Kirjoitukset avainsanalla parisuhde

Vieläkö muistat ajan ennen lapsia?

Sen, kun käperryit puolisosi kanssa lämpimän huovan alle sohvannurkkaan sylikkäin I will always love youn soidessa taustalla ja juttelitte tunteja elämästä. Parisuhteista, arvoista, onnellisuudesta, ihmisten tärkeydestä toinen toisilleen. Rutistitte sydän rakkautta tulvillaan, silititte poskea, sipaisitte hellästi otsalle putoavaa hiussuortuvaa. Kuljitte ruokakaupassakin käsi kädessä malttamatta irrottaa otetta ja olisitte halunneet päästä vieläkin lähemmäs, syliin. Suljitte illan tullen toisenne syleilyyn, toivotitte yöt hellin iltapusuin. Rakastitte.

Rakastatte.

Nyt sohvannurkkaan tosin kiipeää kanssanne pieni ihminen, ehkä toinenkin. Hän etsii sen lämpimimmän paikan keskeltänne vetäen tiukasti peittoa ympärilleen paljastaen omat varpaasi. Hän hivuttautuu lähelle silittäen poskeasi tahmaisella kädellään ja yhtä arkiromanttiseen tapaan taustalla soi reipas Ryhmä Haun tunnusmusiikki. Sen lomassa keskustelua käydään paitsi majanrakentamisesta pöydän alle myös siitä, miten hurjia temppuja voi tehdä voimistelurenkailla. Kaupassa kulkiessasi välissänne kieppuu leikki-ikäinen, jonka mielestä on mitä mahtavinta hypähdellä laatalta toiselle siksakkuviota. Puolisosi katse kertoo silti tärkeimmän - onni on tässäkin hetkessä. Moninkertaisena. Toisenlaisena.

Aikuisviikonloppu ystäväpariskunnan kanssa.

Pitkiä keskusteluja teekupin ja leivonnaisen ääressä. Uppoutumista ihmissuhteisiin, pohdintoja arvoista, vastuista ja mahdollisuuksista. Luottamusta, rehellisyyttä, aitoutta. Ystävyyttä. Sitä, joka kantaa arjessa.

Kävelyä suunnittelemattomasti kaupunkiin tutustuen. Ei kiirettä mihinkään ja samalla mahdollisuus poiketa mihin tahansa.

Illallisia hyvästä ruuasta nauttien, kuohuviinilasillisella kilistäen. Edelleen paljon, hurjan paljon keskustelua, kenenkään keskeyttämättä. Ehkä välillä tosin toinen toistemme päälle puhuen posket innostusta hehkuen.

Hotellihuone kahdestaan. Peitto itsellä, tai yhtä paljon puolisollakin, mutta sopuisasti jakaen ja syliin käpertyen.

Ei kenenkään varpaita suussa, eikä poikittain nukkumista sängyllä. Yöllisistä vessakäynneistäkin tuli huolehdittua vain omalta osin. Pitkä uni jäi vielä haaveeksi, kun maailmanparannuspohdinnat pitivät hereillä aamuyön tunneille.

Voimauttava viikonloppu. Ei pienten lasten vanhempina, ei äitinä tai isänä, vaan puolisoina. Miehenä ja vaimona, avioparina, pariskuntana. Melkein kuin vastarakastuneina. Ystävinä. Miten valtavan tarpeellista välillä kaiken touhotuksen ja arkiruljanssin keskellä.

Kotiin palatessa mieli oli levollinen. Oli ihana palata pienten ihmisten luokse, rutistaa lujasti syliin ja jutella siitä, mitä he olivat viikonlopun aikana tätinsä hoivissa tehneet majanrakennuksesta niihin hurjiin voimistelurengastemppuihin. Tahmaisen käden silitys poskella Ryhmä Haun soidessa taustalla on oikeastaan maailman parasta. Rakkainta.

- - - -

Lapsiperhearkeamme voit seurata myös Facebookissa sekä päivittäin uusin kuvatarinoin Instagramissa. Luvassa syysseikkailujen ohella askarteluvinkkejä, päiväkotiajatuksia, alkavaa joulun odotusta ja kurkistuksia tyttöjen huoneisiin lasten toivoessa omia sisustusideoitaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hän oli ihminen, joka tiesi minusta kaiken. Senkin, jota en ollut koskaan aiemmin kenellekään kertonut, välillä edes itselleni tunnustanut. Ihminen, jonka vierellä oli levollinen olla ja joka huokui ymmärrystä ja sydämen syvyyttä. Mun sydänystäväinen, päättyi moni viestimme.

 

Hän kulki omaa polkuaan ja minä omaani, mutta hiljalleen rinnakkain kulkemisen sijaan ne olivat yhtä. Meidän polkumme. Sielunkumppaneiden.

 

Parisuhteemme on alkanut syvästä ystävyydestä, sydänystävyydestä. Siitä, jossa ennen rakkautta saati ihastumistakaan oli käyty keskusteluissa läpi koko elämä. Lapsuus ja nuoruus ystävyyssuhteineen, työelämä muutoksineen ja oman roolin löytämisineen, parisuhteet ja odotukset siitä. Ilo ja suru, nauru ja itku.

 

Elämä on kantanut ja antanut. Välillä ottanutkin. Se, joka on alkanut luottamuksen rakentamisella ilman näyttämisen tai suoriutumisen tarvetta, rehellisyydellä ilman kaunisteluja tai valkoisia valheita, keskusteluilla ilman tarvetta vakuuttaa tai vaikuttaa ja läheisyydellä ilman tarvetta sitoutua tai etsiä rakkauden kipinöitä, kantaa. Parisuhde, joka rakentui ystävyyteen. Siihen, että ollaan juuri tällaisina toinen toisillemme.

 

Vanhaan kotiimme, meidän ensimmäiseen yhteiseen, halusimme meitä puhututtaneen tekstin: ”Meidän yhteinen unelmamme”. Sillä polulla olemme yhä, kahden pienen tytön vanhempina ja toinen toistemme puolisoina. Perheenä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tekisitkö jotakin toisin, jos tietäisit, että sinulla on vain hetki aikaa? Olisitko enemmän läsnä, ottaisitko useammin syliin ja kertoisitko vieläkin useammin rakastavasi - ennen kaikkea sanojen sijaan näyttäisit sen? Kysyisitkö, miten voin sen sijaan, että kerrot, miten itse voit?

 

Omassa elämässäni on aika, jolloin olen ollut viime kuukaudet hyvinkin perinpohjaisten asioiden äärellä. Miettinyt elämän tarkoitusta ja sitä, millaisia meistä kunkin elämänpolut ovat ja voisivat olla. Sitä, millaisena minut muistettaisiin, jos en pian olisikaan. Sitä, millainen äiti, puoliso tai ystävä olisin ollut. Sitä, olisinko tehnyt jotakin, jota en enää ehtisi korjata. Olisinko elänyt arvojeni mukaan.

 

Elämä ja kuolema. Mahdollisuus ja epätoivo. Usko ja epäusko. Rakkaus. Vahvimmin onneksi se.

 

Olen miettinyt elämän suunnitelmallisuutta ja mahdottomuutta tietää huomisesta. Sitä, että me itse kukin kalenteroimme tulevat viikot ja kuukaudet tietämättä, mitä huominen tai vaikkapa saman päivän ilta tuo tullessaan. Elämä vie jatkuvasti eteenpäin, usein niin, ettemme edes pysähdy miettimään tai katsomaan taaksemme. Tuskin ehdimme aina katsoa eteemmekään.

 

Olen miettinyt läheisyyttä ja etäisyyttä. Sitä, mistä saan voimaannuttavaa energiaa ja keiden seurassa minun on erityisen hyvä olla. Sitä, milloin rajan vetäminen ja etäisyys on parempi vaihtoehto kuin mukana pyristely, ja missä menee itsekkyyden raja ja milloin siihen on oikeus. Sitä, miten osaisin olla vieläkin enemmän läsnä ja avuksi niille, joilla on sydän paikallaan ja joiden kanssa koen sielujen sympatiaa. Miten voisin antaa takaisin edes osan siitä, mitä heiltä saan.

 

Rakkautta. Sitä olen miettinyt paljon. Pysyvyyttä ja vakautta vuosienkin jälkeen. Sitä, että saa tuntea olevansa toisen elämässä aina se tärkein – riippumatta siitä, mihin elämä vie ja miltä tulevaisuus näyttää. ”Sun kanssasi on ollut mun elämäni paras aika, enkä mitään haluaisi toisin”, on kauneinta, mitä parisuhteessa voi oikeastaan odottaa kuulevansa. Sitä, miten onni arjessa kantaa mielettömän pitkälle.

 

Vanhemmuutta ja lapsia. Se on ollut ajatuksissa eniten. Kun pienet kädet rutistavat lujasti kaulasta hyvänyön halausten jälkeen ja lapsenhuoneen pimeydestä kuuluu ovea sulkiessa hento, vilpitön kuiskaus ”tykkään susta”, on onnellisuus juuri siinä hetkessä. Siinä, mitä ei halua menettää ja minkä puolesta on valmis mihin tahansa.

 

Jonakin päivänä tulee se hetki. Hetki, jona mietit, että jos sinulla olisi vain hetki enää täällä, eläisitkö sinä elämää, jota haluat elää.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Palaan kotiin mietteitä herättäneeltä lääkärikäynniltä puolisoni kanssa. Kotiovea avatessa vastassa on hiljaisuus. Lasten famo on laittanut tytöt nukkumaan poissa ollessamme, lapset huoneissaan ovat nukkumatin matkassa.

 

Siinä he nukkuvat, elämäni tärkeimmät ja rakkaimmat. Kaikkeni. Silitän pienen ihmisen hiuksia pitkään, nostan varovasti kasvoille pudonneen hiussuortuvan otsalle. Otan lämpimän käden hetkeksi käteeni. Pimeässä huoneessa neurokirurgin sanat pyörivät mielessä ”Kyllä me sun puutumisellesi syy löydetään. Jatketaan tutkimuksia ensi viikolla.”

 

Suljen oven takanani jättäen sen vähän raolleen, kuten tytöt toivovat. Haluavat kuulemma nähdä valon, joka tulee olohuoneesta ja kuulla iltaisin äänemme.

 

Istahdan esikoisen sängyn reunalle. Yövalo valaisee hänen huonettaan, yksisarvinen hohtaa hämärässä. Rauhallinen hengitys täyttää huoneen, saa omatkin ajatukset rauhoittumaan ja mielen levollisemmaksi. Kuljen ajatuksissa vuosien taakse, pian viisivuotiaan vauva-aikaan. Miten nopeasti aika kuluukaan – huomaamatta. Konttaavat vauvat kasvavat silmänräpäyksessä tanssitunnilla koreografioita harjoitteleviksi ballerinoiksi.

 

Hän aistii läsnäoloni uneen, liikahtaa ja kääntyy, asettelee unikaverinsa poskeaan vasten samalla tavalla kuin vauvana. Vanhemmuus, mikä onni. Perhe, parasta elämässä.

 

Istahdan iltateelle puolisoni kanssa. Onneksi mun vierellä on juuri hän. Kaikista tän maailman ihmisistä se, joka oli mun tähtiini kirjoitettu. Illan hämärässä kaadetaan teetä vielä toinenkin kupillinen, jutellaan. Onneksi tiedetään, että kaikesta selvitään yhdessä.

 

Aiempia pohdintojani aiheesta:
Vasta menettäessään osaa arvostaa - EKG:stä labroihin

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti ja sielunkumppanin vaimo. Asiantuntijatyöstä opintovapaalla, toisenlaista arkea.

Sormet kimalleliimassa, keittiössä makujen matkassa, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marikainen -

Blogiarkisto

2017
2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram