Kirjoitukset avainsanalla arvot

Lipaston reunaan nojaa enää yksi helmiäishohtoinen, yksisarviskuvioinen penaali. 

Kaiken muun hän on tavara toisensa jälkeen joko ujuttanut vaivihkaa kaapin nurkkaan tai antanut auliisti siskolleen. Joulusta on vain päiviä, mutta hänen huoneestaan ei huomaisi jouluaaton lahjavyöryä.

”Miksi te ostitte, kun en pyytänyt?”

 

”Miksi te ostitte, kun en pyytänyt?” hän katsoo kysyvän näköisenä suoraan silmiin. Haastaenkin. Hän viittaa joululahjoihinsa. Lukuisiin paketteihin, joita hänelle hankimme. Suorastaan haalimme.

”Mähän kerroin, mitä mä toivoin, enkä tarvinnut muuta.” Niinpä. Ole siinä sitten muuta mieltä.

 

Ripityspuheelle, jota yritin marttyyrimaisesti rakentaa nyt kaappiin piilotettujen harkittujen (ja vähemmän harkittujen) lahjojen ja niiden hankkimiseen käytetyn ajan ja rahan ympärille, ei löydy jalansijaa.

Järjestelmällisyydestä ja selkeydestä pitävä lapseni on oikeassa. Hänellä oli joulun lähestyessä vain yksi toive: tuo tietty penaali. Muuta, mielestään tarpeetonta, hän ei halua huoneeseensa järjestystä sekoittamaan.

 

Miksi minun on vaikea suhtautua siihen, että yltäkylläisyyden ajassa hän ei tunnu toivovan mitään?

Miksi minua epämukavasti kiemurteluttaa ajatus siitä, että olisin hankkinut hänelle vain sen yhden ainoan paketin? Sen hänen toivomansa, muistutan itseäni. Että vain yksi kertoisi jostakin vaikkapa viiden sijaan? Niin, mistä?

Kuka vannottikaan, ettei materia ole merkki välittämisestä saati välittämättömyydestä, muttei itse osannut kuunnella lapsensa toivetta herkin korvin?

 

”Sä voit hyvin saada sen”, kuulen lapseni sanovan siskolleen. Näen sivusilmällä, miten hän antaa pois tarrakirjansa. Hänellä on niitä kuulemma riittävästi. Eikä se edes sopisi pöydälle, kuten hänen järjestyksensä edellyttää.

 

Vanhemmuuden mitta harvoin — juuri koskaan — määrittyy siinä, mitä omistaa tai on omistamatta. Siinä, mitä tavarana antaa tai on antamatta. Edes jouluna, kuten huomaan.

Posket punottaen, vaivautuneenakin joudun myöntää itselleni, että sivuutin lapseni selkeän pyynnön, koska oletin hänen toivovan enemmän. Että ajattelin jouluun kuuluvan tietyn määrän paketteja. Että hän ei osaisi suhtautua, jos saisi selkeästi vähemmän paketteja kuin muut aattoiltana paketteja saavat samanikäiset (osaisikokaan aidosti sinä hetkessä?). Ehkä ajattelin kai hölmösti sitäkin, että pakettien määrä jollakin tavalla kertoisi lapselleni, miten tärkeä hän on ja että me vanhempina toivomme hänen parastaan. 

 

Josko ensi kerralla kuuntelisin, mitä lapseni haluaa kertoa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uskon, että ihminen, joka on tullut huomatuksi, huomioi toisen. 
Että hän, joka ei jää yksin, ei jätä toistakaan yksin. 

Uskon, että kuulluksi tullut pysähtyy itsekin kuuntelemaan ja antaa aikaansa. 
Että hän, joka saa rakkautta, rakastaa itsekin. Sulkee syliinsä ja antaa anteeksi.

Uskon, että yhteinen polku on aina kevyempi kuin yksin kuljettu.
Että tulevaisuutta voidaan rakentaa vain luottamuksella. 

 

Olen pohtinut paljon sitä, mitä elämältäni haluan. Sitä, miksi niin haluan. Ajatusten kehä päättyy aina samaan. Merkityksellisyyteen. 

Haluan olla entistä vahvemmin myötävaikuttamassa yhteiseen ja hyvään, toivoon ja luottamukseen. Siihen, että jokainen löytäisi oman paikkansa. Juuri sen omannäköisensä kolosen, jossa on hyvä olla. 

Haluan tehdä moninaisin tavoin töitä perheiden, työyhteisöjen ja yksilöiden puolesta. Tukea meitä ruuhkavuosien perheitä, työpolullaan harhailevia, vanhemmuudessaan epävarmoja ja onnessaan eksyneitä. Olla vahvistamassa onnistumisia, innostumisia ja saavutuksia. Arjen iloja. Olla kertomassa, että sinä riität, osaat ja pystyt. Onnistut. 

Haluan olla luomassa malleja ja soveltamassa käytäntöön, visioimassa suuria linjoja ja toteuttamassa pieniä yksityiskohtia. 
Haluan olla rakentamassa polkuja, joilla on merkitystä. Polkuja, joiden päässä on parempi huominen. Toimia työryhmissä ja organisaatioissa, joilla on vahva arvopohja ja usko tulevaisuuteen. 

 

Liki päivälleen kaksi vuotta sitten luulin oman matkani lähtölaskennan alkaneen. Kun elämä päättikin onneksi toisin, lupasin itselleni etsiä polun, jossa sisäinen maailmanparantamisen liekkini saa roihuta. 

Olen kantanut vastuuta vanhempainyhdistyksissä ja löytänyt ilon lukuisissa vapaaehtoistyön rooleissa perheiden ja ikäihmisten kanssa. Leiponut ja askarrellut palvelutalossa mummot seuranani, osallistunut likipitäen kaikkiin keräyksiin vauvanvaatteista ensimmäiseen kotiin muuttavalle nuorelle ja tulipalossa kotinsa menettäneelle, vienyt kukkia yksinäisille vanhuksille, avun tuoneelle ambulanssihenkilöstölle ja päiväkotien osaaville aikuisille, kaartanut auton vuosi toisensa jälkeen tutun lastenkodin pihaan. Sen konkreettisen tekemisen rinnalla rakentanut strategioita, koordinoinut yhteistyötä, luonut siltoja, tehnyt viestintää, neuvotellut ja sopinut. Etsinyt tapoja vaikuttaa hyvään tähän päivään ja parempaan huomiseen. Joitakin askelmia sille polulle on olemassa, monia vielä löydettävissä.


Kun katson syliini kömpivää ekaluokkalaistani ja kuuntelen, miten viisivuotiaani pohtii maailmansyntyä isänsä kanssa, on heistä helppo löytää vastaus kysymykseen miksi. Toivon, että teko toisensa perään johtaa siihen, että heidän maailmansa, lasten, voisi olla vieläkin parempi kuin minun ja meidän. 

Että heidän kasvaessaan aikuisiksi he eläisivät välittävämmässä, tasavertaisemmassa ja hyväksyvämmässä ilmapiirissä kuin me tänään. Että he tulisivat huomatuiksi. Että heidän olisi hyvä olla. Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen toivon, että moni muukin ilahtuu. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sinä viikonloppuna jännitti. 

Tiesimme molemmat, että tulisit pujottamaan sormeeni sormuksen. Keskinäinen rakkautemme saisi näkyvämmän sinetin. 

 

Sinä minun, minä sinun. Kihlapäivästämme on tänään jo yhdeksän vuotta. 

 

Olit ihminen, joka tiesi minusta kaiken. Senkin, mitä en ollut koskaan aiemmin kenellekään kertonut, välillä edes itselleni tunnustanut. Sydänystävä.

Kuljit omaa polkuasi ja minä omaani, mutta hiljalleen rinnakkain kulkemisen sijaan ne olivat yhtä. Meidän polkumme. Sielunkumppaneiden

 

Kun katson sinua nyt, mietin, mihin vuodet ovat vierähtäneet - ja toisaalta, miten tuttu oletkaan. Kuin olisin aina ollut kanssasi. 

 

Meille kahdelle kihlapäivällä on hääpäivääkin suurempi merkitys. Kaikessa epävirallisuudessaan nimenomaisesti meidän kahden sitoutuminen toisiimme. Tunteena ja lupauksena virallisuuden sijaan. 

 

Kihlausta edeltävä ilta oli täynnä vahvoja odotuksen tunteita. En nähnyt Rooman kaduista puoliakaan, sillä tunnekuohuissani odotin taukoamatta, milloin laitat käden taskuusi sormusta tavoitellaksesi. Saattaisin muistaa Fontana di Trevin suihkulähteestä edes vähän, jos olisin tiennyt sinun jättäneen sormuksen siksi illaksi hotellin tallelokeroon.

Tuletko vaimokseni?” kysyit vihdoin sydän pampahdellen seuraavana päivänä.

Mihinkään en ole yhtä mielelläni vastannut myöntävästi tämän 40 vuoden aikana. Kyllä, tulisin yhä, yhtä varmasti. Yhtä luottavaisesti. 

 

Sinä mua, minä Sua. Ei kumpikaan meistä muuttumattomana, eikä sellaisena kuin tavatessa, mutta yhä yhteisiä unelmia toteuttamassa. 

 

Elämän ruuhkavuodet. Ne kuuluisat, joissa välillä luulee unohtavansa itsensäkin aamupalojen, iltapesujen, flunssakierteiden, päiväkoti- ja harrastusvientien ja rauhattomasti nukuttujen öiden lomassa. Arjen palapelissä, jossa joku on menossa ja joku tulossa. 

 

Harva meistä liitelee pilvissä päivästä toiseen, mutta tietoisuus siitä, että toinen on rinnalla, kantaa. Mua varten, meitä varten. Nimenomaisesti meitä, sillä nämä vuodet olet ollut paitsi puoliso, myös kahden odotetun ja toivotun tytön isä. Rakastava, läsnäoleva ja aikaa antava isä, paras meidän tytöille. 

Onni on lasten ja perheen myötä tässäkin hetkessä. Moninkertaisena. Toisenlaisena. 

 

Elämä on kantanut ja antanut. Välillä ottanutkin. Se, joka on alkanut luottamuksen rakentamisella ilman näyttämisen tarvetta, rehellisyydellä ilman kaunisteluja tai valkoisia valheita, keskusteluilla ilman tarvetta vakuuttaa ja läheisyydellä ilman tarvetta sitoutua tai etsiä rakkauden kipinöitä, kantaa. Parisuhde, joka rakentui ystävyyteen. Siihen, että ollaan juuri tällaisina toinen toisillemme. Sydänystävyyteen. 

 

Yhteisellä matkalla, yhteisiä unelmia toteuttamassa. Elämän yhteen sitomana ja kaiken koetun jakaen yhä vahvemmin samaan suuntaan kulkien.

Näiden vuosienkin jälkeen yhä myös parhaina ystävinä. Kiitos, kun olet

 

Pohdintoja parisuhteesta

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/oothan-tassa-viela-huomenna 

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/onnellinen-parisuhde 

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/riittaako-rakastan-sua

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/kun-menettaa-kaiken-valitsee...

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kiitos

Sinulle lapseni päiväkodin aikuinen

joka otat lomalta palaavan lapseni vastaan hymyillen. Kysyt kuulumisia lapselta ja siinä lomassa vanhemmiltakin. 

Olisit itsekin tahtonut vielä jatkaa lomaasi ja nauttia ajasta perheesi kanssa, mutta toivotat lapseni tervetulleeksi. Olet läsnä hetkessä.

 

Sinulle, joka järjestät eteisen lokeroita ja nimeät koreja, että päiväkoti tuntuisi palaavalle omalta, tutulta. 

 

Sinulle, joka ideoit jo tulevaa syksyä, jotta lapseni ryhmän toiminta olisi monipuolista. Että laadukas pedagogiikka nousisi arjen lomassa vahvasti.

 

Sinulle, joka johdattelet lapsia mukaan yhteisiin leikkeihin, jotta jokainen löytää taas paikkansa ryhmässä. 

 

Sinulle, joka muistutat vanhempia aurinkovoiteesta ja juomapullosta loppukesän lämpiminä päivinä ja suhtaudut ymmärtäen meihin, jotka pahoittelemme syksy toisensa jälkeen puuttuvia nimikointeja ja unohtuneita kurahousuja. 

 

Sinulle, joka silität vasta päiväkotipolkunsa aloittaneen taaperon selkää, kunnes hänen ikävöivä nyyhkytyksensä laantuu. 

 

Sinulle, joka otat hänet päiväunien jälkeen tiukasti syliin ja viet mukaan toisten uuteen totuttelevien ryhmään. Saat hiljalleen unohtamaan ikävänsä ja päivä päivältä rohkaistumaan. 

 

Sinulle, joka kannustat työkaveriasi, jotta hänkin tekisi parhaansa. 

 

Kiitos, että voimme palata kesälomalta hyvin mielin päiväsajan kotiin, päiväkotiin.

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu