Kuvat: Roger Seger / Moment, Helsingin Kaupunginteatterin kuva-arkisto

Mitä on uhrattava ja jätettävä taakseen, jos huippu-urheilija haluaa kaikessa kurinalaisuudessaan tavoitella korkeinta palkintokoroketta? Mikä on sen kaiken hinta – vai onko sillä edes väliä?

 

Helsingin Kaupunginteatterissa tammikuussa ensi-iltansa saanut Tahto sukeltaa kilpahiihdon kovaan maailmaan. 

Se kertoo hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisesta, tuttavallisesti Aikusta. Näytelmän pohjana on suurelta osin 2016 ilmestynyt elämäkerta, Tahto – Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot, joka ilmestyessään kuohutti hiihtomaailmaa. Urheilukenttien ja hiihtolatujen ulkopuolella kirja sai myös monen muun – urheiluun täysin vihkiytymättömänkin - pohtimaan ihmisen ja elämän rajoja. Sitä, mitä oman unelman ja päämäärän seuraaminen vaatii ja milloin omistautuminen muuttuu järjettömyydeksi. Se kertoo siitä, miten elämässä kultaisinta sijaa tavoittelevalta kysytään luonteenlujuutta joka hetki. Olkoon kyse huippu-urheilusta tai kirkkaimmasta kärjestä missä tahansa.

Juuri siksi Tahto voittoineen ja pettymyksineen sykähdyttää suomalaista hiihdon tarinaa seurannutta, mutta antaa myös muille – kaltaisilleni – ajatuspolkuja johonkin paljon suurempaan.

Jo alku pysäyttää. Ihka-aito Aino-Kaisa Saarinen heijastuu videon kautta kertomaan hetkestä, jolloin on urheilussa voimavarojen äärirajoilla, taju katoaa ja luulee, ettei enää jaksa. Silti jostakin äärimmäisen kivun takaa tulee voima ylittää itsensä, saavuttaa ennen kokematon flow, joka tuntuu niin hyvältä, että sitä haluaa kerta toisensa jälkeen tavoitella.

Tästä eteenpäin lava on näytelmän Aino-Kaisa Saarisen (Sanna-June Hyde), jolla on mieletön taito tuoda esille Aikusta julkisuudessakin esillä olleet piirteet – sietämätön itsekkyys ja sinnikkyys silloinkin, kun muut jo antaisivat periksi ja toisaalta inhimillinen haavoittuvuus ja epävarmuus omaan tekemiseen menestymisestä huolimatta. 

Suurin mörkö Saariselle on toiseksi päähenkilöksi (Linda Zilliacus) nouseva Virpi Kuitunen. Virpi on kultainen kaunotar, sujuvaliikkeinen ja luotu voittamaan. Suhde Virpiin on haastava; toisaalta Aikku kokee hänet parhaaksi kirittäjäksi, sillä heitä yhdistää yhteinen tavoite olla maailman parhaita. Samaan aikaan ilmassa on jatkuvasti kateutta, etenkin yhteisen valmentajan Jarmo Riskin arvostuksesta ja huomiosta. Hänelle Aikku jää aina kakkoseksi.  

Saarisen ja Kuitusen suhdetta on Aino-Kaisa omassa kirjassaan kuvaillut varsin suorasukaisesti: "Esikuvani, latistajani, ystäväni, johtajani, kollegani, mörköni, unettomien öitteni alkulähde, urani ja mitalieni mahdollistaja. Kaikki tämä yhdessä paketissa." 

 

Saarinen ei kuvia kumartele. Eikä suorasukaisena juuri muutakaan. 
"Olen joka tapauksessa aina halunnut paljon enemmän urheilumenestystä kuin kaikkien kaveruutta, ja päässyt tavoitteeseeni. Hiihto on paras ystäväni." Muistan lukeneeni Saarisen toteamuksen siitä, että huippu-urheilu on väärä foorumi ihmiselle, joka antaa liikaa tilaa muiden tunteille. 

Tietty tunnekylmyys välittyy myös Saarisen perheestä, jossa selkeänä periaatteena on ollut, ettei omia lapsia kehuta. Kaikesta kilpaillaan — Aino-Kaisan ja kaksossiskonsa talon ympäri juoksemisesta marjanpoimintaan, lapsuudesta aikuisvuosiin. Perheen arkea hallitsevat lasten urheiluharrastukset. Kun Aikku tuo poikaystävänsä Tomin ensimmäistä kertaa tapaamaan vanhempiaan, myös Tomille kellotetaan aikaa talon ympäri juoksemiselle. Ihan vain, että nähdään, mikä hän oikeastaan on miehiään. 

Perhe (äiti Leena Rapola, isä Risto Kaskilahti) on kuitenkin samalla Aino-Kaisan tärkein tukitiimi; he ovat mukana iloitsemassa menestymisestä, vaikka kaksossiskon mielestä Aikku olikin mukavampi ihminen ennen mestaruuksiaan. 

Hiihto on siskosten elämään kuulunut aina. Jo vauvaikäisenä Aino-Kaisa ja hänen kaksoissisarensa makaavat vierekkäin pienet puusukset käsissään. Valitsiko Aino-Kaisa hiihdon vai hiihto hänet? 

Tahto on monilta osin draamaa; niin hiihdon kuin perheenkin parissa. Aikun rakkaimman tukijan, Tomin, osalta sitä ei kuitenkaan nähdä, ei parisuhteessa. Tom kuvataan tukipilarina, joka taipuu kaikkeen toivottuun. Uskoo ja luottaa, hoitaa kodin ja lopulta lapsenkin Aino-Kaisan lähtiessä olympialaisiin. Vaikutelma on kiehtova; joustavuudestaan huolimatta hän ei tunnu alistetulta, vaan vahvasti itseensä ja parisuhteeseensa luottavalta, vaikka Aikku kuvataan itsekkäänä egoistina, joka keskittyy vain voittamiseen kaiken muun jäädessä sille toissijaiseksi.

Tahto on eheä kokonaisuus, jonka hahmoista vain satunnaisesti ilmestyvän luovuttamaan houkuttelevan ja kilpailemista vähättelevän Andre Agassin rooli jää irralliseksi. 

Tahto on koruton kuvaus äärimmäisen kunnianhimoisen ja voitontahtoisen urheilijan matkasta kohti päämäärää. Ylintä koroketta, jolle mahtuu hurrattavaksi vain yksi voittaja.  

Ollakseen ykkönen on täytynyt polttaa lukuisa määrä siltoja takana, uhrata perhesopu ja vaatia parisuhteelta sekä loppuvaiheessa myös vanhemmuudelta mielettömän paljon. On täytynyt asettaa itsensä äärirajoille ja voittaa itsensä. Teatteria katsoessa tulee useamman kerran miettineeksi, kenellä on lopulta näin itsekäs oikeus pyhittää koko elämä yhdelle päämäärälle ja odottaa toisten ikään kuin myötäilevän kaikkea. 

 

Toisaalta — Saarinen on periksiantamaton, egoistinen, huippua tavoitteleva nainen, joka on valmis uhraamaan ihmissuhteensakin urheilun tieltä. Puhuttaisiko tarina samalla tavalla, jos kyse olisi miehestä? 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu