Kirjoitukset avainsanalla arvot

"Miten teillä on sujunut?", kysyi neuvolantäti. Neuvolakäynnillä olivat samaan aikaan koko perhe; vauvaikäinen parivuotiaan sisaruksensa kanssa sekä vanhemmat. Vanhemmat kertoivat, miten arjessa vuorotellaan lastenhoidossa syöttämisestä nukuttamisiin ja valvomisiin, tehdään kotitöitä riidoitta ja jaksetaan vähäunisessa elämäntilanteessa hyvin, koska parisuhde on niin vahva. 

Isä kantoi lasta ylpeydellä, puki ja leikitti. Piti sylissä rokotuksen ajan, lohdutti. Kertoi nukkumisesta ja syömisestä, uusien asioiden oppimisesta. Neuvolatäti nyökytti, vaikkakin varmisti osan asioista toistamiseen äidiltä. Että miten se lapsi nukkuukaan, syöhän hyvin. 

"Onhan teillä kaikki oikeasti hyvin? Harva isä osallistuu kotitöihin ja lapsenhoitoon tuolla tavalla", hän halusi varmistaa vaivihkaa, kun perhe oli jo lähdössä onnistuneen(ko?) neuvolakäynnin jälkeen. Isä oli kiiruhtanut hetkeä aiemmin jo alkaneeseen kokoukseen työpaikalleen. Neuvolantätiä mietitytti, oliko asioista kerrottu silotellen koko perheen läsnä ollen. 

 

Pohja oli vedetty alta. Isän osallisuus ja tasapuolinen kohtelu. Usko siihen, mitä perhe kertoi omasta tahdostaan. Kyvyttömyys nähdä, miten perhe kommunikoi ja miten luonteva isä oli lastensa kanssa. Ei äidin auttajana, vaan täysvertaisena vanhempana. 

 

Neuvolatädin huoleen oli mahdollisesti syynsä. Ehkä hän oli kuullut lukuisia kaunisteltuja tarinoita vuosien varrella. Nähnyt toisenlaisen todellisuuden silloin, kun hänen huoneessaan ovat vain äidit lasten kanssa koko perheen sijaan. Pelkään, että paikkansa oli ainakin jossakin määrin myös lukkiutuneilla ajatusmalleilla. Oletuksilla. 

 

Yle uutisoi (11.2.2019) siitä, miten neuvoloissa koulutetaan perhetyöntekijöitä kohtaamaan isät paremmin asiakastyössä. Koulutuksen saa seuraavan vuoden aikana 2000 sosiaali- ja terveysalan ammattilaista ja opiskelijaa.

 

Lapsen saaminen on vanhemmille suuri muutos. Puhuttaessa lasten hyvinvoinnista, vanhempien ja heidän voimavarojensa tukeminen on avainasemassa. Lapsen hyvinvointiin heijastuu myös vanhempien parisuhteen laatu ja sen mahdolliset haasteet. Isät tarvitsevat tukea äitien tavoin, jotta lapsen turvallinen kasvu, kehitys ja hyvinvointi voidaan taata.

Isät haluavat olla hyviä isiä siinä missä äidit hyviä äitejä. He haluavat yhä enemmän osallistua lastensa kehityksen ja kasvun seuraamiseen ja hoitoon. Isät haluavat olla läsnä odotuksesta alkaen. Tilastot osoittavat, että pääosa isistä on nykyään mukana neuvolassa, varsinkin ensimmäistä lastaan odottavien perheiden kohdalla.

Neuvolassa pyritään vastaamaan perherakenteiden muuttumiseen. Neuvolan periaatteita ovat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, perhelähtöisyys ja sukupuolisensitiivisyys. Tavoitteena ei ole vain turvata raskaana olevan naisen ja syntyvän lapsen terveys, vaan edistää myös vanhempien ja koko perheen hyvinvointia. 

 

Onko osallistuville isille neuvoloissa tilaa? Onko paljon puhutulle tasavertaiselle vanhemmuudelle sittenkään vielä paikkaa järjestelmässä, joka on perustunut pitkälti äitien ja lasten huomioimiselle raskauden ensimetreiltä koulun aloitukseen? 

 

Keskustelu perhekustannusten tasapuolisemmasta jakamisesta käy työnantajien näkökulmasta kuumana. Paljon puhutaan perhevapaiden jakamisesta ja mm. sosiaali- ja terveysministeriön syksyllä alkaneella neuvoloihin suunnatulla Isäaikaa-kampanjalla kannustetaan isiä käyttämään perhevapaita.

 

Kun isät halutaan koko perheen hyvinvoinnin kannalta aktiivisesti mukaan, on heille myös tarjottava tasavertainen paikka. Kyseenalaistamatta. Aloittamalla vaikka siitä, että vastaanottohuoneista löytyy aina kaksi tuolia asiakkaille äitiysneuvolasta lastenneuvoloihin ja lääkäreihin. Syrjemmällä seisomiseen ohjaaminen on viesti sinällään, riippumatta kuka sen paikan saa.

Haluan uskoa, että hän olisi halunnut myös vaivihkaa varmistaa neuvolasta lähtevältä isältä, että onhan teillä varmasti kaikki hyvin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Kuka sä, äiti, oikein olet?”, kysyi kuusivuotiaani suoraan silmiin katsoen. Häntä oli jäänyt askarruttamaan ajatus persoonan määrittelemisestä täyttäessään kaverikirjaa. Siinä pyydettiin määrittelemään, mitkä asiat kirjoittajaa kuvaavat. Rivit jäivät hänen osaltaan tyhjiksi. 

Hänen kysymyksensä jäi mietityttämään. Kuka minä oikeastaan olen? 

 

Blogini, Teehetkien koti, tulee alkukesästä kolmen vuoden ikään. Se on kasvanut vauvasta leikki-ikäiseksi. Kulkenut mukanani kotiäitivuosista opintovapaan kautta työelämään paluuseen. Ensimmäisessä postauksessa pohdin eväsretkien takaa - eikä taianomaisuus ole niistä edelleenkään kadonnut. 

Tuolloin 1v- ja 3v-lasten vanhemmuudesta nelivuotiaan ja eskarilaisen äitiyteen. Vaunu- ja pottavaiheesta lasketteluun ja pyörällä ajamiseen ilman apupyöriä. Silloin ja tänä päivänä sielunkumppanini ja parhaan ystäväni puolisona, juuri munlaisen miehen vaimona. Toivottavasti läpi elämän. 

 

Muutamat sadat luetut postaukset ensimmäisiltä kuukausilta kääntyivät tammikuussa yli 30 000 kuukautta kohti. Vaikka lähtökohtana on ollut palo kirjoittamiseen, saa blogin lukijamäärän kasvu hämmentyneeksi ja hurjan iloiseksikin. Kiitos, että kuljet mukana. Sillä on iso merkitys. 

Sama Marika, vuosien kasvattama. Jokusen lisärypynkin rututtama. Se tänä vuonna nelikymppisten joukkoon siirryttäessä sallittakoon. 

Kipuilen lasten kasvaessa pienuuden ja suuruuden kysymysten äärellä. Samalla kun iloitsen heidän uusista taidoistaan kirjainten oppimisesta baletin askeliin ja kyvystään olla yhä parempi ystävä, valtaa liikutuksen tunne sydämen lasten vauva-ajan vaatteita katsoessa. Kolme vuotta sitten heidän arkensa oli kotipainotteisempaa, nyt päiväkodin ja eskarin sekä ystävien täyttämää. Pienten parhaiden ystävien. Yökylien ja harrastusten. Päiväkotiystävät ovat vaihtuneet eskariystäviksi, kohta jo koulukavereiksi

Olen iloinen nähdessäni laadukasta varhaiskasvatusta, eskaritoimintaa, ja etsin suhdettani alkaviin kouluvuosiin. 

 

Työhön paluu on tuonut uusia näkökulmia - jotakuinkin kaikkeen. Ymmärrän nyt, mitä tarkoittaa työn ja perheen yhteensovittaminen. Samalla innostun siitä, mitä voin itse saada aikaan - tavoitteellisesti kodin ulkopuolella. Välillä sydän jättää lyöntejä väliin, kun aikataulut kuristavat ja päiväkotien ilmoitustaulut kirkuvat norovaroituksia, mutta yritän hengittää syvään tietäen, että kaikelle on aikansa. Kaikesta selviää, vakuutan. Muutokseen ehdin jo valmistautua toisten äitikavereiden palattua töihin ennen minua. 

Ystävillä on ollut aina tärkeä paikkansa meidän elämässä. Tasapainottelu perheen ja ystävyyssuhteiden välillä vaatii huomiota. Sitä, ettei kaksi hyvää ja tärkeää tule toisilleen väärällä tavalla kilpaileviksi. 

Olen myös tiedostanut, että ystävyyssuhteet muuttuvat vuosien varrella. Muistot. Niilläkin on paikkansa. Yhteinen polku vuosien ja lapsuuden kavereilla vuosikymmentenkin ajan on muokannut mua siksi, millainen tänä päivänä olen. 

 

Uskon, että meistä jokaisella on mahdollisuus tehdä asioita yhteiseksi hyväksi. Ojentaa käsi, tarjota tukea, keittää tee, kuunnella. Kysyä kertomisen sijaan. Vapaaehtoistyön monet muodot ovat lähellä mun sydäntä. Edelleenkin. 

Pelastaisin maailman, jos voisin. Vielä en ole keksinyt siihen keinoa. Pannukakuilla voisi aloittaa. 

Uskon hyvään. Jokaisen ihmisen hyvyyteen. Välillä naiivistikin, mutta tiedostan sen. 

 

Olen joissakin asioissa yhä aika mustavalkoinen, periaatteellinen. Osin väitän sen johtuvan eteläpohjalaisesta geeniperimästäni. Pysyn siinä, mihin vahvasti uskon, kun kyse on arvoista ja oikeudenmukaisuudesta tavalla, jolla asiat itse koen. Ehdotonkin, joskus joo. Jääräpää? Jep. Tarvittaessa. Ehkä aika useinkin. 

Vanhemmuus on toki opettanut näkemään myös harmaan sävyjä, vähemmän ehdottomuutta. Meistä kahdesta vanhemmasta mä olen silti se, joka on huonompi neuvottelemaan tunteiden kuumetessa. 

 

Itsestäänselvyyksiin en enää usko. Tiedän, kliseisyydestä huolimatta, että jokainen hetki on tärkeä. Korvaamaton. Vaikka tässä hetkessä kaikki on hyvin, ei elämäni pysäyttävin hetki unohdu koskaan. Tämä koettu heijastuu mun pohdinnoissani todennäköisesti pitkään. Vanhemmuuteen kuuluvat kaiken onnen rinnalla päivät, joina turhauttaa. Silti ei ole yhtään iltaa, jolloin en nukkumaan mennessäni ajattelisi, miten onnellinen olen saadessani olla näiden kahden pienen äiti.

 

Olla äiti. Olla vaimo. Olla rakastettu. 

Rakkaus lukemiseen ja askarteluun on säilynyt, vaikka aivan liian harvoin löydän (muka) aikaa istahtaa lasten kanssa askartelupöydän ääreen. Lastenkirjoista satuhetkineen en ole valmis tinkimään vieläkään. 

 

Palo elämyksiin ja matkailuun on vain kasvanut. Tytöt ovat kulkeneet kanssamme teattereissa ja lastenkonserteissa jo siitä saakka, kun ovat hädin tuskin kävelleet. Näinä ja tulevina vuosina aina vain enemmän, sillä uskon elämyksiin. Muistoihin yhdessä koettuna ja jaettuna. 

Kuva: Kansallisbaletti 

Vaikka olemme koti-ihmisiä, tunnustan olevani yhä se, joka ei pidä imuriin tarttumisesta tai parkettien pesemisestä, vaan järjestää mieluummin kaappeja ja uppoutuu yksityiskohtiin. Josko tuota siivousvastuuta saisi ujutettua lapsillekin vaivihkaa. Kodin siisteys on silti edellytys omalle mielenrauhalle. Onneksi kotitöitä voi jakaa sen toisen kanssa, jolle myös siisti koti tuo mielenrauhan. 

Olen nämä vuodet uskotellut itselleni, että joka vuosi - arvatenkin uudenvuodenrakettien aikaan - aloitan säännöllisen liikkumisen. Että hei, ehtiihän sitä lenkille vaikka ennen töihinlähtöä aamukuudelta. Piece of cake. Veikkaan, että uskottelen näin ensi vuodenkin vaihtuessa. Paljon muutakin voi kuvitella kohdalleen ennen kuin tietää totuuden - kuten että saattaisin yhä osata lasketella kuten lapsuus-ja nuoruusvuosina. Tänä talvena tajusin, että voin heittää uskotteluilleni hyvästit. Laskettelusukset jalassa tutisin lastenrinteessäkin. Ei siis pidäkään paikkaansa, että nuorena opitun hallitsee aina. Tuskin muistan asioita kolmen vuoden takaakaan. 

 

Kurkistus blogissa kolmen vuoden matkalle kertoo, että olen pohtinut vanhemmuutta ja perhe-elämää paljon. Muutosta, kasvua. Omaa ja lasten. Olen tarttunut iloon ja suruun. Kirjoittanut ajatuksiksi juuri ystävien kanssa jutellun - sen, minkä kokevat samaa elämäntilannetta elävät. 

 

Tästä saman matkaa eteenpäin molemmat lapset ovat jo koululaisia, itsenäisempiä omine ajatuksineen ja toiveineen. Omannäköistä elämäänsä yhä enemmän eläen. Toivottavasti silloinkin olen sama Marika. Äiti, vaimo ja ystävä. Pannukakuilla silloinkin maailmaa pelastava, ellei muuta elämää suurempaa oivallusta ole tullut. 

 

”Mä olen äiti, joka rakastaa sua ja sun pikkusiskoa”, vastasin kuusivuotiaalleni. Kaverikirjan rivit olisivat saattaneet jäädä täyttämättä itselläkin, tai vaatia ainakin hetken miettimistä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ollaan lähes joka joulu melkein kymmenen vuoden ajan kirjoitettu mun puolison kanssa toisillemme kirjeet. Raapustettu ajatuksia menneestä vuodesta ja tulevasta, siitä mitä odotetaan. Siitä, mistä haaveillaan ja ollaan kiitollisia. Sanoja sydämestä. 

Jokaisessa kirjeessä ollaan vuosi toisensa jälkeen eri tavoin todettu, että ollaan tultu kotiin, kun ollaan löydetty toinen toisemme. Saatu mahdollisuus elää tätä elämää tällaisenaan. 

 

Elän elämää, jossa mun on hyvä olla perheen, läheisten ja ystävien kanssa. Juuri näin. Se ei tarkoita sitä, etteikö joskus vahvatahtoisten lasten kanssa neuvotteleminen kysyisi hermoja tai puolisonkin kanssa nahisteluttaisi. Isossa mittakaavassa niillä ei kuitenkaan ole merkitystä oikeastaan minkään vertaa. Onni syntyy ihan muusta. 

Oma terveyspainajaiseni on reilun vuoden takaisena yhä sen verran lähellä, ettei mua tarvitse muistutella elämän itsestäänselvyyksistä. Tai siitä, ettei mikään ole itsestäänselvää. En enää halua olla todennäköisyyksissä yksi miljoonasta. Toisaalta tiedän myös koetun myötä, millä asioilla on viime kädessä merkitystä. Niistä pidän kiinni.

Vuodet muuttavat ja muuttuvat. Alkaneelta vuodelta toivon kuitenkin sitä, että elämä pysyisi pitkälti ennallaan. Tällaisenaan kuin se nyt on. Tasapainossa. 

 

Samaa toivon sinulle. Että vuosi 2019 jäisi aikanaan mieleen vuotena, jota oli hyvä elää. Vuotena, jossa asui tasapaino ja onnellisuus. Että kokisit tulleesi kotiin. 

 

Onnea ja levollisuutta juuri alkaneeseen vuoteen, sen ensimmäisiin päiviin ja lukuisiin tuleviin. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen seurannut hämmentyneenä keskustelua päiväkotien ja koulujen henkilökunnan muistamisista. Siitä, mitä seurasi, kun Espoon kaupunki linjasi, ettei päiväkoteihin tai kouluihin tulisi viedä lahjoja, joiden arvo on muutamaa euroa enempää. Arvoltaan vähäisen mainoslahjan verran. Tai mieluiten ei muistamisia ollenkaan. 

 

Yksiselitteistä linjausta perustellaan virkamiehen puolueettomuudella ja sillä, että lahjassa on aina lahjuksen mahdollisuus. Että sillä voidaan tavoitella jotakin, joka ei ole hyvän tavan mukaista, vaikkapa kouluympäristössä parempaa kouluarvosanaa. Espoon opetustoimen johto näyttää muistutelleen, että opettaja on myös päätöksentekijä, kun hän arvioi oppilaita. 

"Miksi minulle tarjotaan tällainen etuus? Millaisista motiiveista otan tarjouksen vastaan?" ovat asioita, joihin Espoon linjauksessa viitataan ja joita oikeuskansleri on kehottanut jokaista virkamiestä kysymään itseltään vieraanvaraisuuden tarjoamisen tilanteissa. Really? Päiväkotimaailmassakin? Pliis. 

 

Olen kenties sinisilmäinen, naiivikin ehkä, mutta luotan yhä tämän päivän vahvan pedagogiikan ja laadukkaan koulutusjärjestelmän maassa, että arvosanojen takaa löytyy perustellumpi syy kuin se, kuka lausui joulujuhlassa kiitoksen, antoi lahjakortin tai tarjosi vaikka sen paljon keskustellun omenan. Tai jätti muistamatta kokonaan. 

On vaikeaa uskoa, että juuri kukaan vanhemmista paketoisi lapsen kanssa opettajalleen lahjaa tavoitellen parempaa numeroa tulevalle lukuvuodelle. Tai toivoen, että juuri tämä hopeaan lahjapaperiin kääritty joulukukka-asetelma tarjoaisi päiväkotiryhmässä enemmän sylitilaa. Poikkeuksia aina löytyy, mutta poikkeuksetonta asiaa ei olekaan. Pikemminkin kodeissa tunnetaan kiitollisuutta siitä kasvatustyöstä, jonka päiväkotien, eskareiden ja koulujen henkilöstö perheiden kanssa jakaa. Kääritään lahjat lämmöllä kiittäen. 

 

Luotan, että niinkin inhimillisellä alalla kuin kasvatus ja opetus, nähdään kokonaisuus. Se, että keskiössä on lapsi ja tarpeet, joita hänellä on yksilönä. Riippumatta siitä, millaisessa roolissa hänen perheessään on muistaminen tai esimerkiksi siitä, onko hänen perheellään siihen ylipäätään esimerkiksi taloudellisesti mahdollisuutta. 

Ymmärrän, että yhtenä näkemyksenä on pyrkimys yhdenvertaisuuteen perheiden välillä. Ettei lasta eroteltaisi sillä perusteella, onko hänen äitinsä miljoonatuloinen yritysjohtaja tai isänsä pitkäaikaistyötön – ja siltä osin perheen taloudelliset lähtökohdat mahdollisesti erilaiset. En siltikään usko pakkojen tuomaan tasapäistämiseen, vaan vilpittömyyteen. Siihen kustakin perheestä ja kasvatusalan työntekijästä lähtevään. Se ei erottele lämmöllä kirjoitettuja sanoja, kynttiläasetelmia tai viikonloppulahjakorttia kylpylään. 

 

En keksinyt toista työntekijäryhmää opettajien ja varhaiskasvattajien rinnalla, joilla on konkreettisesti joka päivä niin suuri myötävaikutus perheiden tasapainoiseen arkeen. Siihen, että lapset oppivat hiljalleen siipiensä kantavan – toistenkin aikuisten tuella. Siihen, että me vanhemmat voimme päivittäin hyvillä mielin lähteä töidemme pariin ja lapsistamme huolehditaan. Siihen, että illalla omassa sängyssään silmänsä sulkevat lapset toteavat, että on ollut hyvä päivä. Päiväkodissa, eskarissa ja koulussakin. 

Toivon, ettei kenenkään perheen tarvitsisi miettiä, voiko joulumuistamisten listaan raapustaa hyvillä mielin päiväkodin aikuisia. Ettei tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa pohtiessaan, mikä lahja sopii viranhaltijalle olematta pahamaineinen hiukset nostattava lahjus. Se, josta joudutaan koulun opettajanhuoneessa tai päiväkodin kahvihuoneessa käymään kireäsävyistä keskustelua. 

 

Voisiko joskus asioita lähestyä pelkästään vilpittömästi, hyvää tahtoen? Tarvitseeko ihan kaikkeen löytää nurinkurista kääntöpuolta? 

Muistetaan lahjoin, kiitoksin ja ajatuksin niitä, jotka ovat tärkeitä. Jotka jakavat arjen. Ihan vilpittömästi. 


- - 

Niitä aiempia ääneen lausuttuja kiitoksia:
Naisille, jotka kasvatatte lastani 
Eri päiväkotien lapsista yhtenäinen eskaritiimi - Esikoulunopettajat avainasemassa 
Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa? 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka palasi alkuvuonna vuosien perhe- ja opintovapailta asiantuntijatyöhönsä viestintäkentälle. Äiti ja vaimo, ystävä. Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Kommentit (2)

Vierailija

Kiitos tästä kirjoituksesta! Olen niin samaa mieltä! Tänäkin vuonna pakkaamme pienet muistamiset lasten opettajille (vaikka luokka muistaa myös yhteisellä lahjalla). Kahdelle opelle paketoimme lahjat lämmöllä ja syvällä kiitollisuudella ja se yksi, jonka opetukselliseen antiin emme niin tyytyväisiä, ansaitsee lahjansa myös. Teemme tämän senkin vuoksi, että haluan lasten näkevän, että arvostamme opettajia ja toivomme lapsenkin arvostavan. Sen vuoksi jokainen lapsi on aina valmistanut itse opelleen ja päiväkodin henkilökunnalle huolellisesti tehdyn kortin.

Vierailija

"aina lahjuksen mahdollisuus. Että sillä voidaan tavoitella jotakin, joka ei ole hyvän tavan mukaista, vaikkapa kouluympäristössä parempaa kouluarvosanaa"

Öööäää..öö.. saan niin paljon lahjoja etten edes muista keneltä ne on välillä tullut 😄Joten...Ei en usko edes moiseen 'kalasteluun '
Kyllä hyvin tehdystä työstä saa antaa puhtaalla omallatunnolla jtn lahjaa. Kuitenkin myös vanhempien kanssa syntyy ns. "Kasvatuksellinen side" tämän maan lasten tulevaisuutemme kanssa.

- kasvatustieteiden maisteri Anna

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu