Kirjoitukset avainsanalla Parisuhde

Mitä, jos et jonakin aamuna heräisikään vierestäni? 

Jos tietäisin, ettei sinua enää aamulla ole, tekisinkö asioita toisin?
Juttelisinko kanssasi päivän kuulumisista, tulevaisuuden haaveista ja toteutuneista unelmista sen sijaan, että jo hämärässä makuuhuoneessa selaisin kännykälläni päämäärättömästi netin uumenissa? 
Keskustelisinko mieltä painavista asioista odottamatta aamuun? 
Käpertyisinkö kainaloosi sen sijaan, että käännän selkäni ennen unen tuloa? 
Antaisinko vielä yhden suudelman, vaikka jo väsyttää?
Silittäisinkö jo uneen painuvan selkää ja kuiskaisin hyvää yötä, kiitos päivästä? 

 

Viime aikoina media on kertonut suru-uutisista. Takavuosien menestynyt mäkihyppääjä Matti Nykänen ja vuosikymmeniä suomalaisia musiikillaan kantanut Yö-yhtyeen Olli Lindholm menehtyivät sairaskohtauksiin hyvin lähekkäin. Media ja keskustelupalstat kertovat tarinoita surusta ja muistoista. Siitä, että jaettiin yhteistä polkua hetken matkaa. 

 

Tieto tunnettujen henkilöiden menehtymisestä herättää pohtimaan myös omaa elämää. Vaikken tunnista itsessäni kollektiivista surijaa, menevät lukuisat otsikot väistämättä tunteisiin. Ymmärrykseen sitä, ettei kukaan meistä ole täällä ikuisesti. Monet eivät ole edes niihin eläkevuosiin, joita varten tehdään joukko sitten-kun-suunnitelmia tämän päivän sijasta. "Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois..." muistuttaa, ettei mikään ole pysyvää. 
 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", totesi mäkisankari. Siihen peilaten on kuitenkin hyvä miettiä omaa suhdetta elämään. Läsnäoloon. Läheisten tärkeyteen. 

Ehkä näiden toisille areenoille siirtyneiden ihmisten muistoksi jää myös hetken pysähtyminen ennen nukahtamista. Vielä yksi suudelma uniselle, vaikka jo väsyttää. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Miten teillä on sujunut?", kysyi neuvolantäti. Neuvolakäynnillä olivat samaan aikaan koko perhe; vauvaikäinen parivuotiaan sisaruksensa kanssa sekä vanhemmat. Vanhemmat kertoivat, miten arjessa vuorotellaan lastenhoidossa syöttämisestä nukuttamisiin ja valvomisiin, tehdään kotitöitä riidoitta ja jaksetaan vähäunisessa elämäntilanteessa hyvin, koska parisuhde on niin vahva. 

Isä kantoi lasta ylpeydellä, puki ja leikitti. Piti sylissä rokotuksen ajan, lohdutti. Kertoi nukkumisesta ja syömisestä, uusien asioiden oppimisesta. Neuvolatäti nyökytti, vaikkakin varmisti osan asioista toistamiseen äidiltä. Että miten se lapsi nukkuukaan, syöhän hyvin. 

"Onhan teillä kaikki oikeasti hyvin? Harva isä osallistuu kotitöihin ja lapsenhoitoon tuolla tavalla", hän halusi varmistaa vaivihkaa, kun perhe oli jo lähdössä onnistuneen(ko?) neuvolakäynnin jälkeen. Isä oli kiiruhtanut hetkeä aiemmin jo alkaneeseen kokoukseen työpaikalleen. Neuvolantätiä mietitytti, oliko asioista kerrottu silotellen koko perheen läsnä ollen. 

 

Pohja oli vedetty alta. Isän osallisuus ja tasapuolinen kohtelu. Usko siihen, mitä perhe kertoi omasta tahdostaan. Kyvyttömyys nähdä, miten perhe kommunikoi ja miten luonteva isä oli lastensa kanssa. Ei äidin auttajana, vaan täysvertaisena vanhempana. 

 

Neuvolatädin huoleen oli mahdollisesti syynsä. Ehkä hän oli kuullut lukuisia kaunisteltuja tarinoita vuosien varrella. Nähnyt toisenlaisen todellisuuden silloin, kun hänen huoneessaan ovat vain äidit lasten kanssa koko perheen sijaan. Pelkään, että paikkansa oli ainakin jossakin määrin myös lukkiutuneilla ajatusmalleilla. Oletuksilla. 

 

Yle uutisoi (11.2.2019) siitä, miten neuvoloissa koulutetaan perhetyöntekijöitä kohtaamaan isät paremmin asiakastyössä. Koulutuksen saa seuraavan vuoden aikana 2000 sosiaali- ja terveysalan ammattilaista ja opiskelijaa.

 

Lapsen saaminen on vanhemmille suuri muutos. Puhuttaessa lasten hyvinvoinnista, vanhempien ja heidän voimavarojensa tukeminen on avainasemassa. Lapsen hyvinvointiin heijastuu myös vanhempien parisuhteen laatu ja sen mahdolliset haasteet. Isät tarvitsevat tukea äitien tavoin, jotta lapsen turvallinen kasvu, kehitys ja hyvinvointi voidaan taata.

Isät haluavat olla hyviä isiä siinä missä äidit hyviä äitejä. He haluavat yhä enemmän osallistua lastensa kehityksen ja kasvun seuraamiseen ja hoitoon. Isät haluavat olla läsnä odotuksesta alkaen. Tilastot osoittavat, että pääosa isistä on nykyään mukana neuvolassa, varsinkin ensimmäistä lastaan odottavien perheiden kohdalla.

Neuvolassa pyritään vastaamaan perherakenteiden muuttumiseen. Neuvolan periaatteita ovat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, perhelähtöisyys ja sukupuolisensitiivisyys. Tavoitteena ei ole vain turvata raskaana olevan naisen ja syntyvän lapsen terveys, vaan edistää myös vanhempien ja koko perheen hyvinvointia. 

 

Onko osallistuville isille neuvoloissa tilaa? Onko paljon puhutulle tasavertaiselle vanhemmuudelle sittenkään vielä paikkaa järjestelmässä, joka on perustunut pitkälti äitien ja lasten huomioimiselle raskauden ensimetreiltä koulun aloitukseen? 

 

Keskustelu perhekustannusten tasapuolisemmasta jakamisesta käy työnantajien näkökulmasta kuumana. Paljon puhutaan perhevapaiden jakamisesta ja mm. sosiaali- ja terveysministeriön syksyllä alkaneella neuvoloihin suunnatulla Isäaikaa-kampanjalla kannustetaan isiä käyttämään perhevapaita.

 

Kun isät halutaan koko perheen hyvinvoinnin kannalta aktiivisesti mukaan, on heille myös tarjottava tasavertainen paikka. Kyseenalaistamatta. Aloittamalla vaikka siitä, että vastaanottohuoneista löytyy aina kaksi tuolia asiakkaille äitiysneuvolasta lastenneuvoloihin ja lääkäreihin. Syrjemmällä seisomiseen ohjaaminen on viesti sinällään, riippumatta kuka sen paikan saa.

Haluan uskoa, että hän olisi halunnut myös vaivihkaa varmistaa neuvolasta lähtevältä isältä, että onhan teillä varmasti kaikki hyvin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hyvää ystävänpäivää! Olet tärkeä. Ruusu työpöydällä. Kortti ja keksit postilaatikossa. Lämmin halaus. Miten kauniilta tuntuvia toivotuksia ja muistamisia, joita meistä monet pitävät ystävänpäivän lähestyessä itsestäänselvyyksinä. On heitä, joita muistaa. Heitä, jotka muistavat.

Suhtaudumme helposti ystäviin luonnollisena osana kaikkien elämää. Oletko koskaan miettinyt, millaista elämä olisi ilman ystäviä? Miltä yksinäisyys tuntuu? Se, ettei lähellä olisi ketään, kenen kanssa jakaa asioita.  

 

Joka kymmenes suomalainen kokee pidempiaikaista yksinäisyyttä, nuorista jopa joka viides. Heidät tulisi huomata, pohtii yksinäisyystutkija Niina Junttila Turun yliopistosta. Yksinäisyys ei enää ole sitä, että asuisi etäällä tavaten muita vain harvakseltaan. Yksinäisyys on sitä, että kaikkien lisääntyneiden yhteydenpitomahdollisuuksienkaan ollessa käytössä ei ole ketään, keneen ottaa yhteyttä. Ei ole ketään, joka kuuntelisi, jolle voisi kirjoittaa viestin tai soittaa. Ei ketään.

Sosiaalinen olemassaolomme perustuu kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen. Siksi se, että tulee suljetuksi ulkopuolelle ja jätetyksi huomiotta on yksi satuttavimmista asioista. Tätä tapahtuu kuitenkin kaikkialla leikkipuistoista kouluun ja työpaikoilta parisuhteisiin. Sivuutetaan ja jätetään huomiotta, tietoisesti tai tarkoittamatta, yleensä ilman sanoja ja tekoja. Se, että elää ihmisten ympäröimänä saamatta luotua heihin mitään suhdetta tai otettua aitoa kontaktia, on Junttilan mukaan pahinta yksinäisyyttä. Elämä tuntuu menevän ohitse - työyhteisöön kuulumattomana, parisuhteen muodostumatta, ilman ystäviä.

 

Yksinäisyyttä on kaikkialla; kaikissa ihmisryhmissä ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Se voi olla linkittynyttä tiettyyn elämäntilanteeseen tai olla pidempiaikaista. 

Sitä on paljon myös kaltaisissani pienten lasten äideissä, jotka uudessa elämäntilanteessa tuntevat yhtäkkiä olevansa yksin. Lapsiperhe-elämä verottaa jaksamista ja tapaamisen mahdollisuuksia ja toisaalta erilaista elämänvaihetta elävät kulkevat omaa polkuaan. Junttila mainitsee, että monet äidit kokevat häpeää siitä, että heillä on rinnallaan lapsi ja elämä näyttää täydelliseltä ulospäin, vaikka he samaan aikaan tuntevat olonsa hyvin yksinäisiksi.

 

Ystävyyden juhla korostaa sitä tosiasiaa, ettei meistä kaikilla ole ihmistä, jonka kanssa sitä voisi viettää.

 

Jostakin mielen sopukoista palautuivat ajatuksiin ystävänpäivän kirjeet vuosikymmenten takaa. Ne kiersivät luokassa haitarimaisesti taitettuina siten, että kuhunkin tuli kirjoittaa hyvä asia tai muisto luokkakaverista. Ajatus oli hyvä – jokainen saisi takaisin joukon hyviä muistoja rohkaisuksi.

Miten vaikeaa olikaan kirjoittaa mitään – kirjaimellisesti mitään – luokkakaverista, johon ei ollut mitään kontaktia. Ihmisestä, jolla ei ollut oikeastaan yhtään ystävää. Muistan yhä, miten mietin, mitä yleistä mukavaa toisesta voisi sanoa. "Sulla on kiva reppu", raapustin lopulta yhteen. Nolotti, pienenä koululaisena, sen muistan edelleen. Ymmärrän nyt, miten hänkään tuskin kirjeen takaisin saadessaan hihkui ilosta tai aitojen sanojen toiveista.

 

Muistan kortit, joita jaettiin näkyvästi etenkin tyttöjen keskuudessa. Mitä paremmalle ystävälle, sen kimaltavammin glitterein ja hohtavimmin tarroin. Pinot takaisin saaduista korteista kasvoivat kädessä "Ihanaa, kiitos, säkin muistit mua." Joku jäi ilman ensimmäisten ensimmäistä korttia. Edes ilman glitteriä. Hän, joka joko katseli sivummalta tai painoi päänsä alas.

Kunpa olisin tuolloin osannut toimia toisin. Kunpa edes joku meistä olisi osannut.

 

Miten toivonkaan, että tänä ystävänpäivänä moni kirjoittaisi kortin myös luokkansa hiljaisimmalle tai osaisi raapustaa haitarikorttiin viisaat sanat kuvailemaan sitäkin lasta, jonka kanssa ei ole juuri koskaan jutellut. Nimenomaan lasta, ei reppua. 

Että joku huomioisi leikkipuiston reunamilla olevan äidin, joka somea selatessaan tuntee pohjatonta surua yksinäisyydestään. Työkaverin, jota kukaan ei kysy kaveriksi lounaalle. Toivottaisi edes hyvät huomenet. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ollaan lähes joka joulu melkein kymmenen vuoden ajan kirjoitettu mun puolison kanssa toisillemme kirjeet. Raapustettu ajatuksia menneestä vuodesta ja tulevasta, siitä mitä odotetaan. Siitä, mistä haaveillaan ja ollaan kiitollisia. Sanoja sydämestä. 

Jokaisessa kirjeessä ollaan vuosi toisensa jälkeen eri tavoin todettu, että ollaan tultu kotiin, kun ollaan löydetty toinen toisemme. Saatu mahdollisuus elää tätä elämää tällaisenaan. 

 

Elän elämää, jossa mun on hyvä olla perheen, läheisten ja ystävien kanssa. Juuri näin. Se ei tarkoita sitä, etteikö joskus vahvatahtoisten lasten kanssa neuvotteleminen kysyisi hermoja tai puolisonkin kanssa nahisteluttaisi. Isossa mittakaavassa niillä ei kuitenkaan ole merkitystä oikeastaan minkään vertaa. Onni syntyy ihan muusta. 

Oma terveyspainajaiseni on reilun vuoden takaisena yhä sen verran lähellä, ettei mua tarvitse muistutella elämän itsestäänselvyyksistä. Tai siitä, ettei mikään ole itsestäänselvää. En enää halua olla todennäköisyyksissä yksi miljoonasta. Toisaalta tiedän myös koetun myötä, millä asioilla on viime kädessä merkitystä. Niistä pidän kiinni.

Vuodet muuttavat ja muuttuvat. Alkaneelta vuodelta toivon kuitenkin sitä, että elämä pysyisi pitkälti ennallaan. Tällaisenaan kuin se nyt on. Tasapainossa. 

 

Samaa toivon sinulle. Että vuosi 2019 jäisi aikanaan mieleen vuotena, jota oli hyvä elää. Vuotena, jossa asui tasapaino ja onnellisuus. Että kokisit tulleesi kotiin. 

 

Onnea ja levollisuutta juuri alkaneeseen vuoteen, sen ensimmäisiin päiviin ja lukuisiin tuleviin. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu