia perhe- ja opintovapailla lasten koko sen astisen lapsuuden. Lasten sairastuessa oli selvää, että olin heidän kanssaan kotona ja lasten isä lähti aamun tullen töihin. Kuumeen, flunssan tai korvakivun valvottaessa lapsia hän osallistui kyllä öisin valvomisiin ja hoitamisiin siinä missä minäkin, edessä olevasta työpäivästään huolimatta.

 

Kumman työ on tärkeämpää? Siihen keskusteluun meillä ei ole koskaan lähdetty. Päätettiin toimintatavoista sovittaessa, ettei työ ole arvotettavissa, edes työrooliin katsoen. Kotiin jää se, jolla on palavereja sovittuna vähemmän tai jonka työtilanne kulloinkin sen paremmin sallii. Toki mahdollisimman paljon vuorotellen, sillä harvoin sallii vaivatta kummallakaan.

 

Tähän saakka toimineen tasavertaisuuden ansiosta huomaan myös, että mun on helpompi ilmoittaa työpaikalleni niistä satunnaisista kotonaolopäivistä lapsen sairastuessa. Ei siksi, että meidän yrityksessä suhtauduttaisiin jotenkin nuivasti kipeän lapsen kanssa kotiin jääviin työntekijöihin, vaan siksi, että tunnen itsekin voineeni vaikuttaa siihen, että kotiarjesta kannetaan huolta yhdessä. Ei vain yhden ehdoilla, vaan molempien vanhempien. Harva sitä kuitenkaan työpaikalleen kovin riemusta hihkuen laittaa viestiä, että hei, mä en pääsekään tänään, enkä näillä näkymin edes muutamiin lähipäiviin.

 

Mikä onni on kuitenkin se, että työpaikoilla tunnistetaan yhä paremmin jousto työn ja muun elämän välillä. Uskon, että pitkällä aikavälillä se näyttäytyy työntekijän sitoutumisena ja vastavuoroisena joustona tarvittaessa. 

 

Epidemiakausi influenssineen vaanii vasta kulman takana. Enterorokostakin ehditään varoittaa monet kerrat ennen vuodenvaihdetta. 

Miten teillä hoidetaan sairaan lapsen hoitojärjestelyt? Kumpi vanhemmista jää kotiin niinä aamuina, kun molemmilla olisi palaverivarauksia ja to-do-lista tarttumista odottamassa? Kuka tarjoaa sylin lapselle, joka on tärkeämpi kuin yksikään kokous, eteenpäinsiirtyvä päätös tai excel?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö: Tuisa, Saltair

Kun on terve, unohtaa sen, miltä tuntuu olla kipeä. Unohtaa ne jatkuvat yöheräilyt – omat ja lasten – ja sen, miten yön pimeinä tunteina kelloa katsoessa on lähes varma, ettei aamu tule ikinä. Vaikka tuleehan se, joka kerta kuten aiemminkin. 

Tämä loppuvuosi on uhkaavasti osoittamassa piirteitä siitä, että pöpörintama tavoittaa meitä ja lasten ystäväpiirejä. Tuttavaperheissä yskitään, aivastellaan ja kuljetaan nenät punaisina ja valuvina. Meillä pestään käsiä ja pidetään peukut pystyssä, ettei vielä sairastuta. Ei vielä kaverisynttäri- ja teatteriviikonlopuksi, eikä seuraavan viikon ystävävierailuille. 

 

Viime keväänä lasten sairastaessa meillä pöhötti makuuhuoneessa useita öitä suolalaite. Sen lähtökohtana on helpottaa hengitystä esimerkiksi allergioista kärsivillä, mutta olin lukenut myös sen eduista flunssaisille. 

Edellisenä talvena ryvettiin niin syvällä influenssan kourissa, että olin valmis testaamaan ihan kaiken – mieluiten lääkkeettömän näin lapsiperheessä. Saltairin maahantuoja, Tuisa, tarjosikin mahdollisuutta laitteen kokeiluun ja meillä töhötti makuuhuoneessa hiljaisesti huriseva laite useitakin öitä peräkkäin. 

Laite itsessään on helppokäyttöinen. Sen sisälle, pieneen läpinäkyvään säiliöön laitetaan vettä ja mukana tulevaa vuorisuolaa (jonka voi myöhemmin korvata kristallisuolalla). Piuha pistorasiaan ja pienellä vihreällä valolla varustettu laite sijoitetaan lähelle sänkyä – ja eikun parempi unia kohti nukkumatin matkassa.

Lähtökohta ovat huoneilmaan vapautuvat hengitettävät suolahiukkaset, joiden sanotaan suosittujen suolahuoneiden tavoin tunkeutuvan keuhkoihin poistaen limaa, vähentävän tulehduksia ja kosteuttavan hengitysteitä. 

Pidemmän ajan käyttökokemusta meillä ei vielä ole, vaan laite on ollut käytössä lähinnä flunssa-ajankohtina. Näiltä ajanjaksoilta kokemus on ollut myönteinen, vaikkakin laitetta suosittelevat monet allergia- ja astmayhdistykset pidempinäkin ajanjaksoina. 

 

Hieman varauksellisuutta tosin säilyttäisin. 
Meillä laite näet valutti vettä useamman kerran. Siksi laite kannattaakin sijoittaa heti paikalle, jossa sitä aikoo käyttää, sillä vesisäiliö vaikuttaa olevan vuotamiselle melko altis. Tässä apua saa ennakoinnista.

Samoin huomattiin, että laitetta käytettäessä käyttötila kannattaa rajata. Se, että silminnäkymättömät suolakiteet leviäisivät kevyellä ilmavirralla satoihin neliöihin, ei tuo konkreettista hyötyä. 

 

Laite on nostettu kesän jälkeen jo kaapin perukoilta helpolle tarttumisetäisyydelle pöpöarmeijan marssiessa päiväkoteja ja julkisia tiloja kohti. Vaikka osa vaikutuksesta voi olla psykologista, huomaan pienten lasten vanhempana niitä keinoja, joilla voi lääkkeettömästi vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Suolaterapia olkoon yksi niistä. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen ollut aina aika mustavalkoinen. Asiat ovat joko tai ja vain harvoin siinä välissä, vaikka elämän tuoma kokemus on hieman tasoittanut polkua. Näin etenkin silloin, kun kyse on arvoista ja periaatteista. Välillä muustakin. Peripohjalaista perimääni, veikkaisin. 
 
Herkuttelukesän – irtojäätelövuorten ja ah, toinen toistaan kutsuvampien jäätelömakujen jälkeen - ajattelin ulottaa tän ehdottomuuden ainakin jonkin ajan myös kokeiluna elämäntapoihin. Kun sitä kaikkien huulilla ollutta ”kesäksi bikinikuntoon”-lookkia ei näiksi(kään) helteiksi kuoriutunut, on syksy toinen suosikkiajankohta astua uusille poluille. Jumpat täyttyvät osallistujista, kuntopolut kirmailijoista ja uimahallien vesijuoksuradat sinivöisistä huhkijoista siinä määrin, että vesi uhkaa nousta altaan reunamille.
 
Bikinit eivät ole koskaan olleet mun juttuni, joten niitä en sen enempää jatkossakaan tavoittele. Oman itseni kanssakin olen mitä suurimmassa määrin sujut.

Sokerikoukusta ja jatkuvasta suklaakeksihaaveilusta haluaisin kuitenkin päästä eroon. Siitä, etten joka kerta keittiöön tullessani kurkistaisi sivusilmällä herkkukaappia tai ruokakaupassa saisi turkinpippurinmakua suuhuni jo karkkihyllylle vilkaistessani. 

 
Ajattelin liittyä syksyn uudistushaluisten joukkoon ystävieni suosittelemalla sokerien minimoimisella. En siis vähentämällä, vaan hetkeksi kokonaan kieltäytymällä. Kun en kohtuullisuutta osaa, kokeillaan ehdottomuutta. Sopinee mun mustavalkoisuudelleni.
 
Takaan, että onnistuneita sokerikierteestä irtipääsemisiä on siellä näyttöjen toisella puolella lukuisia.

Mitkä ovat olleet teidän keinonne etenkin niihin hetkiin, joina Turkinpippurit huutavat kutsuhuutoaan ja synttärijuhlissa – joita ainakin meidän perheessä on lähes viikoittaisina kutsuina - suklaaleivonnaiset hivuttautuvat vaivihkaa lautasten reunoille?

 

Sokeririippuvaiseksi, suklaakakkujen ongelmakäyttäjäksi tunnustautuu myös bloggaajakollegani "Sormet suuhun", joka tavoittelee myös sokeritonta elokuuta. Hän kirjoittaa blogissaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin rinnalla myös siitä, miten sokeri väsyttää ja tuo iholle ryppyjä. Hän pystyi vuosia sitten kuukausien sokerittomuuteen. Arjen tottumukset, niistähän moni asia lähtee.

Kommentit (1)

Tiia Aaltonen
Liittynyt2.1.2018
1/1 | 

Samassa sokerikuorrutteisessa veneessä ollaan...mä itse asiassa olin vuoden 2015 ja pitkälle vuoteen 2016 täysin ilman sokeria ja kirjoitin sokerittomuuden hullaannuttamana projektistani Kindle-omakustanteen: https://www.amazon.com/My-Sugar-Free-Project-Tiia-Aaltonen-ebook/dp/B01A...

Mutta vaikka mä niin vannoin tuon pitkän ja hyvin menneen sokerittomuuden jälkeen, etten enää joudu sokerikoukkuun, niin hupsista vaan, tänäkin kesänä on mennyt about 100 Daim-tuuttia.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu