Kirjoitukset avainsanalla rakastansua

Sinä viikonloppuna jännitti. 

Tiesimme molemmat, että tulisit pujottamaan sormeeni sormuksen. Keskinäinen rakkautemme saisi näkyvämmän sinetin. 

 

Sinä minun, minä sinun. Kihlapäivästämme on tänään jo yhdeksän vuotta. 

 

Olit ihminen, joka tiesi minusta kaiken. Senkin, mitä en ollut koskaan aiemmin kenellekään kertonut, välillä edes itselleni tunnustanut. Sydänystävä.

Kuljit omaa polkuasi ja minä omaani, mutta hiljalleen rinnakkain kulkemisen sijaan ne olivat yhtä. Meidän polkumme. Sielunkumppaneiden

 

Kun katson sinua nyt, mietin, mihin vuodet ovat vierähtäneet - ja toisaalta, miten tuttu oletkaan. Kuin olisin aina ollut kanssasi. 

 

Meille kahdelle kihlapäivällä on hääpäivääkin suurempi merkitys. Kaikessa epävirallisuudessaan nimenomaisesti meidän kahden sitoutuminen toisiimme. Tunteena ja lupauksena virallisuuden sijaan. 

 

Kihlausta edeltävä ilta oli täynnä vahvoja odotuksen tunteita. En nähnyt Rooman kaduista puoliakaan, sillä tunnekuohuissani odotin taukoamatta, milloin laitat käden taskuusi sormusta tavoitellaksesi. Saattaisin muistaa Fontana di Trevin suihkulähteestä edes vähän, jos olisin tiennyt sinun jättäneen sormuksen siksi illaksi hotellin tallelokeroon.

Tuletko vaimokseni?” kysyit vihdoin sydän pampahdellen seuraavana päivänä.

Mihinkään en ole yhtä mielelläni vastannut myöntävästi tämän 40 vuoden aikana. Kyllä, tulisin yhä, yhtä varmasti. Yhtä luottavaisesti. 

 

Sinä mua, minä Sua. Ei kumpikaan meistä muuttumattomana, eikä sellaisena kuin tavatessa, mutta yhä yhteisiä unelmia toteuttamassa. 

 

Elämän ruuhkavuodet. Ne kuuluisat, joissa välillä luulee unohtavansa itsensäkin aamupalojen, iltapesujen, flunssakierteiden, päiväkoti- ja harrastusvientien ja rauhattomasti nukuttujen öiden lomassa. Arjen palapelissä, jossa joku on menossa ja joku tulossa. 

 

Harva meistä liitelee pilvissä päivästä toiseen, mutta tietoisuus siitä, että toinen on rinnalla, kantaa. Mua varten, meitä varten. Nimenomaisesti meitä, sillä nämä vuodet olet ollut paitsi puoliso, myös kahden odotetun ja toivotun tytön isä. Rakastava, läsnäoleva ja aikaa antava isä, paras meidän tytöille. 

Onni on lasten ja perheen myötä tässäkin hetkessä. Moninkertaisena. Toisenlaisena. 

 

Elämä on kantanut ja antanut. Välillä ottanutkin. Se, joka on alkanut luottamuksen rakentamisella ilman näyttämisen tarvetta, rehellisyydellä ilman kaunisteluja tai valkoisia valheita, keskusteluilla ilman tarvetta vakuuttaa ja läheisyydellä ilman tarvetta sitoutua tai etsiä rakkauden kipinöitä, kantaa. Parisuhde, joka rakentui ystävyyteen. Siihen, että ollaan juuri tällaisina toinen toisillemme. Sydänystävyyteen. 

 

Yhteisellä matkalla, yhteisiä unelmia toteuttamassa. Elämän yhteen sitomana ja kaiken koetun jakaen yhä vahvemmin samaan suuntaan kulkien.

Näiden vuosienkin jälkeen yhä myös parhaina ystävinä. Kiitos, kun olet

 

Pohdintoja parisuhteesta

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/oothan-tassa-viela-huomenna 

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/onnellinen-parisuhde 

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/riittaako-rakastan-sua

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/kun-menettaa-kaiken-valitsee...

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kymmeniä papereita, sivu sivulta selattuja. Diagnooseja, jotka tutkimusten edetessä pahenevat ennen kuin huojentava varmuus selviää.

Miten paljon pelkoja ja epävarmuutta paperit voivatkaan sisäänsä kätkeä. Miten paljon tukahdutettuja tunteita, kun mihinkään ei uskalla luottaa – eikä tulevaisuuteen nähdä. Miten paljon epäuskoa ja riipivää ahdistusta. Särkyneitä sydämiä. Rakkautta. 

Selasin nuo paperit läpi useat kerrat eläessäni keskellä elämäni pahinta painajaista 1,5 vuotta sitten. Muistan yhä ne viiltävät tunteet lukuisten vastaanottokäyntien jälkeen. 

Vieläkään en osannut heittää pois tuota nippua, kun se löytyi lipaston laatikosta vieden ajatukset täysin toisaalle siivouspuuhista. Tajusin, että minulla on tarve pitää koko pino siistissä järjestyksessä käden ulottuvilla – varuiksi. 

 

Minä menetin. Kaiken. Onneksi vain hetkeksi, mutta tiedän, miltä tuntuu, kun elämä viedään pois. Tiedän, miltä tuntuu menettää. Tietää, että määränpää on tässä. Pikemmin kuin hitaammin. 

 

Siksi sanonta "Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön" kuulostaa yhdeltä hölmöimmistä sanonnoista ikinä. Onnen piilottaminen! Sen kaiken kauniin, josta ihminen saa voimaa. Onnen ihmisistä, jotka ovat lähellä. Onnen siitä, että on jollekin tärkeä. Että sujut itsensä kanssa. Onnen elämästä, elämisen mahdollisuudesta.

 

Meillä on vain yksi elämä. Siihen onni on liian lyhyt piilotettavaksi. 

Kukaan ei lupaa meille eläkevuosia, eikä kauniita kesiä rollaattorilla köpötellen auringon heijastuessa harmaista kutreista. Kukaan ei lupaa aikaa vuosikymmenten tai edes vuosien päästä. Huomisestakaan ei tiedä. Luvata voi vain tämän hetken. 

Kaiken kerran menettäneenä tiedän, miltä se tuntuu. Tietää, että on vain tämä hetki. Olla näkemättä eteenpäin, jaksamatta luottaa edes samaan viikkoon.

 

Tässä ajassa asuu erikoinen täydellisen onnen tavoittelu. Oletus siitä, että ollakseen onnellinen täytyy saavuttaa jotakin mielettömän suurta. Tavoittaa kuu taivaalta ja timantit louhosten syvyyksistä voidakseen kokea onnea. Ikään kuin onni ei voisi olla arjessa. Tässä ja nyt. 

Tämä maailma huokuu materiaa ja suorittamista. Sitä, että pitäisi olla vieläkin enemmän. Ansaita enemmän, omistaa enemmän. Jotakin – enemmän. 

 

Haluan uskoa, että onneen tarvitaan paljon vähemmän. Yksinkertaisempaa. 
Rakkautta ja ystävyyttä. Läsnäoloa ja ymmärrystä, aikaa toisille. Enemmän tarjottua apua ja hartialle laskettuja käsiä. Useampia myötätuntoisia katseita. Aitoutta. Ystävällisyyttä. Uskon, että me ollaan täällä ennen kaikkea toisiamme varten.

Uskon, että suurten päämäärien ja tiukkojen tavoitteiden sijaan onni löytyy matkalta. Unelmia tulee olla jokaisessa takataskussakin, mutta erityisen tärkeä on matka sinne. Ei pelkkä lopputulos usein liiankin suurine odotuksineen. Koska meillä on vain se yksi elämä. 

 

Olen aina tiedostanut, että elämä on ainutlaatuista. Se, että käy syvällä pohjalla, vain kirkastaa sen. 

 

"Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön." Miten hölmöä. Niiden, ketkä onnen ja siihen liittyvän levollisuuden löytävät, tulisi pitää se visusti omana tietonaan. Olla hiiskumatta siitä muille ja myhäillä mieluummin itsekseen. Ihan paras, jos jättää kokonaan myhäilemättä. Onnestahan voi tulla vaikka kateelliseksi. Ainakin tämä katajainen kansa, joka ei usko toistuviinkaan tuloksiin maailman onnellisimmasta kansasta.

En ole toisten mielipiteistä suuresti välittänyt aiemminkaan, sillä jokainen kulkee omaa polkuaan kuten kohdallaan parhaaksi näkee. Varsin moni asia on kiinni omista valinnoista. Päätöksistä jäädä paikoilleen, mennä eteenpäin tai peruuttaa. Päätöksestä ajatella toisin. Siksi(kään) en ole valmis onneani kätkemään. Piilottamaan hyvää mieltäni tai tasoittamaan kevyttä askeltani silloin, kun on sen aika. 

 

Onnellisuuden ei tarvitse tarkoittaa 24/7 vaaleanpunaisessa pumpulissa elämistä. Tähtitomua sateenkaaren väreineen. Arki vie välillä mukanaan. Useinkin. Mustia pilviä ilmaantuu toisinaan itse kunkin horisonttiin. Kipeinä valvotut yöt uuvuttavat, eikä koettu painajainen muuta tosiasiaa siitä, etteikö lasten keskinäinen kinastelu kävisi vanhempienkin hermoille. 

Meistä jokainen kantaa mukanaan historiaa, joka harvoin on kovin yksiselitteinen. Mutkaton. Oleellista on kuitenkin se, mihin lähden ajatuksiani kiinnittämään. Uskon, että ajatukset ohjaavat meitä - ja siksi myönteisissä on valtava voima. 

 

Maailman onnellisin kansa. Mä haluan yhä myös uskoa siihen – ja valita onnellisuuden. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mitä, jos et jonakin aamuna heräisikään vierestäni? 

Jos tietäisin, ettei sinua enää aamulla ole, tekisinkö asioita toisin?
Juttelisinko kanssasi päivän kuulumisista, tulevaisuuden haaveista ja toteutuneista unelmista sen sijaan, että jo hämärässä makuuhuoneessa selaisin kännykälläni päämäärättömästi netin uumenissa? 
Keskustelisinko mieltä painavista asioista odottamatta aamuun? 
Käpertyisinkö kainaloosi sen sijaan, että käännän selkäni ennen unen tuloa? 
Antaisinko vielä yhden suudelman, vaikka jo väsyttää?
Silittäisinkö jo uneen painuvan selkää ja kuiskaisin hyvää yötä, kiitos päivästä? 

 

Viime aikoina media on kertonut suru-uutisista. Takavuosien menestynyt mäkihyppääjä Matti Nykänen ja vuosikymmeniä suomalaisia musiikillaan kantanut Yö-yhtyeen Olli Lindholm menehtyivät sairaskohtauksiin hyvin lähekkäin. Media ja keskustelupalstat kertovat tarinoita surusta ja muistoista. Siitä, että jaettiin yhteistä polkua hetken matkaa. 

 

Tieto tunnettujen henkilöiden menehtymisestä herättää pohtimaan myös omaa elämää. Vaikken tunnista itsessäni kollektiivista surijaa, menevät lukuisat otsikot väistämättä tunteisiin. Ymmärrykseen sitä, ettei kukaan meistä ole täällä ikuisesti. Monet eivät ole edes niihin eläkevuosiin, joita varten tehdään joukko sitten-kun-suunnitelmia tämän päivän sijasta. "Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois..." muistuttaa, ettei mikään ole pysyvää. 
 

"Elämä on ihmisen parasta aikaa", totesi mäkisankari. Siihen peilaten on kuitenkin hyvä miettiä omaa suhdetta elämään. Läsnäoloon. Läheisten tärkeyteen. 

Ehkä näiden toisille areenoille siirtyneiden ihmisten muistoksi jää myös hetken pysähtyminen ennen nukahtamista. Vielä yksi suudelma uniselle, vaikka jo väsyttää. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ollaan lähes joka joulu melkein kymmenen vuoden ajan kirjoitettu mun puolison kanssa toisillemme kirjeet. Raapustettu ajatuksia menneestä vuodesta ja tulevasta, siitä mitä odotetaan. Siitä, mistä haaveillaan ja ollaan kiitollisia. Sanoja sydämestä. 

Jokaisessa kirjeessä ollaan vuosi toisensa jälkeen eri tavoin todettu, että ollaan tultu kotiin, kun ollaan löydetty toinen toisemme. Saatu mahdollisuus elää tätä elämää tällaisenaan. 

 

Elän elämää, jossa mun on hyvä olla perheen, läheisten ja ystävien kanssa. Juuri näin. Se ei tarkoita sitä, etteikö joskus vahvatahtoisten lasten kanssa neuvotteleminen kysyisi hermoja tai puolisonkin kanssa nahisteluttaisi. Isossa mittakaavassa niillä ei kuitenkaan ole merkitystä oikeastaan minkään vertaa. Onni syntyy ihan muusta. 

Oma terveyspainajaiseni on reilun vuoden takaisena yhä sen verran lähellä, ettei mua tarvitse muistutella elämän itsestäänselvyyksistä. Tai siitä, ettei mikään ole itsestäänselvää. En enää halua olla todennäköisyyksissä yksi miljoonasta. Toisaalta tiedän myös koetun myötä, millä asioilla on viime kädessä merkitystä. Niistä pidän kiinni.

Vuodet muuttavat ja muuttuvat. Alkaneelta vuodelta toivon kuitenkin sitä, että elämä pysyisi pitkälti ennallaan. Tällaisenaan kuin se nyt on. Tasapainossa. 

 

Samaa toivon sinulle. Että vuosi 2019 jäisi aikanaan mieleen vuotena, jota oli hyvä elää. Vuotena, jossa asui tasapaino ja onnellisuus. Että kokisit tulleesi kotiin. 

 

Onnea ja levollisuutta juuri alkaneeseen vuoteen, sen ensimmäisiin päiviin ja lukuisiin tuleviin. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu