Onko sinulla ollut joskus tunne, että olet ympäristössä, johon et tunne kuuluvasi? Että sydämessäsi tunnet kaipuuta toisaalle? Pieni merenneito saa Helsingin kaupunginteatteriin istahtaneen katsojankin kysymään itseltään, onko olemassa unelma, jota tulisi tavoitella rohkeammin.
Pieni Merenneito, Ariel, kokee olevansa ihminen merenneidon kehossa. Pyrstö ja elämä meressä ovat hänelle rajoitteita, jotka estävät toiveita täyttymästä. Estävät mereen syntyneen merenneidon rakkauden maan päällä elävään ihmiseen. Pieni merenneito on tarina rohkeudesta.
Elokuun lopussa ensi-iltansa saanut Disneyn Pieni merenneito –musikaali nähdään Helsingin kaupunginteatterin myötä ensimmäistä kertaa Suomessa. H.C Andersenin satuun perustuva musikaalituotanto on Helsingin kaupunginteatterin kaikkien aikojen suurin. Edelleen, muutamien viikkojenkin jälkeen on vaikea pukea sanoiksi sitä, miten esitys liikutti ja tarina vei mukanaan. M-A-H-T-A-V-A!
Kun Ariel pelastaa haaksirikkoutuneeseen prinssin ja rakastuu häneen, hän on valmis tekemään kaikkensa unelmansa puolesta. Jopa luopumaan kauniista lauluäänestään, jonka katkeroitunut merinoita Ursula vaatii vastikkeeksi siitä, että Ariel saa hetkeksi jalat.
On selvää, että Pieni merenneito on Arielinsa näköinen. Taitavasta ohjauksesta kertoo kuitenkin se, ettei musikaali ole pelkkää merenneitoa. Merenvaltias Triton, prinssi Erik, merinoita Ursula lonkeroineen ja lukuisat muut saavat myös aikansa loistaa ja kertoa ajatuksensa. Tämä tekee esityksestä tasapainoisen ja pitää otteessaan entistä vahvemmin.
Lavastus kahdessa valtakunnassa, meren ja maanpäällisessä, on vaikuttava. Satumaisuutta lisäävät toinen toistaan kauniimmat, värikkäät puvut yksityiskohtineen ja tapa, jolla näyttämöllä liikutaan – uidaan ja tanssitaan. Lapset, 5-vuotias ja ekaluokkalainen, lumoutuivat merenneitojen pyrstöistä ja värikkäistä kaloista, hykertelivät lokeille ja kummastelivat ravun perässä säntäilevää keittiöhenkilökuntaa. Hekin huomasivat lukuisat, mietityn viimeistellyt yksityiskohdat. Välillä niinkin värikästä ja kaunista, että olisi toivonut tilanteiden hidastuvan ihan jo pelkästään siksi, että ehtii katsella pukuja vieläkin pidempään.
Vaikka Helsingin kaupunginteatteri suosittelee musikaalia kouluikäisestä alkaen, voi mielestäni myös muutamaa vuotta nuorempien, 5-6 vuotiaiden, kohdalla käyttää omaa harkintaa mukaan lähtemisestä. Lapsistamme nuorempikin on varsin kokenut teatterikävijä.
Hän jännitti Ursulaa ja koki merinoidan lonkerot ahdistaviksi. Ursulan nauraessa pahaenteistä nauruaan hän toivoi muutamaan kertaan kotiin lähtemistä. Onneksi kuitenkin vain muutamina hetkinä, sillä suurimman osan ajasta hän nautti, uppoutui tarinaan ja lumoutui näkemästään.
Kuopuksemme vietti viisivuotissyntymäpäiväänsä Pienestä merenneidosta nauttien. Luulen, ettei hän olisi sinä iltana musikaalin parissa ja teatterin väliaikatarjoiluista nauttien keksinyt mitään parempaa tapaa viettää iltaa.
Kuvat: Helsingin Kaupunginteatteri
Pian viisivuotiaan sydäntä Tuhkimo kosketti vahvasti. Hän seurasi esitystä kyyneleet silmissä, ääni väristen ja hihkui ilosta. Kotimatkalla ja illalla nukkumaan mennessäänkin hän pohti, mitä kuolema tarkoittaa ja kuka huolehtii lapsesta sen jälkeen. Hän tarttui oikeudenmukaisuuteen ja siihen, miten toista tulee kohdella. Hän oli selvästikin kuunnellut ja elänyt mukana. 
Olen todennut useasti, miten iloinen olen siitä, että meidän pian viisi- ja seitsenvuotiaat lapset innostuvat (kesä)teattereista siinä missä me vanhemmatkin. He tarttuvat tarinaan ensiminuuteista alkaen ja seuraavat hievahtamatta pitkätkin esitykset. 
