Kirjoitukset avainsanalla sairastuminen

En uskaltanut luottaa, että olisin tässä enää.

Esikoiseni eskarin aloitusta seuraamassa. Kuopustani uudelle päiväkotivuodelle saattamassa. Tulevan syksyn suunnitelmia tekemässä.

Vakava sairastumiseni tarkalleen vuosi sitten on palannut näinä päivinä mieleen useasti. Vaikka elämä on kantanut vahvalla otteella eteenpäin, ei koettu koskaan unohdu.

 

Tiettyinä hetkinä huomaan yhä tarttuvani ajatukseen, että kaikki on saatava kokea ja tuntea nyt, kun on vielä aikaa.

Välillä illan kääntyessä yöhön mietin, ehdinkö rutistaa lapsia riittävästi ja muistinko kertoa, miten ainutlaatuisen tärkeitä he ovat. Osasinko arjen ruuhkavuosissa antaa puolisollen tuen, osoittaa välittäväni. Osoittaa ystäville, että heidän ajatuksensa, naurunsa ja yhteiset elämykset kantavat monen harmaankin päivän yli.

Vaikkei mikään viittaa koetun toistumiseen, on syvälle sydämeen syöpynyt tietoisuus siitä, ettei itsestäänselvyyksiä ole. Silloin kun arki on hulinaa, haluaisin pysäyttää kaiken. Vain siksi, että ehtisin tuntea vieläkin enemmän sen, mikä on tärkeintä.

 

En uskonut palaavani töihin pitkien perhe- ja opintovapaiden jälkeen. Siksi se, että saan istua omien tiimiläisteni kanssa työtehtäviini uppoutuen, merkitsee paljon. Yhtälailla osaan suhteuttaa ajan ja voimavarat, jonka voin työlle antaa. Vaikka käytännössä - ihmeen kaupalla - palauduin ennalleen, tiedän, ettei ylikuormittumiseen ole mahdollisuutta. Sen mukaan elän.

Elämäntapoihini kiinnitin huomiota menneenä vuonna liian vähän. Muutostarpeesta huolimatta. Mieli ei ilmeisesti pystynyt kaiken läpikäymiseen samaan aikaan, joten jalot lupaukset säännönmukaisesta unesta, ruokavaliosta ja liikkumisesta jäivät. Monesta muustakin.

Nyt on niiden toteuttamisen aika. Yökukkujana olen totutellut olemaan sängyssä reilusti ennen yhtätoista, etsin trikoitani syksyn jumpparyhmiin ja herkkujakin pyrin osaltani hallitsemaan. Ylipäätään etsimään sitä pysyvää tasapainoa ja hyvää oloa. Levollisuutta elämän ruuhkavuosissa.

 

Vuosi painajaisesta, vuosi kuolemanpelosta. Vuosi kaiken romahtamisesta ja hiljattaisesta kokoamisesta.

Vuosi ja vuodet tästä eteenpäin.
Vuosia hyvinvoinnille. Vuosia uudelle.

Ennen kaikkea - vuosia elämälle. Vieläkin osin haluten pysäyttää hetket, mutta nyt jo luottaen, että ehdin nähdä, elää ja olla läsnä. Rakastaa.


Pohdintojani aiheesta:
Painajaisen päätepysäkki - Elämä ei ole itsestäänselvyys
Jos aikaa olisi vain vähän. Tämä hetki on lahja.
Toistensa unelmia
Huolen häivähdyksiä lastenhuoneen hämärässä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Kuvat olivat puhtaat. Jo seitsemän vuotta”, päivitti tuttava kuulumisiaan Facebookiin.

”Pelkäsin, etten saisi jatkaa elämää. Pelkäsin, että lapseni menettävät äitinsä,” kirjoittaa omasta rintasyöpäkokemuksestaan Lakatut varpaankynnet-blogia pitävä työkaverini Kaisa.

”Viisi kirjainta mitä en olisi koskaan halunnut kuulla. Syöpä. Miten tästä eteenpäin?”, purki ajatuksiaan samana iltana kolmas.

 

Päivitykset pysäyttivät. Facebookin pääosin kevyt hömppäuutisfiidi tuntui yhtäkkiä kovin raskaalta. Toisten huoli tuntui sisimmässä. Takaraivossa jyskyttävä pelko, jonka kai lähes jokainen nainen voi allekirjoittaa. 

 

Miten helppoa onkaan tuudittautua siihen ajatukseen, ettei itselle tapahdu mitään pahaa. Kääriytyä vaaleanpunaiseen pumpuliin ja hypätä kuplaan. Tehdä suunnitelmia vuosien ja vuosikymmenten päähän, ladata odotukset eläkevuosiin. Haaveilla sitten-kun-elämästä sen sijaan, että miettisi, miten tehdä juuri tästä hetkestä paras. Ainutlaatuinen ja muistamisen arvoinen. 

 

Suomessa rintasyöpään sairastuu vuosittain noin 5000 naista. Heistä puolet alle 50-vuotiaita, kuten tuttavistani jokainen. Lähes joka kahdeksas suomalaisnainen sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä rintasyöpään. Jotkut sitten-kun, monet nyt.

Rintasyövästä parantuneet kertovat elävänsä elämää kontrollista kontrolliin ja tuntevansa hengityksen salpaavaa epävarmuutta kontrolliajan lähestyessä. Lamaantumista. Vaikka parantuneen elämä on alkanut kantaa ja arki asettunut uomiinsa, on jotakin jäänyt pysyvästi muistiin. Se, että hetken pelkäsi menehtyvänsä. Tiedän, miltä se tuntuu, vaikken rintasyöpää tunnekaan. 

 

Toisaalta on luotettava, että elämä kantaa. Että on terve, kunnes toisin todistetaan.

On elämä ennen diagnoosia ja elämä diagnoosin jälkeen. Kaksi eri elämää ja välissä hetki, jona kaikki tuntui pysähtyvän. "Kaikki on hyvin. Juuri nyt. Ja se riittää: olemme samalla viivalla, sillä kaikilla meillä on vain tämä hetki", kirjoittaa Kaisa.

Tämä hetki. Miten merkityksellinen se onkaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun elämä tarjoilee vain mustapekkoja ja korttitalo uhkaa sortua peruspilareiltaan, tulevat arjen kantavat perusrakenteet punnituiksi. Pienten lasten vanhempina päiväkodin kyky - tai kyvyttömyys - tukea konkretisoituu nopeasti.

 

Lapsiperheessä, jossa itsensä ohella on vastuu pienistä ihmisistä, on perusluottamuksen horjuminen pahinta.

 

Kerroin aiemmin, että tämä syksy on meidän perheessä eletty painajaista. Sairastuin yllättäen vakavasti, 38-vuotiaana kahden pienen tytön äitinä ja elin hetken tietoisuudessa, että saattaisin menehtyä. Diagnoosi osoittautui virheelliseksi ja sittemmin olen toipunutkin jo lähes ennalleen, mutta koettu jätti pysyvät jäljet.

 

Mun ja puolisoni käydessä sairaalassa keskustelua tulevasta kaiken yhtäkkisen kaaoksen keskellä, teki päiväkoti kaikkensa pitääkseen lasten arjen vakaana.

 

Olen kertonut jo aiemmin, että meidän lasten päiväkodissa huolehditaan lapsista lämmöllä. Ollaan aidosti läsnä ja huomioidaan lapsia yksilöinä. Ei paeta resurssipulakeskustelun taakse, josta nyt varhaiskasvatuksen sektorilla lähes tauotta puhutaan, vaan pyritään muuttamaan toimintatapoja vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla toimintaympäristöä käytettävissä oleviin resursseihin sopeuttaen. Asetetaan lapsilähtöisyys ja laadukkuus aina keskiöön.

 

Tähän saakka olen nähnyt päiväkodin roolin arjessa, mutta nyt se konkretisoitui lapsiperheen akuutissa kriisissä kahden pienen päiväkoti-ikäisen kodissa. Päiväkoti otti paikkansa lasten arjessa ihailtavan ammattitaitoisella ja inhimillisellä tavalla. 


Se, etten päässytkään hakemaan lapsia päiväkodista, enkä kuulemaan päivän tapahtumista, ei estänyt sujuvaa vuorovaikutusta päiväkodin ja kodin välillä. Puhelin piippasi useitakin kertoja päivässä kuvia ja viestejä tyttöjen leikeistä ja kuulumisista meille sairaalaan. Viestejä tuli niin minulle kuin miehellenikin, tyttöjen isälle. Niinä muutamina päivinä päiväkodin aikuiset pitivät arjen mahdollisimman ennallaan ja muuttumattomana.

 

He toivat tasapainon myös lastemme päiviin. Päiväkodilla oli jo päivän alkaessa tieto, että olen joutunut sairaalaan ja jään tutkimuksiin ainakin joksikin aikaa. Siksi he tarkkailivat lastemme leikkejä erityisen huolella ja seurasivat vaivihkaa päivien mittaan, päätyisikö leikkeihin keskustelua sairaalasta tai ikävästä - ja olivat valmiudessa puuttumaan mahdollisiin tilanteisiin. Ottivat syliin, juttelivat ja antoivat aikaa huomioiden yksilöllisen, poikkeuksellisen tilanteen.

 

He näkivät kokonaisuuden. Perheemme on kaksikielinen, mutta olemme valinneet lapsille suomenkielisen päiväkodin. Kun lasten ruotsinkielinen famo haki poikkeuksellisesti lapsia päiväkodista sairaalajaksoni aikana, päiväkodissa huomioitiin mahdollisuuksien mukaan työjärjestelyin niin esikoisen kuin kuopuksenkin ryhmässä valmius saada tietoa lasten päivän tapahtumista hänen äidinkielellään. 

 

Oma koulutustaustani on kasvatustieteen ja psykologian opinnoissa, jonka takia tiedän kiinnittäväni huomiota päiväkodin arkeen monia muita vanhempia tarkemmin silmin ja pohtivani asioita, jotka toinen ehkä sivuuttaisi. Siksi - erityisesti siksi - arvostan valtavan paljon tapaa, jolla lapset ja meidät vanhempina otettiin huomioon. Yksilöinä. 

 

Varhaiskasvatuksen parissa puhutaan paljon kasvatuskumppanuudesta. Siitä, että yhdessähän me ollaan tätä lasta varten - päiväkoti ja vanhemmat. Sen, jonka moni mieltää sanahelinäksi. 

Tiesin jo näiden yhdessä matkattujen vuosien perusteella, että lasten päiväkodilla on taito olla aidosti kasvatuskumppani ja kulkea samaa matkaa lapsen parasta ajatellen. Olla varhaiskasvatuksessa määritettyjen tehtäviensä kautta nimenomaan tukemassa kasvua ja edistämässä hyvinvointia.

 

Tämän läpikäytyäni näen sen vieläkin selkeämmin. Tiedättekö, miten helpottavaa oli voida todeta se silloin, kun oma elämä oli kaikkien hauraimmillaan, eikä itse jaksanut ajatella edes seuraavaan päivään saakka. Se, että joku pitää parhaalla mahdollisella tavalla huolta lapsista juuri silloin, kun vanhemmuus vaatii enemmän.

 

Kiitos. Te päiväkotien aikuiset, kiitos, kun olette. 

- - - 

Päiväkotia olen pohtinut myös: 
Päiväkodin aamu
Kuuletko lapsessasi päiväkodin aikuisen? - Millaisessa päiväkodissa sinun lapsesi kasvaa? 
Naisille, jotka kasvatatte lastani
Miten kiitämme päiväkodin henkilökuntaa – Kun olette meille tärkeitä 
”Tuleeko Sofia jo tänään päiväkotiin? Äiti, sano joo.” – Osaviikkoiset päiväkotiystävykset ja aikataulujen sumpliminen 
Aamujen minuuttipeli - Kun kumpparit on hukassa ja päiväkotiin pitäisi ehtiä 

Kommentit (1)

Vierailija

Kiitos! Iso kiitos!
Täällä yksi samanmoinen tuskailee omien opintojensa kanssa. Sille lopputyölle ei tahdo löytyä tunteja muualta, kuin yöstä...mutta tämän tekstin luettuani olen taas varmempi siitä, että kyllä tämä tästä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Monia asioita pitää helposti tässä elämässä itsestään selvinä. Asioiden ollessa hyvin unohtaa, että ne voisivat olla toisinkin. Voivat. Tuudittautuu hyvään oloon ja juuri elettyyn. Vaikka toisaalta - niinhän sitä kuuluukin tehdä, elää hetkessä ja olla ainakaan suuremmin murehtimatta huomista.

 

Löysin itseni tänään heti auringon sarastaessa lääkäristä. Istua nökötin tuolissa lääkäriä vastapäätä ja pohdin, miten tässä näin kävi. Että ettenkö huomannut ja enkö muka ajoissa nähnyt - ja olisinhan voinutkin toimia toisin.

 

Juuri tällä hetkellä kropassani on likipitäen vain yksi paikka, joka ei ole puutunut. Oikea käsi. Senkin sormenpäissä on aistittavissa kihelmöintiä, joka kertonee tulevasta.

 

Voin tosin edelleen sanoa syntyneeni onnellisten tähtien alla, sillä mistään vakavammasta ei onneksi ole kyse. Labrat ja sydänfilmi sulkivat pois ne pahimmat epäilyt, ja nyt ennakko-oletusten mukaisesti lähdetään tiiviissä tahdissa fysioterapian ja hieronnan avulla avaamaan täysin jumiutuneita hartioita ja selkää.

 

Mitäs nökötän läppärin ääressä huonossa asennossa opiskellessani ja blogia kirjoittaessani? Tiedänhän mä, että asennostani puuttuu kaikki ergonomia. Tai keksin kerta toisensa jälkeen hyvän tekosyyn, kun voisi lähteä reippaalle kävelylle? Jos ei vettä sada, niin tulipalokiireellä on juuri silloin siivottava se ulkovaraston kaappi, johon ei edes valo yllä.

 

I know, kirkkain silmin voi katsoa itseään peiliin. Itsestä johtuvaa.

 

Mulla on ollut ajatuksena ottaa sellainen "Arki uusille urille"-projekti syksyn tullen ennen alkuvuonna häämöttävää töihin paluutani. Kesäisenä sokerihiirenä ajattelin kokeilla irtokarkittomampaa ja suklaattomampaa elämää, vähentää litroittaista jätskin kulutustani ja alkaa taas liikkua säännöllisesti. 

 

Ihan pelkkään omaan napaan tuijottamiseen tämä arjen uudistaminen ei tule jäämään. Ollaan näet jo pitkään puhuttu mm. siitä, että siirryttäisiin järkevien mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi kodin kemikaaleissa siivouksesta kosmetiikkaan ekologisempiin ratkaisuihin. Ainakin meillä pikkulapsiperheessä astianpesukone tabletit sisässään hurisee useasti päivässä ja pyykkikone pesunesteineen vieläkin useammin, pöydän lasipintaa pyyhitään lähes joka kerta ohitse kävellessä ties millä kemikaalicocktaileilla ja ilta toisensa perään lapset uppoutuvat iltasuihkussa glitteriseen vaahtokylpyyn. Pesupähkinäihmistä musta ei saa, enkä näe itseäni tekemässä omaa saippuaakaan, mutta jos vaikka edes vähän katsoisi - jo lastenkin takia - mitä vaihtoehtoja on tarjolla.

 

Tästä totaalijumista hätkähdettyäni luulen, että sen aika on nyt, eikä sen enempää aloitusta siirtäen. Itsestäänselvyyksiä ei ole.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu