En enää kuulunut niihin piireihin. Olin yksi muiden joukossa, mutten yhtä muiden kanssa. 

Havahduin ajatukseen viedessäni lastani keskellä arkipäivää olevaan harrastukseensa. Sama miete oli käynyt mielessä vain vähän aiemmin pysähtyessämme hetkeksi leikkipuistoon. 

 

En tuntenut enää ketään. Tuttavalliset tervehdykset jäivät vaisuihin, muodollisiin pään nyökytyksiin. Ketään ei kiinnostanut, mitä meille tänään kuuluu. Tai jos olisikin kiinnostanut, ei heillä ollut mitään kontaktipintaa minuun. Ventovieraaseen.

 

Kotiäitivuosina olimme tyttöjen kanssa hyvin aktiivisesti liikkeellä. Vaikken ihan löytänytkään luontevaa paikkaani hiekkalaatikoiden reunalta, oli leikkipuistoissa aina useampia tuttuja muskarista, lasten tanssista, lastenteattereista tai perhekahvilasta. Lapsilla oli päiväsaikaan lukuisia harrastuksia, joissa paitsi he tutustuivat omanikäisiinsä, myös me vanhemmat lastemme varjolla toisiimme. Perhekahvilan lounastilassa jaettiin eväitä, leikkipuiston kevätjuhlassa grillattavia herkkuja. Muskarista lähdettiin porukalla lounaalle tai kokoonnuttiin pienten ystävien kanssa askartelemaan. 

Nuo vuodet olivat sosiaalisimpia koskaan, sillä lähiystäväpiirissäni oli yhdeksän muuta samaa elämäntilannetta elävää. 

Elämäntilanteet muuttuivat, me kaikki palasimme töihin yksi toisemme perään. Tapaamiset vaihtuivat työpäivien jälkeisiin ajankohtiin, lasten yhteiset harrastukset iltoihin ja arkipäivien teatterireissut viikonloppuihin. 

 

Tervehtimättömyys. Se tuntui hetken vieraalta. Erikoiselta. 

Äidit nauttivat lastensa kanssa ajasta puistossa kuten mekin teimme vielä vuosi, pari sitten. Antoivat hurjia keinuvauhteja lasten kiljuessa riemusta ja vaihtoivat kuulumisia toistensa puoleen kumartuen. Loivat ympärilleen oman näkymättömän yhteenkuuluvuuden kuplansa, joka sulki heidät sisäänsä. Lapset ottivat toisiaan käsistä tuttavallisesti ja juoksivat lumessa toppahaalareiden heijastimet vilkkuen. 

Jättäessäni lapseni harrastukseensa, kuulin sivukorvalla, miten vanhemmat sopivat seuraavan päivän tapaamisesta samalla, kun pukivat harrastukseen kipaisseen pienempiä sisaruksia, vauvaikäisiä. Vain muutamaa viikkoa aiemmin yksi vanhemmista oli jakanut useammalle kutsun lapsensa syntymäpäiväjuhliin. Meille kutsua ei tullut, enkä edes rehellisesti tiennyt, minkä nimisiä heidän pienet ponnaripäänsä olivat. 

Muutamaa vuotta aiemmin olin itse samassa aulassa selannut kalenteria yhteisen päivämäärän päättämiseksi, kiikuttanut synttärikutsua ja ehdottanut leikkitreffejä. Toisessa elämäntilanteessa, toisille ihmisille.

 

Toivotin kuopukselleni mukavia harrastushetkiä ja heilutin hyväntuulisesti hänen peräänsä, käännyin kannoillani. Sydämeni oli kevyt, sillä tiesin, että minulla on paikka muualla. Sosiaalinen verkostoni, lasteni ystävät ja omat ystäväni – he, jotka jäivät omilta kotiäitivuosiltani tähän päivään tiiviisti vierelle.


Jokin kuitenkin pysähdytti. Ajatus siitä, että aina on joku, joka ei kuulu joukkoon. Joku, joka ei löydä paikkaansa. Joku, jota kukaan ei tervehdi. Joku, joka jää ilman syntymäpäiväkutsua. Tahtomattaankin. 

Joku, jolla ei ole sitä toista verkostoa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu