Kirjoitukset avainsanalla arvot

Ystävä oli jokin aika sitten pidempään ostolakossa ja toinen jatkaa yhä. Tuttava pärjäsi koko viime vuoden kolmella uudella hankinnalla ruuan ohella. Jokainen on viitannut alkushokin jälkeen vapautuneisuuteen. Hmm.

 

Kaupasta tarttuu mukaan pikkulelut, joita kumpikaan tytöistä ei muista enää edes kotona kauppareissulta palatessa. Nippu uusia keräilykortteja ja slime, joka ei hiekkaan putoamiselta ennätä edes kotiin saakka. Ei niinkään kalliita, muttei juuri lisäarvoakaan tuovia.

Ties monennetko uudet kauniit leggarit ja t-paita toisten pinojen vierelle. Lastenvaatteita ei kai voi olla liikaa, vai voiko? 

Yksi varasuihkusaippua pesuhuoneen kaappiin odottamaan, kun tuoksu on hyvä. Lämpöalustat alesta, jos vaikka joskus jossain nuotiolla tarvis. Ihan niin kuin usein paistettaisiin makkaraa nuotiolla, kylmässä säässä ainakaan. 

Paljon kaunista ja ihanaa, mutta myös tarpeetonta. Ainakin meillä.

 

Olen jo useamman vuoden puhunut, että pitäisi kokeilla tietoista hyvin harkitun ostamisen linjaa. Että pitäisi ryhdistäytyä.

Sitä, että jokaisen ostoksen kohdalla tulisi aidosti mietittyä, onko sille tarvetta. Mieluummin jätettyä kuin otettua. Etenkin sitä huomaamatonta jokusen lantin pikkusälää. Vaatteiden osalta katsoisi ensin kaappiin (vaikkei siellä muka ikinä koskaan milloinkaan olekaan sopivia), ennen kuin hankkii uutta. 

 

Meille on tärkeää ruokailun säännönmukaisuus. Se, että syödään työ- ja hoitopäivän jälkeen yhdessä koko perheenä lämmintä ruokaa. Viikonloppuina ja vapaapäivinä kahdesti.

Aiemmin tein viikon monipuolisen ruokalistan, eikä hävikkiä juuri ollut. Saati miljoonaa kaupassa käyntiä. Kuten olen monesti todennut, ruokakaupassa käyminen on yksi vastentahtoisimmista tietämistäni asioista.

Suunnitelmallisen ruokailun sijasta haetaan tällä hetkellä tarvikkeet parille päivälle ja nakellaan huomaamatta ylipäiväisiä roskiin. Siksi tähän linkataan viime vuosina vähemmälle jäänyt suunnitelmallisuus, viikon ruokalistat esimerkiksi.

 

Haluan nähdä, mihin saakka nykyisellä tarpeistolla pärjätään ja ennen kaikkea sen, loppuuko tää roskan ja laatikoittain kirpparille vietävän tavaran määrä joskus. Voidaanko siirtyä pienempään roskikseen tai harventaa tyhjäysväliä. 

 

Elämyksistä en ole valmis luopumaan; teatterit, leffat, konsertit, kylpylät, matkat, ravintolat ja huvipuistot saavat tästä täyden vapautuksen. Lastenkirjat myös. Ja kesäinen pehmis juuri silloin, kun sellaista tekee mieli.

Muutoin lähetään tähän kokeiluun heti ensi viikon alusta. Ai miksei heti? Siksi, että mun kaltainen looginen tyyppi tarvitsee jonkun konkreettisen päivämäärän tai ajankohdan, eikä mitään ”joku päivä keskeltä viikkoa.” Samaan luonteeseen liittyen otetaan tähän myös aika ehdoton aloitus. Lähes nollalinja sen sijaan, että olisi vähän sinnepäin.

 

Alkuahdistus, kuvaavat monet, kun jatkuviin heräteostoksiin on tottunut. Vielä tässä vaiheessa olen tästä silti kovasti innoissani. Kiinnostavaa nähdä, moniko ajatelluista tarpeistani on keinotekoinen - sellainen, jonka olen ajatuksissani itselleni luonut. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Jennyfer 1980
Liittynyt6.6.2019
1/1 | 

Julkaisin juuri postauksen tuohon ruokakaupassakäyntiin liittyen otsikolla Ekoteko: Ekologinen ja rahaa säästävä kaupassakäynti :) http://www.jennyfer1980.fi/2019/06/ekoteko-ekologinen-ja-rahaa-saastava....

Elän minimalistista elämää muutenkin ja olen jo pitkään pyrkinyt ostamaan vain sen mitä tarvitsee. Silti, jostain ihan käsittämättömästä syystä, löydän kaapistani satunnaisesti vaatteita, joita en käytä enkä tarvitse. Nyt ollessani raskaana, olen pärjännyt niin vähällä vaatemäärällä etten ikinä olisi voinut kuvitellakaan, eikä minulla ole ollut kertaakaan reilu 27 raskausviikon aikana päivää, etteikö minulla olisi ollut jotain päälle pantavaa. En siis ole tuskaillut kertaakaan sen kanssa, mitä pukisin päälleni. Syyskuun alussa syntyvä vauva, kaikenlisäksi esikoinen, tietysti tuo mukanaan sen, että hankinnoitta ei pärjää ja sekin on tietysti epäselvää, miten vanhojen vaatteideni kanssa käy raskauden jälkeen. Teen kuitenkin kokoajan hankintoja vain ja ainoastaan tarpeeseen mahdollisimman pitkäaikaisilla ja monikäyttöisillä hankinnoilla. Tuo ihan täydellinen ostolakko on ollut itselläni haaveena monesti ja aion sitä kyllä vielä kokeilla. Seuraan erittäin suurella mielenkiinnolla matkaasi päätöksesi parissa ja miksipä en osallistuisi haasteeseesi siinä määrin kuin se tässä elämän tilanteessa on mahdollista :) Joten kiitos haasteesta ja tästä eteenpäin teen blogiini postauksia vähintään kuukausittaisella syntilistalla "Ostolakko" -teemalla :) 

Tässä vielä linkki hiljattain tekemääni postaukseen vaatteiden osalta, jossa käytin kaikki sukat totaalisen loppuun ja minkä henkisen tyydytyksen siitä sainkaan :D http://www.jennyfer1980.fi/2019/05/ekoteko-taydellinen-suoritus-vaatteid...

Jennyfer 1980 -blogi

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ystävyys. Tärkeää meistä jokaiselle. 

Päädyin ystävyyttä ja ajankäsitettä sivuavaan keskusteluun esikoiseni kanssa ollessamme useamman päivän matkalla ystäväperheen kanssa. Matkaseuranamme oli perhe, jossa lapset ovat hyvin samanikäisiä omiemme kanssa. Tyttöjen ystäviä vauvavuosilta saakka.

 

Meillä, äideillä, elämäntilanne oli pitkään sama. Olimme vuosien ajan kotona lasten kanssa ja tapaamismahdollisuuksia oli paljon. Viikoittain, useamminkin.

Töihin palattuamme aika oli ja on rajallisempaa. Päivät täyttyivät vastuusta työlle ja iltoihin tuli mahduttaa ystävien rinnalla harrastukset, kotityöt ja kotiarki. Lapset löysivät arjen rutiinit hoitopaikoissaan.

 

Onhan meillä ollut aikaa toisillemme, mutta paljon rajallisemmin. Siitä ei kai pääse yli eikä ympäri.

Kun lapsilla oli aikaa toisilleen useampien päivien ajan - hyvistä huomenista hyviin öihin - asia nousi keskusteluun. Se, että joskus yhteinen leikki monesti viikossa on ollut hyvinkin arkista. Vuosia.

”Miksi me ei olla enää?” oli kysymys, joka sai ajattelemaan. Että miksei enää olla lähes päivittäisiä leikkikavereita.

 

On selvää, että työhönpaluu muuttaa. Se pakottaa tasapainottamaan elämää. Miettimään arki-iltojen ohjelmaa suhteessa hoito/työpäiviin ja sitä, miten vain muutamat viikonlopun vapaapäivät käyttää. Selvää on, että toisin kuin silloin, kun vapaita on seitsemän päivää viikossa.

Arki muutti myös lasten ystävyyttä. Tavan olla ystävä, luontevasti. Ilman aikuisten suurempia sopimisia ja kuukausittaista kalenterointia. Tultiin ja mentiin, oltiin.

Aikuisten arki, työelämän todellisuus, työn ja perheen yhteensovittaminen muutti lastenkin ystävyyttä. Sitä tuli jotenkin vasta nyt ajatelleeksi toisin silmin.

 

Vaikka lapsilla on ilmiömäinen kyky jatkaa pidemmänkin erossaolon jälkeen siitä, mihin he viimeksi leikeissään jäivät ja hetken hapuiltuaan uppoutua silmät loistaen yhteiseen tekemiseen, tunsin piston sydämessäni. Hartioita painavan vastuun muutoksesta. Vastuun siitä usein tiedostamastani ajatuksesta, että lasten ollessa alle kouluikäisiä, heidän päivähoitoajan ulkopuoliset ystävyyssuhteensa vahvistuvat tai kuihtuvat pitkälti vanhempien aktiivisuudesta. Siitä, miten usein isät ja äidit löytävät illoista omien kotitöiden ja harrastusten lomassa rakosia lasten leikeille.

Päätin löytää jatkossa enemmän aikaa. Arjenkin muuttuessa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kymmeniä papereita, sivu sivulta selattuja. Diagnooseja, jotka tutkimusten edetessä pahenevat ennen kuin huojentava varmuus selviää.

Miten paljon pelkoja ja epävarmuutta paperit voivatkaan sisäänsä kätkeä. Miten paljon tukahdutettuja tunteita, kun mihinkään ei uskalla luottaa – eikä tulevaisuuteen nähdä. Miten paljon epäuskoa ja riipivää ahdistusta. Särkyneitä sydämiä. Rakkautta. 

Selasin nuo paperit läpi useat kerrat eläessäni keskellä elämäni pahinta painajaista 1,5 vuotta sitten. Muistan yhä ne viiltävät tunteet lukuisten vastaanottokäyntien jälkeen. 

Vieläkään en osannut heittää pois tuota nippua, kun se löytyi lipaston laatikosta vieden ajatukset täysin toisaalle siivouspuuhista. Tajusin, että minulla on tarve pitää koko pino siistissä järjestyksessä käden ulottuvilla – varuiksi. 

 

Minä menetin. Kaiken. Onneksi vain hetkeksi, mutta tiedän, miltä tuntuu, kun elämä viedään pois. Tiedän, miltä tuntuu menettää. Tietää, että määränpää on tässä. Pikemmin kuin hitaammin. 

 

Siksi sanonta "Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön" kuulostaa yhdeltä hölmöimmistä sanonnoista ikinä. Onnen piilottaminen! Sen kaiken kauniin, josta ihminen saa voimaa. Onnen ihmisistä, jotka ovat lähellä. Onnen siitä, että on jollekin tärkeä. Että sujut itsensä kanssa. Onnen elämästä, elämisen mahdollisuudesta.

 

Meillä on vain yksi elämä. Siihen onni on liian lyhyt piilotettavaksi. 

Kukaan ei lupaa meille eläkevuosia, eikä kauniita kesiä rollaattorilla köpötellen auringon heijastuessa harmaista kutreista. Kukaan ei lupaa aikaa vuosikymmenten tai edes vuosien päästä. Huomisestakaan ei tiedä. Luvata voi vain tämän hetken. 

Kaiken kerran menettäneenä tiedän, miltä se tuntuu. Tietää, että on vain tämä hetki. Olla näkemättä eteenpäin, jaksamatta luottaa edes samaan viikkoon.

 

Tässä ajassa asuu erikoinen täydellisen onnen tavoittelu. Oletus siitä, että ollakseen onnellinen täytyy saavuttaa jotakin mielettömän suurta. Tavoittaa kuu taivaalta ja timantit louhosten syvyyksistä voidakseen kokea onnea. Ikään kuin onni ei voisi olla arjessa. Tässä ja nyt. 

Tämä maailma huokuu materiaa ja suorittamista. Sitä, että pitäisi olla vieläkin enemmän. Ansaita enemmän, omistaa enemmän. Jotakin – enemmän. 

 

Haluan uskoa, että onneen tarvitaan paljon vähemmän. Yksinkertaisempaa. 
Rakkautta ja ystävyyttä. Läsnäoloa ja ymmärrystä, aikaa toisille. Enemmän tarjottua apua ja hartialle laskettuja käsiä. Useampia myötätuntoisia katseita. Aitoutta. Ystävällisyyttä. Uskon, että me ollaan täällä ennen kaikkea toisiamme varten.

Uskon, että suurten päämäärien ja tiukkojen tavoitteiden sijaan onni löytyy matkalta. Unelmia tulee olla jokaisessa takataskussakin, mutta erityisen tärkeä on matka sinne. Ei pelkkä lopputulos usein liiankin suurine odotuksineen. Koska meillä on vain se yksi elämä. 

 

Olen aina tiedostanut, että elämä on ainutlaatuista. Se, että käy syvällä pohjalla, vain kirkastaa sen. 

 

"Se kell´ onni on, se onnen kätkeköön." Miten hölmöä. Niiden, ketkä onnen ja siihen liittyvän levollisuuden löytävät, tulisi pitää se visusti omana tietonaan. Olla hiiskumatta siitä muille ja myhäillä mieluummin itsekseen. Ihan paras, jos jättää kokonaan myhäilemättä. Onnestahan voi tulla vaikka kateelliseksi. Ainakin tämä katajainen kansa, joka ei usko toistuviinkaan tuloksiin maailman onnellisimmasta kansasta.

En ole toisten mielipiteistä suuresti välittänyt aiemminkaan, sillä jokainen kulkee omaa polkuaan kuten kohdallaan parhaaksi näkee. Varsin moni asia on kiinni omista valinnoista. Päätöksistä jäädä paikoilleen, mennä eteenpäin tai peruuttaa. Päätöksestä ajatella toisin. Siksi(kään) en ole valmis onneani kätkemään. Piilottamaan hyvää mieltäni tai tasoittamaan kevyttä askeltani silloin, kun on sen aika. 

 

Onnellisuuden ei tarvitse tarkoittaa 24/7 vaaleanpunaisessa pumpulissa elämistä. Tähtitomua sateenkaaren väreineen. Arki vie välillä mukanaan. Useinkin. Mustia pilviä ilmaantuu toisinaan itse kunkin horisonttiin. Kipeinä valvotut yöt uuvuttavat, eikä koettu painajainen muuta tosiasiaa siitä, etteikö lasten keskinäinen kinastelu kävisi vanhempienkin hermoille. 

Meistä jokainen kantaa mukanaan historiaa, joka harvoin on kovin yksiselitteinen. Mutkaton. Oleellista on kuitenkin se, mihin lähden ajatuksiani kiinnittämään. Uskon, että ajatukset ohjaavat meitä - ja siksi myönteisissä on valtava voima. 

 

Maailman onnellisin kansa. Mä haluan yhä myös uskoa siihen – ja valita onnellisuuden. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu