Kirjoitukset avainsanalla arvot

Mäkin haluan”, pyytää pikkusisko kauniista paidasta, jonka isosisko valitsee kouluvaatteeksi. ”Ihan samanlaisen.”

Miksen saa?” hän kysyy pituutta venähtäneen isosiskon uusista housuista. 

 

Tytöt kasvavat parin vuoden ikäerolla ja vain yhden vaatekoon erolla. 

 

Olen hankkinut lapsille paljon vaatteita. Useimmiten isosiskolta pieneksi jäävissä vaatteissa on kulumisen jälkiä vain lempivaatteissa. 

 

Tähän saakka tytöt ovat pitkälti saaneet omia uusia vaatteita. Kun toinen oli vastasyntynyt vauva ja toinen puhuva taapero, sitä ei edes pohtinut. Elämänvaiheet olivat pienestä ikäerosta huolimatta niin erilaisia; bodyja ja ensimmäisiä verryttelypukuja. 

 

Kun pian viisi- ja seitsenvuotiailla ol välissä vain yksi vaatekoko, tuntuu samanlaisten tuplavaatteiden ostaminen toisinaan turhalta. Muutamissa kuukausissahan pikkusisko saa joka tapauksessa taas paljon uudenveroista vaatetta siskoltaan omien samanlaisten vaatteidensa rinnalle. 

 

Ymmärrän kuitenkin, että myös pikkusisko haluaa uusia, itse valittuja vaatteita. Prikulleen samanlaisia samaan aikaan kuin isosisko. Ei vasta puolen vuoden kuluttua. Niinhän minäkin haluaisin hänen tilanteessaan, järkevyyden sivuuttaen. 

 

Isosiskon vaatteisiin liittyy onneksi myös ylpeyttä ja sitä enemmän kuin tahtoa aina uusiin vaatteisiin. Hän iloitsee, kun saa vihdoin sen paidan, joka on näyttänyt niin kauniilta isosiskon päällä. 

 

Annan lasten kohdalla tasapuolisuudelle ison merkityksen. Etenkin, kun lapsia on vain kaksi, kuten meillä. Siksikin olen - järkevyydenkin kustannuksella - halunnut, että he saavat kumpikin pitkälti omat vaatteensa. 

 

Viime ajat olen miettinyt, josko tasapuolisuusajatuksen voisi osin sivuuttaa arjen tarpeisiin perustuvissa hankinnoissa. Jos toinen tarvitsee tanssiasun tai kuravaatteet, eihän niitäkään hankita toiselle vain hankkimisen ilosta tasapuolisuudelle liputtaen. 

Ai no miksei siis sama ole pätenyt niihin leggareihin ja paitoihin? Siksi, että niissä isosisko saisi käytännössä aina uudet ja vanhat säästyisivät pikkusiskolle. 

 

Talven myötä lapset ovat ainakin väliaikaisesti siirtymässä samaan vaatekokoon. Tän vaiheen osalta suunnittelen muutosta - osin yhteistä vaatekaappia sisävaatteiden osalta. Ei kaksia samaan koon samanvärisiä paitoja tai housuja, vaan keskenään yhdistettäviä ja vaihdeltavia. 

Koululaisuus saattaa tuoda tähän oman sävynsä. Mustaharmaan pinkin ja lilan rinnalle. Onnistuukohan se, sen aika näyttää. 

 

Millä perustein teillä hankitaan pienellä ikäerolla kasvaville lapsille vaatetta? Miten usein pohditte ostaessanne tasapuolisuutta, vai ohjaako vaatehankintoja pelkästään järkevyys? Kuuluuko sisaruksen saada, jos toinenkin saa?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sinä viikonloppuna jännitti. 

Tiesimme molemmat, että tulisit pujottamaan sormeeni sormuksen. Keskinäinen rakkautemme saisi näkyvämmän sinetin. 

 

Sinä minun, minä sinun. Kihlapäivästämme on tänään jo yhdeksän vuotta. 

 

Olit ihminen, joka tiesi minusta kaiken. Senkin, mitä en ollut koskaan aiemmin kenellekään kertonut, välillä edes itselleni tunnustanut. Sydänystävä.

Kuljit omaa polkuasi ja minä omaani, mutta hiljalleen rinnakkain kulkemisen sijaan ne olivat yhtä. Meidän polkumme. Sielunkumppaneiden

 

Kun katson sinua nyt, mietin, mihin vuodet ovat vierähtäneet - ja toisaalta, miten tuttu oletkaan. Kuin olisin aina ollut kanssasi. 

 

Meille kahdelle kihlapäivällä on hääpäivääkin suurempi merkitys. Kaikessa epävirallisuudessaan nimenomaisesti meidän kahden sitoutuminen toisiimme. Tunteena ja lupauksena virallisuuden sijaan. 

 

Kihlausta edeltävä ilta oli täynnä vahvoja odotuksen tunteita. En nähnyt Rooman kaduista puoliakaan, sillä tunnekuohuissani odotin taukoamatta, milloin laitat käden taskuusi sormusta tavoitellaksesi. Saattaisin muistaa Fontana di Trevin suihkulähteestä edes vähän, jos olisin tiennyt sinun jättäneen sormuksen siksi illaksi hotellin tallelokeroon.

Tuletko vaimokseni?” kysyit vihdoin sydän pampahdellen seuraavana päivänä.

Mihinkään en ole yhtä mielelläni vastannut myöntävästi tämän 40 vuoden aikana. Kyllä, tulisin yhä, yhtä varmasti. Yhtä luottavaisesti. 

 

Sinä mua, minä Sua. Ei kumpikaan meistä muuttumattomana, eikä sellaisena kuin tavatessa, mutta yhä yhteisiä unelmia toteuttamassa. 

 

Elämän ruuhkavuodet. Ne kuuluisat, joissa välillä luulee unohtavansa itsensäkin aamupalojen, iltapesujen, flunssakierteiden, päiväkoti- ja harrastusvientien ja rauhattomasti nukuttujen öiden lomassa. Arjen palapelissä, jossa joku on menossa ja joku tulossa. 

 

Harva meistä liitelee pilvissä päivästä toiseen, mutta tietoisuus siitä, että toinen on rinnalla, kantaa. Mua varten, meitä varten. Nimenomaisesti meitä, sillä nämä vuodet olet ollut paitsi puoliso, myös kahden odotetun ja toivotun tytön isä. Rakastava, läsnäoleva ja aikaa antava isä, paras meidän tytöille. 

Onni on lasten ja perheen myötä tässäkin hetkessä. Moninkertaisena. Toisenlaisena. 

 

Elämä on kantanut ja antanut. Välillä ottanutkin. Se, joka on alkanut luottamuksen rakentamisella ilman näyttämisen tarvetta, rehellisyydellä ilman kaunisteluja tai valkoisia valheita, keskusteluilla ilman tarvetta vakuuttaa ja läheisyydellä ilman tarvetta sitoutua tai etsiä rakkauden kipinöitä, kantaa. Parisuhde, joka rakentui ystävyyteen. Siihen, että ollaan juuri tällaisina toinen toisillemme. Sydänystävyyteen. 

 

Yhteisellä matkalla, yhteisiä unelmia toteuttamassa. Elämän yhteen sitomana ja kaiken koetun jakaen yhä vahvemmin samaan suuntaan kulkien.

Näiden vuosienkin jälkeen yhä myös parhaina ystävinä. Kiitos, kun olet

 

Pohdintoja parisuhteesta

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/oothan-tassa-viela-huomenna 

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/onnellinen-parisuhde 

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/riittaako-rakastan-sua

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/kun-menettaa-kaiken-valitsee...

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Näihin viikkoihin sisältyy odotusta ja jännitystä, haikeutta ja onnellisuutta. Katseita eteenpäin ja vähemmän taaksepäin.

Esikoisemme aloittaa koulun ja sen myötä koko perhe ottaa askeleita kohti uutta. Onneksi hän kävi saman lähikoulun yhteydessä jo eskarinsa, joten tämä hyppy on pienempi niin hänelle kuin meille vanhemmillekin. 

Hän on ollut aina helppo lapsi, johon voi luottaa. Lapsemme tulee kaikkien kanssa toimeen, saa helposti ystäviä, on empaattinen ja vastuullinen. Vaikka vanhempana – ja etenkin esikoisen kohdalla – monesta asiasta huolehtii ja huolestuukin, hänen osaltaan ei olisi oikeastaan koskaan tarvinnut huolehtia tämän tyyppisistä. 

 

Tähän saakka varhaiskasvatus- ja päiväkotimaailma on kuitenkin ollut monessa määrin suojattu. Lapsi on aamuisin viety ja iltapäivisin haettu, on kuultu päiväkodin aikuisilta kuulumiset ja tiedetty tarkkaan, keiden kanssa lapsi leikkii. Tunnettu perheet ja ei-niin-läheiset kaveritkin. 

"En ole vielä löytänyt tapaa puhua ns. pahoista ihmisistä."

Nyt huomaan miettiväni dilemmaa siitä, missä määrin oikeastaan voin luottaa suojatun päiväkotimaailman ulkopuolella. Miten kannustaa itsenäisyyteen ja omille siiville nousuun samalla, kun itse aikuisena tiedän, mitä kaikkea maailmassa onkaan. 

Ollaan esimerkiksi opetettu, että kaikkien kanssa voi ja tuleekin jutella ainakin ystävällisen tervehtimisen verran ja ylipäätään sellaista vilpittömyyttä ja uskoa ihmisten hyvyyteen. Tietyssä määrin läheisyyttäkin esimerkiksi läheisiä ystäviä ja ystäväperheitä tavatessa. 

"Tunnen vetäväni mattoa omien ja lapseni jalkojen alta"

Jotenkin olen vasta nyt havahtunut siihen, että koulumaailmaan ja itsenäisempään kulkemiseen siirtyessä ihan niin ei olekaan. Etteivät kaikki ihmiset ole vilpittömiä ja hyviä, kaikesta ei voi eikä saa kertoa, eikä jäädä juttelemaan kenelle tahansa. Halaamisesta puhumattakaan. En ole vielä löytänyt tapaa puhua ns. pahoista ihmisistä tai siitä, ettei kaikkiin voi luottaa. 

 

Ajatus on painanut omaa mieltä. Yritin avata lasten kanssa keskustelun "vieraista ihmisistä", johon pikkusisko totesi, että tehän sanotte, että kaikki kaveritkin tulee meille vieraiksi. Niinpä. Että kuka oikeastaan on vieras? Tai kenelle saa avata oven? Onko oven avaamiseen eri säännöt yksin ollessa tai koko perheen ollessa kotona? 

 

Lapseni luottaa ja näkee ihmisissä ympärillään hyvän. Hänen vilpittömyytensä on aitoa. 

Tunnen vetäväni mattoa omien ja lapseni jalkojen alta. Joutuvani perumaan sitä, mitä olen nämä lapsuusvuodet opettanut ja pitänyt tärkeänä. Luota, pyydä ja tarjoa apua, keskustele, huomioi vieraammatkin ihmiset. Miten ylipäätään löytää nyt oikea tapa kertoa, että kaikki eivät ole hyvyyden arvoisia. Edes pysähtymisen tai kuuntelemisen, kun kyse on yksinään liikkuvasta lapsesta. Niin karua kuin se onkin. 

Raja on hiuksenhieno siinä, miten luoda turvallisuutta ja miten vie sitä pois synnyttämällä pelkoa. Miten kertoisin siitä, mitä lapsen on tiedettävä, jotta koti ja muu ympäristö olisi mahdollisimman turvallinen, mutten samalla loisi pelkoa siitä, etteikö juuri se koti olisi turvallinen.

 

Miten ujuttaa kaiken odotuksen ja innostuksen lomaan myös toisenlaisia ajatuksia?

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Itse lähtisin tässä liikkeelle siitä, että pyrkisin tukemaan lapsen intuitiota. Joistain ihmisistä tulee vähän luihu vaikutelma, joka saa mieluummin vetäytymään kuin lähestymään. Kertoisin, että jos jostain ihmisestä tulee omituinen olo, niin sellaisesta tilanteesta voi ja pitää lähteä pois eikä tarvitse pelätä että toinen loukaantuu. Voi sanoa kiitos ei ja heippa. Mutta on tärkeää ettei jää kilttinä siihen tilanteeseen ja koska on opetettu olemaan toiselle ystävällinen. Ehkä sitten joskus myöhemmin voisin puhua suoraan siitä mitä kaikkea voi  tapahtua. Mutta aloittaisin tästä :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Neljä viikkoa sitten tehtiin vakaa päätös, että meidän kodissa harkitaan jokainen ostos hyvin tarkkaan. Ostetaan vain tarpeeseen ja suunnitellaan asioita vieläkin pitkäjänteisemmin. Annetaan ikäänkuin myös lupa tämän kaiken ärsyketulvan keskellä — tai siitä huolimatta — olla ostamatta. Kokeilujakso määriteltiin jatkumaan marraskuulle ja mukaan innostui useampikin ystäväperhe. (Aloitustekstini: Älä-osta(-juuri)-mitään — Tuletko mukaan?

Mennyt kuukausi on saanut pohtimaan, moniko ostoksista perustuu aitoon tarpeeseen ja moniko (ainakin osin) luotuun tarpeeseen. Yllättävänkin moni jälkimmäiseen ainakin keskivertokuluttajalla, veikkaan. 

 

Postiluukusta tulleita mainoksia en ole selannut pitkään aikaan. En tutki huonekaluliikkeen kuvastoa etsiäkseni uutta mattoa, enkä tartu urheilukaupan syyskuvastoon ulkoilutakin toivossa. Huonekalut ja muut kodin sisustusjutut hankitaan, kun niille on tarvetta, eikä silloin jäädä odottamaan tarjouslehtistä postiluukusta. 

Nettimainonnalle olen sen sijaan hyvinkin altis. Siksi jätin suosiolla seuraamatta vaatefirmojen sivustot, joilta olin aiemmin tehnyt suuriakin ostoksia etenkin lapsille. Heräteostokset, nehän ne katalimpia ovat. Etenkin jos sattuu olemaan kuluttajaprofiililtaan melkoisen avokätinen, eikä ihan aina siinä hyvässä merkityksessä. 

Päätin myös kaikki markkinointiuutiskirjeet. Unsubscribe-nappia on tullut klikattua useammin kuin koskaan aiemmin. Tiedän huolestuttavankin tarkkaan, milloin kausialet alkavat, joten niin halutessani — ja tarvitessani — pystyn edelleen navigoimaan heidän sivuilleen. Nyt en kuitenkaan koe houkutusta hankkia lapselle leggareita vain siksi, että uutiskirje muistuttaa vastustamattoman kauniista housuista. 

Viikkojen edetessä lempivaatekauppani netissä suorastaan villiintyivät "vain tänään kaikki -30%"-tarjouksin. Markkinoinnin automaation keinoin sähköpostini täyttyi toinen toistaan houkuttavimmista juuri minulle kohdennetuista eduista ja yritykset kertoivat kaipaavansa minua. Päätin, etten edes vilkaise niitä. 

 

Esikoisemme aloittaa elokuussa koulun. Hän on venähtänyt kesän aikana paljon pituutta, joten hän tulee tarvitsemaan uutta vaatetta koulun alkuun. Niiden hankinnassa kuuntelen vieläkin tarkemmalla korvalla lapsen omia näkemyksiä. Normaalisti näet ostaisin hänelle uusia vaatteita siinä määrin, että osa ehtisi rehellisyyden nimissä vain käyttöönottopesuun — ja jokunen saisi värinsä tai materiaalinsa puolesta lapselta täystyrmäyksen jääden vaatekaapin pohjalle. 

Odotan myös pääseväni valitsemaan hänen kanssaan koulutarvikkeita ja ensimmäistä koulureppua. Koulupöytäkin on jo katsottuna uutta, alkavaa polkua tukemaan. Toisaalta hän itse toivoi käyttöön vanhaa penaaliaan ja etsi joukon kyniä, jotka tahtoo kuulemma ainakin ottaa kouluun mukaan. Juuri sitä seuraankin nyt toisin silmin — mitä lapseni toivoo ja mitä kaikkea siihen päälle itse kuorruttaisin vanhemmuuden innolla. 

 

Moni käyttäytymismalli ja hankinta perustuu tottumukseen tai helppouden maksimointiin.

Huomaan, miten helposti ostoskoriin livahtaisi tarpeettomia hankintoja. Hapuilin esimerkiksi kaupassa aurinkovoidetta. Sinänsä varsin tarpeellista, mutta kotoa lasten päiväkotirepuista jo tuplakappalein löytyvää. Ostamisen sijaan totesin, että voihan niitä päiväkotiin tarkoitettuja ottaa kotikäyttöönkin etenkin, kun molemmilla oli enää muutama hoitopäivä jäljellä ennen pitkiä kesälomia.

Lastenvaatteissa mainitsemani helppouspyrkimyksen huomaa erityisen hyvin kumppareissa ja kuravaatteissa. En edes tiedä, miten monet kuravaatteet hanskoineen ja sadehattuineen lapsille on hankittu heidän päiväkotivuosinaan; päiväkotiin, kotiin, syksyksi tavalliset ja viileämpää kohden vuorelliset ja vähintään tuplat molemmille. Käsi sydämellä: Aika harvoin me ollaan kotona rämmitty sateisessa metsässä, vaan odotettu sateen taukoamista. Silloin taas pärjää niillä laadukkailla Goretexeillakin aika pitkälle. Tai voihan sitä ottaa tietyillä keleillä sadevaatteet viikonlopuksi kotiin. Kumppareiden osalta arvostan kyllä edelleen useamman saatavillaolopaikan vaivattomuutta.

 

Yllätyin, miten paljon ruokaostoksiin liittyy heräteostoja. Etenkin nälkäisenä. Aiemmin mukaan tarttui lähes viikoittain valmistiskin lämmintä lohta tai salaatteja ja vasta kotona mieleen muistui jääkaapissa odottava, edellispäivänä valmistettu ruoka. Maustehyllyn ohitse kävellessä nostin usein kärryyn kanelin ja uuden mustapippurin. Ihan vain varalta. Olikohan niitä lasten toivomia fetoja jääkaapissa sittenkään (joo, kaksi rasiaa) ja kaakaokin taisi olla lopussa (kolmannesta purkista päätellen ajattelin niin viime ja toissa kauppareissullakin). Suunnittelemattomuuden takia ruoka-aineita jäi paljon käyttämättä, sillä kanelista, fetasta ja kaakaosta harvemmin ainakaan mattimeikäläinen taikoo suurta gourmeeateriaa. 

Nyt toteutettavalla ruokasuunnittelulla ja viikon ruokalistalla heräteostokset jäävät pois, tai ainakin selkeästi satunnaisemmiksi. Sitä paitsi ruoka on vaihtelevampaa ja ruuanlaitto entistä mukavampaa, kun jo viikonloppuna miettii loppuviikolle saakka, eikä tee paniikkiratkaisuna useamman kerran viikossa samaa tuttua ja takuuvarmaa koko perheen näkökulmasta. 

 

Lähtökohtana ei ollut rahan säästäminen, mutta huomaamatta niinkin näyttää perushankintojen osalta käyvän. Haluan kuitenkin, että elämämme on sellaista kuin sen toivommekin olevan. Totesin jo alussa, että elämykset eivät joudu tämän osalta syyniin. Olemme kiertäneet kesäteattereita tai erilaisia perhekohteita edelleen viikoittain. Niissä tärkeimpiä ovat hetket — se, että perheemme tekee jotakin joko yhdessä tai ystävien kanssa. 

Kyse onkin nyt ennen kaikkea suhteesta tavaraan ja suunnitelmallisuudesta hankinnoissa. Aika moni asioista on sellainen, mitä luulee tarvitsevansa. Hetken pidempään mietittyään saattaa huomata tarpeen muuttuneen. Tai tajuta, ettei sitä ollut alun perinkään. Ostamisen tarve. Kuka sen muuten ylipäätään määrittää?

 

"Äiti, tarvitsisin uuden muistikirjan, koska kaikkiin on piirretty sivut melkein täyteen ja haluaisin harjoitella kirjaimia", totesi syksyllä koulunsa aloittava tavaroita järjestellessään. Perusteltu syy, joten saatetaan poiketa kirjakauppaan. 

Muistikirja on muuten ensimmäinen asia, jota kumpikaan lapsista huomasi ylipäätään toivoa. Pian viisivuotiaalle kuopukselle yhtään mainittavaa tarvetta ei ole ilmaantunut vieläkään. Edes leluja. He ovat tyytyväisiä siihen, mitä heillä on. Aika monta tavaraa olisin saattanut heille aiemmin tässä ajassa hankkia. Kuvittelemastani tarpeesta. 

 

Havaintoja tähän saakka:

  1. Yllättävän moni tarve on kuviteltu. Mieti, mitä aidosti tarvitset 
  2. Mieti myös, mistä nautit ja mikä tuo iloa. Panosta erityisesti siihen
  3. Lapset toivovat todennäköisesti vieläkin vähemmän tavaraa kuin olit odottanut
  4. Huolellinen ruokasuunnittelu helpottaa arkea, lisää ruuan monipuolisuutta ja vähentää heräteostoksia, joista osa päätyisi jätteeksi
  5. Anna itsellesi lupa olla ostamatta

 

Mitä kuviteltuja tarpeita sinä tunnistat omasta ostokäyttäytymisestäsi?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu