Kirjoitukset avainsanalla arvot

Kymmeniä papereita, sivu sivulta selattuja. Diagnooseja, jotka tutkimusten edetessä pahenevat ennen kuin huojentava varmuus selviää.

Miten paljon pelkoja ja epävarmuutta paperit voivatkaan sisäänsä kätkeä. Miten paljon tukahdutettuja tunteita, kun mihinkään ei uskalla luottaa – eikä tulevaisuuteen nähdä. Miten paljon epäuskoa ja riipivää ahdistusta. Särkyneitä sydämiä. Rakkautta. 

Selasin nuo paperit läpi useat kerrat eläessäni keskellä elämäni pahinta painajaista 1,5 vuotta sitten. Muistan yhä ne viiltävät tunteet lukuisten vastaanottokäyntien jälkeen. 

Vieläkään en osannut heittää pois tuota nippua, kun se löytyi lipaston laatikosta vieden ajatukset täysin toisaalle siivouspuuhista. Tajusin, että minulla on tarve pitää koko pino siistissä järjestyksessä käden ulottuvilla – varuiksi. 

 

Minä menetin. Kaiken. Onneksi vain hetkeksi, mutta tiedän, miltä tuntuu, kun elämä viedään pois. Tiedän, miltä tuntuu menettää. Tietää, että määränpää on tässä. Pikemmin kuin hitaammin. 

 

Siksi sanonta "Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön" kuulostaa yhdeltä hölmöimmistä sanonnoista ikinä. Onnen piilottaminen! Sen kaiken kauniin, josta ihminen saa voimaa. Onnen ihmisistä, jotka ovat lähellä. Onnen siitä, että on jollekin tärkeä. Että sujut itsensä kanssa. Onnen elämästä, elämisen mahdollisuudesta.

 

Meillä on vain yksi elämä. Siihen onni on liian lyhyt piilotettavaksi. 

Kukaan ei lupaa meille eläkevuosia, eikä kauniita kesiä rollaattorilla köpötellen auringon heijastuessa harmaista kutreista. Kukaan ei lupaa aikaa vuosikymmenten tai edes vuosien päästä. Huomisestakaan ei tiedä. Luvata voi vain tämän hetken. 

Kaiken kerran menettäneenä tiedän, miltä se tuntuu. Tietää, että on vain tämä hetki. Olla näkemättä eteenpäin, jaksamatta luottaa edes samaan viikkoon.

 

Tässä ajassa asuu erikoinen täydellisen onnen tavoittelu. Oletus siitä, että ollakseen onnellinen täytyy saavuttaa jotakin mielettömän suurta. Tavoittaa kuu taivaalta ja timantit louhosten syvyyksistä voidakseen kokea onnea. Ikään kuin onni ei voisi olla arjessa. Tässä ja nyt. 

Tämä maailma huokuu materiaa ja suorittamista. Sitä, että pitäisi olla vieläkin enemmän. Ansaita enemmän, omistaa enemmän. Jotakin – enemmän. 

 

Haluan uskoa, että onneen tarvitaan paljon vähemmän. Yksinkertaisempaa. 
Rakkautta ja ystävyyttä. Läsnäoloa ja ymmärrystä, aikaa toisille. Enemmän tarjottua apua ja hartialle laskettuja käsiä. Useampia myötätuntoisia katseita. Aitoutta. Ystävällisyyttä. Uskon, että me ollaan täällä ennen kaikkea toisiamme varten.

Uskon, että suurten päämäärien ja tiukkojen tavoitteiden sijaan onni löytyy matkalta. Unelmia tulee olla jokaisessa takataskussakin, mutta erityisen tärkeä on matka sinne. Ei pelkkä lopputulos usein liiankin suurine odotuksineen. Koska meillä on vain se yksi elämä. 

 

Olen aina tiedostanut, että elämä on ainutlaatuista. Se, että käy syvällä pohjalla, vain kirkastaa sen. 

 

"Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön." Miten hölmöä. Niiden, ketkä onnen ja siihen liittyvän levollisuuden löytävät, tulisi pitää se visusti omana tietonaan. Olla hiiskumatta siitä muille ja myhäillä mieluummin itsekseen. Ihan paras, jos jättää kokonaan myhäilemättä. Onnestahan voi tulla vaikka kateelliseksi. Ainakin tämä katajainen kansa, joka ei usko toistuviinkaan tuloksiin maailman onnellisimmasta kansasta.

En ole toisten mielipiteistä suuresti välittänyt aiemminkaan, sillä jokainen kulkee omaa polkuaan kuten kohdallaan parhaaksi näkee. Varsin moni asia on kiinni omista valinnoista. Päätöksistä jäädä paikoilleen, mennä eteenpäin tai peruuttaa. Päätöksestä ajatella toisin. Siksi(kään) en ole valmis onneani kätkemään. Piilottamaan hyvää mieltäni tai tasoittamaan kevyttä askeltani silloin, kun on sen aika. 

 

Onnellisuuden ei tarvitse tarkoittaa 24/7 vaaleanpunaisessa pumpulissa elämistä. Tähtitomua sateenkaaren väreineen. Arki vie välillä mukanaan. Useinkin. Mustia pilviä ilmaantuu toisinaan itse kunkin horisonttiin. Kipeinä valvotut yöt uuvuttavat, eikä koettu painajainen muuta tosiasiaa siitä, etteikö lasten keskinäinen kinastelu kävisi vanhempienkin hermoille. 

Meistä jokainen kantaa mukanaan historiaa, joka harvoin on kovin yksiselitteinen. Mutkaton. Oleellista on kuitenkin se, mihin lähden ajatuksiani kiinnittämään. Uskon, että ajatukset ohjaavat meitä - ja siksi myönteisissä on valtava voima. 

 

Maailman onnellisin kansa. Mä haluan yhä myös uskoa siihen – ja valita onnellisuuden. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vuosi. Miten nopeasti aika kuluukaan, viikot vaihtuvat kuukausiksi. Kevät kesäksi ja pian jo talveksi. Palasin vuosien perhevapaiden jälkeen töihin jotakuinkin vuosi sitten. 

 

Vuodet olivat muovanneet organisaatiota ja omaa tiimiäni. Toimiston käytävillä tervehtivät monet tutut, mutta joukosta erotin lukuisia vieraitakin kasvoja – jännitti, odotutti ja innostutti. 

Ensimmäiset kuukaudet olivat hapuilua ja riittämättömyyttäkin. Moni työkaveri oli vaihtunut, käytänteet muuttuneet, tietotekniikka ja ohjelmat päivittyneet. Epävarmuuden sietämisen rajoja piti venyttää päivästä toiseen.

Rutinoitumisen huomasi kuitenkin pian. Vanhan tuttuuden, päiviin tottumisen. Kun uppouduin tekemiseeni, tuntui kuin en olisi poissa ollutkaan. 

 

Kotivuosista lasten kanssa nautin valtavasti. Valittiin kirjoista houkuttavimmat ja ahmittiin niitä tarina tarinalta sylikkäin istuen, nökötettiin teattereiden eturiveissä ja kelluttiin kylpylöiden poreissa. Nukuttiin päiväunia ulkoilusta väsyneenä ja askarreltiin mitä mielikuvituksellisempia viritelmiä, leivottiin ja seikkailtiin, tavattiin ystäväperheitä lähes päivittäin ja tehtiin jos jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Naurettiin ja höpötettiin. 

Olin tietoisesti päättänyt pitää kotivuosina työasiat etäämmällä ja antaa ne vuodet täysin lapsille ja perheelle. Sitten aikanaan uudella kipinällä, uusin ajatuksin, ajattelin kotona ollessani. Minulle se sopi ja oli siihen hetkeen onnistunut valinta. 

Nyt töihin palattuani ja viikoittaiseen aikataulutettuun arkeen hypättyäni ymmärrän vieläkin paremmin, miten poikkeuksellisia – ainutlaatuisen hienoja - nuo vuodet olivat. 

 

Sain mahdollisuuden palata työyhteisööni rauhallisin mielin. Palasin rooliin, joka minulla oli ollut ennen lasten syntymää. Sain vastuulleni monet niistä työtehtävistä, joista olin kantanut vastuuta aiemminkin. Vaikka tätä edellyttää lakikin, odottaa perhevapailta palaavaa tutkimusten mukaan silti liian usein tyrmistys. Se johtuu joko merkittävästä muutoksesta työroolissa tai tosiasiasta, ettei ole paikkaa, johon takaisin tullessa asettua. 

 

Perusturvallisuus, jota tulevien tapahtumien ennustettavuus tuo, luo rauhallisuutta. Luottamusta siihen, että elämä kantaa.

On tärkeää tietää, että omasta organisaatiosta löytyy perhevapaalta palaavalle paikka mielekkäine työtehtävineen, kuten lähtiessäkin. Että (pidempäänkin) poissaolleella nähdään arvo vuosien mittaisessa sitoutumisessa ja kehittämisessä, vaikka omaa roolia tuleekin hetken hakeneeksi.

Ymmärrystä siitä, että lasten myötä töihin palaavalla arki ja arvot ovat usein muuttuneet. Ainakin minulle selkiytyi lasten myötä yhä kirkkaammin se, että vaikka pidänkin työstäni, se ei ole elämäntehtäväni. Asioita katsoo pienten lasten vanhempana hyvin toisenlaisin silmin. 


Jos minulla ei olisi ollut työpaikkaa, johon palata, olisinko nauttinut kotivuosista yhtä paljon? Olisinko kantanut huolta tulevaisuudesta silloinkin, kun luin satukirjan rivejä lapset viereeni käpertyneenä ja pohtinut työmahdollisuuksia olematta läsnä eväsretkillä? Olisivatko pelko ja epävarmuus asuneet sydämessäni silloinkin, kun vietin elämäni parhaita vuosia? Olisinko valmistautunut muutokseen yhtä levollisin mielin?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Miten teillä on sujunut?", kysyi neuvolantäti. Neuvolakäynnillä olivat samaan aikaan koko perhe; vauvaikäinen parivuotiaan sisaruksensa kanssa sekä vanhemmat. Vanhemmat kertoivat, miten arjessa vuorotellaan lastenhoidossa syöttämisestä nukuttamisiin ja valvomisiin, tehdään kotitöitä riidoitta ja jaksetaan vähäunisessa elämäntilanteessa hyvin, koska parisuhde on niin vahva. 

Isä kantoi lasta ylpeydellä, puki ja leikitti. Piti sylissä rokotuksen ajan, lohdutti. Kertoi nukkumisesta ja syömisestä, uusien asioiden oppimisesta. Neuvolatäti nyökytti, vaikkakin varmisti osan asioista toistamiseen äidiltä. Että miten se lapsi nukkuukaan, syöhän hyvin. 

"Onhan teillä kaikki oikeasti hyvin? Harva isä osallistuu kotitöihin ja lapsenhoitoon tuolla tavalla", hän halusi varmistaa vaivihkaa, kun perhe oli jo lähdössä onnistuneen(ko?) neuvolakäynnin jälkeen. Isä oli kiiruhtanut hetkeä aiemmin jo alkaneeseen kokoukseen työpaikalleen. Neuvolantätiä mietitytti, oliko asioista kerrottu silotellen koko perheen läsnä ollen. 

 

Pohja oli vedetty alta. Isän osallisuus ja tasapuolinen kohtelu. Usko siihen, mitä perhe kertoi omasta tahdostaan. Kyvyttömyys nähdä, miten perhe kommunikoi ja miten luonteva isä oli lastensa kanssa. Ei äidin auttajana, vaan täysvertaisena vanhempana. 

 

Neuvolatädin huoleen oli mahdollisesti syynsä. Ehkä hän oli kuullut lukuisia kaunisteltuja tarinoita vuosien varrella. Nähnyt toisenlaisen todellisuuden silloin, kun hänen huoneessaan ovat vain äidit lasten kanssa koko perheen sijaan. Pelkään, että paikkansa oli ainakin jossakin määrin myös lukkiutuneilla ajatusmalleilla. Oletuksilla. 

 

Yle uutisoi (11.2.2019) siitä, miten neuvoloissa koulutetaan perhetyöntekijöitä kohtaamaan isät paremmin asiakastyössä. Koulutuksen saa seuraavan vuoden aikana 2000 sosiaali- ja terveysalan ammattilaista ja opiskelijaa.

 

Lapsen saaminen on vanhemmille suuri muutos. Puhuttaessa lasten hyvinvoinnista, vanhempien ja heidän voimavarojensa tukeminen on avainasemassa. Lapsen hyvinvointiin heijastuu myös vanhempien parisuhteen laatu ja sen mahdolliset haasteet. Isät tarvitsevat tukea äitien tavoin, jotta lapsen turvallinen kasvu, kehitys ja hyvinvointi voidaan taata.

Isät haluavat olla hyviä isiä siinä missä äidit hyviä äitejä. He haluavat yhä enemmän osallistua lastensa kehityksen ja kasvun seuraamiseen ja hoitoon. Isät haluavat olla läsnä odotuksesta alkaen. Tilastot osoittavat, että pääosa isistä on nykyään mukana neuvolassa, varsinkin ensimmäistä lastaan odottavien perheiden kohdalla.

Neuvolassa pyritään vastaamaan perherakenteiden muuttumiseen. Neuvolan periaatteita ovat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, perhelähtöisyys ja sukupuolisensitiivisyys. Tavoitteena ei ole vain turvata raskaana olevan naisen ja syntyvän lapsen terveys, vaan edistää myös vanhempien ja koko perheen hyvinvointia. 

 

Onko osallistuville isille neuvoloissa tilaa? Onko paljon puhutulle tasavertaiselle vanhemmuudelle sittenkään vielä paikkaa järjestelmässä, joka on perustunut pitkälti äitien ja lasten huomioimiselle raskauden ensimetreiltä koulun aloitukseen? 

 

Keskustelu perhekustannusten tasapuolisemmasta jakamisesta käy työnantajien näkökulmasta kuumana. Paljon puhutaan perhevapaiden jakamisesta ja mm. sosiaali- ja terveysministeriön syksyllä alkaneella neuvoloihin suunnatulla Isäaikaa-kampanjalla kannustetaan isiä käyttämään perhevapaita.

 

Kun isät halutaan koko perheen hyvinvoinnin kannalta aktiivisesti mukaan, on heille myös tarjottava tasavertainen paikka. Kyseenalaistamatta. Aloittamalla vaikka siitä, että vastaanottohuoneista löytyy aina kaksi tuolia asiakkaille äitiysneuvolasta lastenneuvoloihin ja lääkäreihin. Syrjemmällä seisomiseen ohjaaminen on viesti sinällään, riippumatta kuka sen paikan saa.

Haluan uskoa, että hän olisi halunnut myös vaivihkaa varmistaa neuvolasta lähtevältä isältä, että onhan teillä varmasti kaikki hyvin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu