Kirjoitukset avainsanalla koulu

Pienten koululaisten pitkä kesäloma aiheuttaa miettimistä koko perheelle. Miten lomakausi järjestellään ja milloin lapsi pärjää yksin kotona?

Kesäloma vailla vastuita! Miten ihana ajatus olisikaan laiturin alla liplattavat laineet ja mato-onkiminen vailla huolen häivää, jos ei tarvitsisi ajatella kesäloman järjestelyjä. Koululaiset lomailevat 2,5 kuukautta, eikä samaan ole mahdollisuutta kuin hyvin harvoilla vanhemmilla.  

 

Kesälomajärjestelyt mietityttävät erityisesti pienten lasten, ekaluokkalaisten vanhempia. Tähän saakka kesät ovat järjestyneet päiväkodin kanssa hoitovuoroja sopien. Ensimmäisen kouluvuoden päättyessä pitäisikin jo tietää, miten koulun pienimmät pärjäävät vanhempien työpäivien ajan. 

Jokaisessa perheessä haluttaisiin järjestää lapselle turvalliset, mielekkäät ja mahdollisuuksien mukaan valvotut olosuhteet lomalle. Ratkaisuja jokavuotiseen kesälomaongelmaan löytyy, mutta järjestelyt ovat usein työn takana. 

 

"Yritettiin päästä kolmelle leirille, kaksi meni täyteen ennen kuin saatiin varattua paikka", kuittasi tuttava, jonka perheessä hoitokuviot ovat selvillä vasta kesäkuun kahden ensimmäisen viikon osalta. On selvää, että asian ratkaiseminen mietityttää. Vaihtoehtoja etsitään eri aikaan lomailevista naapureista ja lapsen kummeista, sillä isovanhempia ei ole. 

"Kahdeksi viikoksi mummolaan toiselle puolelle Suomea ja sieltä lennossa toiseen mummolaan. Ajetaan yhtenä viikonloppuna yli tuhat kilometrejä siirtoajoja, eikä nähdä lasta käytännössä kolmeen viikkoon", huokasi toinen. Hän, joka oli ilmoittanut lapsensa kesän jalkapallokouluun iltaisin ja odotti yhteistä harrastusta. Se jäisi ainakin näiden viikkojen ajan toteutumatta. Lapsi saattaa olla vanhempiensa huolesta täysin tietämätön. "Muksu odottaa innoissaan pitkää lomaa, aikoo kalastaa vaarin kanssa ja on pyytänyt mummoa leipomaan sämpylöitä."

"Vanhempien kesälomat eri aikaan, ja lapsi yksinään pari viikkoa loppukesästä, jolloin jo toivottavasti vähän isompana pärjää. Mietitään perheen yhteistä aikaa sitten viikonloppuihin", kertoi ratkaisustaan kolmas. 

Kahden asiantuntijatyötä tekevän vanhemman perheessä kesäkuukaudet ratkaistaan tänäkin vuonna paitsi lomilla, myös lukuisilla etätyöviikoilla. Lapsesta ja hänen itseohjautuvuudestaan riippuen työskentely voi hyvinkin onnistua pitkälti täysmääräisesti, jos lapselle riittää tieto turvallisen aikuisen läsnäolosta omien leikkien jatkuessa toisaalla. 

 

Mato-ongen kohon kelluessa tyynellä vedenpinnalla ja auringon helliessä on selvää, että lasten pitkien lomien ja vanhempien työaikojen yhteensovittaminen vaatii järjestelyjä. 

Kun suhteutetaan lapsen kymmenen viikon kesäloma vanhemman keskimääräiseen neljään ja kuilun edellyttämät joustot sumplimisineen, on helppo vilautella niin huono äiti - kuin huono omatunto-korttiakin. Ai mistä? Vaikkapa siitä, ettei perheelle jää yhteistä lomaa, odotettu loma ei tarkoitakaan lapselle vapaata vaan leirejä toinen toisensa perään uusiin lapsiin tutustuen, avuntarpeessa kuormitetaan jo hyvinkin iäkkäitä isovanhempia tai vaikkapa siitä, että lapsi joudutaan jättää yksin kotiin pidemmiksi ajoiksi.

 

Taikasauvan heiluttelu harvemmin auttaa. 

Mikä on teidän ratkaisunne tämän kesän lomien järjestämiseen? Minkä ikäisenä pieni koululainen voi viettää lomapäiviään yksin kotona?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koulun juhlasali oli kutosluokkalaisten kevätjuhlan aikaan täynnä vahvoja tunteita. 

Opettajia liikutuksen kyyneleet silmissään yhteisen matkan päättyessä. Heidän puheenvuoroistaan kuulsi haikeuden rinnalla ylpeys. He kertoivat oppilaisiin ja oppimiseen uskomisesta, päämäärätietoisesta tavoitteellisuudesta, yrittämisestä ja tsemppaamisesta, yhteisen tekemisen hengestä luokissa. He nostivat lapset esiin yksilöinä, omine vahvuuksineen. 

Opettajat, he, jotka sydän pamppaillen ojensivat ruusuja oppilailleen, halasivat rohkeimpia ja vastasivat rennolla kättelyllä hieman jurommin kätensä ojentaville, olivat itseään ja paikkaansa etsiville nuorille tärkeässä roolissa. Viimeisenäkin koulupäivänä.  

 

Alakoulun viimeistä kevätjuhlaansa viettäviä koululaisia yhtä aikaa haikeina ja onnellisina. Heitä, jotka tahtoivat olla samaan aikaan isoja ja hetken vielä pieniä. Kurkottaa uuteen ja tarttua tiukasti tuttuun. 

Heitä, jotka yrittivät hieman kurkottaa ollakseen pari päätä pidempien vierellä vähän pidempiä. Heitä, jotka koukistivat polviaan. Lapsia nuoruuden kynnyksellä. 

 

Kauniin keltaiset voikukat! Koulun juhlasalissa istuessani muistin yhtäkkiä kristallinkirkkaasti oman kutosluokan keväisen todistuksenjakoaamun. Sen, miten näin voikukkia ojan pohjalla kotimatkallani. Niitä, joista olisin tahtonut punoa voikukkaseppeleen, sen alkaneen kesän kauneimman. Samaan aikaan halusin olla iso, vähän jo aikuinenkin, tiedättekö, sellainen asiallinen. Sellaiset eivät kuulemma haahuile ojien pohjille, vaan polkevat mekon helmat hulmuten kotiin. 

"Elämänvaiheessa, jossa on samaan aikaan pieni ja iso."

Ei liene vaikea arvata, että kiiltonahkakenkäni pölyttyivät. Pyörän tarakalla todistuksen kanssa matkasi kimppu kiireessä eri mittaisiksi pätkittyjä alkukesän kukkia ja uuteen mekkoon jäi muistoksi tummat maititahrat.

En tiedä, moniko kevätjuhlassa tapaamistani kutosista tunsi tarvetta kipaista minun tavoin voikukkien perään ojan pohjalle. Olen kuitenkin varma, että moni heistä jakoi kanssani pohdinnan siitä, miten kutosen keväällä ja seiskan pian alkaessa on tietyllä tavalla käännekohdassa. Elämänvaiheessa, jossa on samaan aikaan pieni ja iso. 

 

Toivon, että ensi syksynä he saavat opettajan, joka puhuu heistä yhtä ylpeydellä kuin opettajat tämän kevään juhlassa ja joka rohkaisee punomaan voikukkaseppeleen vielä yläkouluvuosinakin. Kipaisemaan ojan pohjalle valkoiset tennarit pölyttyen ja tekemään tavalla, joka tuntuu itsestä parhaalta. 

- - - 

Lue myös puheeni kutosluokkalaisille heidän kevätjuhlassaan vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Te, nyt juhlivat kutoset, olette esikuvia

Mun oma tyttöni, kuusivuotias eskarilainen, aloittaa syksyllä koulunsa. Hän tulee tuosta saman pihan eskarista ja on koko eskarivuotensa seurannut silmät loistaen teitä koulun isoja. Hän on kertonut kotona tarkat havaintonsa siitä, mitä koululaiset tekevät, miten pukeutuvat tai millaista puhetta koululaisten lähellä kuulee.

”Äiti, sitten kun mä olen iso, mäkin oon niin hyvä kaveri kuin ne on toisilleen”, hän on pohtinut monet kerrat. Hän on katsonut teitä juttelemassa toisillenne tai nostamassa toisen reppua maasta.

Hyvä kaveri toisille. Siinä on vahva sanoma. Siinä, ettei meistä kukaan ole täällä yksin - tai kukaan ei haluaisi olla yksin.

Siksi toivoisinkin, että olette sen puolella, jonka huomaatte kaipaavan ystävää ja kuuntelijaa. Olette sen puolella, jonka huomaatte olevan yksin. Että halaatte ja rutistatte. Kysytte kaverilta tai vähän vieraammaltakin, että mitä kuuluu.


Esikuvan merkitys on vähintään yhtä vahva. Se, että on omalla käyttäytymisellään esimerkkinä jollekin toiselle. Usein esimerkkinä on tietämättäänkin - joku seuraa syrjemmältä, mutta tarttuu toimintamalliin. Kuten se pieni eskarilainen lasioven takana tai vaikkapa kaveri omalla luokalla. 

Siksi - olkaa aitoja, olkaa rehellisiä. Olkaa fiksumpia kuin me aikuiset.

Olkaa ennen kaikkea omia itsejänne, sillä tässä maailmassa on sinun kaltaisiasi vain yksi.


Meidän vanhempien puolesta toivon, että samalla, kun kasvatte ja huomaatte omien siipienne kantavan yhä enemmän, pidätte meidätkin lähellä.

Toivon, että istutte koulun ja harrastusten lomassa perheen yhteiseen ruokapöytään. Kerrotte kuulumisianne ja tuotte pöydän ääreen tai olohuoneen sohvalle myös kavereitanne. 

Pyytäkää apua ja kysykää, kun mietitte jotakin.

Mun nelivuotias tyttöni on tällä viikolla kysynyt, että äiti montako luuta on lohikäärmeellä, miksi mammutit kuoli ja onko perhosella lihaksia. En osannut vastata niistä yhteenkään. En osannut selittää sitäkään, missä hän pikkusiskona oli silloin, kun hänen isosiskonsa syntyi. Että missä ollaan ennen syntymää.

Siksi olen ihan varma, ettei me äiteinä tai isinä osata vastata kaikkiin kysymyksiinne. Ei edes puoliin kysymyksistänne. Mutta sen tiedän, että jokainen vanhempi ja perheen aikuinen haluaa auttaa lastaan saamaan vastauksia niihin asioihin, jotka mietityttävät.


Teillä, kutoset, on edessänne koko maailma.

Unelmoikaa ja pitäkää unelmistanne kiinni. Asettakaa tavoitteita, joilla niitä unelmia tavoitella.

Uskokaa siihen, että teillä on mahdollisuus muuttaa maailmaa juuri teidän näköiseksenne.

Toivon, ettette koskaan lakkaa uskomasta hyvään. Siihen, että pienilläkin teoilla voi vaikuttaa. On parempi tehdä jotakin kuin olla kokonaan yrittämättä.

Onnea matkaan elämässä eteenpäin. Alakoulusta yläkouluun.

Tämä maailma tarvitsee juuri teidänlaisianne. Tulevaisuuden aikuisia. Tämänkin päivän esikuvia. Kuten tän juhlan alussa 6A:n esittämänä "Susta tulee jotakin suurta. Kevyesti kurkota tähtiin." 

Hyvää juhlapäivää ja ihanaa kesää. Kurkottakaa tähtiin. 

 

- - -

Sain juhlistaa lähikoulumme kuudesluokkalaisten kevätjuhlaa, tähtiin kurkottelua, ja pitää heille puheen vanhempainyhdistyksen puheenjohtajan ominaisuudessa. Miten paljon muistoja mieleen vyöryikään noilta vuosilta, kymmenien vuosien takaa, kun katsoin heitä, 12-13 -vuotiaita, joilla on edessään ihan koko elämä. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Oppivelvollisuus alkaa…", tavaan hitaasti rivejä postilaatikkoon saapuneesta kirjeestä, esikoiselleni osoitetusta. "Kouluun ilmoittautuminen tapahtuu…" toistuvat rivit kaupungin logolla varustetulla kirjepaperilla. 

Kirjettä lukiessani vuorottelevat ilo ja haikeus, yhtäkkinen tarve tarrata tiukasti kiinni juuri elettävään hetkeen ja tallettaa kaikki kauniit muistot vielä kuljettavasta varhaiskasvatuksen polusta sekä samanaikainen halu kurkistaa jo tulevaisuuteen ja raottaa koulun ovea edes vähäsen.

 

Tammikuu tuo kouluun ilmoittautumislomakkeet syksyllä ensimmäisen luokkansa aloittavien lasten koteihin kautta maan. Se siirtää heti vuoden alussa ajatukset jo tulevaan syksyyn – muutokseen.

Lapseni odottaa jo innolla kouluun pääsyä. Sanassa "koululainen" on hänen korvissaan jotakin suurta ja hienoa. Itsenäisyyttä ja osaamista, uskon. 

 

Lapsemme käy eskaria lähikoulunsa yhteydessä, samassa koulurakennuksessa. Pihassa hän näkee päivisin lähes 500 alakoululaista, jotka kiipeilevät telineillä, pelaavat pelejä ja kellon soidessa kipaisevat tunneilleen ison koulun uumeniin. 

Hänelle koulun piha on tuttu, sillä he kiipeilevät samoissa telineissä ja kulkevat ruokalaan samoja kivilaattaisia käytäviä kuin koululaisetkin. Heidät on kutsuttu askartelemaan kakkosluokkalaisten kanssa ja seuraamaan koko koulun Lucia-juhlaa. Hän leikkii iltapäivisin iltapäiväkerholaisten kanssa, edellisvuoden eskarilaisten. 

Pian hän astuu noista ovista sisään koululaisena, huomaan ajattelevani. 

Hyppy eskarilaisesta ekaluokkalaiseksi tuntuu isolta, vaikka tiedän hänellä olevan siihen jo eskarinsa puolesta hyvät valmiudet. Eteenpäin menemiseen. Hänen eskarivuotensa on ollut täynnä kasvunpaikkoja oppimista, oivaltamista ja kokeilemista. Koulussa matka uusien asioiden oppimisessa jatkuu. 

 

"Saankohan mä koulussakin niin hyviä kavereita kuin mulla on nyt?", hän pohtii toisinaan. Hän on kertonut eskarin ikkunasta tehtyjen havaintojen perusteella yksinäisistä lapsista koulun pihalla. Ne huolettavat häntä. Se, ettei jollakin olisi omaa kaveria. 

Kerroin, että kaikki eskarilaiset hänen ryhmästään ja koulupihassa olevasta toisesta eskariryhmästä ovat syksyn ekaluokkalaisia. Niitä koululaisia hänen kanssaan. "Ne Nuuskamuikkusetkin sieltä kauempaa", hän lisäsi innostuen viitaten kaveriinsa saman päiväkodin toisessa eskariryhmässä. Muistutin myös, että hänen kavereitaan on muutamissa muissa samaan lähikouluun tulevissa eskareissa ja että vain satunnaisia lapsia tulee muista päiväkodeista. 

"Sittenhän koulussa on jo paljon lapsia, jotka mä tiedän", hän riemuitsi silmät loistaen. Erityisesti hän toivoo omalle luokalleen naapurissa asuvaa eskarikaveria. 

 

Se oli silmät avaava kokemus meille molemmille. En ollut vanhempana osannut riittävän selkeästi kertoa, että vaihdoimme hänen eskarinsa rakkaasta päiväkodista lähikoulun yhteyteen juuri siksi, että hän saisi tutustua tuleviin koulukavereihinsa. Että "ne koululaiset" ovat isolta osin hänelle jo tuttuja oman ikäisten osalta. Toki uusilla luokkakokoonpanoilla, mutta monien tuttujen lasten ympäröimänä. 

Vanhemmuus on vaiheita, yksi toisensa perään.
Olen ollut lapseton. Olen ollut vauvan äiti, päiväkotilaisen äiti ja eskarilaisen äiti. Opetellut sitä, mitä ruokaa vauvalle saa missäkin iässä antaa, jättänyt liikuttuneena lapseni ensimmäisenä päivänä päivähoitoon ja seurannut, miten eskarilaiseni opettelee riimejä ja raapustaa muistivihot täyteen kirjaimia ja numeroita. Olen keskustellut kaveritaidoista, omista tavaroista huolehtimisesta ja käynyt keskusteluja pukeutumisen oma-aloitteisuudesta.  

Koululaisen äiti en ole vielä koskaan ollut, enkä osaa ajatella, mitä se meiltä vanhempina vaatii. Olenko ylipäätään osannut näinä vuosina antaa hänelle niitä eväitä, joilla hän pärjää koulumaailmassa? 

 

Luottamus. Hän luottaa, että opettajalta saa tarvittaessa apua. Paitsi kirjoittamisessa ja lukemisessa, myös kaikessa muussa tarvittaessa. Olen painottanut hänelle, että apua voi aina pyytää ja kysyä sen sijaan, että jäisi huolestuneena yksin miettimään. Muutos resursseissa on kuitenkin iso - eskarissa yhtä aikuista kohden on seitsemän lasta ja koulussa opettaja koko luokkaa varten. Kymmeniä yksilöllisistä lähtökohdista tulevia erilaisia lapsia varten. Koulu on lapsia varten, muistutan. 

Kirjaudun kirjeessä saatujen ohjeiden mukaan ensimmäistä kertaa Wilmaan ja ilmoitan lapseni lähikouluun. Tunnen vanhempana olevani jo lähes koululaisen äiti. Lapsen, joka luottaa tulevaan.

 

Ajatuksiani eskarivuodesta myös: 

Eskaria aloittava pohtii uusien ystävien löytämistä 
Eri päiväkotien lapsista yhtenäinen eskaritiimi - Esikoulunopettajat avainasemassa 
"Siihen istutaan, jos ei ole kaveria" - Ystävyyden penkillä huomio lasten yksinäisyyteen 
Yhteisen polun päässä, viimeisten päiväkotipäivien kynnyksellä 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu