Kirjoitukset avainsanalla koulu

"Oppivelvollisuus alkaa…", tavaan hitaasti rivejä postilaatikkoon saapuneesta kirjeestä, esikoiselleni osoitetusta. "Kouluun ilmoittautuminen tapahtuu…" toistuvat rivit kaupungin logolla varustetulla kirjepaperilla. 

Kirjettä lukiessani vuorottelevat ilo ja haikeus, yhtäkkinen tarve tarrata tiukasti kiinni juuri elettävään hetkeen ja tallettaa kaikki kauniit muistot vielä kuljettavasta varhaiskasvatuksen polusta sekä samanaikainen halu kurkistaa jo tulevaisuuteen ja raottaa koulun ovea edes vähäsen.

 

Tammikuu tuo kouluun ilmoittautumislomakkeet syksyllä ensimmäisen luokkansa aloittavien lasten koteihin kautta maan. Se siirtää heti vuoden alussa ajatukset jo tulevaan syksyyn – muutokseen.

Lapseni odottaa jo innolla kouluun pääsyä. Sanassa "koululainen" on hänen korvissaan jotakin suurta ja hienoa. Itsenäisyyttä ja osaamista, uskon. 

 

Lapsemme käy eskaria lähikoulunsa yhteydessä, samassa koulurakennuksessa. Pihassa hän näkee päivisin lähes 500 alakoululaista, jotka kiipeilevät telineillä, pelaavat pelejä ja kellon soidessa kipaisevat tunneilleen ison koulun uumeniin. 

Hänelle koulun piha on tuttu, sillä he kiipeilevät samoissa telineissä ja kulkevat ruokalaan samoja kivilaattaisia käytäviä kuin koululaisetkin. Heidät on kutsuttu askartelemaan kakkosluokkalaisten kanssa ja seuraamaan koko koulun Lucia-juhlaa. Hän leikkii iltapäivisin iltapäiväkerholaisten kanssa, edellisvuoden eskarilaisten. 

Pian hän astuu noista ovista sisään koululaisena, huomaan ajattelevani. 

Hyppy eskarilaisesta ekaluokkalaiseksi tuntuu isolta, vaikka tiedän hänellä olevan siihen jo eskarinsa puolesta hyvät valmiudet. Eteenpäin menemiseen. Hänen eskarivuotensa on ollut täynnä kasvunpaikkoja oppimista, oivaltamista ja kokeilemista. Koulussa matka uusien asioiden oppimisessa jatkuu. 

 

"Saankohan mä koulussakin niin hyviä kavereita kuin mulla on nyt?", hän pohtii toisinaan. Hän on kertonut eskarin ikkunasta tehtyjen havaintojen perusteella yksinäisistä lapsista koulun pihalla. Ne huolettavat häntä. Se, ettei jollakin olisi omaa kaveria. 

Kerroin, että kaikki eskarilaiset hänen ryhmästään ja koulupihassa olevasta toisesta eskariryhmästä ovat syksyn ekaluokkalaisia. Niitä koululaisia hänen kanssaan. "Ne Nuuskamuikkusetkin sieltä kauempaa", hän lisäsi innostuen viitaten kaveriinsa saman päiväkodin toisessa eskariryhmässä. Muistutin myös, että hänen kavereitaan on muutamissa muissa samaan lähikouluun tulevissa eskareissa ja että vain satunnaisia lapsia tulee muista päiväkodeista. 

"Sittenhän koulussa on jo paljon lapsia, jotka mä tiedän", hän riemuitsi silmät loistaen. Erityisesti hän toivoo omalle luokalleen naapurissa asuvaa eskarikaveria. 

 

Se oli silmät avaava kokemus meille molemmille. En ollut vanhempana osannut riittävän selkeästi kertoa, että vaihdoimme hänen eskarinsa rakkaasta päiväkodista lähikoulun yhteyteen juuri siksi, että hän saisi tutustua tuleviin koulukavereihinsa. Että "ne koululaiset" ovat isolta osin hänelle jo tuttuja oman ikäisten osalta. Toki uusilla luokkakokoonpanoilla, mutta monien tuttujen lasten ympäröimänä. 

Vanhemmuus on vaiheita, yksi toisensa perään.
Olen ollut lapseton. Olen ollut vauvan äiti, päiväkotilaisen äiti ja eskarilaisen äiti. Opetellut sitä, mitä ruokaa vauvalle saa missäkin iässä antaa, jättänyt liikuttuneena lapseni ensimmäisenä päivänä päivähoitoon ja seurannut, miten eskarilaiseni opettelee riimejä ja raapustaa muistivihot täyteen kirjaimia ja numeroita. Olen keskustellut kaveritaidoista, omista tavaroista huolehtimisesta ja käynyt keskusteluja pukeutumisen oma-aloitteisuudesta.  

Koululaisen äiti en ole vielä koskaan ollut, enkä osaa ajatella, mitä se meiltä vanhempina vaatii. Olenko ylipäätään osannut näinä vuosina antaa hänelle niitä eväitä, joilla hän pärjää koulumaailmassa? 

 

Luottamus. Hän luottaa, että opettajalta saa tarvittaessa apua. Paitsi kirjoittamisessa ja lukemisessa, myös kaikessa muussa tarvittaessa. Olen painottanut hänelle, että apua voi aina pyytää ja kysyä sen sijaan, että jäisi huolestuneena yksin miettimään. Muutos resursseissa on kuitenkin iso - eskarissa yhtä aikuista kohden on seitsemän lasta ja koulussa opettaja koko luokkaa varten. Kymmeniä yksilöllisistä lähtökohdista tulevia erilaisia lapsia varten. Koulu on lapsia varten, muistutan. 

Kirjaudun kirjeessä saatujen ohjeiden mukaan ensimmäistä kertaa Wilmaan ja ilmoitan lapseni lähikouluun. Tunnen vanhempana olevani jo lähes koululaisen äiti. Lapsen, joka luottaa tulevaan.

 

Ajatuksiani eskarivuodesta myös: 

Eskaria aloittava pohtii uusien ystävien löytämistä 
Eri päiväkotien lapsista yhtenäinen eskaritiimi - Esikoulunopettajat avainasemassa 
"Siihen istutaan, jos ei ole kaveria" - Ystävyyden penkillä huomio lasten yksinäisyyteen 
Yhteisen polun päässä, viimeisten päiväkotipäivien kynnyksellä 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Kotisatamassanne on seikkailija, joka täyttää tänä vuonna 6 vuotta. Lapsen tulee osallistua vuoden kestävään esiopetukseen... ", viitoitti päiväkodista saatu kirje.

 

Esiopetus muuttui velvoittavaksi vuoden 2015 alusta. Lapsen on osallistuttava vuoden kestävään esiopetukseen tai muuhun esiopetuksen tavoitteet saavuttavaan toimintaan oppivelvollisuuden alkamista edeltävänä vuotena. Esikoulu koulupolulle valmistavana on silti tuntunut hyvinkin kaukaiselta. Tähän saakka.

 

Ethän kasva, lapseni, ethän vielä? Ylpeyteen sisältyy hurjan paljon haikeutta. 

 

Tytöt ovat yksityisessä päiväkodissa, joten heille esiopetusmahdollisuuksia tarjotaan valittavaksi kaksi. Tai oikeastaan kolme. Kunnallisen lähikoulun yhteydessä olevan eskariryhmä ja vastaava kunnallisen päiväkodin ryhmä sekä nykyisen päiväkotimme eskariryhmä. 

 

Valintaa ja vaihtoehtoja on punnittu mennyt vuosi, jokainen kivi kääntäen. Mielessä ovat vuorotelleet vahva tunne ja irtipäästämisen vaikeus sekä järkevästi ajatellen tulevat vuodet eteenpäin.

 

Lasten päiväkoti on kaikessa lapsilähtöisyydessään, pedagogiikassaan ja arjen oivalluksissaan helmi, kuten olen monesti maininnutkin. Päiväkodissa pidetään aidosti huolta ja tartutaan tarvittaessa ilmeneviin epäkohtiin. Näinä vuosina päiväkoti on myös tullut siinä määrin tutuksi, että siellä voi pitkälti sanoa - jos kodin ulkopuolelta niin voi mainita - olevan päiväkodissa. Kodissa. Paikassa, jossa on päiväsaikaan hyvä olla. 

Eskariopettajakin olisi älyttömän mukava ja tasapuolinen, vastuulliselta vaikuttava ja tilanteisiin tarttuva. Mikä voisi olla koulupolulle valmistautuvalle parempi mahdollisuus? Oikeastaan parempaa paikkaa eskariopetukselle on vaikea nähdä. 

Edessä on silti muutos. Riipivä sellainen.

 

Kyse on lapsen tulevaisuudesta. Vuosista eteenpäin. Siksi tulemme rastittamaan eskari-ilmoittautumisessa vaihtoehdon "haemme paikkaa lähikoulun esiopetusryhmästä." Näin hän saa tutustua vielä viimeisenä päiväkotivuotenaan niihin lapsiin, joiden kanssa aloittaa pian koulutiensä ja viettää lopun päiväkotiajan, sen koulumaailmaa turvatumman ja ohjatumman, tulevien luokkakavereidensa kanssa. Hän saa mahdollisuuden tutustua tulevan koulunsa pihaan ja tiloihin, sillä meitä lähin esikoulu järjestetään koulun yhteydessä. 

 

Elokuussa hän aloittaa esikoulun ja sen myötä päiväkodin, jonne ei hänen mukanaan lähde yhtään vanhaa ystävää. Ystävyyssuhteet, joita pieni ihminen on omilla sosiaalisilla taidoillaan rakentanut viime vuodet, jäävät vapaa-ajalla ylläpidettäviksi. Ystävät kodeissa ja harrastuksissa tavattaviksi. 

 

Onneksi on naapurin samanikäinen tyttö, jonka nimi tullaan lisäämään lisätietoa kenttään. Hänen kanssaan saa viisivuotias lähteä tutustumaan tulevaan koulupolkuunsa. 

 

Joko teille tuli eskarikirje? Millaisia ajatuksia se on perheessänne herättänyt? Jouduitteko te valintojen äärelle?

- - - 

Teehetkien koti on blogi, joka avaa kurkistuksia perhearkeen 3-vuotiaan ja 5-vuotiaan tytön kotona. 

Blogin takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika. Äiti ja vaimo, ystävä. Teetä ja kirjoja rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. Opintovapaalla asiantuntijatyöstään alkuvuoteen saakka, jolloin edessä on tasapainottelu työn ja perheen yhdistämisessä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Kommentit (1)

Tiia Aaltonen
Liittynyt2.1.2018

Meilläkin mietitään eskaria. Tai itse asiassa, niin kuin äsken vähän hämmentyneenä tajusin, mä en ole vielä suostunut miettimään koko asiaa. Siis sillä lailla kunnolla. Olen kyllä ilmoittanut esikoisen eskariin, mutta en ole vielä pysähtynyt miettimään, miten iso asia tämä on. 

Esikoinen oli vaativa vauva ja on edelleenkin melkoinen tulisielu. Ihana, empaattinen, räiskyvä, fiksu, herkkä...meillä molemmat tytöt aloitti päivähoidon vasta viime syksynä, samassa ryhmässä molemmat (3-vuotias pikkusisko siis mukana). Nyt syksyllä esikoinen siirtyy fyysisesti vain eri käytävälle, mutta henkisesti tämä on melkoinen pommi. Pikkusisko joutuu ensimmäistä kertaa elämässään olemaan yksin jossakin ryhmässä ilman muita perheenjäseniään. Hän on silloin jo nelivuotias, mutta silti mulla on ihan sydän sykkyrällä, kun mietin tätä. Ja esikoinen, joka vieläkin puolen vuoden päiväkodissa olon jälkeen myrskyää ja käy läpi tätä mullistusta, joutuu sitten taas uuteen ryhmään ja joutuu tulemaan toimeen omillaan, ilman sitä isosiskon roolia, johon on helppo sujahtaa, ja pikkusiskon läsnäolon tuomaa turvaa.

Pitkällä tähtäimellä hyviä juttuja nämä, mutta niin isoja, etten ole vielä valmis niitä sen kummemmin miettimään, koska sitten alan vollottaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Moni koululainen suuntaa tänään joululomille kouluissa kautta maan, saa käteensä lukukautta arvioivan todistuksen, sulkee koulun ovet viimeistä kertaa viikkoihin ja sanoo hetkeksi hyvästit luokkakavereille.

He kiittävät opettajiaan kuluneesta lukuvuodesta ja opetuksesta. Vai kiittävätkö?

 

Kouluista ja opetuksen tasosta on puhuttu viime vuosina paljon. On kiistelty, opiskellaanko koulua varten vai opetellaanko elämää varten. Pohdittu, onko koulu jäänyt menneisiin vuosikymmeniin oppilaita päivästä toiseen säilöen vai ottanut harppauksen kohti tulevaisuutta. Kauhisteltu laskevia pisa-tuloksia ja haettu uutta nostoa innovatiivisista oppimissuunnitelmista ja -menetelmistä.

Maailman myllertäessä on visioitu teknologisia tavoitteita ja ja toisaalta pelätty, katoaako taito olla läsnä ja missä määrin. Pohdittu luokkatyöskentelyn rauhaa ja rauhattomuutta.  

On puhuttu siitä, onko opettajilla resursseja valmistalla ja opettaa tai ylipäätään aikaa kohdata.

 

Olen itse pienen kyläkoulun kasvatti. Niin pienen, ettei senkokoisille ole tässä ajassa missään kunnassa enää tilaa koulupolkua eteenpäin taivaltaville. Kävin ala-astevuodet yhdistelmäluokkaa, jossa vuosittain ikäluokkani kanssa samoja aineita opiskelivat joko vuotta vanhemmat tai vuotta nuoremmat. Eikä meitä silloinkaan siinä luokassa ollut kuin hädin tuskin kymmenen. 

Yläaste- ja lukiovuosistani kertonee paljon se, että käytännössä jokainen oppilas tunsi koulun toiset oppilaat ainakin nimeltä. Koulu kokosi jo koko kunnan ikäluokat yhteen, mutta tämän päivän mittakaavoissa hyvin pieni sekin.

Vasta yliopistovuodet olivat aikanaan se hyppy isompiin pedagogisiin rattaisiin. Järjestelmään, jossa asiat ovat ennalta määritellympiä, osin jopa kiveen kirjoitettuja. Silti - isojakin rattaita pyörittivät lehtorit ja proffat - ihmisenä ihmiselle.

 

Olen kohdannut näinä vuosina lukuisan määrän opettajia ja kouluttajia. Oman kasvatustieteen koulutustaustani takia olen katsonut kuljettua opintopolkua kriittisin silmin. Välillä turhankin. Arvioinut, analysoinut ja pohtinut.

 

Joulun alla ja suvivirren kaikuessa keväisin palaavat omat koulumuistot. Osin jo hämärtyneinä, mutta tärkeimpien osalta kristallinkirkkaina. Jokainen opettajani ei ollut helmi, jonka haluaisin muistojen helminauhaan tallettaa. Kaikkia en välitäkään muistaa. Mutta ne, keitä tuolloin teini-iän lähestyessä ja aikuisuutta kohti haparoiden arvostin, arvostan yhä. 

 

Inhimillisyys. Taito kohdata. Yksilöllisyys. Yhteisen matkan tekijä. 

 

Hyvät opettajat ovat jääneet mieleen innostajina. Heillä on ollut palo siihen, mitä he opettavat. Halu jakaa omaa osaamistaan muillekin ja antaa oivallusten syventyä.

Hyvät opettajat ovat jääneet mieleen pedagogisina osaajina. Heillä on ollut taito opettaa asioita erilaisissa ympäristöissä eri lähtökohdista ja kyky linkittää asiat irrallisuuden sijaan kokonaisuuksiin. 

Erinomaiset opettajat ovat näiden ohella osanneet kohdata. He ovat ottaneet opiskelijan - pienen ala-asteikäisen tai aikuisuutta lähestyvän nuoren - yksilönä huomioon. Arvokkaana ja ainutkertaisena. He eivät ole tuputtaneet omaa ajatusmalliaan, vaan antaneet tilan kasvaa ja kyseenalaistaa ja epäonnistuakin. He ovat vaatineet, mutta tukeneet ja kulkeneet samaa polkua.

 

Toisinaan tärkeintä on ollut vain inhimillisyys. Vaikkei noista tuon ajan piirtokalvosulkeisista olisikaan ollut pedagogisia vaatimuksia täyttämään ja oppiaine itsessäänkin olisi maistunut puulta poikkeuksetta oppitunnista toiseen, on merkityksellistä ollut se, että opettajan aidon läsnäolon on voinut aistia. Tiedättekö, sen, ettei ole vain osa jotakin isoa ratasta, numerosarja opiskelijakortissa tai tyhjän pulpetin täyttävä teini. 

 

Toivon, että tänään joululomansa aloittavilla koululaisilla on vierellään edes yksi opettaja, joka näkee kokonaisuuden. Joka teknologisten visioiden ja innovatiivisten opetussuunnitelmien rinnalla pystyy näkemään ihmisen. Ja jolla on aikaa ja ennen kaikkea halua siihen. 

 

- - - -
Teehetkien koti on blogi, joka avaa kurkistuksia perhearkeen 3-vuotiaan ja 5-vuotiaan tytön kotona. 

Blogin takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika. Äiti ja vaimo, ystävä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. Opintovapaalla asiantuntijatyöstään alkuvuoteen saakka, jolloin edessä on tasapainottelu työn ja perheen yhdistämisessä. 

Joulukuu meillä hömpötellään auttamatta jouluhaaveiden ja lukuisten kirjojen ja askartelujen parissa, tammikuussa palataan arkeen uuden vuoden suunnitelmin. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu