Lipaston reunaan nojaa enää yksi helmiäishohtoinen, yksisarviskuvioinen penaali. 

Kaiken muun hän on tavara toisensa jälkeen joko ujuttanut vaivihkaa kaapin nurkkaan tai antanut auliisti siskolleen. Joulusta on vain päiviä, mutta hänen huoneestaan ei huomaisi jouluaaton lahjavyöryä.

”Miksi te ostitte, kun en pyytänyt?”

 

”Miksi te ostitte, kun en pyytänyt?” hän katsoo kysyvän näköisenä suoraan silmiin. Haastaenkin. Hän viittaa joululahjoihinsa. Lukuisiin paketteihin, joita hänelle hankimme. Suorastaan haalimme.

”Mähän kerroin, mitä mä toivoin, enkä tarvinnut muuta.” Niinpä. Ole siinä sitten muuta mieltä.

 

Ripityspuheelle, jota yritin marttyyrimaisesti rakentaa nyt kaappiin piilotettujen harkittujen (ja vähemmän harkittujen) lahjojen ja niiden hankkimiseen käytetyn ajan ja rahan ympärille, ei löydy jalansijaa.

Järjestelmällisyydestä ja selkeydestä pitävä lapseni on oikeassa. Hänellä oli joulun lähestyessä vain yksi toive: tuo tietty penaali. Muuta, mielestään tarpeetonta, hän ei halua huoneeseensa järjestystä sekoittamaan.

 

Miksi minun on vaikea suhtautua siihen, että yltäkylläisyyden ajassa hän ei tunnu toivovan mitään?

Miksi minua epämukavasti kiemurteluttaa ajatus siitä, että olisin hankkinut hänelle vain sen yhden ainoan paketin? Sen hänen toivomansa, muistutan itseäni. Että vain yksi kertoisi jostakin vaikkapa viiden sijaan? Niin, mistä?

Kuka vannottikaan, ettei materia ole merkki välittämisestä saati välittämättömyydestä, muttei itse osannut kuunnella lapsensa toivetta herkin korvin?

 

”Sä voit hyvin saada sen”, kuulen lapseni sanovan siskolleen. Näen sivusilmällä, miten hän antaa pois tarrakirjansa. Hänellä on niitä kuulemma riittävästi. Eikä se edes sopisi pöydälle, kuten hänen järjestyksensä edellyttää.

 

Vanhemmuuden mitta harvoin — juuri koskaan — määrittyy siinä, mitä omistaa tai on omistamatta. Siinä, mitä tavarana antaa tai on antamatta. Edes jouluna, kuten huomaan.

Posket punottaen, vaivautuneenakin joudun myöntää itselleni, että sivuutin lapseni selkeän pyynnön, koska oletin hänen toivovan enemmän. Että ajattelin jouluun kuuluvan tietyn määrän paketteja. Että hän ei osaisi suhtautua, jos saisi selkeästi vähemmän paketteja kuin muut aattoiltana paketteja saavat samanikäiset (osaisikokaan aidosti sinä hetkessä?). Ehkä ajattelin kai hölmösti sitäkin, että pakettien määrä jollakin tavalla kertoisi lapselleni, miten tärkeä hän on ja että me vanhempina toivomme hänen parastaan. 

 

Josko ensi kerralla kuuntelisin, mitä lapseni haluaa kertoa. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu