Kirjoitukset avainsanalla arvot

Uskon, että ihminen, joka on tullut huomatuksi, huomioi toisen. 
Että hän, joka ei jää yksin, ei jätä toistakaan yksin. 

Uskon, että kuulluksi tullut pysähtyy itsekin kuuntelemaan ja antaa aikaansa. 
Että hän, joka saa rakkautta, rakastaa itsekin. Sulkee syliinsä ja antaa anteeksi.

Uskon, että yhteinen polku on aina kevyempi kuin yksin kuljettu.
Että tulevaisuutta voidaan rakentaa vain luottamuksella. 

 

Olen pohtinut paljon sitä, mitä elämältäni haluan. Sitä, miksi niin haluan. Ajatusten kehä päättyy aina samaan. Merkityksellisyyteen. 

Haluan olla entistä vahvemmin myötävaikuttamassa yhteiseen ja hyvään, toivoon ja luottamukseen. Siihen, että jokainen löytäisi oman paikkansa. Juuri sen omannäköisensä kolosen, jossa on hyvä olla. 

Haluan tehdä moninaisin tavoin töitä perheiden, työyhteisöjen ja yksilöiden puolesta. Tukea meitä ruuhkavuosien perheitä, työpolullaan harhailevia, vanhemmuudessaan epävarmoja ja onnessaan eksyneitä. Olla vahvistamassa onnistumisia, innostumisia ja saavutuksia. Arjen iloja. Olla kertomassa, että sinä riität, osaat ja pystyt. Onnistut. 

Haluan olla luomassa malleja ja soveltamassa käytäntöön, visioimassa suuria linjoja ja toteuttamassa pieniä yksityiskohtia. 
Haluan olla rakentamassa polkuja, joilla on merkitystä. Polkuja, joiden päässä on parempi huominen. Toimia työryhmissä ja organisaatioissa, joilla on vahva arvopohja ja usko tulevaisuuteen. 

 

Liki päivälleen kaksi vuotta sitten luulin oman matkani lähtölaskennan alkaneen. Kun elämä päättikin onneksi toisin, lupasin itselleni etsiä polun, jossa sisäinen maailmanparantamisen liekkini saa roihuta. 

Olen kantanut vastuuta vanhempainyhdistyksissä ja löytänyt ilon lukuisissa vapaaehtoistyön rooleissa perheiden ja ikäihmisten kanssa. Leiponut ja askarrellut palvelutalossa mummot seuranani, osallistunut likipitäen kaikkiin keräyksiin vauvanvaatteista ensimmäiseen kotiin muuttavalle nuorelle ja tulipalossa kotinsa menettäneelle, vienyt kukkia yksinäisille vanhuksille, avun tuoneelle ambulanssihenkilöstölle ja päiväkotien osaaville aikuisille, kaartanut auton vuosi toisensa jälkeen tutun lastenkodin pihaan. Sen konkreettisen tekemisen rinnalla rakentanut strategioita, koordinoinut yhteistyötä, luonut siltoja, tehnyt viestintää, neuvotellut ja sopinut. Etsinyt tapoja vaikuttaa hyvään tähän päivään ja parempaan huomiseen. Joitakin askelmia sille polulle on olemassa, monia vielä löydettävissä.


Kun katson syliini kömpivää ekaluokkalaistani ja kuuntelen, miten viisivuotiaani pohtii maailmansyntyä isänsä kanssa, on heistä helppo löytää vastaus kysymykseen miksi. Toivon, että teko toisensa perään johtaa siihen, että heidän maailmansa, lasten, voisi olla vieläkin parempi kuin minun ja meidän. 

Että heidän kasvaessaan aikuisiksi he eläisivät välittävämmässä, tasavertaisemmassa ja hyväksyvämmässä ilmapiirissä kuin me tänään. Että he tulisivat huomatuiksi. Että heidän olisi hyvä olla. Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen toivon, että moni muukin ilahtuu. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sinä viikonloppuna jännitti. 

Tiesimme molemmat, että tulisit pujottamaan sormeeni sormuksen. Keskinäinen rakkautemme saisi näkyvämmän sinetin. 

 

Sinä minun, minä sinun. Kihlapäivästämme on tänään jo yhdeksän vuotta. 

 

Olit ihminen, joka tiesi minusta kaiken. Senkin, mitä en ollut koskaan aiemmin kenellekään kertonut, välillä edes itselleni tunnustanut. Sydänystävä.

Kuljit omaa polkuasi ja minä omaani, mutta hiljalleen rinnakkain kulkemisen sijaan ne olivat yhtä. Meidän polkumme. Sielunkumppaneiden

 

Kun katson sinua nyt, mietin, mihin vuodet ovat vierähtäneet - ja toisaalta, miten tuttu oletkaan. Kuin olisin aina ollut kanssasi. 

 

Meille kahdelle kihlapäivällä on hääpäivääkin suurempi merkitys. Kaikessa epävirallisuudessaan nimenomaisesti meidän kahden sitoutuminen toisiimme. Tunteena ja lupauksena virallisuuden sijaan. 

 

Kihlausta edeltävä ilta oli täynnä vahvoja odotuksen tunteita. En nähnyt Rooman kaduista puoliakaan, sillä tunnekuohuissani odotin taukoamatta, milloin laitat käden taskuusi sormusta tavoitellaksesi. Saattaisin muistaa Fontana di Trevin suihkulähteestä edes vähän, jos olisin tiennyt sinun jättäneen sormuksen siksi illaksi hotellin tallelokeroon.

Tuletko vaimokseni?” kysyit vihdoin sydän pampahdellen seuraavana päivänä.

Mihinkään en ole yhtä mielelläni vastannut myöntävästi tämän 40 vuoden aikana. Kyllä, tulisin yhä, yhtä varmasti. Yhtä luottavaisesti. 

 

Sinä mua, minä Sua. Ei kumpikaan meistä muuttumattomana, eikä sellaisena kuin tavatessa, mutta yhä yhteisiä unelmia toteuttamassa. 

 

Elämän ruuhkavuodet. Ne kuuluisat, joissa välillä luulee unohtavansa itsensäkin aamupalojen, iltapesujen, flunssakierteiden, päiväkoti- ja harrastusvientien ja rauhattomasti nukuttujen öiden lomassa. Arjen palapelissä, jossa joku on menossa ja joku tulossa. 

 

Harva meistä liitelee pilvissä päivästä toiseen, mutta tietoisuus siitä, että toinen on rinnalla, kantaa. Mua varten, meitä varten. Nimenomaisesti meitä, sillä nämä vuodet olet ollut paitsi puoliso, myös kahden odotetun ja toivotun tytön isä. Rakastava, läsnäoleva ja aikaa antava isä, paras meidän tytöille. 

Onni on lasten ja perheen myötä tässäkin hetkessä. Moninkertaisena. Toisenlaisena. 

 

Elämä on kantanut ja antanut. Välillä ottanutkin. Se, joka on alkanut luottamuksen rakentamisella ilman näyttämisen tarvetta, rehellisyydellä ilman kaunisteluja tai valkoisia valheita, keskusteluilla ilman tarvetta vakuuttaa ja läheisyydellä ilman tarvetta sitoutua tai etsiä rakkauden kipinöitä, kantaa. Parisuhde, joka rakentui ystävyyteen. Siihen, että ollaan juuri tällaisina toinen toisillemme. Sydänystävyyteen. 

 

Yhteisellä matkalla, yhteisiä unelmia toteuttamassa. Elämän yhteen sitomana ja kaiken koetun jakaen yhä vahvemmin samaan suuntaan kulkien.

Näiden vuosienkin jälkeen yhä myös parhaina ystävinä. Kiitos, kun olet

 

Pohdintoja parisuhteesta

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/oothan-tassa-viela-huomenna 

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/onnellinen-parisuhde 

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/riittaako-rakastan-sua

https://www.vauva.fi/blogit/teehetkien-koti/kun-menettaa-kaiken-valitsee...

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mäkin haluan”, pyytää pikkusisko kauniista paidasta, jonka isosisko valitsee kouluvaatteeksi. ”Ihan samanlaisen.”

Miksen saa?” hän kysyy pituutta venähtäneen isosiskon uusista housuista. 

 

Tytöt kasvavat parin vuoden ikäerolla ja vain yhden vaatekoon erolla. 

 

Olen hankkinut lapsille paljon vaatteita. Useimmiten isosiskolta pieneksi jäävissä vaatteissa on kulumisen jälkiä vain lempivaatteissa. 

 

Tähän saakka tytöt ovat pitkälti saaneet omia uusia vaatteita. Kun toinen oli vastasyntynyt vauva ja toinen puhuva taapero, sitä ei edes pohtinut. Elämänvaiheet olivat pienestä ikäerosta huolimatta niin erilaisia; bodyja ja ensimmäisiä verryttelypukuja. 

 

Kun pian viisi- ja seitsenvuotiailla ol välissä vain yksi vaatekoko, tuntuu samanlaisten tuplavaatteiden ostaminen toisinaan turhalta. Muutamissa kuukausissahan pikkusisko saa joka tapauksessa taas paljon uudenveroista vaatetta siskoltaan omien samanlaisten vaatteidensa rinnalle. 

 

Ymmärrän kuitenkin, että myös pikkusisko haluaa uusia, itse valittuja vaatteita. Prikulleen samanlaisia samaan aikaan kuin isosisko. Ei vasta puolen vuoden kuluttua. Niinhän minäkin haluaisin hänen tilanteessaan, järkevyyden sivuuttaen. 

 

Isosiskon vaatteisiin liittyy onneksi myös ylpeyttä ja sitä enemmän kuin tahtoa aina uusiin vaatteisiin. Hän iloitsee, kun saa vihdoin sen paidan, joka on näyttänyt niin kauniilta isosiskon päällä. 

 

Annan lasten kohdalla tasapuolisuudelle ison merkityksen. Etenkin, kun lapsia on vain kaksi, kuten meillä. Siksikin olen - järkevyydenkin kustannuksella - halunnut, että he saavat kumpikin pitkälti omat vaatteensa. 

 

Viime ajat olen miettinyt, josko tasapuolisuusajatuksen voisi osin sivuuttaa arjen tarpeisiin perustuvissa hankinnoissa. Jos toinen tarvitsee tanssiasun tai kuravaatteet, eihän niitäkään hankita toiselle vain hankkimisen ilosta tasapuolisuudelle liputtaen. 

Ai no miksei siis sama ole pätenyt niihin leggareihin ja paitoihin? Siksi, että niissä isosisko saisi käytännössä aina uudet ja vanhat säästyisivät pikkusiskolle. 

 

Talven myötä lapset ovat ainakin väliaikaisesti siirtymässä samaan vaatekokoon. Tän vaiheen osalta suunnittelen muutosta - osin yhteistä vaatekaappia sisävaatteiden osalta. Ei kaksia samaan koon samanvärisiä paitoja tai housuja, vaan keskenään yhdistettäviä ja vaihdeltavia. 

Koululaisuus saattaa tuoda tähän oman sävynsä. Mustaharmaan pinkin ja lilan rinnalle. Onnistuukohan se, sen aika näyttää. 

 

Millä perustein teillä hankitaan pienellä ikäerolla kasvaville lapsille vaatetta? Miten usein pohditte ostaessanne tasapuolisuutta, vai ohjaako vaatehankintoja pelkästään järkevyys? Kuuluuko sisaruksen saada, jos toinenkin saa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Näihin viikkoihin sisältyy odotusta ja jännitystä, haikeutta ja onnellisuutta. Katseita eteenpäin ja vähemmän taaksepäin.

Esikoisemme aloittaa koulun ja sen myötä koko perhe ottaa askeleita kohti uutta. Onneksi hän kävi saman lähikoulun yhteydessä jo eskarinsa, joten tämä hyppy on pienempi niin hänelle kuin meille vanhemmillekin. 

Hän on ollut aina helppo lapsi, johon voi luottaa. Lapsemme tulee kaikkien kanssa toimeen, saa helposti ystäviä, on empaattinen ja vastuullinen. Vaikka vanhempana – ja etenkin esikoisen kohdalla – monesta asiasta huolehtii ja huolestuukin, hänen osaltaan ei olisi oikeastaan koskaan tarvinnut huolehtia tämän tyyppisistä. 

 

Tähän saakka varhaiskasvatus- ja päiväkotimaailma on kuitenkin ollut monessa määrin suojattu. Lapsi on aamuisin viety ja iltapäivisin haettu, on kuultu päiväkodin aikuisilta kuulumiset ja tiedetty tarkkaan, keiden kanssa lapsi leikkii. Tunnettu perheet ja ei-niin-läheiset kaveritkin. 

"En ole vielä löytänyt tapaa puhua ns. pahoista ihmisistä."

Nyt huomaan miettiväni dilemmaa siitä, missä määrin oikeastaan voin luottaa suojatun päiväkotimaailman ulkopuolella. Miten kannustaa itsenäisyyteen ja omille siiville nousuun samalla, kun itse aikuisena tiedän, mitä kaikkea maailmassa onkaan. 

Ollaan esimerkiksi opetettu, että kaikkien kanssa voi ja tuleekin jutella ainakin ystävällisen tervehtimisen verran ja ylipäätään sellaista vilpittömyyttä ja uskoa ihmisten hyvyyteen. Tietyssä määrin läheisyyttäkin esimerkiksi läheisiä ystäviä ja ystäväperheitä tavatessa. 

"Tunnen vetäväni mattoa omien ja lapseni jalkojen alta"

Jotenkin olen vasta nyt havahtunut siihen, että koulumaailmaan ja itsenäisempään kulkemiseen siirtyessä ihan niin ei olekaan. Etteivät kaikki ihmiset ole vilpittömiä ja hyviä, kaikesta ei voi eikä saa kertoa, eikä jäädä juttelemaan kenelle tahansa. Halaamisesta puhumattakaan. En ole vielä löytänyt tapaa puhua ns. pahoista ihmisistä tai siitä, ettei kaikkiin voi luottaa. 

 

Ajatus on painanut omaa mieltä. Yritin avata lasten kanssa keskustelun "vieraista ihmisistä", johon pikkusisko totesi, että tehän sanotte, että kaikki kaveritkin tulee meille vieraiksi. Niinpä. Että kuka oikeastaan on vieras? Tai kenelle saa avata oven? Onko oven avaamiseen eri säännöt yksin ollessa tai koko perheen ollessa kotona? 

 

Lapseni luottaa ja näkee ihmisissä ympärillään hyvän. Hänen vilpittömyytensä on aitoa. 

Tunnen vetäväni mattoa omien ja lapseni jalkojen alta. Joutuvani perumaan sitä, mitä olen nämä lapsuusvuodet opettanut ja pitänyt tärkeänä. Luota, pyydä ja tarjoa apua, keskustele, huomioi vieraammatkin ihmiset. Miten ylipäätään löytää nyt oikea tapa kertoa, että kaikki eivät ole hyvyyden arvoisia. Edes pysähtymisen tai kuuntelemisen, kun kyse on yksinään liikkuvasta lapsesta. Niin karua kuin se onkin. 

Raja on hiuksenhieno siinä, miten luoda turvallisuutta ja miten vie sitä pois synnyttämällä pelkoa. Miten kertoisin siitä, mitä lapsen on tiedettävä, jotta koti ja muu ympäristö olisi mahdollisimman turvallinen, mutten samalla loisi pelkoa siitä, etteikö juuri se koti olisi turvallinen.

 

Miten ujuttaa kaiken odotuksen ja innostuksen lomaan myös toisenlaisia ajatuksia?

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Itse lähtisin tässä liikkeelle siitä, että pyrkisin tukemaan lapsen intuitiota. Joistain ihmisistä tulee vähän luihu vaikutelma, joka saa mieluummin vetäytymään kuin lähestymään. Kertoisin, että jos jostain ihmisestä tulee omituinen olo, niin sellaisesta tilanteesta voi ja pitää lähteä pois eikä tarvitse pelätä että toinen loukaantuu. Voi sanoa kiitos ei ja heippa. Mutta on tärkeää ettei jää kilttinä siihen tilanteeseen ja koska on opetettu olemaan toiselle ystävällinen. Ehkä sitten joskus myöhemmin voisin puhua suoraan siitä mitä kaikkea voi  tapahtua. Mutta aloittaisin tästä :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu