Kirjoitukset avainsanalla Harrastukset

Kuusivuotias esikoisemme kokeili laskettelua ensimmäisen kerran viime talvena. Himoksen mökkireissulla hän harjoitteli silloisen opettajansa kanssa auraamista ja ankkurihissiä. Viihtyi pääosin lastenmäessä, mutta kävi tutustumassa myös isoon mäkeen. Talvi oli jo tuolloin pitkällä, joten olimme huomaamatta keväässä ennen uusia laskettelupäiviä. 

Tänä talvena päätimme Vuokatin loman alkaessa, että lasten on hyvä saada viime vuoden tapaan opetusta lasketteluun kokeneelta, koulutetulta opettajalta. 

 

Kun oma osaaminen ei riitä ja polvet tutisevat lastenrinteessäkin, on turha siirtää omaa epävarmuutta eteenpäin. Pikemminkin antaa lapsille luottamus siihen, että omat siivet voivat kantaa alusta saakka. Ja heillä ne kantoivat ilmiömäisellä tavalla!

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Olipas pintahengitystä ja jalkojen tutinaa. Mulla todennäköisesti enemmän kuin muulla perheellä, sillä rohkaistuin rinteeseen sitten nuoruusvuosien. Pelottiko? Joo. Tutisiko? Takuulla. Osasinko yhä? Vähän. Liian vähän. Onneksi olin lastenrinteessä ilman suurempia kukkuloita. Se, joka uskotteli mulle ennen Vuokattiin lähtöä, että kerran opittu jäisi takaraivoon, taisi unohtaa, että mieleenpainamisessakin on parasta ennen raja. Että 25 vuotta välissä on liikaa, vaikka monet talvet lapsena ja nuorena laskettelinkin. Muu perhe jatkaa rinteessä aamulla. Mies ottaa hissin mäen huipulle, tytöt jatkavat kumpikin oman lasketteluopettajansa kanssa kuten nytkin ja mä taidan nauttia jättikupin lämmintä teetä rinneravintolassa kauniista maisemista nauttien. Tutisematta. #laskettelu #minkänuorenaoppiisenvanhanataitaa vai miten se menikään #pelkkääaurausta #vuokattiski #vuokatti #thisisfinland #downhillskiing #lapsiperhe #loma #talvi #winter #nature #snowynature #winterwonderland #matkabloggaaja #matkablogi #vauvablogit #perheblogit #meidänperhelehti #teehetkienkoti @meidanperhelehti @vuokattifi @visitvuokatti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

Ensimmäisen päivän siskokset laskivat yhdessä saman opettajan kanssa. Jo tuolloin kuitenkin päätettiin, että seuraavat rinnepäivät olisivat lapsilla omien opettajiensa ohjaamina. Näin he saisivat omaa osaamistasoaan vastaavaa yksilöllistä opetusta. 

 

Neljävuotiaamme innostui laskettelusta kahden päivän ajaksi. Sitten hän halusi varsin yksiselitteisesti vaihtaa laskettelutunnit pulkkaan ja rinneravintolan kaakaoon.

Kuusivuotias olisi sen sijaan viihtynyt mäessä pidempäänkin kuin viikon lomamme ajan. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Suunnitelma A: Uudenvuodenpäiväksi varataan viimeiset laskettelutunnit ja loppuloma ollaan ilman aikataulua. Toteuma suunnitelmaksi B: Kuusivuotias sai rinteessä kipinän opettajansa kanssa ja tahtoo rinteeseen saman opettajan kanssa myös loppuviikon. Kokeilee leikin varjolla laskemista yhdellä jalalla ja takaperin, isommasta rinteestä kuin äitinsä eilen. Neljävuotiaskin päätyi isoon mäkeen opettajansa kanssa, mutta huomenna valitsee kuulemma pulkan ja kaakaon. #pienetrinteessä #lastenehdoilla #muuttuneetsuunnitelmat #rinteeseenloppuviikonkin #asiakaskokemuskymppiplus #laskettelukoulu #yksityistunti #vuokattiskischool #heiniopeonihana #roosaopellarohkeuttaisoonmäkeenneljäveenkanssa #snowschool #vuokatti #vuokatinrinteet #katinkulta #laskettelu #lapsiperhe #thisisfinland #skischool #downhillskiing #withkids #winter #snow #nature #winterwonderland #travelling #matkablogi #vauvablogit #perheblogit #meidänperhelehti #teehetkienkoti @vuokattiskischool @vuokattifi @meidanperhelehti @visitvuokatti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

Hän laski opettajansa kanssa yhdellä suksella leikkien flamingoa. He tavoittelivat koirina häntäänsä laskien takaperin, ottivat hyppyaskelia ja heittivät kyykkyen lunta. Oppimisessa ja opettamisessa oli leikin ilo, joka ylläpiti syttynyttä innostusta. En tiedä, moniko vanhempi pystyisi saman kipinän sytyttämiseen asiallisemmalla ”auraa, ettet kaadu” tai ”vaihda painoa toiselle jalalle”-linjallaan. 

He harjoittelivat kaatumista ja ennen kaikkea sitä, miten noustaan itse oikeaoppisesti rinteessä ylös. Miten huomaamatta olisinkaan käynyt nostamassa hänet, oivaltamatta, että hänen tulee itse oppia huolehtimaan itsestään rinteessä.  

 

Hänen kanssaan laski useimpina päivinä sama opettaja, joka kertoi viihtyneensä suksilla lähes yhtä pitkään kuin oli osannut kävellä. Yksityistunti saman opettajan kanssa oli selkeä etu jatkuvuudelle. Uuden päivän alkaessa he jatkoivat siitä, mihin edellispäivänä jäivät. Lähtivät uuden päivän alkaessa valloittamaan seuraavaa, vaativampaa rinnettä. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Tuolihissillä isoon mäkeen! Kolmas laskettelupäivä oman opettajan kanssa kuusivuotiaalla takana. Mulla jäähtyi rinnekahvilassa tee kerran, toisenkin, kun jännitin niin paljon. Olisin voinut nauttia hetkestäni, sillä niin taitavasti hän lasketteli osaavan opettajansa kanssa. Ihan älyttömän paljon uutta opittua yhdellä lomalla. #minäosaan #tuolihissillävaativampiinrinteisiin #kylläsehuolehtiimusta #luottamusvoitettu #laskettelupäivä #ylpeääiti #asiakaskokemuskymppiplus #laskettelukoulu #yksityistunti #vuokattiskischool #heiniopeonihana #snowschool #vuokatti #vuokatinrinteet #laskettelu #lapsiperhe #thisisfinland #skischool #downhillskiing #withkids #winter #snow #winterwonderland #travelling #matkablogi #vauvablogit #perheblogit #meidänperhelehti #teehetkienkoti @vuokattiskischool @vuokattifi @meidanperhelehti @visitvuokatti

A post shared by Marika (@teehetkienkoti) on

Uskon myös, että vieraan opettajan kanssa keskitytään oppimiseen toisella tavalla. Turhat tunnekuohut mahdollisista kaatumisista tai turhautumisesta jäävät purkamatta rinteessä. 

 

Sinä aamuna, kun neiti kuusivee suuntasi päivän alkaessa opettajansa kanssa tuolihissillä jyrkimpään rinteeseen, olin vakuuttunut, että päätös yksityistunneista oli ehdottomasti oikea. 

Jännitin rinnekahvilassa niin, että teeni jäähtyi kuppiin. Ensimmäinen ja toinenkin kupillinen. Kolmatta en ottanut. Jäähtynyt olisi kuitenkin sekin. Osaavan opettajansa kanssa hän pääsi kokeilemaan turvallisesti omia taitojaan ja sen rajoja, minun kanssani hän ei olisi takuulla päässyt tuon kokoluokan rinteisiin.
Kipinä on syttynyt. Talviurheilun ilo. Se, joka on aidosti hänestä lähtöisin — halu päästä rinteeseen ja oppia laskettelemaan. Silloinkin, kun mittari näytti 26 pakkasastetta ja me vanhempina ehdotimme kylpylää rinteen sijaan. 

 

Laskettelukeskuksissa kautta Suomen järjestetään eri tasoisia laskettelukursseja. Wernereitä. Tasokkaiden yksityistuntien jälkeen ja harjoittelun rinnalla ne ovat hänen tapauksessaan luonteva tapa jatkaa. Katseen voi siis kääntää kotimäkiin ja VauhtiWernerin varauslistoihin. 

Alle kouluikäinen laski suuremmista rinteistä kuin me vanhemmat. Teki sen etu- ja takaperin. Hyppien ja leikkien. Juuri siksi ratkaisu henkilökohtaisista opetustunneista osaavien opettajien johdolla oli oikea. 

Tutustu myös erinomaiseen artikkeliin: Lapsen kanssa rinteessä: älä kiirehdi isoon mäkeen ja muista tauot
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Äiti, miksi me mennään tanssimaan, kun on jo ihan yö?" Viime viikkoina lasten iltaharrastuksiin, hoitopäivien jälkeisiin, on tullut uusi sävy. Sen on tuonut pimeys mukanaan kellojen siirron myötä.

 

Valo ennättää hädintuskin taivaanrantaan, kun on jo aamun aikaisessa kipaistava kohti eskaria ja päiväkotia. Samaisessa hämärässä tallustetaan hoitopäivän jälkeen. 

Kevyet tennarit ovat vaihtuneet pehmeäkarvaisiin varsilenkkareihin ja rennosti heiluva ponnari piilotetaan lämpimän pipon alle. Vedetään päälle fleecetakkia ja ulkotakkia, pujotellaan sormia sormikkaisiin. Lähtemisestä on tullut toisenlaista valmistautumista. Hitaampaa, tahmeampaa. Lapselle siinä missä vanhemmallekin.

 

Tähän saakka tytöt ovat lähteneet iltaharrastuksiin mielellään. Pakanneet kultatossunsa vaaleanpunaiseen reppuun juomapullon ja eväsrasian viereen ja pinkaisseet harrastuksiin hymy huulillaan. Se, että heillä on harrastuksissa seuranaan hyvät ystävät, lisää kipinää. 

 

Välillä tihkaisee. Vanhempana. Niinä iltoina, jolloin pimeys vyöryy päälle, en jaksaisi ensimmäisen ensimmäistä kuljetusvuoroa tai aikataulua. En kiireellä lämmitettyä päivällistä, enkä odottamista tanssisalin aulassa. En kuvismuskarin portaiden kiipeämistä syyssateen kastelema takki sadepisaroita tiputtaen. 

 

Joka syksyinen harrastusväsymys ei ole vielä nostanut meillä päätään. Niillä tyytyväisenä harrastavilla siis, vaikka vanhemmilla onkin tiettyinä iltoina viitteitä havaittavissa. Jos ja kun se iskee, on pimeimpinä talvikuukausina mietittävä, minä päivinä heilautetaan reppu selkään ja lähdetään yhdessä harrastushetkeä kohti, ja milloin jäädään kotiin keräämään energiaa villasukat jalassa.

Missä määrin harrastamiseen tulee sitoutua? Saako lapsi päättää, milloin hän jättää harrastuskerran väliin vai tuleeko vanhemman hieman pakottamallakin viitoittaa tietä ja kannatella eteenpäin, jos lähteminen on vaikeaa? Mistä tietää, että kyse on vain hetkellisestä väsähtämisestä, joka kuitenkin menee ohitse? 

Meidän neli- ja kuusivuotiailla harrastamiseen ei ole liittynyt pakottamista. Niinä kertoina, kun he ovat halunneet perustellusti jättää harrastuksen väliin, tai me vanhempina ollaan nähty se pitkän päivän jälkeen hyväksi, on kotiin jääty. Lähtökohtaisesti on kuitenkin rohkaistu matkaan, kun tiedetään heidän nauttivan. 

 

Meillä ei kasva Selänteitä, Kiira Korpia tai Picassoja tähtisumun ympäröimänä, vaan lapsia, joille harrastus tuo hyvää mieltä. Koen, että velvollisuuksien täyttämän päivän jälkeen harrastuksen on tuotava voimavaroja, lisäenergiaa. Siksi tuntuisi väärältä toistuvasti vaatia ja pakottaa, jos lapsen oma tahto hiipuisi. Jos pimeys lannistaisi silloin, kun kevään tuomaan valoisuuteen on vielä pitkä matka.

 

Kenen takia ylipäätään harrastetaan? Kannustanko niihin, joita lapseni haluaa, vai toteutanko asioita, joita olisin itse lapsena toivonut? Sitä kultaista keskitietä jos osaisi tässäkin etsiä. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Maanantai. 

Paluu arkeen leppoisan lämmössä vietetyn lomareissun jälkeen. (Liian) aikainen herätys rauhattomasti nukutun yön jälkeen työasioiden jo vilistessä päässä ennen unen tuloa. 

Auton ikkuna jäässä ja sormia paleltaa. Kesärenkaat tuntuvat parissa pakkasasteessa turvattomilta, vaikka syy siihen lienee enemmänkin unenpöpperöisyys kuin todellinen liukkaus. 

A-R-K-I.

Suljen läppärin työpäivän päätteeksi viime tingassa ja tiedän jo lähtiessäni, että aikataulut ovat lasten hoidosta noutamisia ja iltaharrastuksia ajatellen tiukat. Kieltäydyn myöntämästä, että liian tiukat. Vakuutan mielessäni, että sumplimalla selviää. Jotenkin.

 

Eskarin pihalla sataa. Reippain sadekuuro ropisee koulualueen avoimen pihan poikki kävellessä. Eskarilainen tupsahtaa vastaan eteisessä, halailee ystäväänsä kiljuen, eikä malttaisi lähteä. Pihalla hän pomppii – lenkkareillaan vesilätäkön reunalta toiselle – kertoessaan innoissaan leikeistä kavereidensa kanssa. Pinnistän, että jaksaisin kuunnella kiinnostuneesti. En rehellisesti jaksa. 

Päiväkodissa neiti neljävee juoksee vastaan paljain varpain ja onnellisena päivästään. Hänellä ei ole hoppu mihinkään, vaan tervetulohalit annettuaan hän kipaisee takaisin leikkeihinsä. Ei auta muistuttaminen siitä, että isosiskolla on oikeastaan hyvin rajatusti aikaa ehtiä omaan harrastukseensa.

 

Isosisko, joka on tullut autossa tiukkasanaisesti ojennetuksi siitä, että lähdön on sujuttava eskaria ripeämmin, unohtaa muistutuksen viimeistään siinä vaiheessa, kun näkee rakkaan vanhan päiväkotiystävänsä. Juoksee rutistamaan ja hakee läheisyyttä poski poskea vasten. Katoaa tutun päiväkodin uumeniin leikkeihin. "Ihan hetken, äiti, hetken vain." 

Pikkusisko ei löydä sukkiaan kotiin lähtiessäänkään, eikä tahdo laittaa ulkohousuja. Mitä sitä lähes nollakelissä turhaan. Päiväkodin pihalla näyttää useamman kerran onnellisena parhaalta ystävältään saamaansa korua. Silmät loistaen.

 

Nopea laskutoimitus päiväkodin parkkiksella vahvistaa, ettei enää ole minkäänlaista mahdollisuutta ennättää kodin kautta syömään ja hakemaan eväitä iltaharrastukseen, mikäli mielitään olla jotakuinkin ajoissa paikalla esikoisen harrastuksessa. Vähäkin pelivara on käytetty. Liikennevaloissa käännän auton lähiärrälle, tänään mennään ärrätädin hodareilla ja pillimehuilla.  Takapenkkiläiset mutustavat tyytyväisenä herkkujaan: ”Tää on paljon parempaa kuin peruna ois ollut.”

 

Eskarilainen kipaisee harrastuksiinsa hyppien ja hihkuen, sydän täynnä iloa siitä, että saa olla taas viikoittaisen harrastushetken vanhojen päiväkotikavereidensa kanssa. Selässä pomppivassa repussa on ärrätädin myyntitiskin eväitä, takuulla hyvin maistuvia nekin.

 

Kotimatkalla käännän autoradion päälle. Meidän laulumme ajalta, jolloin vaihdettiin ensisuudelmia ja kietouduttiin sohvankulmalle toisiimme tunneiksi. 

Tunnevyöry tasoittaa kärttyisen mielen.Olet kaikki, mistä olen haaveillut…” laulaa yksi lemppariartisteistamme. Lähetän ajatuksen vielä töissä olevalle puolisolleni. Olet rakas, tässä hetkessäkin. Tai oikeastaan erityisesti tässä hetkessä. Silloin, kun arjesta ei tunnu löytyvän järjenhiventäkään ja hampaiden narskuttelun voi kuulla naapuriin saakka. Viis ärrähodareista ja ei-yhtään-äidin-tekemistä eväistä, vesisateen kastelemista tennareista ja märästä kevyttoppiksesta tai siitä, ettei (huonosti suunniteltu) pelivara riittänyt.

Isosisko tulee harrastuksestaan kotiin ennen pikkusiskoa. ”Äiti, auta mua kirjoittamaan, mulla on tärkeää sanottavaa.” Hän raapustaa kirjaimen toisensa perään, kirjoittaa koko perheen nimet ja molempien tyttöjen rakkaimmat nuket. Piirtää huolella jokaisen rivin perään sydämen.

”Miten kirjoitetaan ihana perhe?” hän kysyy silmät säteillen. ”Siltä musta tuntuu, ihanalta.”
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Nämä ovat niitä viikkoja, kun sähköpostissa ja paikallislehdissä muistutellaan päivittäin syksyn harrastusvaihtoehdoista.

Tanssia, partiota, muskaria, taidetta, kieliä, jumppaa, teatteria, uimakouluja ja luistelua.

Kiinnostavaa tarjontaa on hurjan paljon ja järkevästi käytettävää aikaa vähemmän. Enkä myöskään voi välttyä ajatuksen tasolla tuskanhien nostattavasta harrastusähkystä ja kaipuusta vapaille illoille ennen kuin ehdin edes täyttää ensimmäisen ensimmäistä ilmoittautumislomaketta. 

Omassa päässä tulee välillä pohtineeksi, missä määrin päiväkoti-ikäinen tarvitsee harrastuksia ja milloin kyse on vanhemman kuvitellusta tarpeesta.

Toisaalta - niin pitkään kun hän itse toivoo harrastusta ja sinne mielellään kavereidensa kanssa lähtee, valinnat tuntuvat oikeilta. 

Alle kouluikäisillä - ja todennäköisesti vielä tulevina alakouluvuosinakin - lasten harrastukset sitovat tiiviisti myös huoltajat. Pienimmillä, usein 3-4 ikävuoteen saakka, harrastuksissa ollaan yhdessä ikään kuin perheharrastuksina. Tanssitaan käsi kädessä muumien tahdissa (sitä en ikinä rehellisesti oikein digannut), opetellaan kuvismuskarissa muotoja ja värejä tai vaihdetaan yhdessä uikkareita uimahallin pukuhuoneessa. 

Silloinkin, kun lapset pärjäävät tunneilla itsenäisesti, on meillä vanhemmilla vastuu kuljettamisesta. Tunnin aikaslotissa voi viemisen ja noutamisen välissä ennättää ehkä kauppareissun, ei juurikaan muuta. 

Harrastukset astuvat siis väistämättä määrittämään perheen yhteistä aikaa ja sitä, miten sitä käytetään. Kenen ehdoilla? 

Tanssi ja kuvismuskari ovat olleet meillä lasten suosikkiharrastuksia, vaikkakin tytöt ovat kokeilleet vuosien aikana montaa muutakin harrastusta jalkapallosta uimiseen ja yleisurheilusta ratsastukseen. 

Tänä syksynä ollaan jouduttu miettimään harrastuksia tarkemmin. Kuopus on kasvanut omista harrastusmahdollisuuksistaan kiinnostuen, esikoinen aloittaa aikataulullisesti sitovamman eskarin ja toisaalta mun töihinpaluu on kaventanut aikaikkunaa. Siinä missä aiemmin harrastettiin päivisin ja ilmoittauduttiin muitta mutkitta 10:30 tai 13:30 alkavaan ryhmään, on työhönpaluu siirtänyt harrastusajat iltoihin. 

Eivätkä ne illat saa olla pelkkää harrastamistakaan. Halutaan myös, että lapsilla on aikaa vapaaseen leikkiin. Siihen, että siskot saavat touhuta omia ja yhteisiä juttujaan oman mielensä mukaan. Että on iltoja ilman suunnitelmia ja lähtöjä - koko perhettä koskien. Tytöt puuhailevat paljon yhdessä ja pystyvät pitkiksikin ajoiksi uppoutumaan itsenäiseen leikkiin valtavalla mielikuvituksella. Se halutaan heillä säilyttää ilman jokailtaista hoputtelua harrastuksiin.

Sitä kuuluisaa tasapainon hakemista. Ruuhkavuosia. 

Harrastuksiin saa myös uppoamaan melkoisen summan, ihan vain kaksilapsisessa perheessäkin perusharrastuksilla nelinumeroisen lukukautta kohti. Toisaalta - noilla euroilla he saavat ohjatun opetustunnin materiaaleineen ja tiloineen laadukkaasti kerta viikkoon. Että mihin oikeastaan vetää sitä rajaa - maksavathan ne omatkin harrastukset, suhteessa usein vielä enemmän. 

Esikoinen toivoi itselleen molempien lasten suosikkiharrastuksen, kuvismuskarin, rinnalle tanssia ja uutuutena vauhtivoimistelua. Kolmea iltaa viikkoon. Näistä jokaisessa hänen mukanaan on yksi tai useampi hyvä ystävä, jolloin hän saa samalla viettää aikaa tärkeiden ihmistensä kanssa. Siitä ajatuksesta tykkään; mielekkäästä tekemisestä omien kavereiden kanssa. Samalla hieman arveluttaa, miten tuo kolmas harrastuskerta aiemman kahden sijasta sujuu ja miten illat väsyttävät eskarin jälkeen. 


Pikkusisko seuraa jalanjäljissä kuvismuskarin ja tanssin parissa. 

Tälle syksylle yritetään vanhempina ujuttaa omia kävely- ja salikertoja noiden lomaan. Syksy näyttää, miten niissä onnistutaan. Onneksi tässä vaiheessa vuotta on yleensä aina hurjasti energiaa ja usein suunnitelmia enemmän kuin sitten oikeasti pimentyvien iltojen ja loskan myötä jaksaa toteuttaa. Suhteutetaan sitten, lähdetään nyt intoa puhkuen liikkeelle. 

 

Harrastukset puhuttavat jokaisessa lapsiperheessä. Bloggaajakollegani ovat avanneet ajatuksiaan myös paljon.
Isäkuukaudet pohtii, Ovatko vain ohjatut lasten harrastukset oikeita harrastuksia ja sitä, missä määrin lapsi tarvitsee harrastuksia. Samoja ajatuksia on Terkuin Ninnillä.

Koivulan emäntä kokeilee taaperoikäisensä kanssa lukuisia harrastuksia ja toteaa, että he saavat harrastuksista energiaa siinä missä moni istuskelee perhekahviloissa. Sattumia ja Suklaarakeita-blogissa puolestaan vinkataan partiosta erinomaisena harrastuksena.


Miten teidän perheen lapset harrastavat? Entä mihin teillä lomittuu aika vanhempien omalle ajalle?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu