Hän istuu lasittunein silmin katsomassa työhuoneen ikkunasta ulos saamatta mitään aikaan, jaksamatta tarttua. Katsoo ikkunalaudalle putoavia lumihiutaleita, kevään häikäisevää valoa. Tuijottaa lähes yhtä lasittuneella katseella vielä kesän kynnyksellä. Syksyn väriloistossa vihdoin helpottaa, päivä päivältä. Jaksaa jälleen innostua työyhteisönsä kehittämisestä, suunnitella strategioita. Katsoa eteenpäin, rajansa nyt jo tietäen. 

Hän pyyhkii työpöytänsä ääressä yllättävät kyyneleet. ”Enhän mä koskaan itke”, hämmästelee sairaanhoitajalle työterveydessä. Päättää vähentää työmääräänsä ja jättää avaamatta tietokoneensa iltaisin. Antaa vapaa-ajassa enemmän tilaa isyydelle kuin työlle. Ymmärtää, että kyynelten myötä taituroidaan jaksamisen reunalla. Vuosienkin jälkeen katseessa asuu haavoittuvuus. 

Hän istuu aamuaikaisessa toimiston hämärässä, joka aamu ensimmäisenä. Naputtelee meilejä yksi toisensa perään, mutta on satojen avaamattomien tulvassa jo taistelunsa hävinnyt. Hän korostaa tehokkuutta, mutta väsyy jatkuvassa kiireessä muistamaan. Työpäivän päätteeksi hän sulkee oven viimeisten joukossa, kantaa laukussaan läppäriä, jonka paino tuntuu musertavalta. Niin paljon jää joka päivä tekemättä. Samalla hän pelkää, ettei jonakin päivänä ole organisaatiolleen tärkeä. 

Hän istahtaa lounaalle pöydän toiselle puolelle. Hymyilee, vaikka taistelee silmäluomien alla polttavia kyyneliä vastaan. ”Mä olen niin väsynyt, tästä kaikesta”, saa sanotuksi ennen murtumista. Erinomainen äiti, ystävä, puoliso. Työntekijäkin. "Onkohan tällaista kenelläkään muulla?", hän saa vaivoin kysytyksi.

Hän seuraa, kun työkaverit yksi toisensa jälkeen pakkaavat laukkunsa. Ottavat takit naulakoista ja lähtevät kotia kohtia askeleet toimiston käytävällä kaikuen. Hän heilauttaa henkilökorttia lukijaa kohti. Leimaa itsensä ulos, aina viimeisenä.

Hän ajaa työmatkaansa kädet rattia puristaen. Rystyset valkoisina. Sydän pamppailee, hikihelmet kohoavat otsalle. Päiväkotiin on ehdittävä ennen sulkemisaikaa, tärkeä sähköposti jäi kesken. Kello käy, minuutit kuluvat. Tilanne toistuu päivittäin. Kunpa aikaa olisi enemmän. 
 

Työntekijöitä, toinen toistaan tunnollisempia ja osaavampia. Parhaaseensa pyrkiviä. 

Äitejä ja isiä, perheen ja työn tasapainoa tavoitellen. Huonoa omaatuntoa potien, milloin mistäkin. Silti aina rakastaen. 

Puolisoita, jotka tahtoisivat antaa enemmän, mutta arki uuvuttaa. Se, ettei koskaan tunne riittävänsä. Väsyneenä tulee tiuskittua. Kunpa muistaisi ojentaa käden, tarttua siihen itsekin. 

Heitä, joille työ luo pakoväyliä ja heitä, jotka etsivät pakoväyliä työstä.

 

Sinä teet parhaasi. Minuuttienkin uhkaavasti kuluessa ja sähköpostin tulviessa, kyynelten polttaessa silmäluomia ja riittämättömyyden kuristaessa kurkkua. Ikkunan takana leijailevien lumihiutaleiden vaihtuessa kevään vihreydeksi. Miten usein haluaisinkaan sinun näkevän ja ymmärtävän, että teet parhaasi. 

 

Meitä. Arjen taituroijia. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu